Noitavainoa ja naisvihaa Cornwallin malliin - lukukokemuksia Kaarina Griffithsin romaanista Tuulisolmut

 

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut

Otava 2025. 399 s.

(Arvostelukappale)

 

Tapahtumapaikkojen aitiopaikalla asustelevan suomalaiskirjailija Kaarina Griffithsin Cornwall- mysteerisarja on edennyt tasaisella vuosi per teos vauhdilla kolmanteen osaan Tuulisolmut. Teosten taika säilyy ja miksei säilyisi. Tienoo vaikuttaa loputtomalta paikallisten legendojen ja kansanuskomusten tyyssijalta. Tällä kertaa Griffiths tutustuttaa lukijat Boscastleen, joka tunnetaan Britannian kuuluisimpana noitakylänä. Kylässä sijaitsee noitamuseo, muutamia taikapuoteja ja sen hautausmaan ulkopuolelta voi löytää noitavainoissa teloitetun Joan Wytten haudan. Kun vielä paikkakunnalla kerrotaan legendaa tuulisolmusta, josta kirjan nimikin juontuu, niin johan on ihme, jos ei näillä tarpeilla saada vetävää jännitysromaania aikaiseksi.

Tällä kertaa tarina alkaa äitinsä menettäneen ja sukujuuriaan selvittäneen Ann Hudkinsonin näkökulmasta. Sairaanhoitajaksi kouluttautunut Ann jäljittää esiäitejään Boscastlen kylään ja ihastuu paikkakunnan ympäristöaktivisteihin, jotka ylläpitävät itsestään myös noidan statusta. Ann haluaa olla yksi heistä ja perehtyy luonnonparannustaitoihin. Vastakkainasettelua saadaan kyläyhteisössä vaikuttavasta True men -ryhmittymästä, joka toteuttaa itseään ammuskelemalla Minsterin kartanon metsässä kettuja, vihaamalla naisia ja vainoamalla noitia. Sen kaiken he tekevät Minsterin kartanon omistajan Alex Cadocin siunauksella. Kun Ann osuu merilevänhakureissullaan joen mudasta erottuvaan ruumiiseen, tulee hän vedettyä epäilysten verkkoon, joka on äityvä moderniksi noitavainoksi. Sitä selvittävät sarjan vakio poliisihahmot rikostarkastaja Paul Digginsin johdolla.

Pubielämää, karnevaaleja, esihistoriallisia uhrauspaikkoja, legenda valkoisesta naisesta, noidan haudanryöstö, silmäkulmassa esiintyviä varjoja ja näkyjä. Miltäs kuulostaa? Kirja sisältää sopivasti magiaa, kuitenkin niin, ettei se karkota realistisen kerronnan ystäviä. Samaa hillittyä aineksien käyttöä kirjailija noudattaa rikosten ja väkivallan kuvauksessa. Keskiössä on kylän sosiaalinen elämä ja siinä esiintyvät ristivedot. Oman roolinsa saa paikalliskulttuuri, joka toimii lukijalle lähes matkailumainoksena. Oikeastaan reissuja järjestetäänkin Cornwalliin, selviää kirjailijan Facebook-profiilista. Meille, joiden aika ja rahavarannot eivät riitä paikanpäälle matkustamiseen, tuo lohtua Griffithsin runsas somepostailu ja kuvien jakaminen Instagramissa. Jotenkin vain olen päätynyt lukemaan Cornwall-mysteerejä ja vieläpä kirjoittelemaan näistä blogissa. Onkohan tässä takana jokin loitsu? Sarjan aikaisemmat osat ovat Meren syliin (2023) ja Lintumies (2024).

Viisi vuotta viisikymppisistä - pikku muisteloa

 

Uusi tapaus

Tätä kirjoittaessani on kulunut lähes kellontarkkaan 55 vuotta syntymästäni. Iltapäiväkahvin aikoihinhan se tapahtui. Ajattelin laittaa ylös jotain tyyliin, mitä on tähän mennessä tapahtunut ja missä nyt mennään. Edellisen kerran kirjoittelin tänne vähän samassa hengessä viisi vuotta sitten, kun täytin viisikymmentä. En tehnyt silloin viisivuotissuunnitelmaa ja jos olisin tehnytkin, olisi se mennyt todennäköisesti pieleen. Minun kohdallani viisivuotissuunnitelma taitaa tosin tarkoittaa suunnitelmaa, jonka tekisi viisivuotias, mutta sehän voi olla hyväkin juttu. Pois turhat aikuisiän rajoitukset!

