perjantai 10. kesäkuuta 2022

Mitä erityistä on työskennellä sairaalassa ja kirjoittaa dekkareita

 



Suomen dekkariseuran ja Ruumiin kulttuurilehden päätoimittaja Päivi Remes vihjaili Instagramissa jotain kolme viikkoa sitten lehden tulevasta jutusta. RK oli koonnut yhteen poliisidekkaristit, herrat Christian Rönnbackan, Kale Puonnin, Niko Rantsin ja Marko Kilven. Asiasta tiedotti somekanavillaan myös itse asianomistajat ja miksipä ei. Vinkki lehtijutusta herätti kiinnostuksen. Odotan lehden ilmestymistä suorastaan lapsenomaisella innolla. Ja sehän on jo ensi viikolla! (Edit. Poliisihaastattelut kolmosnumerossa syksyllä)

Aihe laittoi pohtimaan, miten ammattitausta ylipäätään vaikuttaa dekkarikirjailijoiden tuotoksiin. Virkavallan kohdalla vastaus on selviö, ei varmaan tarvitse avata tätä tarkemmin. Sitä paitsi tästä päästään varmasti lukemaan seuraavasta Ruumiin kulttuurista (Edit. RK 3/22). Sama kysymys sopii kaikkiin proosan, myös kertoma- ja kaunokirjallisuuden, jos fantasian ja lastenkirjallisuudenkin kirjoittajiin. Tämä on nyt mielikuva, mutta karkeasti lueteltuna tavallisimmat ammatit tai alat, joiden taitajista siilautuu kirjailijoita ja varsinkin menestyneitä sellaisia, ovat itseoikeutetusti toimittajat, opetusala ja mainonnan, median ja markkinoinnin osaajat. Tämä saattaa johtua ihan yksinkertaisesti siitä, että sanoittaminen on heille työtä, mutta varmasti näiltä aloilta tulee myös määrällisesti eniten kirjailijanalkuja, heitä, joilla on polte proosaan. Se kiinnostaa. On toki jaottelussa poikkeuksiakin, viimeisimpänä ainakin tapaus Sami Tissari, pohjoiskarjalainen metsuri, filosofi ja vapaa-ajattelija, jolta ilmestyi ihan äsken esikoisromaani Krysa. Kirja sisältää vaihtoehtoista lähihistoriaa, keinoälyllä leikittelyä ja aikuiseksi varttuvan neuvostoliittolaispojan tarkkaa elämäkertakuvausta. Suosittelen.

Mietin ammattitaustaa omaltakin kohdalta. Avaan aihetta esimerkin kautta. Kirjailijan alkutaipaleella osallistuin parina-kolmena vuotena vapaaopiston kirjoittajaryhmään. Yksi harjoitus oli eläytyä jonkin itsessään elottoman esineen tai asian asemaan ja inhimillistää tätä. Kirjoitin valopylväästä, jonka kohdalla koirat nostavat jalkaa ja jonka asiat ovat kuitenkin paremmin kuin viereisellä pylväällä, joka nuokkuu puolet ajasta sammuneena. En kertonut kenellekään työskenteleväni sairaalassa, ennen kuin törmäsin yhteen ryhmän jäseneen sairaalan käytävällä. Myöhemmin ryhmässä samainen jäsen tuli puheilleni, olikohan juuri kuultuaan kuvaukseni valopylvään elämästä. Hän sanoi nyt ymmärtävänsä, miksi sain hahmoistani niin inhimillisiä ja eläviä ja tarkoitti ammattitaustaani. Kivalta tuntui tämä. Vissiin tottakin.


Kirjoittajana olen seisovassa pöydässä

Mikä siinä sitten on? Mitä erityistä kirjoittamisen kannalta on työskennellä sairaalamaailmassa hoitajana, minun kohdalla lääkintävahtimestarina päivystyspoliklinikalla? Paljonkin, jos ymmärtää pitää silmänsä auki. Ensinnäkin sairaala koetaan tapahtumapaikkana pelottavaksi. Hajut, äänet, eritteet, pitkät käytävät, korkeat rakennukset, toimenpidehuoneet, itse toimenpiteet, kellaritilat, ruumiinavaussalit, ovet joiden taakse pääsee rajatusti. Vieläkö jatkan? Toinen hyvä on palveluiden käyttäjät, jotka edustavat käytännössä kaikkia yhteiskuntaluokkia ja koulutustasoja, niin miehiä, naisia, kuin muun sukupuolisiakin. Kaikki etniset vähemmistöt ovat edustettuina, maahanmuuttajat, pakolaiset, uskontokunnat, kaikki aina vastasyntyneistä yli satavuotiaisiin. Kirjoittajana olen seisovassa pöydässä. Haaste on saada mahtumaan kaikki hyvä pienelle lautaselleni. Vaarana on ahtaa itsensä kylläiseksi jo alkupaloilla. Kun me sairastumme äkillisesti tai joudumme onnettomuuteen, olemme käännekohdassa, joskus käsillä on jopa loppukliimaksi. Oma lukunsa ovat laitapuolen kulkijat. Kuinka vammat ovat syntyneet? Missä? Onko kertomus totuudenmukainen? Saa olla sherlokkina ihan oikeasti. On tärkeää tietää, onko rystysen haava aiheutunut ikkunasta vai hampaasta? Jälkimmäisessä ei kiinnosta niinkään nujakointi, vaan nyrkin tulehdusriski. Hauskaa on myös seurata poliisi vs. epäilty, vanhempi vs. lapsi tai vartija vs. vanki -kommunikointia. Vastinpareja voisi helposti jatkaa.

