torstai 4. heinäkuuta 2024

Kauhukirjailijat psykomaantieteen kartalla

 


Kuuntelin Yle Areenasta Kulttuuriykkösen 3.7.24 jakson, jossa haastateltavina oli kauhukirjailijat Melina Marras ja Marko Hautala. Ohjelman tekijät olivat käyneet haastattelemassa myös argentiinalaista Mariana Enriquezia, joka vieraili ihan äsken Suomessa Helsinki Lit tapahtumassa. Enriquezia pidetään goottilaisen realismin kuningattarena ja kirjailija on ottanut monine avuineen mukavasti sijaa myös valtavirran lukemistona. Itsekin tutustuin äskettäin hänen novellikokoelmaansa Sängyssä tupakoimisen vaarat (Suom. Sari Selander). 

Jakson yhtenä tärkeimpänä kysymyksenä oli, mikä todellisissa, tutuissa paikoissa inspiroi heitä ja kuinka he hyödyntävät paikkojen historiaa. Hautalan Vaasa on käynyt allekirjoittaneellekin tutuksi, viimeisimpänä romaanista Musta kieli (2023) Samaa voin sanoa Marraksen Lohjansaaresta romaanissa Para

Kuunnellessa teki mieli osallistua keskusteluun. Aihe herätti ajatuksia, erityisesti ohjelmassa esitetty käsite psykomaantiede, jolle löytyy omat käännöksensä yhtä lailla englanninkielisestäkin maailmasta, kuin Etelä-Amerikastakin. Yleismaailmallinen termi siis. Paikoilla sanotaan olevan muisti. Niiden tapahtumista jää muisto. Suomalaiskirjailijoilta kysyttiin myös heidän omista suosikkikohteistaan lukijoina. Marras mainitsi erityisesti luonnon kaikkine ilmentymineen. Hänen tänä vuonna ilmestyneessä uutuusromaanissaan Para yhtä pääosaa esittääkin tietty tammi. Hautala taas fiilisteli arktisista olosuhteista John Carpenterin The Thing filmatisoinnin hengessä. Molempiin kirjailijoista on helppo yhtyä. Elokuva kuuluu myös allekirjoittaneen lemppareihin. Joskus pakkaskausina leffa tulee mieleen, kun kävelen -30 asteessa työpaikalle. Näin kävi viime talvena. Työpaikka ei olekaan enää sairaala, vaan arktinen tutkimusasema. 


Käsite psykomaantiede ei ole kuitenkaan minulle täysin uusi juttu. Nyt se sai nimenkin. Tietämättäni viittasin siihen vuonna 2018 ilmestyneen jännitysromaanini
Kroonikko esipuheessa. Tuon kirjan innoittajanahan oli vuonna 2016 toimintansa lopettanut Paiholan mielisairaala ja siellä säilytyksessä olleet museoesineet. Sain mahdollisuuden olla mukana “viimeisellä lääkärinkierrolla”, kuten tutustumistani jo potilaista tyhjentyneisiin tiloihin kuvasin. Viittaan esipuheessani teoriaan tai uskomukseen, jonka mukaan ihminen jättää aina tilasta poistuttuaan sinne jotain. Tunsin sen autioituneessa sairaalassa todellisena. Vaikka se olisikin mielikuvituksen tuotetta, sitä ei voi vähätellä. Pitäähän Mariana Enriquezkin mielikuvitusta täysin todellisena.

Kirjailijoiden haastattelu laittoi miettimään omia maagisiksi kokemiani ympäristöjä. Vastauksen voi päätellä jo aikaisemmasta. Kaikista palveluvuosistani tai juuri niistä johtuen ihan top ykkönen on edelleen sairaalaympäristö. Perustellaanpas. Sairaala on rajatila kahden maailman välillä. Risteyskohta. Sairaalassa kuollaan ja synnytään. Syntyneen ja kuolleen sielut lyövät ylävitosia kohdatessaan käytävällä. Sairaala ei tunne luokkaeroja ja statuksia. Sairaala riisuu ihmisen paljaaksi. Nautin pitkistä käytävistä yöaikaan, niiden lyhyistä hämäristä hetkistä ennen valojen liiketunnistimien reagointia. Varjot saavat merkityksiä. Kliinisten ja valoisten tilojen alta löytyy kerroksia; tunneleita ja huoltokäytäviä, joista tietävät vain harvat työntekijät.

Sairaalalla, jossa työskentelen, on yli seitsemänkymmenen vuoden historia. Moni ei tiedä, että toisen nykyisistä parkkihalleista kohdalla oli alun perin sairaalan ruumishuone. Tietyissä parkkiruuduissa en välttämättä haluaisi vilkaista taustapeiliin. Ihan vakavasti, tuntuu uskomattomalta ajatella sitä ihmismäärää, joka laitoksessa on tuona aikana työskennellyt tai sen palveluja käyttänyt. Ihmiskohtaloita. Vanhimpien osien seinät muistavat ne kaikki. Haamuista ei ole pulaa. 