Perhe ja yksityiselämä

Onhan sitä viidessä vuodessa ehtinyt tapahtua asioita. Kaikki lähimmät ihmiset ovat edelleen keskuudessa. Viime vuonna minusta tuli valloittavan pikkutytön ukki ja otettiin puolisoni Sirpan kanssa koira. Edellinen koirahan menehtyi neljä vuotta sitten ja jätti aukon, joka tuli nyt täytetyksi vähän korkojenkin kera. Tämä uusi tapaus on Italian vesikoira. En suosittele tuota rotua kenellekään. Rasittava tapaus. Tai sitten minusta on vain tullut vanha ja enkä jaksa ylivilkasta haukkuherkkää ja päällä pomppivaa eläintä sisätiloissa. Tuossa se kävi äsken takanani sängyllä ja katsoi siitä olkani yli pihalle. Tällä hetkellä ei ollut haukuttavaa. Kotona on muuten kaikki hyvin. Oikeasti tuo koirakin on oudolla tavalla rakastettava. Lapsenlapsen jo mainitsinkin. Kaikki kolme tytärtä pärjäävät mukavasti, ovat parisuhteessa ja työnsyrjässä kiinni. Nuorin tuli valituksi välivuosien jälkeen yliopistoon, keskimmäinen kävi reikikurssin ja odotan, että hän antaa käsittelyn minullekin. Sama tytär onkin ollut mystikko pienestä pitäen. Sitä on suvussa. Itsekin tein taikoja isän kanssa kylähullun talon raunioilta kerätyillä esineillä. En muista toteutuivatko loitsut.

Kirjoittaminen

Mites kirjoitukset? Onneksi joskus joku muistaa vielä kysyä noin, vaikka julkaisutauko on venynyt jo kolmeen vuoteen. Julkaisin seitsemännen jännitysromaanini nimeltään Dekkari keväällä 2022. Palaute oli hyvää. Ainahan sille olisi suonut enemmänkin huomiota. Kaikista seitsemästä jännitysromaanistani pidän sitä parhaiten onnistuneena. Vanhemmallakin iällä voi näköjään kehittyä. Kirjoitan edelleen. Työpöydällä on pari keskeneräistä ikuisuusprojektia, joita korjailen pakkomielteisesti. Uutta en aloita, ennen kuin on keskeneräiset valmiina. Ihan hyvässä vaiheessa ne molemmat ovat. Toinen niistä odottelee parin kustantamon pöydällä kommentteja – kiitos vai ei kiitos. Toinen noista kustantamoista ilmoitti nettisivuillaan etsivänsä pohjoisesta kansanperinteestä ammentavaa kaunokirjallista teosta. Onnekkaasti tämä minun tekstini sattuu osumaan heidän kriteereihinsä. Se juttuni ei siis ole perusdekkari ja poikkeaa aikaisemmista, niin kuin varmasti voi päätelläkin. Otin tietoisen riskin ja kirjoitin sairaalamaailmaan sijoittuvan kummitustarinan, koska halusin ja koska olen kauhun ystävä.

Tätä toista taas en oikeastaan ole vielä tarjonnut minnekään, vaikka olen työstänyt sitäkin jo vuodesta 2019 lähtien. (Sivumainintana se koira löysi nyt jostain lankakerän ja on sotkeutunut siihen) Tämän toisenkin tekstin perusajatus on omasta mielestäni yksinkertaisesti vain niin hyvä, etten voi jättää sitä pöytälaatikkoon. Siinäkin otin riskin. Minut on mielletty sairaaladekkaristiksi. Samasta syystä kirjanikin ovat enemmän tai vähemmän sairaalamaailmaa. Tässä toisessa ikuisuusprojektissa näin ei ole. Tärkeimmät keskushenkilöt ovat kirjailija ja kirjoittamista harrastava huumeliigan käskyläinen.

Työsuojelu

Kirjoitusrutiini muuttuivat viime vuonna syyskuussa, kun siirryin päivystyspoliklinikalta päivätyöhön työsuojeluun. Minullehan on siis yleensä ollut aamupäivät parasta kirjoitusaikaa. Edellinen työsuojeluvaltuutettu, entinen työkaverini vanhasta päivystyksestä oli jäämässä eläkkeelle ja otti minuun yhteyttä. Riitta kysyi, haluaisinko tulla hänen tilalleen. Oli ajatellut, että olisin hyvä ja sopiva tyyppi tuohon tehtävään. En vastannut myöntävästi ihan ensimmäisen puhelun aikana, vaan mietin yön yli. Rehellisesti sanottuna, olin odottanut ja toivonut jotain tällaista tulevan. Muutamina kertoina jo melko pitkän aikaa olin käynyt töissä melko synkissä vesissä. Kilometrit painoivat.  Pitkinä yövuoron tunteina ja ruuhkaisina päivinä haastavien asiakastilanteiden jälkeen lähettelin hartaita pyyntöjä jonnekin atmosfääreihin. Jos haluaa uskoa tapahtumilla ja koettelemuksilla olevan tarkoituksensa, sellaista toivoin tulevan. Tulihan se sitten. Seuraavana päivänä soitin Riitalle ja kysyin, että mitä sen sellaisen työsuojeluvaltuutetun tehtäviin oikein kuuluukaan, jonka lopuksi vastasin myöntävästi. Valintani meni vielä äänestykseen. En muista äänimääriä, mutta voitin vaalit reilulla äänienemmistöllä. Minuun luotettiin ja olin ehtinyt tutustua lähes kolmenkymmenen vuoden aikana isoon porukkaan terveydenhuollon ammattilaisia, jotka ovat levittäytyneet ympäri maakuntien palvelupisteitä.

