Iiro Meriläisen Yön demoni ei jää demoksi

 

Iiro Meriläinen: Yön demoni

Kirjokansi 2025. 299 s.

 

Joensuulaislieksalaisen opettajakirjailija Iiro Meriläisen luomistyön ilo ja ennakkoluulottomuus ei anna merkkejä laantumisestaan, jos on uskominen hänen viimeisintä tekstinkäsittelyohjelman lopputuotetta. Vuonna 2023 kirjan muotoon inkarnoituneet hevitrillerit Pedon merkit ja Paha kolminaisuus  saavat jatkoa kauppanimellä Yön demoni. Meno jatkuu levottomampana kuin koskaan. Aikaisemmille lukijoille tuttu hevitrio Shemeikka, Musa ja Jyvis ryhtyvät levyntekoon lieksalaisella huippustudiolla. Studioaika maksaa maltaita. Maltaita menee muutenkin. Musa saa kuningasidean lainata rahaa venäläiseltä pikkumafiosolta ajatuksella, ettei luottoa tarvitse maksaa takaisin. Poliisissa työskentelevän puolisonsa Tytin kautta hänellä on varma tieto poliisioperaatiosta. Roisto aiotaan napata virkavallan haaviin, eikä tämä pääsisi kaltereiden takaa perimään saataviaan. Näinhän ei käy, vaan poliiseilla on isompi kiho näköpiirissään ja pikkumafioso saa jäädä toistaiseksi vapaaksi. Tuon kihon tiedetään tulleen Suomen puolelle. Jotain on kaupan. Jotain sellaista, joka vaarantaa valtakunnallisen turvallisuuden.

Kirjailijan ennakkoluulottomuudesta kertoo juonilinjojen ja henkilöiden määrä. Jälkimmäisen suhteen olen itsekin kunnostautunut ja onnistunut sotkemaan joidenkin lukijaparkojen päänupin. Meriläinen ei mene samaan vipuun, vaan on listannut kirjan alkuun henkilöluettelon, dramatis personaen. Melkein voin aistia hänen ajatuksensa kirjoitusprosessin aikana. Voisikohan tässä olla juonilinja, jossa… no, mikä ettei. Tähän tarvitaan… no, laitetaan se tähän. Ja siellähän ne ovat kaikki mukana. Tai mistäs minä tiedän. Loppusanoissaan Meriläinen raottaa prosessia ja mainitsee juonikuvioiden menneen moneen kertaan uusiksi. Rahtialus katkaisee merikaapelin. Gps- ja dataverkkoa häiritään. Jotain luvatonta on siirtymässä rajan yli idästä. Venäläiset suunnittelevat merkittäviä kauppoja Suomen maaperällä. Mystistä sinistä valoa hohtava jambiya tikari liittyy jotenkin tapahtumiin. Venäläiset onnistuvat suututtamaan kolme jälkitraumaattisista stressioireista kärsivää lieksalaista rambontekelettä ja saavat heidät peräänsä. Jotain mystistä vapautuu biisiin upotetun loitsun vaikutuksesta. Supon terrorismiyksikön johtaja Elina Kaarnivirta päätyy maakuntamatkalle Joensuuhun. Aikaisemmista romaaneista tutut poliisit Rajakorpi ja Polanen saavat aiheen käydä Lieksassa kahvilla ja Lieksan Alkon myyjä Malla syyn huolestua entisestä heilastaan Shemeikasta. Tulikohan kaikki? Ainakin tärkeimmät.

Kohtaukset vaihtuvat terävillä leikkauksilla kesken lukujen, mikä nyt sopii heviteemaan. Teoksen tempo on yli 150 iskua minuutissa. Kirjan tilannekomiikka on kohdillaan (tai kohillaan. Karsastan d-kirjainta murretaustani vuoksi). Toiston käyttäminen toimii ainakin äänitysstudion etsinnöissä. Tietoliikenteen häirintään liittyvä faktatieto on uskottavaa. Laitimmaisetkin juonilinjat solmitaan lopuksi. Tosin mörkö taitaa jatkaa elämistään Itä-Suomen metsämailla. Eihän niitä piruja saa kukaan kiinni. Opin uuttakin. Selvitin sanan afrodisiaakki merkityksen. Hakukone tarjosi linkkejä mielenkiintoisille kaupallisille sivuille. Saatan palata niille. Nyt tiedän myös mitä lyhenne EMP tarkoittaa. Semibuddhalaisesti ilmaistuna Yön demoni ei ole kertomakirjallisuutena hyvä, eikä huono. Se vain on. Suomennan ajatukseni. Meriläistä jo aikaisemmin lukeneena tiesin mitä odottaa ja mitä olla odottamatta. Näin ajateltuna kirjailijan taidonnäyte osuu häränsilmään. Mitä odotin, sitä sain. Ja vielä, koko kirjasarjan kannet ovat oikeasti aivan upeita.

Kirja on täysihintainen ostos suoraan kustantajalta toiselta puolelta Pielisjokea.

Okkultistisia murhia hevimeiningillä Joensuussa

Iiro Meriläinen: Pedon merkit 

Kirjokansi 2023. 332 s.

Vietin kesäloman lopettajaisia alun perin lieksalaisen, mutta tätä nykyä Joensuussa asustelevan luokanopettaja Iiro Meriläisen (1980) esikoistrilleri Pedon merkit parissa. Vanhaksi hevariksikin voi Meriläistä nimetä, mikä selittää paljossa tuon teoksen ominaispiirteitä. Sen lukemisesta tekee erityisen mielenkiintoiseksi tapahtumapaikka Joensuu ja kaupungin valikoidut kohteet. Eipä ole virkistysuimala Vesikkokaan enää tämän jälkeen samalla tavalla rentouttava paikka. Eri tavalla kylläkin. Poiketaan kirjassa toki muuallakin Pohjois-Karjalassa tarpeen mukaan.

Tilannehan on nyt se, että kolmen hevarin trio eli Shemeikka, Jyvis ja Musa osuvat tuoreeltaan poliisien rikostutkintapaikalle Joensuun Utrassa. Joku on kipannut merkillisen ihmisraadon lasienkeräysastiaan ja piirustanut askin kylkeen punaisen L-kirjaimen. Tietyt yksityiskohdat rikoksessa merkitsevät Shemeikalle keskivertotallaajaa enemmän, vaikkapa nyt kropan pään tilalle ommeltu hevosenpää. Teologian opiskelijana, vaikkakin hitaan puoleisena, hän yhdistää havaintonsa demonologiaan. Makaaberien murhien lisääntyessä tuon hevarin päätelmät vahvistuvat ja Joensuun poliisi ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin palkata trion neuvonantajakseen. Ja se on nimenomaan koko Utran Motörhead tai ei heistä ketään. 

Sarjamurhaaja vie Joensuun poliisivoimia ja siinä sivussa KRP:tä kuin pässiä narussa. Porukkaa kylmenee ja merkillisiä kirjaimia tulee lisää, niin rikospaikoille, kuin paikkakunnan pääaviisi Karjalaiseenkin. Murhaaja nimittän syöttää lehden toimittaja Immo Nevankareelle uutisaihetta toisensa perään. Selkeästi julkisuuden kipeä tyyppi ja kipeä muutenkin. Näyttää pahasti siltä, että syyllinen ei hevillä selviä. Tai siis sillähän se nimenomaan tässä tapauksessa selviää (oli pakko). 

Kustantajan kotisivut luokittelevat kirjan Savo-Carelia -noiriksi. Itse taisin nimetä tämän Instagram-päivityksessäni hupitrilleriksi, jossa yhdistyy Kummelit Hannibaliin. Tarkoitin niitä Kummelin Speedyä ja Sakua. Pieru ja tissutteluhuumoria ei säästellä. Epäilen, että Pedon merkit vie tämän vuoden Suomen sarjan Eniten ruumiita -tittelin. Jätän lukeman mainitsematta. Jää yllätystä muillekin. 