Kulttuuriykkönen tulee jokaisena arkipäivänä maanantaista perjantaihin Yle Radio 1:ssä kello 15:02-15:55. Perjantaisin on Perjantaistudio viikon puheenaiheista. Yle Areenastahan nämä löytyvät. Tämän jakson haastattelijana oli Hannamari Hoikkala, äänitarkkailijana Tuomas Vauhkonen ja tuottajana Olli Kangassalo.

Tuon Kulttuuriykkösen jakson pääset kuuntelemaan tästä.

torstai 20. kesäkuuta 2024

Yösydän-trilogian aloitus tarjoilee synkkiä sukusalaisuuksia yöpuolen ystäville

 

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

Nysalor 2024. 342 s.

 

Kansikuva: Melina Marras

Perinteentutkija Pasi Klemettisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli (SKS Kirjat 2022) para on taikakeinoin synnytettävä varallisuutta kartuttava otus, joka lypsää salaa naapureiden ja kyläläisten lehmiä sekä noutaa tekijälleen maitoa, voita ja niihin liittyvää onnea. Kirjasta selviää myös kansanuskomus, jonka mukaan otukseen turvautuivat karja- ja ruokataloudesta vastaavat naiset ja heistä erityisesti noituuden toteuttajat. Paran avulla tehty voi muuttuu veriseksi, kun siihen viiltää veitsellä ristin. Myös kerän muodossa siitä löytyy todistusaineistoa. Kuvauksia parasta löytyy ympäri Suomea, kuten Sulkavalta Köyliöstä, Suistamosta, Kiteeltä ja Kihniöstä. Kirjan tuoreimmat esimerkit ovat vuodelta 1948.

Kirjailija Melina Marraksen romaanin kirjan nimihahmo, hirviö, on vieläkin pahempi. Tapahtumapaikkana on Lohjansaari, jonne 11-vuotias Roihu muuttaa isänsä Mikon kanssa. Aikomus on korjailla perheen äidin lapsuuden kotia, hylättyä maatilaa, ja alkaa pyörittää siellä persoonallista ruokaravintolaa. Varpu-äiti on kuollut, joten monessakin mielessä he ovat uuden alun edessä. Mutkia matkaan tuottaa Varpun perheen ja koko Yöselän suvun synkkä maine paikkakunnalla. Heidät on yhdistetty epäselviin kuolemantapauksiin, eikä vain vilauteltu noitakorttia, vaan nostettu se ihan avoimesti esille. Paikkakunnalla elää edelleen rinnakkain pakanalliset uskomukset ja nykyaikainen kristinusko. Sama ihminen saattaa kantaa mukanaan yhtä aikaa krusifiksia ja taikakalua. Uskomuksia eivät ainakaan vähennä jotkut saaren asukkaista. Saaressa vaikuttaa edelleen parantajan taitoja omaava ja rantakäärmeen kanssa asustava Inkeri. Noitana pidetty ja noidan identiteetin itsekin hyväksynyt nainen kykenee kommunikoimaan tuon käärmeen kanssa.

Uskomukset muuttuvat lihaksi ja vereksi välittömästi muuton jälkeen. Reaalimaailmassa Roihu päätyy koulussa kiusaajien hampaisiin ja isän hanke on kaatua yleisen vastustuksen vuoksi heti alkuunsa. Ennen kuolemaansa Roihun äiti on ennättänyt varustaa pojan ymmärtämään yliluonnollisia asioita. Mutta riittääkö ymmärrys siinä vaiheessa, kun tontin reunamilta löytyy epämääräinen mökkipahainen ja Roihu päätyy silmätysten synkän hahmon kanssa. Ikiaikainen paha pääsee vapaaksi ja on koitua – ja koituukin – monen ihmisen kohtaloksi. Taistelussa kahden maailman välillä ei yleisesti ymmärretyillä ratkaisukeinoilla ole merkitystä, vaan on otettava käyttöön kaikkein väkevimmät loitsut. Mutta riittävätkö nekään?

Tunnustan kaipaavani magiaa arkielämään. Kaipaan lapsuusaikaan liitettyjä uskomuksia. Mielikuvituskavereita, pimeässä peitemytystä hahmottuvia olioita, narahdusten kaksoismerkityksiä. Niitä voi tavoitella vaikka heittäytymällä lukemaan kummallisia kertomuksia. Marras ei käytä kirjassaan pakanallisia kansanuskomuksia mausteena, kyllä ne ovat ihan sen pääraaka-aine. Tarinassa, sen maailmassa luonnolla ja erityisesti sen puilla, varsinkin tammella, on kyky kommunikoida ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla on kykyä siihen. Tapahtumamiljöö jo itsessään on omiaan ruokkimaan uskomuksia. Vai oletteko milloin viimeksi lukeneet vaikkapa kiinteistönvälittäjän esitteestä kohteesta löytyvästä Loitsutornista? Yöselän suvun asuinrakennuksesta sellainen löytyy. Lukukokemuksena Para ei ole uskottava, se on uskomaton. Vanhana Yöjuttu -lukemiston ahmijana tavoitin paikoin samoja keskenkasvuisia horror-fiiliksiä ja nautin ristivedosta henkilö- (ja olio) hahmojen välillä. Vaikeudet, haasteet ja niiden ratkaisut palkitsivat. Loppukin jäi koukuttavan avoimeksi. Romaani aloittaakin Yösydän-trilogian.