Pitää sanoa, että on ollut opettavaiset vajaa yhdeksän kuukautta. Olen saanut tutustua uusiin ihmisiin ja tavata vanhoja tuttuja uudelleen. Paljon uusien taitojen opettelua, perehtymistä, esiintymistä ja osallistumista, kuuntelemista ja kannanottoa. Ei ole koko ajan ollut kivaa tämäkään ja olen joutunut keräämään rohkeutta vuorovaikutustilanteissa, mutta siinä se työsuojeluvaltuutetun identiteetti pikkuhiljaa jalostuu. Olen tosin pystynyt hyödyntämään aikaisempaa ammattitaitoani ja kokemuksiani ja tietysti tätä taipumustani ilmaista itseäni kirjoittamalla. Aina silloin tällöin, kun olen saanut jonkin kirjoitustehtävän, olen päässyt mukavuusalueelleni. Näissä vain asiasisällön asiallisuus ja todenperäisyys asettaa tietyt rajoitukset. Te ymmärrätte. Kausi päättyy tämän vuoden lopussa. Saattaisinpa vaikka jatkaakin tätä, jos minut vain valitaan. Ihan kaikkea en ole vielä päässyt näyttämään. Samaan hengenvetoon on sanottava, että vieläkin ikävöin päivystystä. Olisi kiva laittaa pitkästä aikaa vaikka jokin olkapää paikalleen tai höpistä kahvihuoneessa niitä näitä, joskus syvällisiäkin. Yövuorot olivat viimeksi mainitun suhteen kulta-aikaa. Eli eihän minulla ole kuin voitettavaa, valittiin tai ei.

Lopuksi

Onpa rauhallista. Sirpa meni makuuhuoneeseen lepäämään ja otti koiran mukaansa. Muutamat lähimmäiset tulevat kahville vajaan tunnin päästä. Ne, jotka lyhyellä varoitusajalla pääsevät. Kaverisynttäreitä en pidä. Miten tuosta tuli mieleen se viisivuotias, josta puhuin alussa? Mutta joo, kavereiden kanssa tuli vietettyä mukava vajaa viikko Tukholmassa jääkiekon MM-kisoissa. Eiköhän siinä ollut juhlaa riittämiin. Olen onnekas, että nuo kolme miestä ovat säilyneet ympyröissä jo peruskoulusta lähtien. Eivätkä ole muuttuneet yhtään, paitsi että… No, paidaton kuva otettiin joka tapauksessa. Vain yksityiskäyttöön, vain yksityiskäyttöön.

Miia Saari: Toimenpidepäivät

 

Miia Saari: Toimenpidepäivät

Enostone 2024. 327 s.

 

Miia Saaren esikoisromaani Toimenpidepäivät on kuvaus pikkaisen päälle viisikymppisen Tiian viimeisistä työpäivistä lehtikonsernin palveluksessa, jossa on alettu ajamaan sisään ihmisvoimin toimitettavia lehtijuttuja korvaavaa tekoälyä. Toimittajan elämää sävyttää työpaikan henkilöstövaihdokset, ihmissuhteet ja niiden väliset kemiat, sekä haasteet ikääntyvän äidin hoitopalveluiden järjestämisessä ja heidän kesänviettopaikkansa ympäristöä koskevat mullistukset. Kirkkaasti suurimman huomion näistä vie tuon lehden kuviot.

Kirja on mielikuvituksellinen, lähes fantasiaa (ainakin kostofantasiaa), mutta ei sellaisissa kohtaa, joissa ei ole mielikuvitusta tarvittu. Vastaavia tuolileikkejä on käyty työpaikoilla ja käydään tänäkin päivänä. Porukkaa vähennetään milloin milläkin verukkeella ja ikärasismi itää pinnan alla, vaikkei mitään myönnetä. On liian helppo vedota milloin mihinkin järkisyihin. Samoin itse toimittajan työn kuvaus on yksi yhteen todellisuuden kanssa ja vieläpä kiinnostavasti kirjoitettu. Esimerkkinä kohta, jossa paljastetaan kuinka saada yksittäisestä aiheesta jutunjuurta useammalle julkaisulle. Tässä tapauksessa sellainen on joulun suosikkilelu.

