Luin äskettäin Sinikka
Vuolan ja Tommi Melenderin teoksen Maailmojen loput: Kirjoituksia
romaanitaiteesta (WSOY, 2018), jossa nuo kaksi ansioitunutta asiantuntijaa
käsittelee romaanien lopetusten rakentamista, niiden sisältöä ja mitä ne
mahdollisesti merkitsevät lukijalle. Tietenkin tyylilajeissa on vaihtelua, on
heti alkuun mainittava. Siinä missä genrekirjallisuudessa arvostetaan lajityypille
oletettavaa loppua, kuten vaikka dekkareissa, joissa paha saa palkkansa ja
syyllinen selviää, saatetaan taiteellisimpiin arvoihin pyrkivässä proosassa ja
kaunokirjallisuudessa hakea enemmän omaperäisyyttä ja valtavirrasta poikkeavaa –
rikkoa kaavaa, niin kuin sanotaan. Näin ainakin ymmärrän nyt luettuani tuon
tietokirjan. Tietokirjaksi sen voisi lokeroida.
Oli kirjassa paljon
muutakin. Maailmojen loput perustuu kirjailijakaksikon vuoropuheluun,
jossa he pallottelevat ajatuksiaan esseiden muodossa, sekä nostavat esimerkkien
ja kirjaesittelyiden kautta eri lopetusvariaatioita. Yksi heidän liikkeelle
paneva voimansa oli huomio, että useammin lukijoiden mieleen jää loppusanojen
sijaan alkusanat, vaikka koko teos olisi johdattelua kohti viimeisiä rivejä.
Näin ainakin väite ymmärtääkseni kuluu. Tarkasteluun nostettujen kirjojen
joukossa on sekä ulkomaalaisia, että kotimaisia uudemman ja vanhemman ajan
klassikoita tai muuten hyvässä tai pahassa noston ansaitsevia romaaneja.
Joitain niistä olen jopa lukenutkin.
Parasta antia ja
hienoimpia kirjoittajaparin oivalluksia mielestäni olivat vaikkapa ajatus
siitä, että saman romaanin kolmeen kertaan lukemisesta voi saada enemmän kuin
kolmen eri romaanin lukemisesta. On myös lohdullista – ainakin itseni kohdalla
– että hyvät kirjat ovat älykkäämpiä kuin tekijänsä. Vuola ja Melender myös
tuumaavat (en muista tarkalleen kumpi), että leikin ja työn välinen jännite on
kirjailijan perusvoimia. Voin allekirjoittaa tuonkin. On lahja säilyttää rento
kirjoittelun ote, mutta tehdä se ammattimaisesti. Onnistuminen taas voi olla
pienestä kiinni, jopa pilkun paikasta. Kirjan kirjoittajien mukaan jokainen
runoilija tietää, että yksi ainoa pilkku voi luoda tai tuhota merkityksiä.
Tästä mulla on oma vähän – no, en sano mikä – esimerkki, jonka olen joskus
kirjannut puhelimeni muistioon.
Kyllä se siitä. Kyllä,
se siitä.
Molemmat ovat kökköjä
lohdutuksen sanoja joo, mutta jälkimmäinen käy jopa tuomiosta.
Loppuja lukiessani
jouduin turvautumaan muutamissa kohdissa hakupalveluun, kielitieteelliset
termit kun eivät aiivan osu meikäläisen parhaaseen osaamiseen. Niin kävi
vaikkapa käsitteiden digressio, allegorinen, epiteetti ja parenteesi kanssa.
Ihan piruuttani jätän ne tässä selventämättä, jokainen tehköön omat
googletuksensa. Paitsi tehän tiedättekin jo nämä, eikö vain?
Kirjan innoittamana aloin
miettiä omien romaanieni lopetuksia, joiden merkityksiä, taustaa ja tarkoitusta
aion vielä lopuksi avata. Tietenkin jokainen, joka on tuotantoani lukenut, on
muodostanut sen sisällöstä lopetuksineen oman käsityksensä ja se on jättänyt tietyn
maun heidän kielelleen. Hyvän tai pahan, miten vain. Mikä parasta, kaikki ovat
oikeassa. Jos joku pelkää kohta seuraavan juonipaljastuksia, niin ei kannata. Maailmojen
loput kirjan mukaan laadukkaan teoksen sisältö ei kärsi
juonipaljastuksista. Lukunautinnon on löydyttävä kirjan muusta sisällöstä, sen rakenteista
ja esitystavoista ja kaikesta kirjoittamatta jätetystäkin. Varsinkin viimeksi
mainitusta.
Ennen kuin menen omiini, niin mainittakoon, että Sinikka Vuola on helsinkiläinen kirjallisuuden opettaja ja kirjailija, koulutukseltaan filosofian maisteri. Vantaalainen Tommi Melender on kirjailija, runoilija ja toimittaja, koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri. Vuolaa seuraan mielenkiinnolla Twitterissä, jossa hän jakaa kirjoittamiseen liittyviä havaintojaan.
Väärin voitettu (BoD
2008, 2013)
Perttu kääntyi katsomaan
Markoa takanaan, iski tälle silmää ja tarjosi pallon takaisin Raimolle.
Kirjan lopussa peliasiantuntija
Raimo Aarnio potkii jalkapalloa poikansa Markon ja hyvän lapsuudenystävänsä
Perttu Lehtosen kanssa. Perttu on ammattijalkapalloilija ja itsekin futista
junnuissa pelaavan Markon fanituksen kohde. Isän ja pojan yhteinen aika ei ole
itsestään selvyys. Yksi heidän suhteensa ongelma on isän työkiireet ja
poissaolevuus. Poika on jäänyt liian vähälle huomiolle. Loppukohtauksen on
tarkoitus olla huojentava, isä ja poika ovat saaneet suhteensa ihan ok mallille.