Eikä hahmogalleria rajoitu edes palveluiden käyttäjiin, potilaisiin. Porukka, jonka kanssa teen töitä kattaa kaikki, aina ensihoitajista, laitoshuoltajiin, sairaanhoitajiin, fysioterapeutteihin, osastonsihteereihin ja nuorista erikoistuvista lääkäreistä erikoislääkäreihin saakka. Sairaalapastorikin kävi yksi päivä päivystyksessä. Silti tässä on vain osa nimikkeistä. Eikä ihmistä voi lokeroida pelkän ammattinimikkeen perusteella. Ammattiryhmien sisältä löytyy persoonia, mitä kulmikkaampia, sitä helpompia kopioida ja muuntaa henkilöhahmoksi. Sairaalamaailma tarjoaa, paitsi hahmoja, niin myös aiheita, varsinkin jos puhutaan rikoskirjallisuudesta. Perusteluna parit otsikot aivan liian pitkältä globaalilta listalta:

Karjalainen 7.6.19: Tappajahoitaja sai elinkautisen 85 murhasta (Saksa)
Helsingin sanomat 20.4.19: Italialainen tappajahoitaja tuomittiin elinkautiseen
Yle.fi. 19.7.02: Tohtori Kuolema ehti tappaa 215 ihmistä (Harold Shipman, Britannia)

Niin. Ihmisen hädänalaista ja heikkoa asemaa on liian helppo käyttää hyväksi. Meillä Suomessa aluehallintovirastot ja Valvira kontrolloivat toimintaa, puhumattakaan avoimesta ruohonjuuritason toiminnasta. Lähtökohtaisesti lääkärit ja hoitohenkilökunta tekevät työtään korkealla moraalilla ja vilpittömällä auttamisen halulla. Toista Aino Nykopp-Koskea ei tule. Eihän?

Kaksisuuntainen tie

Minulta on joskus kysytty, että etkös ole jo jäämässä kokopäiväiseksi kirjailijaksi, eikös se elätä. Olen itäsuomalaiseen tyyliin piruillut olevani täällä vain hakemassa inspiraatiota, en rahasta. Kirjailijoiden keskimääräinen vuosiansiohan liikkuu kait siellä reilun parin tonni kieppeillä, mikä tarkoittaa, että kun joukossa on hotakaiset, mäet, lehtolaiset ja seeckit, niin joillekin sanailijoille jää käteen vuosiansioina vain rahat potkulautavuokraan, yks pitkä happy hourin aikaan ja bussimatka kotiin.

Itse sairaalatyö on jatkuvaa reaktioiden ja vastareaktioiden ristiaaltoa. Näen opeteltuja maneereja, rooleja, hokemia ja psykologisia puolustautumismekanismeja ja sokkireaktioita tiukassa paikassa. Ihastumisia, vihastumisia, peiteltyjä tunteita, piilomerkityksiä. Toteutan näitä itsekin. Näiden suhteen on turha itseään korottaa. Juuri itsetutkiskelu onkin parasta. Tunteiden suhteen olen melko paljas ja haavoittuvakin, pelkästään jo eläytymistaipumukseni vuoksi. Vuosi vuodelta tunnen (anteeksi jos jeesustelen) potilaiden ja heidän omaistensa kivun aina vain voimakkaampana. Toki sen torjumisessa auttaa tunteiden tiedostaminen. Onnistun blokkaamaan tai ainakin juoksuttamaan ne padon ohi onnistuneesti. Tuntosarvien ansiosta, ainakin uskon näin, kykenen näkemään haistatteluiden, huudon ja arvostelun takaa epätoivoa, surua ja pelkoa. Ehkäpä kirjoittaminen on ollutkin kaksisuuntainen tie suhteessa leipätyöhön.