Fantasiaksi romaanin tekee ainakin vanha luonnollista kuolemaa tekevä toimitalo, joka toimii tapahtumien tärkeimpänä näyttämönä. Uusi hienompi ja nykyaikainen pytinki rakentuu samaan aikaan viereen. Tunnelmaltaan lyijynharmaa öinen toimistotalo kerroksineen sisältää maagisuutta hipovia yksityiskohtia. Ihan kuin joku tai jokin tarkkailisi päähenkilöä. Sama mystiikka koskee tekoälyohjelmaa, jossa on nappulat new ja download, joista ensimmäistä ei saa painaa, koska sen väitetään hävittävän kaikki tiedot. Arvatkaapa, painetaanko sitä? Seurauksiakin voi arvata, mutta pieleen menee takuulla.

Saari kirjoittaa tummanpuhuvalla humoristisella otteella. Kyyninen päähenkilö Tiia on kaikessa sarkastisuudessaan herkullinen ja meikäläisen mielenlaadulla samaistuttava. Sarjakuva, jota hän ryhtyy muutosten innoittamana jakamaan työntekijöiden suljetussa viestikanavassa, osuu ja uppoa. Joskus kauan sitten talossa työskenteli ihmisiä. He olivat liian sosiaalisia. Ja kalliita.  Talon johtaja saa itselleen lohikäärmeen muodon ja tämän lähin apuri gekkon ulkoasun ja varmasti luonteenkin. Paitsi, että oikeat gekot ovat viattomia luontokappaleita. Ihmisten tilalle palkataan pehmoleluja. Tasoja ja yllätyksiä riittää ja käänteissä on otettu hallittuja riskejä. Ainakaan minun mielestäni Saari välttää ylilyönnit ja niissäkin kohdissa, joissa läikkyy, pitääkin läikkyä.

Miia Saari on pitkän linjan mediamaailman ammattilainen ja hänellä on omakohtaista kokemusta työpaikan menettämisestä pariinkin kertaan. Kokemukset ja niiden aiheuttamat tunnelmat kannustivat laittamaan tapahtumia ylös. Vastaavien tilanteiden suhteen Saari ei ole jäänyt oman tiedon varaan, vaan on jututtanut eri medioissa ja rakennusalan yrityksissä työskenteleviä ihmisiä. Sivumainintana, myös rakennusalalla on oma haarakkeensa romaanissa. Vauhtia proosan kirjoittamiseen Saari on käynyt ottamassa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulusta ja hyödyntänyt professoritason tietämystä ainakin tekoälyn suhteen. Tämä viime vuoden uutuuskirja panee toivomaan, että kirjailijanura saa jatkoa.

Lukemani kappale on kirjaston omaisuutta.

Saku Tuominen, Tuuli Juusela: Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on

Saku Tuominen, Tuuli Juusela: Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on

Äänikirja. Otava 2020

Kuuntelin Saku Tuomisen ja Tuuli Juuselan elämänhallintateoksen Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on joskus sen ilmestymisaikaan viisi vuotta sitten. Aikomus oli julkaista kirjasta jonkinlaista arviota blogissa, mutta luovuin ajatuksesta. Ärsyynnyin sisällöstä. Muistiinpanot jäivät. Ne osuivat nyt silmiini vahingossa puhelimen muistiosta. Huvitti. Julkaistaan sitten muistiinpanot. Ihan sama!

Ajatuksia kuuntekukokemuksen varrelta. Kirjailija kirjoittaa elämänasennekirjaa ja aloittaa kuvailemalla yrttien valintaa Italiassa, miettii samalla kesän teemaa. Millä oikeudella mies tekee sen? Kehtaa murehtia. Mitä v...? Jos Tuominen eläisi minun elämääni, hän oli todennäköisesti jo hirressä. Olisinko minä, jos eläisin jonkun vielä heikommassa osassa olevan elämää? Mikä on heikko asema? Subjektiivinen kokemus.

Ai niin, onnellisuus tai onnettomuus ei tule ulkoisista asioista, yrteistä, lämmöstä, maasta. Mistä minä voin tietää toisten ihmisten demonit?

Seuraavana kirjoittaja siirtyy kuvaukseen San Franciscosta. Ei ole todellista!