Isä on saanut opetuksensa, jalkapalloilija Perttu on taas palannut lajin
juurille, eli hauskanpitoon hyvässä seurassa. Niin ja kaikki he säilyivät
hengissä, vaikka henki tarinan varrella olikin vaarassa.
Testinuket (omakustanne
2009, 2013, SAGA Egmont 2020)
”Ymmärrän, soittelen
sitten lähempänä”, Mirka sanoi äänessään hymyä. (2009)
Uusi yhteys, sen hän ei
antaisi enää katketa. (2013)
Kirjan päähenkilö Ilpo on
sössinyt aikaisemman ihmissuhteensa. Tosin siinä vaiheessa suhde taisi vedellä
jo muutenkin viimeisiään. Selityksen makua, tiedän. Etsiskellessään kadonnutta
veljeään ja tämän pelastusoperaation aikana hän tapaa kivan pohjalaisen
sairaanhoitaja Mirkan, jolta hän saa kirjan lopussa mieluisan yllätyspuhelun ja
he sopivat tapaamisesta. Tässä vaiheessa itse rikosjuoni on jo taputeltu ja
tuntui asialliselta jättää henkilöhahmojen ihmissuhteet kaikkinensa toiveikkaaseen
vaiheeseen. Jälkikäteen korjailin loppua vuoden 2013 pehmeäkantiseen versioon,
jonka tekstitiedosto on äänikirjankin pohjana. En oikein tiedä miksi, siis
korjailin. Ehkä halusin makustella Mirkan ja Ilpon käänteentekevää ja
sympaattista puhelua. Rakkautta ilmassa. Ihkua saattaa ihmisiä yhteen.
Pimeimmät tunnit
(Myllylahti 2013, SAGA Egmont 2020)
Kaikki luukut olivat
auki.
Päähenkilö Salla Helmeri
kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Hänellä on kahden vuoden takaisissa tapahtumissa
muistiaukko. Lopun kokoontumisessa hän joutuu vastaamaan aikaisemmista
tekemisistään ja katsomaan erästä toista ihmistä silmiin. Hänen tekemisillään
oli ratkaiseva traaginen rooli tuon toisen ihmisen elämään. Vertaan muistin
palautumista avautuviin luukkuihin. Luukku esiintyy muuallakin tarinassa.
Luonnollinen kuolema
(Myllylahti 2016, SAGA Egmont 2020)
Lain koura oli lämmin ja
pehmeä.
Rikoskonstaapeli Arto
Puronsuu pidättää syyllisen. Tai epäiltyhän tämä on vasta tuossa vaiheessa,
mutta kuitenkin, kun he tekevät lähtöä kamarille, eläkeputkessa oleva Arto ei
ole päästä ylös penkistä. Epäilty ojentaa hänelle kätensä ja auttaa nousemaan.
Tuon loppulauseen toteamuksen tausta löytyy tyttäreni riparilta. Taisi olla
vanhin tyttäreni, mutta se ole tässä nyt se pääpointti. Pääpointti on
vanhempien vierailupäivässä ja jossain ihme tutustumisleikissä, jossa vanhemmat
muodostivat piirin ja joutuivat ottamaan toisiaan kädestä. Vierelleni sattui
mies, joka tosiaan oli ammatiltaan rikospoliisi. Yllätyin käden pehmeydestä ja
lämmöstä. En tiedä huomasiko hän. Kuitenkin se jätti muistijäljen, joka oli
pakko käyttää.
Kroonikko (Myllylahti
2018, SAGA Egmont 2020)
He lähtivät.
Päähenkilö Kari Jontka on
kylpemässä eläkkeelle jääneen kollegansa Arto Puronsuun mökillä. Monessa
löylyssä Jontka on ehtinyt hikoilla jo ennen tuotakin. Mies on henkisesti
piesty ja yrittää toipua kokemuksistaan. Siinä auttaa hyvän ex-kollegan seura,
sauna ja virkistävä pulahdus Viinijärveen. He siis lähtevät polskimaan. Ei
mitenkään huipputaiteellista, mutta hiton kivaa ja supisuomalaista.
Dekkari (Myllylahti 2022)
”Anteeksi, saisinko uuden
kylmäpussin”, Lilli pyysi. ”Ja ottakaa itsekin.”
Ja taas ollaan
saattamassa ihmisiä yhteen. Kohta olen kuin jokin tohtori Outolempi. Kari
Jontka on selvittänyt yhdessä hyvän kollegansa Lilli Velimiehen kanssa
armomurhasarjan. Loppukähinöissä (ei taida olla kirjallisuustieteen termi)
molemmat, sekä Velimies, että Jontka ottavat osumaa ja päätyvät paikattavaksi
päivystykseen. Tutkinnan aikana Jontka on tutustunut topakkaan sairaanhoitaja
Sanna Uuskoskeen. Jontkan vaimon menehtymisestä on aikaa jo toistakymmentä
vuotta, eikä Jontkalla ole ollut ihmissuhteita väliaikana. Monessa mielessä hän
on ollut menettää uskonsa koko ihmiskuntaan. Sanna on just sopiva ihminen
Karille. Mätsää, mätsää!
Kiitos lukemisesta,
t. Mika Outolempi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti