Genrehäirikkö Kononen ja esikoisdekkari Kadonneen humppakuution arvoitus

 Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

Aviador 2026. 188 s.

Yleensä ajetaan peräkärry perässä, mutta toimittajana ja musikanttinakin tunnetun kirjailija Suonna Konosen esikoisdekkarissa Kadonneen humppakuution arvoituksessa ajetaan peräkärryn perässä, kun Tanssiyhtye Trio Revanssin kuomuperävaunu joutuu teille tietämättömille. Keikka Lieksan Puustellissa lähestyy. Mikä neuvoksi? Apuun tulee ex-muusikko, ex-iskelmämanageri ja nyky-yksityisetsivä Harry Harakka kera toimittaja Könö Könönen. Könönen taas lähtee matkaan kera six-packin, toisen ja kolmannen, eikä muuten käy kusella koko kirjan aikana, jos en ole väärässä. Respect! Herrat alkavat jäljittää bändin omaisuutta pitkin ja poikin Joensuuta ja sen lähiseutuja. Tapahtuma-aikaan eletään 90-lukua.

Ihan hirveästi eivät tapahtumat säily varsinaisessa rikosjuonessa, jos sellaisesta voi edes puhua. Tästä juontaa otsikointikin. Jopa dekkaria enemmän romaanissa on veijaritarinaa ja satiiria. Ensimmäinen ääneen naurahdukseni ajoittuu sivulla 58. Siinä kohtaa laukesi hämmennykseni. Jännityksen puolesta kynnet eivät tällä kertaa päässeet lyhentymään. Rikosjuonta isomman huomion vievätkin hahmot, muusikkoelämä, ajankuva ja itäsuomalaisen mielenlaadun erityispiirteet. Viimeksi mainitut tulevat parhaiten esille puheenparressa ja varsinkin sen sisällössä, jota ei varsinaisesti ole. Sisältöä siis.

Tai miten sen nyt ottaa: "saittekos te Mirjan kanssa miten tänä syksynä puolukkaa pakkaseen..." Kyllähän tässä selkeästi halutaan tietää pakastetilanne ja vitamiinit ovat tärkeitä. Toisessa kohtaa pohditaan, ovatko Harryn vanhemmat tavanneet maatalouskoulussa Nurmeksessa vai messuilla Lappeenrannassa ja kuvaillaan miltä maistuu Kettuvaaran paras karjalanpaisti. En haasta tiedon oikeellisuutta, nimittäin anoppini asusteli jo 90-luvulla kyseisessä kaupunginosassa ja hänenkin paistinsa on maukasta. Näidenkin asioiden käsittely menee taustoituksesta ja henkilöhahmojen syventämisestä.

Voin vain todeta, että kun turhan asian esittäminen viedään riittävän pitkälle ja vielä vähän sitäkin pidemmälle, sen lukemisesta alkaa, hemmetti, nauttia. Itse olen saanut kirjoitushommiloissa ohjeen mennä suoraan asiaan ja pysyä siinä. Mielestäni ihan käypä ohje on myös täysin päinvastainen. Jos et aio mennä heti asiaan, älä koska menekään. Saa käyttää.

Genrehäiriköinnissä Kononen ei ole ensikertalainen, jos on uskominen eräänkin aikaisemmin ilmestyneen painotuotteen esittelytekstiä. Vuonna 2023 julkaistussa kirjassaan Jokisaarnat hän kehittelee uuden, esseetä ja retkikertomusta yhdistävän genren ja sukeltaa jokimelonnan lisäksi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Monipuolinen, palkittu ja ahkera kirjoittaja hän on muutenkin. Esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle (2022) päätyi Savonia-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Kirjan ilmestymisvuonna hänet palkittiin Pohjois-Karjalan taidepalkinnolla. Tietokirjoja, joista hän on vähintään osasyyllinen löytyy hyllystäni, mutta countrymusiikkiin en ole vielä höyrähtänyt.

Niin se piti vielä sanoa, että Harry Harakan äidin Nasti Harakan karjalaisesta puheenparresta ja hahmosta tuli muuten mieleeni sketsisarja Pulkkisen "Inkerin mummot". Katsokaa vaikka Youtubesta.

Tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia eli Romaanihenkilön elämä Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kokemana

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

WSOY 2026. 355 s.

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuonna 2018 ilmestynyt tietoteos Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta sai jatkoa nyt maaliskuussa, kun samalta kaksikolta ilmestyi samalla sapluunalla koottu kirja Romaanihenkilön elämä. Sapluunalla tarkoitan esseen muodossa käytyä vuoropuhelua ja lopuksi malliksi valittuja romaaneja, joita he tarkastelevat teeman mukaisesti.

Mikä se teema sitten on? Monipuolisena ja kokeneena kirjoittajana ja lukijana kunnostautunut kaksikko hyödyntää näkemyksiään romaanikirjallisuuden henkilöhahmoista ja millaisia henkilöhahmoratkaisuja eri aikakausilla ja kirjallisuudenlajeissa on käytetty. He pohtivat paitsi omaa suhdettaan heihin tai niihin (henkilöhahmothan eivät ole todellisia ihmisiä), niin myös kerronnan ja tarinan maailman vaikutusta hahmoihin. Oma osansa on myös sivuhenkilöillä ja kertojaratkaisuilla. Kuka kertoo, kenelle, milloin ja miten. Vähätellä ei voi lukijankaan roolia. Oikeastaan se lopullinen muoto hahmottuu vasta lukijan mielessä ja on jokaisen kohdalla erilainen. Tämä on minusta jännää.