Ehkä kirjoittaja haluaa introllaan raakata kaikki todella vakavista ongelmista kärsivät pois kuulijoista, tai lukijoista. Moinen parempiosaisuus, mahdollisuus toteuttaa itseään herättää herkästi ärtymystä. Olenko minä ärtynyt? Vähän, mutta ohimenevästi. Kirja on kuin luontaistuote, se tehoaa hyvin hyvin rajatusti. Samat asiat voi oivaltaa elämällä elämän. Arkea, ongelmia ja ilon aiheita. Tosin eletyn elämän jälkeen kaikki opit ja oivallukset tulevat auttamatta myöhässä. Siinä mielessä Tuomisen opus voi jopa olla avuksi, nopeuttaa ymmärrystä. Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää.

Hyvä tuo buddhalainen heitto, "elämä on kärsimystä."

"Asiat eivät tapahdu sinulle, vaan sinua varten." Joo.

Paljon enemmän pidin hänen teoksestaan Hyvä elämä. Taidanpa kuunnella sen uudestaan. (Muistiinpanot päättyvät)

Kerro mielipiteesi elämäntaitokirjallisuudesta. Aika usein muuten näissä - en muista oliko tässä - varoitellaan elämäntaitokirjallisuudesta ja kehaistaan juuri nyt käsissä olevan kirjan poikkeavan muista.😂

Iiro Meriläisen Yön demoni ei jää demoksi

 

Iiro Meriläinen: Yön demoni

Kirjokansi 2025. 299 s.

 

Joensuulaislieksalaisen opettajakirjailija Iiro Meriläisen luomistyön ilo ja ennakkoluulottomuus ei anna merkkejä laantumisestaan, jos on uskominen hänen viimeisintä tekstinkäsittelyohjelman lopputuotetta. Vuonna 2023 kirjan muotoon inkarnoituneet hevitrillerit Pedon merkit ja Paha kolminaisuus  saavat jatkoa kauppanimellä Yön demoni. Meno jatkuu levottomampana kuin koskaan. Aikaisemmille lukijoille tuttu hevitrio Shemeikka, Musa ja Jyvis ryhtyvät levyntekoon lieksalaisella huippustudiolla. Studioaika maksaa maltaita. Maltaita menee muutenkin. Musa saa kuningasidean lainata rahaa venäläiseltä pikkumafiosolta ajatuksella, ettei luottoa tarvitse maksaa takaisin. Poliisissa työskentelevän puolisonsa Tytin kautta hänellä on varma tieto poliisioperaatiosta. Roisto aiotaan napata virkavallan haaviin, eikä tämä pääsisi kaltereiden takaa perimään saataviaan. Näinhän ei käy, vaan poliiseilla on isompi kiho näköpiirissään ja pikkumafioso saa jäädä toistaiseksi vapaaksi. Tuon kihon tiedetään tulleen Suomen puolelle. Jotain on kaupan. Jotain sellaista, joka vaarantaa valtakunnallisen turvallisuuden.

Kirjailijan ennakkoluulottomuudesta kertoo juonilinjojen ja henkilöiden määrä. Jälkimmäisen suhteen olen itsekin kunnostautunut ja onnistunut sotkemaan joidenkin lukijaparkojen päänupin. Meriläinen ei mene samaan vipuun, vaan on listannut kirjan alkuun henkilöluettelon, dramatis personaen. Melkein voin aistia hänen ajatuksensa kirjoitusprosessin aikana. Voisikohan tässä olla juonilinja, jossa… no, mikä ettei. Tähän tarvitaan… no, laitetaan se tähän. Ja siellähän ne ovat kaikki mukana. Tai mistäs minä tiedän. Loppusanoissaan Meriläinen raottaa prosessia ja mainitsee juonikuvioiden menneen moneen kertaan uusiksi. Rahtialus katkaisee merikaapelin. Gps- ja dataverkkoa häiritään. Jotain luvatonta on siirtymässä rajan yli idästä. Venäläiset suunnittelevat merkittäviä kauppoja Suomen maaperällä. Mystistä sinistä valoa hohtava jambiya tikari liittyy jotenkin tapahtumiin. Venäläiset onnistuvat suututtamaan kolme jälkitraumaattisista stressioireista kärsivää lieksalaista rambontekelettä ja saavat heidät peräänsä. Jotain mystistä vapautuu biisiin upotetun loitsun vaikutuksesta. Supon terrorismiyksikön johtaja Elina Kaarnivirta päätyy maakuntamatkalle Joensuuhun. Aikaisemmista romaaneista tutut poliisit Rajakorpi ja Polanen saavat aiheen käydä Lieksassa kahvilla ja Lieksan Alkon myyjä Malla syyn huolestua entisestä heilastaan Shemeikasta. Tulikohan kaikki? Ainakin tärkeimmät.

Kohtaukset vaihtuvat terävillä leikkauksilla kesken lukujen, mikä nyt sopii heviteemaan. Teoksen tempo on yli 150 iskua minuutissa. Kirjan tilannekomiikka on kohdillaan (tai kohillaan. Karsastan d-kirjainta murretaustani vuoksi). Toiston käyttäminen toimii ainakin äänitysstudion etsinnöissä. Tietoliikenteen häirintään liittyvä faktatieto on uskottavaa. Laitimmaisetkin juonilinjat solmitaan lopuksi. Tosin mörkö taitaa jatkaa elämistään Itä-Suomen metsämailla. Eihän niitä piruja saa kukaan kiinni. Opin uuttakin. Selvitin sanan afrodisiaakki merkityksen. Hakukone tarjosi linkkejä mielenkiintoisille kaupallisille sivuille. Saatan palata niille. Nyt tiedän myös mitä lyhenne EMP tarkoittaa. Semibuddhalaisesti ilmaistuna Yön demoni ei ole kertomakirjallisuutena hyvä, eikä huono. Se vain on. Suomennan ajatukseni. Meriläistä jo aikaisemmin lukeneena tiesin mitä odottaa ja mitä olla odottamatta. Näin ajateltuna kirjailijan taidonnäyte osuu häränsilmään. Mitä odotin, sitä sain. Ja vielä, koko kirjasarjan kannet ovat oikeasti aivan upeita.

Kirja on täysihintainen ostos suoraan kustantajalta toiselta puolelta Pielisjokea.

Olenko käytöshäiriöinen? Tarvitsenko diagnoosin? Löysinkö suomalaisen hiljaisuuden juurisyyn?

 

Lehdessä oli juttua adhd diagnoosin yleisyydestä Itä-Suomen lapsilla ja nuorilla. Mietin itseäni, enkä yritä nyt olla mitenkään erityisen jännittävä tyyppi, silleen muodikkaasti, mieluumminkin päinvastoin. Olen jo keski-ikäinen, eikä 70- ja 80-luvulla taidettu miettiä vielä diagnooseja. Ei sellaista mulla ole vieläkään, eikä kai tarvita. Tai sanokaa te. Omaa käytöstäni on leimannut oikeastaan koko elämäni ajan tietynlainen kaksijakoisuus. Toisaalta olen ihmisten seurassa varautunut ja usein tyydyn kuuntelemaan, enkä avaa suutani, vaikka olisi asiaakin. Joskus taas, tosin harvoin, olen se porukan viihdyttäjä tai vähintäänkin ujutan keskustelun väliin humoristisluonteisia, jopa sarkastisia kannanottoja. Sama on muunkin aktiivisuuden kanssa. Vireystila vaihtelee äärimmäisestä innostuksesta synkkyyden alhoon ja rättiväsymykseen. Jälkimmäisen sallin itselleni yksin ollessani. Vieraassa seurassa itsensä kannattelu onnistuu vielä jotenkin. Olen pannut merkille väsyväni ihmiskontakteissa, kuin myös kaipaavani ihmisiä ympärilleni, jos olen liian kauan yksin. Mikään ei ole hyvä.

Mutta tämä ylivilkkaus tai vilkkaus. Varmasti olin sitä lapsena. Sitäkin. Heti peruskoulun alussa opettaja ohjasi minut välitunnilta kiroilun päätteeksi suun pesulle. Kysyin vieläpä saippuan tarpeesta, joka sai välituntivalvojan nauramaan hyväntahtoisesti. Ei tarvinnut saippuaa. Samoin ensimmäisenä kouluvuotenani opettaja laulatti meitä jumppasalissa. Suoritukseni ei tainnut mennä hänen mielensä mukaan, koska hän komensi minut ulos käytävään ja luokkaan. Opettaja seurasi minua, istutti pulpettiin ja tarttui roimasti tukkapäästä kiinni. Tuon jälkeen pelkäsin naista, enkä uskaltanut aiheestakaan pyytää lupaa vessaan, vaan laskin oppitunnin ja koulupäivän päätteeksi kerran alleni. Onneksi tosiaan oli viimeinen tunti ja seisoimme jo pulpetin vieressä odottaen lupaa poistua. Sain samalta opettajalta stipendin toisella luokalla. Edelleenkään en ymmärrä, miksi. Tosin toisella luokalla opin vasta lukemaankin. Sama meno jatkui kotona. Jouluna jalkapallopöytäpeli kesti muutamia minuutteja lahjapakkauksen avaamisen jälkeen, kun hyppäsin vahingossa sen päälle pöydältä ja peli oli entinen. Oli siinä velikin mukana. Olikohan neljäs luokka, kun matkustin paikallisbussilla kotiin ja rallattelin kovaan ääneen sellaista jazz-tyyppistä skibadabaa. Bussikuski ajoi parkkiin, asteli viereeni ja huusi, että jos mekastus ei lopu, lennän bussista. Joku tuntematon pelasti minut bussin takaosasta ja huusi, että anna pojan rallatella. Näin jälkikäteen kiitos sinulle Noljalla-keskusta välillä kulkeneelle bussimatkustajalle. Vuosi oli 1980. Matka jatkui, mutta hiljaa.