Kirjan kirjoittaja, jyväskyläläinen Melina Marras, siviilinimeltään Melina Karoliina Heinola (1989) opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Hänen esikoisteoksensa Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelma (Kustannus Aarni 2019) oli Tähtifantasia-ehdokkaana vuonna 2020. Jos oudot jutut kiinnostavat, kirjailijan tavaraa löytyy myös Kilkinkuoret ja muita äyriäiskertomuksia -antologiasta (Nysalor 2022). Novellikokoelmassa julkaistu lyhytkertomus Menneen maailman nälkäiset päätyi sekin palkintoehdokkaaksi (Atorox). Tulipahan naputeltua joskus tuosta antologiastakin. Kirjaesittelyyn pääset tästä. 

Parasta löytyy muuten muitakin nettikirjoitelmia. Kirsin kirjanurkka kertoo tarkemmin muun muassa tuosta mystisestä Paavolan tammesta. Sehän on siis oikeasti olemassa. Linkki

Lainasin kirjan Vaara-kirjastosta.

maanantai 3. kesäkuuta 2024

Cornwall-mysteerisarjan luupissa legenda Lintumiehestä

 

(Kannen kuva: Anne Väänänen)

Kaarina Griffiths: Lintumies

Otava 2024. 384 s.

(Ilmainen kappale kirjailijalta/ kustantajalta)

 

Viime vuonna julkaistu Cornwall-mysteerisarjan ensimmäinen teos Meren syliin saa jatkoa Lintumiehellä. Cornwallilaisessa Mawnan Smithin kylässä elää uskomus Lintumiehestä. Sellaisen näkeminen povaa pahaa ja on äärimmäisessä tapauksessa kuolemaksi, niin kuin oli edellisen kerran käynyt 1970-luvulla. Näköhavaintoa oli seurannut miehen ruumiin löytyminen rannalta. Nyt sama toistuu, vaikkakin kirkon pihassa, mikä tarkoittaa rikostarkastaja Digginsille ja hänen ryhmälleen töitä. Murhaaja ei pyri kätkemään asiayhteyttä legendaan, vaan jättää uhriinsa tiettyjä siihen viittaavia vihjeitä. Silti avoimia kysymyksiä jää ja ne vain tuppaavat lisääntymään, kun yksi jos toinenkin kylän asukas päätyy väkivallan uhriksi. Tarvitaan suomalaisen profiloija psykologi Antti Honkasen apua. Tällä kertaa se sopii Digginsille oikein hyvin. Miehet ovat saaneet vanhat skismat puretuiksi ja lähestyvät ylimpiä ystävyksiä.

Luonnollisestikaan poliisit eivät ole valmiita langettamaan tekoa ylimaallisen voiman aiheuttamaksi. Motiiveja löytyy aina kielletyistä suhteista, paikkakunnan rakennushankkeista, kylällä järjestettävästä surrealistisen taiteen festareista, sekä kenties mielenkiintoisimpana kylän laitamilla asustelevan erakon valokuvasta, joka sattuu häviämään. Kuvassa esiintyy kolme miestä, yksi heistä natsiupseerin univormussa. Eihän Cornwallissa pitänyt olla yhteyksiä natsiarmeijaan.

Kirjan parasta antia on taas kerran paikallisten legendojen hyödyntäminen ja kerta kaikkiaan ainutlaatuinen tapahtumamiljöö. Cornwallissa asusteleva kirjailija, toimittaja, psykoterapeutti Kaarina Criffiths on tämän suhteen porannut kultasuoneen. Hän vie tapahtumia henkilöhahmojen ehdoilla ja jättää heille tilaa ilmaista itseään paikoin riittoisalla ja lavealla dialogilla. Ihailtavaa on, että tapahtumat etenevät kronologisesti ilman takaumaloikkia. Heti on sanottava, että on takaumillakin oma paikkansa. Riippuu tarinan ja sen perusajatuksen ehdoista. Takaumat eivät saa olla itsetarkoitus. Tässä niitä ei tarvita.