Hoitoalaa on pidetty perinteisesti kutsumustyönä, jota se ei nykypäivänä enää, ainakaan samassa määrin, ole. Siitä puhuu omaa karua kieltään alan kiinnostavuuden väheneminen ja alalta muualle siirtyneiden lisääntyvä määrä. Työ on raadollista, monin paikoin vastenmielistä ja henkisesti kuluttavaa. Pikavoittoja ja palkintoja ei ole luvassa. Toki ihmiset osaavat kiittää ja arvostaa, ainakin pääasiassa, mutta kun kirkkaalla sädekehällä ei ruokakaupassa saa kuin pikkupusseja ja niitäkin siis tyhjänä. Itse olen pysytellyt hoitajan työssä nyt kaksikymmentäkuusi vuotta ja ne kaikki päivystyksessä. En puhu kutsumuksesta, puhun elämyksestä. Hoitotyö on minulle elämysala. Ihminen on maisema, eikä aina edes kaunis sellainen. Ei haittaa, päinvastoin liian täydellinen ja virheetön esine, asia tai elävä olento on luotaantyöntävä ja arveluttava.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Uusi dekkarisankari lauteilla

 

Tomi Rantala: Puku tekee vainajan – Saunadekkari Jesse Karajan seikkailut

BoD 2022. 338 s.

 

Tomi K Rantalan (s. 1971) esikoisromaani Puku tekee vainajan esittelee saunadekkariksi tituleeratun Jesaja Kaaleppi ”Jesse” Karajan. Jesse on poispotkittu poliisi, iältään hitusen vaille viisikymppinen keskivartalolihava ja harmaatukkainen entinen juoppo, eli toisin sanoen nykyinen alkoholisti. Jesse on saanut ankaran uskonnollisen kotikasvatuksen, mutta tunnustaa nykyisellään ainoaksi uskonnokseen vieläkin ankaramman löylynlyönnin. Jäähyjuomaksi hän kelpuuttaa tätä nykyä pelkän vissyn ilman lisukkeita. Jessen tutkintametodit perustuvat saunomisen meditatiivisiin vaikutuksiin, jopa shamanismiin ulottuviin henkisiin kokemuksiin, kuten nyt vaikka saunasolmu. Jätän tuon käsitteen tarkoituksella tässä kohtaa avaamatta. Liittyy kehon asentoon.

Jessen vakiokylpyseuralainen ja tärkeä linkki virkavaltaan on rikostutkija Seppo Salmi. Sepon tiedot tulevatkin tarpeeseen, kun Jesse saa työtilauksen naisiin menevän Reijo Lehtikurpan katoamisesta ja heti perään epäilyttävissä olosuhteissa kuolleen vanha herra Pertti Strömbergin tapauksesta. Viimeisimmän tekee erikoiseksi muutama yhdistävä tekijä parin muunkin kuolemantapauksen kanssa, eli merkit morfiinijäämistä ja vainajien pukeutuminen pyhäpukuun. On toki muutakin. Ongelmana vain on, siis yhtenä niistä, että pari muuta vainajaa on ehditty tuhkata, ennen kuin niiden maallisille jäännöksille on ehditty tehdä oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia. Toisin sanoen, todisteita puuttuu.

Tässä vaiheessa realistisen kirjallisuuden asiantuntijan (joita on paljon) saattaisivat painaa virhepainiketta. Hautauslupaa ei heru ennen tarpeellisia kuolinsyyntutkimuksia. Ei mennä nyt siihen, koska Rantalan teoksella on hyvin vähän, jos mitään, tekemistä realismin kanssa. Sen sijaan Rantalan supervoimat kirjailijana ovat hersyvä kielenkäyttö, eksentriset hahmot ja kuvailun taito. Oikeastaan rikosjuoni suo Jesse Karajalle vain hyviä syitä päätyä äkkivääriin kontakteihin. Mainittakoon vaikka mökkinaapuri Raimo Fögel, artistinimeltään Mooses, Flirttailevat Faaraot hevibändin vokalisti, sekä Puujalka Puurtinen alias Matruusi Toivo Torstai ja vielä meksikolaisnaantalilainen huumemuuli ja vasikka – Jesus Pedro Gonzales, alias Jeesus Naantalilainen. Viimeistään näitä nimiä makustellessa voi unohtaa vaatimukset realismista.

Niin sanotusti repesin sivulla viisi, enkä ollut päässyt vielä henkilöhahmojen esittelyä pidemmälle. Tuosta eteenpäin tiesin mitä odottaa. Löylyjä, suun pieksentää, löylyjä, vissyn ja kahvin kittaamista, löylyjä ja hyvää tunnelmointia – kaiken päätteeksi virkistävä pulahdus Itämereen. Vaikka itseänikin on muistutettu kohtaustasolla suoraan asiaan menosta ja sieltä nopeasti poistumisesta, ei luovassa kirjoittamisessa oikeasti ole sääntöjä. Rantalan pitkät juonnot ja viipyvät poistumiset elävöittävät kokonaisuutta. Toinen juttu, vai onko tämä jo kolmas tai jotain, Rantala osaa käyttää hyväkseen tekstissään toistoa. On taito kirjoittaa dialogia, jossa ei varsinaisesti sanota mitään, mutta sen seuraamisesta nauttii ja sen toivoisi vain jatkuvan ja jatkuvan. Varsin savolainen piirre muuten, tämä siis hyvässä tarkoituksessa. Eikä savolaisiin voi verrata kuin hyvässä tarkoituksessa.

Sain vihjeen kirjan julkaisusta itse kirjailijalta, Facebook ryhmässä Kirjailijanloput. Kirjailija ei usko omien sanojensa mukaan myynteihin ja tarjosi teostaan jopa ilmaisena pdf tiedostona. Kaiken nykyajan markkinointiöyhötyksen keskellä kiinnostuin herkästi marginaaliin jäävästä tapauksesta. Vertasin häntä tässä suhteessa runoilija ja prosaisti H. P. Lovecraftiin (1890-1937), joka eleli elämänsä nälkäkirjailijana. Me kaikki tiedämme mitä tuon amerikkalaisen fantasia- ja kauhukirjoittajan tuotannolle myöhemmin tapahtui. Aikaisemmin T. K. Rantalalta on tullut lautapeli vuonna 2009 ja sarjakuvaromaani Metsäläiset (Arktinen Banaani, 2019), sekä omajulkaisu Napamiehet 1 vuonna 2016. Näiden lisäksi mies on julkaissut Väiski- ja Munapäät- nimisiä sarjiksia, joista ainakin ensin mainitusta olen nähnyt joitain ruutuja edellä mainitun Fb-ryhmän kautta. Hervottomia. Arktisen Banaanin sivujen mukaan Rantalalla on työhistoriaa ainakin jo mainitun lautapelin, mutta myös tietokone- ja mobiilipelien ja grafiikan maailmassa.

Sain teoksen Puku tekee vainajan arvostelukappaleena Books on Demandilta. Ja kyllä, olisin voinut vaikka maksaakin tästä.

tiistai 10. toukokuuta 2022

Jos dekkarini eivät olisi rikoskirjallisuutta, mistä ne kertoisivat?

 


 

En lue dekkareita. Tuota kommenttia kuulee aina joskus puhuttaessa rikoskirjallisuudesta, mikä päättääkin juttutuokion lyhyeen tai vaihtaa sen aihetta yleisemmälle tasolle ja se on ihan ok. Genreluokittelu on tehty helpottamaan kirjavalintoja. Vähemmän huteja, vaikka samalla toki voi jäädä jotain ainutlaatuista ja avartavaakin kokematta. Pienet irtiotot olisivat aina silloin tällöin paikallaan – suuntaan jos toiseenkin. Miesten olisi hyvä tutustua naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, valtaväestön vähemmistön tuotantoon, aikuisten nuortenromaaneihin ja dekkarihullun vaikka elämäkertoihin.

Olen saanut muutaman kerran kuulla kysymyksen kirjoistani. Keskustelukumppania on saattanut kiinnostaa tietää, onko aina tapahduttava rikos. Voisiko saman tarinan toteuttaa ilman murhia? Kysyjä halusi johdatella. Hän oli lukenut minua ja saanut ajatuksen kirjojeni sisällöstä. En välttämättä ole osannut antaa juuri silloin suoraa vastausta, vaan kakistellut jotain ”varmaan joo” -tyyppistä. Kysymys jäi vaivaamaan. Mietin asiaa ja nyt tiedän vastauksen. Olisi. Yleisellä tasolla rajoja rikotaan jo. Rikoskirjallisuuden katon alla on tarjolla hyvinkin monenkirjavaa tavaraa, jopa siinä määrin, että itse rikos jää jopa sivumaininnaksi. Henkilöhahmot voivat ja oikeastaan niiden pitää kokea vääryyttä jossain muodossa, eikä siitä läheskään aina voi langettaa tuomiota oikeudessa. Omien kirjojeni kohdalla se liikkeelle paneva voima on toistaiseksi ollut ihan juridinen rikos. Tai riippuu tietysti, miten minua halutaan lukea. Miten halutaan lukea ylipäätään. Kirjallisuudella ja kuva-arvoituksilla on yksi yhteinen piirre. Näet kuvassa ensimmäisenä juuri sen mitä odotat eniten. Optinen harha. Näetkö rikoksen vai vääryyden, syyn vai seurauksen?

Joskus, liian harvoin, pääsen keskustelemaan lukijoiden kanssa kasvokkain, varsinkin olosuhteissa, joissa lukija uskaltautuu paljastamaan jotain henkilökohtaista, jotain sellaista, jonka kohdalla hän on löytänyt yhtymäkohtia elämäänsä. Harvoin, jos koskaan nuo puheenaiheet liittyvät kirjan rikosjuoneen, vaan pikemminkin ihmiskohtaloihin ja kokemuksiin. Näistä puhuminen helpottaa. Jos jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, samalla logiikalla surujen jakaminen puolittaa sen, voisi maalailla. Tuollaisina hetkinä ei puhuta koukuttavuudesta, taistelu- ja takaa-ajokohtauksista tai loppukähinöistä, vaan pikemminkin ihmissuhteista ja menetyksistä. Seuraavassa yritän hahmottaa, mitä romaaneistani paljastuu, kun niitä vähän kääntelee ja jättää mainitsematta ne ”loppukähinät”.