Viimeksi törmäsin häiriköinti taipumukseeni viime viikolla. Kyllä, ei osaa setämies rauhoittua. Olen tehnyt työurani päivystyspoliklinikalla ja siirtynyt ihan äskettäin valtuutetuksi työsuojeluun. Tehtävänkuvaan liittyy palavereja, joissa on tietenkin ihan oma käyttäytymiskulttuurinsa, jopa niissä oman porukan keskisissä yhteistapaamisissa. Arastelin alkuun uusia ihmisiä ja olin varautunut. Olen toki vieläkin, mutta muutamana parina kertana olen innostunut keskustelemaan ja ilmaisemaan itseäni äänekkäästi ja vapautuneeseen sävyyn. Käyttäytymistä voisi kuvata jopa leikkisäksi. Molemmat kerrat ovat päättyneet huomautukseen ja minut on keskustelukumppanini lisäksi palautettu ruotuun. En ollut ainoa pölisijä, mutta taisin olla viimeiseksi äänessä.

Pieni asia tiedän, mutta mietin silti mitä tapahtui ja miksi. Hyvin usein, ei aina, kun vapaudun ja innostun ihmisten seurassa, joku katkaisee lennon. Se alkoi jo 70-luvun kotikasvatuksesta, jossa tavallisin käskymuodot kuuluivat: ”Ole hiljaa! Rauhoitu! Tukkapöllyä ja vitsaa käytettiin. Pitääkö tämä kaikki tulkita niin, että älä innostu, älä ainakaan vapaudu? Silloin vasta olet hyväksytty. Tässä on jotain perisuomalaista. Piileekö tässä suomalaisen hiljaisuuden juurisyy? Kun mykän ja apaattisen kansan keskellä joku avaa suunsa ja on erityisen aikaansaava, sille pitää saada diagnoosi. Totta kai pitää tutkia ja hoitaakin, mutta diagnoosi ei saa olla automaatio.

Mikähän tämänkin kirjoitelman pointti on? Varmaan jotain julkista itsetutkiskelua ja kannanottoa tasapäistämistä vastaan. Onhan muillakin vastaavia kokemuksia, onhan? Sitä tuppaa aina ajattelemaan, että vain itselläni on jokin outona pidetty poikkeavuus. Harmillista on, jos ihminen muodostaa käsityksen itsestään näiden pienten vivahteiden kautta ja tulee leimanneeksi itse itsensä. Paljon jäi vielä kertomatta, mutta mitäs te hölmöilitte lapsena? Tai aikuisena? Paljastuksia.

Aki Mäkiaho: Saunatonttu

Aki Mäkiaho: Saunatonttu

BoD 2024. 214 s.

Kansi & kuvitus: Nalle Mielonen

Hirviöitä on olemassa

Kansanuskomukset kiinnostavat. Luin elokuvaohjaajana, käsikirjoittajana ja nyt myös kirjailijana tunnetun Aki Mäkiahon kirjailijahaastattelun sanomalehti Karjalaisesta joulukuussa ja innostuin. Sitä ei nykyään tapahdu liian usein. Indiejulkaisu, vieras kirjailija, lähiseutu ja mystinen aihe toimivat herätteinä. Koin heittäytyväni tuntemattomaan, vaikka jonkinlainen käsitys tontuista oli jo olemassa. Noh, tip tapit voi unohtaa. Saunatonttu tekee tontuille saman, jonka Jalmari Helanderin elokuva Rare exports tekee joulupukille.

Sain Aki Mäkiahon esikoiskauhuromaanin luettavakseni Rääkkylän kirjastosta, mikä onkin sopivaa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Rääkkylän Rasivaaraan. Ihan sivumainintana, mullakin on sukujuuria paikkakunnalle äidin puolelta Koskeloiden kautta. Muistan ainakin savuisen tuvan lapsuudestani. Huomio tästä tuo romaanin tapahtumapaikat ihan eri tavalla iholle. 