Pidän myös positiivisena piirteenä, ettei hän sorru lukujen päätteeksi pakkokoukkuihin, niihin cliffhangereihin tai page turnereihin – miksi niitä nyt halutaan nimetäkään, paitsi sitten vasta kun ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Siinä vaiheessa joutui jo pidättelemään sivujen kääntymistä. Luin toki ulkona ja kävi tuulenvire, mutta silti. Osa luvuista ja kohtauksista ovat puhtaasti englantilaisen elämäntavan fiilistelyä kaikkine tee, pubi ja ruokakulttuureineen. Mikä voisikaan olla cozympaa? Pehmodekkarihan tämä on.

Jos saan arvata, paikallishistorian ja faktatiedon oikeassa suhteessa on saanut tehdä editointia. Mikä on riittävästi, mikä liikaa. Paikkakunnan erityispiirteet ja legendat ovat oikeasti kiinnostavia ja niistä voisi lukea enemmänkin, mutta juonellisessa murhamysteerissä niillä maustamisen kanssa saa olla tarkkana. Jos vaikka jäljitetään rikollista ja tämä saattaa odottaa jo seuraavan kulman takana, ei siinä kohtaa historiakatsauksilla ja keskiaikaisilla kansanlauluilla ole sijaa. Kuulisin niistä enemmän muuna aikana, vaikka Jolly Sailorissa (pubi). Painotuskysymyksiä ja makuasioitahan nämä ovat. Juuri tämän vuoksi romaaneja nimitetään teoksiksi, eikä tuotteiksi. Yleisesti ajatellen kirjojen vivahteista, tarinan asemoinnista, rytmistä, tyyliratkaisuista ja niiden vaihtelevuudesta ei voi olla kuin ilahtunut. Edelleen ihmiset kirjoittavat ihmisille, eikä tekoäly. Säilyköön särmät!

Loppuun vielä kuuma vinkki. Te, jotka aiotte tarttua Griffithsin uutuuteen tai olette jo mahdollisesti lukeneet tämän, kannattaa kuunnella myös Kirjakävelyllä podcastin jakso, jossa Anna Paldar haastattelee Kaarina Griffithsiä Lintumiehestä ja hänen aikaisemmista romaaneistaan. Henkilöhahmoilla on mielenkiintoinen jatkumo. Samalla saa kuulla muutakin kirjailijan työtekniikoista ja taustoista ulkomailla asuvana suomalaiskirjailijana.  

Kirjaesittelyni mysteerisarjan aloituksesta Meren syliin voit lukea täältä.

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Opi olemaan Joonas Tolvasen Todellinen voimasi kirjan avulla - nautitaan sisäisesti tyhjään mieleen



Atena 2024. 191 s.

 

Joskus neljä vuotta sitten kävin työpaikkani yhteispäivystyksen taukohuoneessa keskustelua kirjoittamisesta. Silloin tällöin joku aina kysyy, onko uutta jo tulossa, mistä olen tietenkin mielissäni. Puheemme herätti kiinnostusta parin pöydän päässä. Yksi päivystyksen lääkäreistä ilmaisi myös kirjoittavansa ja halusi tietää, olinko päässyt esille julkaisujeni kanssa. Vähän hämilläni vastasin, että olin päässyt pari kertaa maakuntaradion vieraaksi ja kerran Iskelmäradioon, sekin siis Pohjois-Karjalassa. Ne merkitsivät ja merkitsevät edelleen minulle paljon, vaikka saatoin vähätellä esiintymisiäni. Tiesin niiden jäävän toiseksi Tolvasen tv-esiintymisten rinnalla. Virhe. Turhaa vertailua, nyt ymmärrän.

Tästäpä tullaankin sopivalla aasinsillalla tuon lääkärin Joonas Tolvasen uusimpaan kirjaan, Todellinen voimasi – 100 asiaa jotka voit oppia Shaolin-munkeilta ja sen oppeihin. Niin kuin Tolvasen kirjakin kertoo, onni ja tyytyväisyys eivät ole ulkoisten olosuhteiden, saavutusten ja materiaalin varassa, vaan se löytyy sisäisestä mielenrauhasta ja tietoisuuden tilasta. Siihen on pyrkiminen ja sellainen onnistuu vain hyväksymällä nykytila sellaisena kuin se on.

Mikäs mies tämä Tolvanen (1989) sitten oikein on, paitsi lääkäri? No, ensinnäkin hän on kiertänyt vuodesta 2007 lähtien useita kiinalaisia kung-fu-kouluja ja vuonna 2018 hänen Shaolin-mestarinsa myönsi hänelle kunnianimen Lĭ Yù Lóng, mikä tarkoittaa suomeksi keisarillista lohikäärmettä ja vastaa useista kamppailulajeista tuttua mustaa vyötä. Matkan varrella Tolvanen on saanut (mustelmien ja ruhjeiden lisäksi) kuulla munkeilta lukuisia elämänohjeita, jotka perustuvat chanbuddhalaiseen filosofiaan. Pitkäänhän näistä on jo länsimaissa tiedetty, mutta todella harvoin niistä on saanut kuulla tai lukea Tolvasen elämänkokemuksen omaavan kertomana. Nyt sekin on meidän tavallisten vedenkantajien ja puunhakkaajien iloksi mahdollista.

Ja sitten itse tämä kirja. Sehän sisältää siis sata ohjetta, joilla ei välttämättä ratkea keskustan pysäköintiongelmat, pitkät odotusajat lääkärille tai ilmastomuutos. Tai hei, voi ne helpottua tai ratketakin. Ainakaan ne eivät välttämättä haittaa niin paljoa näiden oppien omaksumisen jälkeen. Opit korostavat muun muassa vähään tyytymistä ja yksinkertaisten asioiden merkitystä. Onneen ei tarvita maallista mammonaa. Useat kirjassa esiintyvät toteamukset ovat jossain muodossa jo tuhanteen kertaan käytettyjä meemien vakiokamaa, toki sellaisena ihan käypää valuuttaa, mutta löytyy joukosta ainakin itselleni ennen kuulemattomiakin viisauksia. Löysinpä niistä jopa oman lempparin. Puu ei pyri olemaan puu, se on yksinkertaisesti puu. Puun tavoin minun, eikä kenenkään tarvitse ponnistella ollaksemme jotain erityistä. Joko olemme sitä tai emme ole. 

Mieleen tulee, kun itsekin kirjoitan, keskustelu Facebookin kirjailijaryhmässä Kirjailijanloput. Ketjun aloittaja halusi tietää, milloin muut alkoivat nimittää itseään kirjailijaksi. Että montako kirjaa täytyy olla kirjoitettuna ja julkaistuna? Taisin vastata ketjuun vähän vitsikkyyttä tavoitellen, että kerron sitten. Tuossa vaiheessa julkaisuja taisi olla takanani ehkä neljä tai viisi. Puuvertausta lainaten voisi sanoa, että olen kirjailija silloin kun kirjoitan. Samalla lailla olen autoilija silloin, kun ajan autoa, lenkkeilijä lenkillä ja saunoja saunassa, turisti matkoilla ja kokki kokatessa. Eikös se ole sitä naistenlehtien usein toistamaa hetkessä elämistä, vai olenko taas ymmärtänyt kaiken ihan väärin?

Todellinen voimasi – 100 asiaa jotka voit oppia Shaolin-munkeilta kirjan lisäksi Tolvaselta on tullut tietokirjoja sekä aikuisten, että lasten romaaneja. Tämän lisäksi olen tutustunut hänen teoksiinsa Soturimunkin perintö, sekä Soturimunkin oppipoika: Aikani kung-fu -temppelissä. Tämän kirjan sain synttärilahjaksi tyttäriltäni. Kiitos!

tiistai 28. toukokuuta 2024

Tulkintaa Sinikka Vuolan säeromaanista Myrskyn anatomia


Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

WSOY 2024. 5 h. 1 min.

Halusin selvittää, mikä se sellainen säeromaani on. Taisin letkauttaa tyylilajia koskevassa keskustelussa viestipalvelu X:ssä, että milloin nähdään ensimmäinen säedekkari. Puoliksi olin vakavissani. Mieleen tulee jokin Lucky Luke sarjakuva-albumi, jossa maantierosvo lausui ryöstön yhteydessä tilanteeseen sopivan runon. Rosvolla ja tämän toimintatavalla mahtoi olla todenpohja, kuten monilla Goscinnyn ja Morrisin luomuksilla oli. Jonkinlaisesta runouden tyylistä taitaa olla kyse. Kerrotaan tarina tai kertomus runonmitassa. Riimitellään tai jotain.

Myrskyn anatomian tapauksessa tarkastelun kohteena on turvattomassa kodissa varttuva herkkä ja hauras tyttö. Tytöllä on kaksi minuuttia vanhempi isosisko, joka on sisarparin rohkelikko. Tyttöjen äiti on häipynyt heti heidän synnyttyään ja jättänyt heidät iäkkään isän kontolle. Ei isäkään osaa ottaa vastuuta lapsista, pikemminkin tekee kaikkensa (joko heikkouttaan, tietämättömyyttään tai tarkoituksella) pilatakseen lasten mahdollisuuden varttua tasapainoisiksi aikuisiksi. Kun sanon kaikkensa, tarkoitus kaikkensa. Lohtua ja inhimillisyyttä tyttöjen elämään tuo isän kaveri Josef, joka vierailee heidän luonaan säännöllisesti luumuviinaryypyillä kinaamassa aina samoista asioista. Siitä huolimatta vieras muistaa huomioida lapset ja asettaa heidät aina etusijalle. Pikkusiskon elämää sävyttää sisarkateus, huonoudenkokemus, äidin kaipaus ja ehkäpä tärkeimpänä tuuli, joka vaikuttaa ohjaavan hänen elämäänsä. Tuuli taitaakin olla teoksen jatkuva teema. Elämänvaiheiden kuvaus jatkuu aina varhaisaikuisuuteen saakka. Takaiskuja ei jää puuttumaan ja jännitteetkin ovat kohillaan. Tulevien tapahtumien odotusarvot säilyvät loppuun saakka.

Kirjailija Sinikka Vuolan itselukemana kirjaa on vaivaton kuunnella. Ainakin painotukset, tauot ja sävyt vastaavat haluttua esitystapaa. Toisin kuin äänikirjoissa keskimäärin, tämä vaatii eläytymistä. Osa helppoudesta mennee just tuon runon kaltaisuuden piikkiin. Tähän käynee sama vertaus kuin laulamisen ja puhumisen välillä. Laulun tuottaminen on näistä kahdesta helpompaa. Se äänen muodostamisen osuus, en tarkoita sävelkorvaa tai muuta sellaista. Näin mulle väitti eräs pitkän linjan kuorolaulaja. 

Jos näkisin Myrskyn anatomian kirjoitusasun, rytmitys aukeaisi vielä paremmin. Kuinka sanat on jaettu riveille ja missä kohtaa välimerkit katkaisevat lukurytmiä. Ilmaisu muutenkin tuntuu pelkistetyltä ja on normiromaania (mikä se vain kenellekin on) lyyrisempää. Paljon kielikuvia. Vuola törmäyttää käsitteitä ja jättää tulkinnan varaa. Kerrontatavasta sain mielleyhtymiä aina Kalevalasta Benny Hilliin. Jälkimmäisen mainitseminen ei välttämättä mairittele. Silti ei voi kieltää, että tuo brittien menneiden aikojen törkyturpa rallatteli vitsejään runonmitassa. Eikös briteillä muutenkin ole omat perinteensä kertomarunoudessa? Vai skoteilla tai irkuilla? Valaiskaa minua? Runouden suhteen olen tyhjä astia. Saattaa olla reikäkin pohjassa.

maanantai 4. maaliskuuta 2024

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito - todentuntuista , riipaisevaa huumemaailman kuvausta

 

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

Äänikirja, Like 2024. 11 h 29 min.

Lukija: Jukka Pitkänen

Kuva: Storytel
 

Helmikuun lopussa ilmestyneen Hanna-Riikka Kuisman romaanin Korvaushoito keskushenkilö on viittä kymppiä lähestyvä huumemaailman veteraani, joka muistelee menneisyyttään. Mies on saanut elämänsä vakiintumaan, vaikka edelleen taiteilee aivokemiansa kanssa – välillä reseptin, välillä tarpeidensa mukaan. Sellaista veitsen terällä keikkumista. On vaimo, työ ja asunto, ruokaa jääkaapissa ja vähän lihaakin luiden ympärillä. Käänne arkikuvioihin tulee, kun hän saa lisätietoa tai oikeastaan huhuja pikkusiskonsa kohtalosta vuosikymmenien takaa. Se, mitä siskolle tosiasiassa tapahtui, nostattaa hänessä hyvinkin vaihtelevia tuntemuksia pintaan, ehkä päällimmäisenä kostonhalua, mutta myös houkutuksen jatkaa kovempien aineiden käyttöä. Kuinkas sitten käykään, selviää lopussa.

Mitäpä tykkäsin? Vastaan tylsästi, pidin ja en pitänyt. Jälkimmäisen suhteen kokemus ei johdu missään nimessä kirjasta, vaan se on puhtaasti itsestä lähtevää. Kirjassa esiintyvä kuvailu, käytetty puhekieli, termistö, lääketieteelliset faktat ja tapahtumakulut ovat autenttisen oloisia jopa riipaisevalla tavalla. Kuisma kuvaa osuvaan tyyliin lamavuosien Suomen huumeaaltoa ja sen vaikutuksia yksilötasolla. Mukana on ulkopuolisuuden tunnetta, asenteita, kasvatusta tai sen puuttumista (taas kerran isä on se paska), väkivaltaa, taloudellista epätasa-arvoa ja koulumaailmassa esiintyvää eriarvoistamista. Ihan sivumainintana, ottaa edelleen päähän se opettajan palaute kirjan keskushenkilön ainekirjoitukseen. Te tiedätte, ketkä olette jo kirjaan tutustuneet. Kaikki eivät huumeaallosta selvinneet ja joidenkin kohdalla säätö jatkuu tänäkin päivänä.