 


Testinuket

Lähisuhdetarina. Kuvaus riippuvuussairaan lähimmäisen kokemuksista. Aloitan esikoisestani, siitä todellisesta, joka jonotti pöytälaatikossa ekstravuoden ja antoi Väärin voitetun etuilla. Vuonna 2009 julkaisemani Testinuket kertoo, millaista on olla huumeriippuvaisen veli. Erittelen lähimmäisten tuntemuksia melko tarkkaankin ja jotkut kohtauksista ovat tapahtuneet oikeasti. Ihan esimerkkinä, kirjassa mainitaan tilanne, jossa Ilpo hakee pikkuveljensä poliisilaitokselta, jossa veli on ollut kiinniotettuna kodinkoneliikemurrosta. Vuorosanoineen kaikkineen se on totta. Keksityssä tarinassa päähenkilö Ilpon veli Risto on pysynyt aineista erossa jo pari vuotta ja pääsyt jaloilleen. Risto asuu avovaimonsa Piian kanssa vanhassa rivitalo-osakkeessa vuokralla. Piia odottaa heidän esikoistaan ja opiskelee koulunkäyntiohjaajaksi. Risto on päässyt töihin amisajan harjoittelupaikkaan autofiksaamoon. Kun Risto jää palaamatta autonhakureissulta toiselta puolelta Suomea, Ilpo pelkää, että veli on päätynyt väärään seuraan ja sortunut taas aineisiin. Retkahduksia on sattunut aikaisemminkin. Ilpon omassa elämässä murhetta tuottaa tuore ero Annista. Omaa syytä. Suhteen piti olla yksiavioinen. Piti, piti.

Takaisin veljeksiin. Huumeriippuvaisen lähiomaisena eläminen on jatkuvaa pelkojen ja turhan toivon vaihtelua. Tiedän sen varsin hyvin. Huumeriippuvainen on aina paljon muutakin kuin pelkkä narkki. Lapsi, veli, sisko, poika, tytär, äiti, isä, ihminen. Riippuvuus syö ihmisen sisältä käsin ja muuttaa lopulta koko persoonan lähelle tunnistamatonta. Sitä voisi verrata syöpään. Kuuntelin äskettäin Hanna-Riika Kuisman Finlandia-palkintoehdokkaanakin pyörähtäneen Kerrostalon, jonka henkilögalleriassa on paljon yhteistä Testinukkien kanssa. Tämä on toki puolueellinen mielipide, mutta silti. Kiva vertailla omaa tavaraa yleisesti tunnustettuun laatuproosaan ja löytää jotain samaa.

 

Pimeimmät tunnit

Kuvaus nuoren yksinhuoltajaäidin elämästä, kun mielenterveys on pettää, sekä internetin vaaroista. Vuonna 2013 Myllylahti kustansi Pimeimmät tunnit, jonka päähenkilö Salla elää parivuotiaan Luka-poikansa kanssa kahdestaan. Tärkeimmiksi rikoksen ulkopuolisiksi teemoiksi erottuvat mielenterveysongelmat ja lähi-ihmissuhteet. Lukan synnyttyä Salla sairastui synnytyksenjälkeiseen masennukseen, mikä koetteli parisuhdetta jopa siinä määrin, ettei Sallan mies jaksanut yhteiseloa ja he erosivat. Sami päätyi myöhemmin, ainakin väittää niin, hyvän kuuntelijansa kanssa yhteen ja perusti uuden perheen. Sallan mielenterveys joutuu koetukselle uudemman kerran, kun joku tuntematon alkaa terrorisoida hänen sähköpostiaan. Ilkeät väitteet koskevat Sallan tekemisiä kahden vuoden takaa. Mitä väitteet koskevat ja onko niissä perää? Siitähän Salla tietenkin ottaa selvää. Ei siitä sen enempää, koska näkökulmana ei tässä kohtaa pitänyt olla rikokset.

 

Luonnollinen kuolema

Huumeriippuvuus, mielenterveysongelmat, aviorikokset, nettikiusaaminen (toki sähköpostin kautta). Mikä puuttuu? Alkoholismi ja sen ohella terveydenhuollossa esiintyvät asenteet. Nämä kaksi aihetta pääsevät käsittelyyn vuonna 2016 julkaistussa Luonnollisessa kuolemassa. Tosiaan, vaikka sairaalan päivystyksen vakikävijöitä kuolee hämärissä olosuhteissa, yhtä tärkeä, ellei jopa tärkeämpi teema on Susannan ja Eliaksen äitipoika -suhde. Pojan isä on kuollut edellisenä talvena. Kuolemaa edelsi vanhempien eroaminen. Eronkin jälkeen Susanna joutui ottamaan vastuuta miehestään, muttei Eliaksen mielestä riittävästi. Pojan kanta on, että jos vanhemmat eivät olisi eronneet, isä eläisi. Elias syyttää äitiä isän kuolemasta. Vaikka viina maistui, Elias ihaili isäänsä ja halusi olla tälle mieliksi. Kuoleman jälkeen kaikki tekeminen menettää merkityksensä. Elias luopuu salibandystä ja alkaa häiriköidä koulussa, jopa kiusata entistä parasta kaveriaan. Käytöshäiriöt saavuttavat huippunsa tavalla, jonka jätän tässä kohtaa ihan kiusallani mainitsematta. Lisää ihmissuhdeulottuvuutta tuo Susannan uusi vanha seurustelusuhde kouluajan ihastukseen.