Uuden kirjailija kohdalla joudun joskus opettelemaan lukutaitoni alusta, ennen kuin rivit alkavat vetää. Näkökulmahenkilöitä Meriläisen kirjassa on melkoisesti ja näkökulma saattaa vaihtua kesken luvun. Piirre pysyy linjassa läpi teoksen, eikä se lopulta haitannut. Enimmän aikaa lukija saa viettää rikoskomisario Ilkka Rajakorven mukana. Tutkijaryhmään kuuluvat myös urheilullinen ja työssään kunnianhimoinen Sanna Salmenvuori, sekä konstaapelit Daniel Holma ja Polanen. Nämä jäivät ainakin mieleeni. Hahmojen puhekielestä enimmäkseen tunnistaa kuka puhuu. Vuorosanojen poljento on tutun itäsuomalaista, leppoisaa ja kulkee paljon asian vierestäkin. Se voi jakaa lukijoita, mikä nyt ei ole uusi ilmiö auringon alla. 

Realistinenkaan tarina ei pääasiassa ole, alkaen kolmen retkun käyttämisestä rikostutkinnan asiantuntijana. Tämä tiedoksi heille, jotka todentuntua lukukokemukseltaan odottavat. Minun kantani on, että realistisuus vs. epärealistisuus ei ole hyvän laadun mittari. Tärkeämpää on, että valittu linja säilyy. Silti, kun kuvitteellinen tarina sijoitetaan nimettyyn todelliseen ympäristöön ja siinä kuvataan tiettyjen ammattien harjoittamista, asettaa se tosiseikoille vaatimuksia. Tätä sivusi sanomalehti Karjalaisen kritiikki 18.7.23, jonka johdosta muuten kiinnostuinkin romaanista. Lehden kulttuurisivuilla, itsekin kirjailija, Tuomas Lius harmittelee kirjan poliisin työskentelyä koskevia asiavirheitä. Yhden lipsahduksen haluaisin minäkin nostaa esille, osui nimittäin liian lähelle. Ennen kuin jatkan, täytyy tunnustaa, että olen itsekin sössinyt faktoja ja tekee suorastaan kipeää huomata ne jo painetussa kirjassa. Niistä ei tämän enempää. No sitten, Joensuun oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset on tehty Kuopiossa jo toistakymmentä vuotta. Joensuussa suoritetaan vain vainajan ulkoinen tarkastus ja kuoleman toteaminen. Sen tekee hoitajan avustamana päivystävä lääkäri ja se tapahtuu keskussairaalamme kellarikerroksessa obduktio-osastolla. Henkirikosepäilyissä poliisit osallistuvat toimitukseen esimerkiksi valokuvaamalla ulkoisia väkivallan merkkejä ja pussittamalla vainajan vaatteet jatkotutkimuksiaan varten. Itse osallistun näihin leipätyössäni epäsäännöllisen säännöllisesti. Toki kirjassa ei nimetä, missä tarinan patologi (?) Paananen tutkimuksensa fyysisesti suorittaa. Joensuusta ajaltaa Kuopioon reilussa puolessatoista tunnissa. Miksipä ei. 

Silti kaiken kaikkian tämän kaltaisen kirjajärkäleen kokoaminen on kunnioitettava suoritus. Juonellinen rikostarina on todella haastava kirjallisuuden laji ja sen lukijat ovat valistunutta ja vaativaa, mutta reilua sakkia. Viihdyin tämän parissa. Osuudet, joissa teologian opiskelija Shemeikka esittää tulkintojaan sarjamurhaajan vihjeistä ja viittaa alan kirjallisuuteen, ovat teoksen parasta antia. Sitä paitsi on aina erinomaista, kun Joensuu saa uuden nastan Suomen dekkarikartalle. Tykkään myös kauhuelementtien kanssa flirttailusta. Lisää Iron Maidenia, pizzaa ja mietoja alkoholijuomia on luvassa jo mahdollisesti isänpäivän tienoilla. Tarina saa jatkoa. Otetaan sille! 

Lukemani kirja on Vaara-kirjaston omaisuutta.