Vaikka Kuisma käyttää keksityn tarinan keinoja, menisi sisältö helposti jopa todellisena itse koettuna tai hyvin läheltä seurattuna elämäkertana. Kuuntelukokemus palautti 90-luvun tuoreena mieleen. Iholle, niin kuin sanotaan. Vertaus on osuva. Itseni kohdalla iholla on arpi. Tuohon aikaan seurasin itseäni viisi vuotta nuoremman iloisen ja ulospäinsuuntautuneen monella tapaa lahjakkaan veljeni elämää. Kirkasääninen laulaja, oivaltava itseoppinut soittaja, tarkkakätinen piirtäjä, haka mikroauton ratissa, osaava koneiden rassaaja, hauska vitsikilpailun voittaja, hyvä ruuanlaittaja, siisti pukeutumisessaan, tarkka hiuksistaan. Tuon hiusjutun mainitseminen voisi hymyilyttää. No, se oli ysäriä. Hannu-hanhi onnekas, nimitettiin häntä perheessä, kunnes arpaonni loppui. Vajaan kymmenen vuoden huumehelvetti muuttui taivaspaikaksi vuonna 2001. Hän oli silloin 25.

Suru, ikävä, viha, ahdistus, epäluulot, jopa vanhat pelot palasivat pintaan kirjaa kuunnellessa. Keskushenkilön ja hänen äitinsä kohtaamiset repivät sydänjuuria ja muistuttivat tosielämän tapahtumista. Kiukuttaa ajatus ihmisistä, jotka lukevat Korvaushoitoa tirkistelyn halusta. Hyväosaiset, se kirjoja kuluttava akateeminen eteläsuomalainen enemmistö saa sen lyhyen ajan kauhistella, että pitää tällaistakin elämää olla.

Nykyaikana puhutaan niin paljon kulttuuriomimisesta ja siitä pahastutaan välillä hyvinkin herkästi. Tämän suhteen edelleen on yksi alakulttuuri, joka ei tule luultavasti koskaan puhisemaan kiukusta. Jotta omia arvoja voisi puolustaa, pitää ensin olla omanarvontuntoa. En heristä sormeani kirjailija Kuismalle, päinvastoin. Mielestäni on hyvä, että on olemassa hänen kaltaisiaan kirjoitustaitoisia ihmisiä, jotka kartoittavat ihmismielen ja nyky-yhteiskunnan pimeitä puolia, kuten kustannusyhtiön kirjailijaesittelyssä hänen proosaansa kuvataan. Se nyt on vain niin, että toisilla ihmisillä on tarina ja toisilla taas kyky ja halu muotoilla se luettavaan muotoon.

Hanna-Riikka Kuisma on monin palkinnoin ansioitunut porilainen kirjailija, taidekriitikko ja kolumnisti. Kirjallinen tuotanto on tähän saakka karttunut seitsemällä romaanilla ja novellikokoelmalla. Hänen viides romaaninsa Kerrostalo ylettyi Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2019. Kuvailin sitä Twitterissä sanoin: Katu-uskottavaa, toteavaa, ja paljasta kuvausta. Tunnistin hahmoja jo työnkin puolesta. Vuonna 2021 ilmestyneestä Syyllisestä kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehden kirjakäräjille. Kritiikki löytyy numerosta 4/21 otsikolla: Henkirikoksen härö esinäytös.

Totta kai suosittelen lukemaan Korvaushoidon, mutta varoitan sen sisällöstä ihmisiä, jotka ovat joutuneet seuraamaan läheisen ihmisen huumeorjuutta.

perjantai 23. helmikuuta 2024

Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta

 

Laura Latvala: Tuulien talo – Sairaalapäiväkirja

WSOY 1964. 173 s.

 

Kirjoittaessani vuonna 2016 Kroonikkoa (Myllylahti 2018) tarvitsin taustatietoa mielisairaanhoidon historiasta. Samasta syystä vierailin Siilinjärvellä Harjamäen sairaalamuseossa, jossa satutin katseeni seinätauluun, jossa oli otteita talossa toimineen lääkäri Laura Latvalan kirjoittamasta sairaalapäiväkirjasta Tuulien talo. En siis millään lailla ole pakkomielteinen, en, mutta silti seinätaulun lainaukset jäivät mieleen ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin oli sopiva hetki etsiä käsiin tuo teos. Aihealue, mielisairaanhoidon historia ja sairaanhoidon historia kaiken kaikkiaan ei oikeastaan missään vaiheessa ole päästänyt irti. Lähteiden suhteen taitaa häntä heiluttaa koiraa.