 

Kroonikko

Vaikka rikospoliisi Kari Jontka ja hänen kollegansa Arto Puronsuu esiintyvät jo Luonnollisessa kuolemassa, pääsevät he (varsinkin Jontka) vuonna 2018 julkaistussa Kroonikossa enemmän esille. Tapetilla on jälleen kerran mielenterveysongelmat. Paitsi, että sairaalakarkuria epäillään murhahommista, kulkee murhajuonen rinnalla kertomus Kari Jontkasta, miehestä, joka on menettänyt vaimonsa rintasyövän vuoksi jo vuosia sitten, muttei ole päässyt elämässään eteenpäin. Jontka syyttää terveydenhuoltoa tapahtuneesta ja uskoo, että jos lääkäri olisi reagoinut toisin ja laittanut Jaanan jatkotutkimuksiin kainalosta löytyneen patin vuoksi jo varhaisemmassa vaiheessa, he olisivat edelleen yhdessä ja heillä olisi lapsiakin. Nyt lapsettomuustutkimukset jäivät kesken, kun jo alettiin taltuttaa syöpäkasvainta, huonolla lopputuloksella, kuten jo mainitsin. Kokemukset ovat omiaan katkeroittamaan ja aiheuttamaan kyynisyyttä, mutta tekevät myös alttiiksi houkutuksille. Sellaiseksi päätyy Jontkan asiakas, rikoksen uhri, joka saa Jontkan suojeluvaiston ylireagoimaan. Vähän vastaavasta jutusta uutisoitiin jokin aika sitten. Poliisimies sai potkut, koska oli suhteessa seksuaalirikoksen uhriin. Ei ole sellaista keksittyä tarinaa, jota ei todellisen elämän käänteet päihittäisi. Kirjassani ihmissuhteilla on tärkeä rooli tapahtumien kulussa. Niin myös mielenterveyshoidon historialla, josta myönnän ahmineeni tietoa ja nautin kirjoittaa. Paljon jouduttiin poistamaan dekkarijuonen kustannuksella.

 

Väärin voitettu

Tässä ensimmäisessäni vuonna 2008 Books on Demandin kautta julkaistussa Väärin voitetussa on myös ihmissuhteet koetuksella. Isä-poika, aviopari, kaverukset, työyhteisö. Kiireisen vedonlyöntivihjeitä välittävässä toimistossa työskentelevän Raimon lapsuudenystävä jalkapalloilija Perttu sortuu ottamaan lahjuksia ja pelaamaan tasoaan huonommin. Tilanne menee tukalaksi ja hän painuu maan alle, kunnes ottaa yhteyttä Raimoon. Miten laaja sopupelirinki on? Onko turvallista palata ihmisten ilmoille? Kirjoittaessani Väärin voitettua pelasin itsekin melko ahkeraan urheiluvedonlyöntiä ja halusin uppoutua peliasiantuntijan rooliin. Rakkaus lajiin on luettavissa rivien välistä ja ihan riveiltäkin. Yksi, risti, kaksi. Yksi intohimo kirjoitustyössä oli käyttää todellisia sopupelitapauksia tai sellaisen epäilyjä, jotka pääsivät kirjan kirjoittamisen aikaan otsikoihin. Kirjan painotiedosto poistetaan Books on Demantin järjestelmästä 31.8.2022. eikä sitä sen jälkeen saa enää kukaan, mistään, ikinä. Paitsi minulla on joitain tekijänkappaleita itselläni, ihan tunnesyistä.