Vuola lupaa alkusanoissaan teoksen kielen olevan yleistajuista ja ihan kivasti tässä onkin avattu joitain termejä, muttei täysin aukottomasti. Toki tämän ymmärtää, kun kirjoittajina on kaksi akateemikon ja taiteilijan sekoitusta. Varmasti lukijat valikoituvat, eikä tämä tuota kuluttajille ongelmia ja tästä on vähän väsynyttä nillittää. Myönnän turvautuvani nettihakuun kaikkien dikotomioiden ja koheesioiden kohdalla. Olen joissain yhteyksissä maininnut vaatimattoman kouluttautumiseni ja joskus harmitellutkin sitä. Toisaalta statukseni luo mainion asetelman tarkastella luku- ja kirjoitusharrastusta kaiken kansan puuhana. Näitä huolipuheita kun on lukutaidon rapistumisesta. On vähän sellainen olo niin kuin toimisin amisjäbien ja -kimuleiden äänitorvena. Puhutaanko enää muuten jäbistä ja kimuleista? Luen ja kirjoitan vaikka piruuttani ja yritän ymmärtää korkeakoulutettujen jargonia. Nytkin arvioin heidän kirjallista tuotostaan.

Vuolan ja Melenderin lähestymistavat poikkeavat jonkin verran toisistaan, muttei riitaan asti. Se olisikin ollut hupaisaa luettavaa. Vink, vink. Melenderille henkilöhahmot ovat lähinnä välineellisiä, "kokeellisia egoja" ja ahkerana esseistinä häntä kiinnostaa enemmän ajatukset. Hän toki saattaa puhua hahmoilleen, mutta tämä ei tapahdu toisin päin. Hän esittääkin hauskan vertauksen: jos puhuu jumalalle, sitä sanotaan uskonnoksi, mutta jos jumala puhuu sinulle, sitä sanotaan psykoottisuudeksi. Hän toteaa myös, että romaanihahmojen tuntemuksiin ja kokemuksiin eläytyminen on niin sanottujen tavallisten lukijoiden tavoite, ihmiset kun ovat evoluution perimänä oppineet asettumaan toistensa asemaan. Tämän evoluutiojutun hän on lukenut Blake Vermeulen kirjasta Why Do We Care About Literary Characters?

Ei Vuolakaan varsinaisesti jää pohtimaan henkilöhahmojen kohtaloita. Enemmän häntä on alun perin kiinnostanut se, kuinka kirjailija onnistuu rakentamaan ihan jokapäiväisistä asioista erityisen maailman. Hän rakastaa lauseita ja virkkeiden lumoa. Hän mieltää romaanihenkilön kielellä luoduiksi konstruktioiksi, osaksi fiktiivistä maailmaa, joka koostuu pohjimmiltaan lauseista ja virkkeistä. Tottahan se on. Tosin minun korvissani tämä ja tuo Melenderinkin suhtautuminen kuulostaa melko steriililtä. Tulee mieleen oikeuslääkäri ja ruumiinavaus. On tässä jotain samaa. Nyt vain avataan romaanihenkilöä. Vuolan käyttämistä romaanihahmon määritelmistä on mainittava vielä yksi. Ystävänkaltaisen tosiolevaisen sijaan hahmot edustavat hänelle tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia. Pitäisköhän käyttää tätä jossain?

Minun kaltaiselleni lukijalle Romaanihenkilön elämä antaa hyvän mahdollisuuden laventaa lukukirjavalikoimaa ja tehdä se tiedostaen vähän haastavampienkin teosten erityispiirteet. Huomasin lukiessani tarkastelevani omia tähän saakka luomiani henkilöhahmoja, kertojaratkaisuja ja asetelmia. Missä kohtaa totutut lainalaisuudet toteutuvat ja missä kohtaa olen onnistunut poiketa sovinnaisuuksista. Voihan tästä jotain näppikseen tarttuakin.

Itse kirjan julkaisuajankohtahan viivästyi syystä tai toisesta. Ymmärrän tämän, vaikka olinkin yksi ennakkotilaajista. Oli kustantamon puolelta todella ystävällistä tiedottaa viiveestä ja muistuttaa mahdollisuudesta perua tilaus. Samalla he tarjosivat hyvitystä seuraavasta tilauksesta. Tämä on mainitsemisenarvoista asiakaspalvelua. Kirjan painoratkaisuun ja varsinkin tekstin sommitteluun jää kehitettävää. Pehmeäkantinen on ihan ok, mutta tekstin reuna jää nyt aukean keskellä vähän liian lähelle taitekohtaa ja kirjalta pitäisi vääntää niin sanotusti niskat nurin, jottei sivuja tarvitsisi pakottaa levälleen sormenpäät kalpeina. Osa tekstistä uhkaa jäädä taitteeseen piiloon. Jätätte sitten seuraavan painotuotteen kohdalla enemmän tyhjää tilaa aukeaman keskelle, jookos?