Nyt tutustuttuani itse Laura Latvalan kirjaan, halusin tietää, kuka kirjan kirjoittaja oikeastaan oli. Wikipedia kertoo, että Laura Elina Latvala-Siippainen oli suomalainen runoilija ja lääkäri, joka syntyi 28. syyskuuta 1921 Lapualla ja kuoli Siilinjärvellä 10. marraskuuta 1986. Yliopisto-opintonsa hän aloitti filosofialla ja vaihtoi lääketieteeseen ja valmistui lääkäriksi vuonna 1950, jossa toimessa hän työskenteli ainakin Harjamäessä ja Paiholan mielisairaalassa Kontiolahdella. Hänen kirjalliseen tuotantoon kuuluu runoteoksia, laulukirjoja ja kirjoja lapsille. Valtion kirjallisuuspalkinnon hän on saanut runokokoelmastaan Aamusignaali, 1954 ja Kuopion taiteilijaseuran Minna-palkinnon samoin runokokoelmasta Rinascita, 1971. Tuohon aikaan 70-luvulla perehdyin itse lähinnä tuetta kävelyyn ja lusikan käyttöön. Pakko muuten mainita, että isäni työskenteli tuohon aikaan Paiholassa sairaanhoitajana. Ihan kuin oltaisiin kaikki samassa rihmastossa tai jonkinlaisessa suljetussa biosysteemissä. Jatkumossa. Mihinkä se vielä johtaakaan? Hoitoon? Pitää varmaan jutella tästä jonkun ammattilaisen kanssa.

Tuulien talossa Latvala kuvaa sairaalaelämää, sekä työnsä ja yksityiselämänsä tuomia tuntoja ja kokemuksia heinäkuusta 1962, heinäkuuhun 1963. Suuntautuneisuus filosofiaan ja taiteeseen tulee esille hänen tulkinnoissaan kirjallisuudesta, taiteesta ylipäätään, sekä vuodenajoista ja luonnosta – niin ihmisen kuin ympäristönkin. Mielikirjoikseen hän tunnustaa Sofokleen (kreikkalainen tragediakirjailija, poliitikko, sotapäällikkö – googletin) Filoktetesin ja Ovidiuksen (roomalainen runoilija – samoin googletin) Metamorfoosit. Latvala pohtii sairauksien merkitystä, erittelee ajatuksiaan ja mielialaansa ja kuvaa tunnelmiaan vaikkapa päivystäjänä. Siinä roolissa hän kohtaa somaattisiakin potilaita, kuten vatsahaavoja, tapaturmia ja liikenneonnettomuuksiakin. Vuodenajat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen. Marraskuussa mieli apeutuu, kun taas kevään korvilla hän haluaa ostaa (ja ostaakin) värikkään huulipuikon – ihan uhallaan. Hyvin kuvaavaa ja hauskaakin tämä. Päiväkirjamerkinnät paljastavan hänen kiinnostuksensa kohteitaan ja ihastuksensa erityisesti myrskyyn. Päivystämisen pitkinä tunteina alkaa kaivata tapahtumia.

Latvalan ilmaisu on lyyristä. Autuas valo väreilee maiseman yllä päivän pitkän, se on kuin jumalten juomaa… Merkintöjen väliin hän upottaa runoja ja katkelmia runoista. Ajankuva erottuu hänen käyttämistään sanoista. On huonoja potilaita, sielullisia ongelmia, ja medisiinareja. Tuossa ajassa pakkopaidat ja verkkosängyt joutavat jo museoon. Rajoittaminen tapahtuu nyt lääkkeillä. Hän havaitsee harhojenkin modernisoituneen. Nyt on jo televisioharhoja, magnetofoni- ja kaukokirjoitusharhoja, radioharhat kuuluvat tavanomaiseen ohjelmistoon. Joku luulee olevansa vetypommi, toinen hourailee sputnikeista.

Sairaalan viriketoimintaan kuuluu keskustelu- näytelmä- ja kirjallisuuskerhoja, jopa kirjailijavierailuja, sekä laulukuoroja, käsitöitä, askartelua, kuten vaikkapa pitsinvirkkuuta. Ommellaan lakanoita ja mattoja. Hän ilahtuu uudesta valoisasta tutkimushuoneesta, vaikkakin se on tehty vanhasta potilashuoneesta, jonka merkkinä on ristikot ikkunoissa. Kevääntulo näkyy ristikoista huolimatta. Potilaiden lisäksi Latvala tekee havaintoja sairaalan henkilökunnasta. Monenkirjavasta työväestä voi mainita talouspäällikön, puutarhurin, autonkuljettajan, mielisairaanhoitajan, ylihoitajan, sekä tallimiehen ja konemestarin, joka on vanha merikarhu. Kaksi ensimmäistä ovat Latvalan mukaan talon onnellisimpia. Viimeiseksi mainitulla on taas puolestaan parhaimmat jutut.

Sairaalan elämänmenosta jää luetun perusteella lämmin tunne. Yhteisö on ollut tiivis ja takuulla Latvala on tuonut omalla persoonallaan ja kulttuuritietoisuudellaan sairaala-arkeen sisältöä. Osasikohan hän kuvitella, että kirjaa luetaan vielä kuusikymmentävuotta myöhemmin?  Nythän tämä vasta onkin kypsä luettavaksi. Kannattaa tutustua, jos mielisairaanhoidon lähihistoria kiinnostaa. Käykää myös Harjamäen sairaalamuseossa. Lainasin kirjan Vaarakirjastosta.