 

Dekkari

Nyt huhtikuussa julkaistu uunituore kuudes rikosromaanini Dekkari pysyy sairaalamaailmassa ja mielenterveys- kriisi- ja päihdeaiheessa. Jontkan on käytävä pohjalla, ennen kuin hän oikeasti pääsee elämässään eteenpäin. Kirjan nimi tulee nimityksestä, jonka Kari Jontka saa hoitajilta sairaalan suljetulla osastolla. Siellä yksi potilastovereista esittäytyy hänelle päivystyksen sairaanhoitajaksi. Tämä sairaanhoitaja, Olavi Lassina, on joutunut osastolle katalan lääkärin vuoksi. Lassina väittää, että lääkäri on syöttänyt hänelle päätä sekoittavia lääkkeitä ja yrittänyt saada tekemään armomurhan. Väite realisoituu Jontkalle, kun osastolla tapahtuu epäselvä kuolemantapaus ja hän päätyy itsekin vaaraan. Dekkarissa kuvaan muun muassa nuoren lapsiperheen elämää, kokemuksia muistisairaan lähiomaisena, miehen ja naisen välistä ystävyyttä ja huolenpitoa, sekä roolia riippuvuussairaan puolisona. Kirjan kuuma peruna on armokuolemaa, eutanasiaa ja arvokasta vanhenemista koskevat pohdinnat. Itse Jontka joutuu pohtimaan, kuka hän on ja onko nykyinen elämä sitä mitä hän haluaa. Tarina antaa miehille, myös miehille, luvan olla heikkoja. Jokainen saa oman vuoronsa olla siipirikko. Takaan sen. Näitä juttujahan me taidetaan kaikki aina silloin tällöin pyöritellä päissämme.

Otsikossa kysyin, mistä kirjani kertoisivat, jos eivät rikoksesta. Oikeastaan koko kysymyksenasettelu on turha. Lukekaa vaikka.





lauantai 30. huhtikuuta 2022

Dekkarin syntyvaiheet - koko kirjoitusprojekti otsikkoina

 



Nyt huhtikuussa julkaistiin kuudes jännitysromaanini Dekkari. Tuolla nimellä psykiatrisen suljetun osaston hoitajat nimittävät rikostutkija Kari Jontkaa. Sinne Jontka on päätynyt paitsi raskaiden työ- ja elämänkokemusten, niin ennen kaikkea pieleen menneen self help -terapian takia. Sillä oli juuri päinvastaiset vaikutukset. Jontkan lempinimi kantautuu myös osastolle päätyneen Olavi Lassinan korviin. Lassina on lääkekoukussa rimpuileva päivystyksen sairaanhoitaja, joka väittää lääkärin yrittäneen houkutella häntä armomurhaan. Väite tulkitaan harhaisuudeksi. Uskoisiko Jontka häntä? Mitä veikkaatte?

Ei kirjan juonesta tuon enempää tässä yhteydessä. Sen sijaan esittelen muistitikulle kertyneiden tiedostojen otsikointia, jotka viihdyttävät ainakin itseäni näin jälkikäteen. Ne kertovat jotain kirjan syntyvaiheista ja työskentelymetodeistani – tavallaan työhuonekuvia asiasta kiinnostuneille. Mitä olen pannut haastatteluista ja somekeskusteluista merkille, kirjoittajat rimpuilevat samojen haasteiden ja työvaiheiden kanssa aina Finlandia-palkituista bestselleristeistä pöytälaatikkokirjoittajiin. Lohdullista, tavallaan. Yhdistävääkin. Osa otsikoista oli jätettävä pois tai sensuroitava juonipaljastusten välttämiseksi. Jotkut mainituista kohtauksista on leikattu lopullisesta versiosta pois.

Näihin lukemisiin ja kirjoittamisiin,

Mika

 

Muistitikun tiedostonimiä:

 Aikajanaa

Lukujen tapahtumat lyhyesti

Pätkä tekstiä alusta

Suunnittelua

Tapahtumakartta

Vapaasti kerrottuna

Jontkan profiili

Arton ja Eilan mökillä

Blombergin tausta

Hahmottelua ettepäi

Ongelma ja sen korjaus

Tapahtumalistaus

Työpäiväkirja

Blomberg käymässä Neean luona

J hakemassa apua sairaalasta

Kuka kertoo kenellekin ja mitä

Kuvio kuinka ***** ja ***** ************* ja *********** selviävät

Kysymyksiä psykiatrille

Lisäykset korjauskierroksella

Lisäyksiä ehdotuksia

Loppupalaveri

Neean ja Hitnursen sessio

Neean ja tappajahoitajan sessio VERSIO 2

Jontka palaa pyörälenkiltä kotiin ja saa kohtauksen

***** kertoo *******selle luottamuksellisesti ****sta

Uutinen ***** ja ***** kuolemasta

Poistoja

Päätiedosto

Jontka soittaa äidille

***** ***** löytyminen HYLÄTTY LUKU

Suunnitelmaa kuinka Neea saadaan satimeen

Kohtaus, jossa Jontka istuu kuulusteluhuoneessa

Kohtaus, jossa Jontka tekee maanisena muistiinpanoja

Kohtaus, jossa Lilli ottaa töissä puheeksi Jontkan kuulumiset

******** kaapataan

Luku 51 alkuperäinen (useita vastaavia tiedostoja)

Luku 51 versio 2 (näitä paljon kans)

Luku 53 uudelleen kirjoitettuna (+ useita vastaavia)

Dekkari (korjauskierros 1) (sain laskettua 12 eri korjauskierrostiedostoa)