Kirjan alussa tehdään perusjutut, tavallaan säännöt, selviksi: millaisesta taruolennosta on kysymys, missä olomuodossa tämä esiintyy, mikä saa olomuodon lihallistumaan ja taas muuntautumaan eeterisemmäksi, vaikkapa savuksi tai usvaksi. Sääntöihin tosin palataan kirjan edetessä tapahtumien ehdoilla. Mielenkiintoista on, mihin tonttuhahmo kykenee, mistä nauttii ja mikä saa tämän vimmastumaan. Älä ainakaan kiroile ja harrasta riettauksia saunassa. Sisältö on laadittu muistelmien muotoon, jotka tuo henkiolento on kirjoittanut saunakirjaan. Kirjailija vie kerrontaa ja käyttelee kieltä Poemaisesti. Mielikuva voi johtua rinnakkaisluvussa olevasta Poen Kootuista kertomuksista.

Ensimmäisessä luvussa Kaunis päivä ollaan maaseudulla. Tonttu vakoilee mökin mummoa Mirjamia kyläkaupalle, jossa Mirjami törmää kaupan ryöstäneeseen pariskuntaan. Pariskunnan pakomatka päätyy Mirjamin saunarakennukseen, jossa alkaa viinan ja huumeiden kiihdyttämä elämöinti. Arvata saattaa, mitä siitä seuraa. Varsin runsas ryöstösaalis muuten. Tapahtuma-aikaan on kyläkauppakin kannattanut.

Toisessa luvussa Antti Auterinen siirrytään urbaanimpaan ympäristöön ja kerrostalon yhteissaunaan. Siellä tonttu ottaa kohteekseen Mirjamin pojan Antti Auterisen. Antti on menestyskirjailija ja kärsii, muttei pelkästään sähkökiukaan, pelkän peltirasian, tarjoamista löylyistä. Antin aikomuksena on päästää itsensä päiviltä, mutta kylvetään nyt ensin. Alakerrassa (ja kerroksissakin) kohdataan hahmoja, talon asukkaita ja ulkopuolisiakin kuin David Lynchin hahmogalleriasta kuunaan. Antti ja tonttu kunnostautuvat tämän suhteen itsekin. Upeaa! Tunnelma äityy todella surrelistiseksi.

Kolmas luku Jeesus Kristus palaa Rasivaaraan ja aikaan, jolloin Suomi oli suurimmaksi osaksi suota, turvetta ja metsää. Kylälle tulee uskonpuhdistaja, joka levittää sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja vaatii muun muassa polttamaan tonttuja esittävät kuvat. Vain kuva saunatontusta jää. Uskonpuhdistajalla on todella maanläheiset manööverit, jotka kohdistuvat talon emäntään ja ruoka-, sekä olutvarastoon. Saunatontun nähdessä touhun, tonttu odottaa vain tilaisuutta päästäkseen suolistushommiin. Kuvailussa ei sensuuria tunneta. Tämä pätee läpi teoksen, heikkohermoisille tiedoksi.

Neljännessä luvussa Verilöyly  tonttu kylvettää filmiryhmää, jonka tarkoitus on tehdä elokuva saunatontusta. Paino sanoille "on tarkoitus".

Viimeisessä viidennessä luvussa Kekripukki mukaan ilmestyy vieraileva tähti ja nyt en tarkoita rikospoliisia tai pappia, vaikka heilläkin on roolinsa.

Tapahtumaepisodien välillä tonttuhahmo tarjoaa korpifilosofiaa muun muassa maaseudun autioitumisesta, kauneuskäsitteestä, luonnosta, materialismista, aikakäsitteestä ja muistojen merkityksestä. Millaisena ihmiset näkisivät tontun nyky-julkisuudessa vaikkapa someilmiönä? Profiilikuvassa näkyisi koukkunenä, suippokorvat, raatelukynnet, nokinen arpinen iho ja luiseva pitkä yksisilmäinen tunikailmestys. Toinen silmä on muuten tuhoutunut Turun palossa.

Mäkiaho kertoo kirjan esipuheessa tarinan ja aiheen tekeytyneen parikymmentä vuotta ja hakeneen esitystapoja elokuvan puolelta. Tulikin kirja ja hyvä näin. En sulkisi elokuvaikkunaa vieläkään. Ainakin tapahtumat piirtyvät hyvikin visuaalisina silmille. Muusta Mäkiahon tuotannosta elokuvapuolelta pitää mainita lyhytelokuvat Ovisilmä, Kehto, 5KG, Reviiri, Isän mielenmaisema, The Tomb of Feith, sekä dokumentti Lahden kummitus.

Luenpa vielä kerran ainakin tuon tokaluvun, ennen kuin palautan kirjan kirjastoon seuraavan lukijan saataville.