Dekkari lopullinen versio

Ajatuksia ja suuntia kirjan kansikuvasta

Esittelyteksti Dekkari



tiistai 22. maaliskuuta 2022

Muistokirjoitus esikoisdekkarilleni Väärin voitettu


 


Ennen kuin vauhti kiihtyy muutaman viikon päästä ilmestyvän Dekkarin ympärillä, sana esikoisesta. Julkaisin pelijännärini Väärin voitettu ensimmäisen kerran vuonna 2008 kovakantisena Books on Demandin kautta ja myöhemmin 2013 pehmeäkantisena ja e-kirjana saman painopalvelun toimesta. Viime vuonna kirjaa meni kokonaista yksi kappaletta, joten on korkea aika päättää hyvä, arvokas ja vaikka ehkä kuulostankin turhan melodramaattiselta, niin jollain tasolla jopa elämäni muuttanut yhteistyö BoD:n kanssa.

Juureni ovat omakustantajana tai indiekirjailijana, niin kuin nykyään nimitetään ja olen ylpeä siitä. Ilolla olen seurannut omakustanteiden hiljalleen saavuttavaa näkyvyyttä ja arvostustakin. Ei nyt kuitenkaan lukematta enää paskaksi leimata, päinvastoin. Väärin voitetusta sain aikoinaan vain pari kritiikkiä (en osannut markkinoida), nämä molemmat positiivisessä hengessä. Oikeastaan Vv on ainoa kirja, josta olen käynyt keskustelua Helsingin kirjamessuilla, toki epävirallisesti lavojen ulkopuolella, kun kirjan arvioinut entinen Ruumiin kulttuurin päätoimittaja Keijo Kettunen otti teoksen itse puheeksi. Lukijapalautteet olivat ylistäviä muutenkin. "Vetää vertoja **** ******lle ja on paljon parempikin", vertasi eräskin lukija edelleen julkaisevaan yleisesti tunnustettuun suomalaiseen pitkän linjan menestyskirjailijaan. Tahdikkuuttani jätän nimen mainitsematta.

Kun ei osaa päästää irti, tilasin itselleni Väärin voitettua vielä pikkulaatikon. Ekan sellaisen avaaminen vuonna 2008 yksin kotona oli tunteikas. Nyt ympyrä sulkeutuu. Syy, miksi tulin julkisesti ulos tämän päätöksen kanssa, on yleisön palveleminen. Jos joku haluaa tehdä vielä viime hetken paniikkitilauksen ja uppoutua urheiluvedonlyöntiin vihjeitä toimittavan Tip Diggersin toimintaan, nyt on sen paikka. Kirjaahan myydään vielä hetken aikaa nettikirjakaupoissa ja voihan sitä tiedustella multa itseltänikin. Suoramyynnin kanssa on ihan kiva pelautua.

Kiitos BoD ja kiitos kaikki, jotka ovat jotain kautta Väärin voitettua hypistelleet ja lukeneet! Jäähän se toki kirjastoihin. Kiitokset siis myös suomalaiselle kirjastolaitokselle!



lauantai 19. maaliskuuta 2022

Kumipyörät vastaan potkurit

 

Marko Partanen: Ruukki

Suomen Ensihoidon Tiedotus Oy 2021. 316 s.

 

Kuvan taustasta kiitokset EPK 822

Palomies-kirjailija Marko Partasesta kuulin ensimmäisen kerran kai reilu kymmenisen vuotta sitten, kun tuttu ensihoitaja otti puheeksi kirjoja kirjoittavan pelastuspuolen tuttavuuden. Häpeäkseni vaati näin pitkän ajan päästä miehen sanan äärelle. Lopulta siihen tarvittiin ensihoidon erikoislehti Systolen kirja-arvostelu. En voinut enää pidätellä itseäni, vaan laitoin kirjailijan uusimman teoksen kirjastosta varaukseen. Hyvä päätös.

Paitsi että tämä romaani, Ruukki, tutustuttaa lukijansa Äänekosken paloaseman porukkaan, etupäässä ensihoitaja Edwin ”Ettan” Moukarin mukana, niin yhtä lailla se tekee saman myös Valtioneuvoston ministeririnkiin. Kirjan sivuilla riittää aihealueita aina lääkärihelikopteritoiminnan lobbauksesta koronapandemiaan, tästä luontevasti Huoltovarmuuskeskuksen maskihässäkkään ja poliittisten päätösten vaiettuihin vaikuttimiin. Eipä jäänyt lukiessa yhteen kertaan, kun sai huomata, että näinhän nämä menevät todellisessakin elämässä, valitettavasti.

Partasen tarinassa esiintyvän paloaseman väestä ei voi olla pitämättä, eikä kiinnostumatta. Alkuun ehkäpä hyvinkin tarkkaan stereotypioita noudattavien pelastajien ja ensihoitajien pinnan alta paljastuu yksilöitä. Heidän kuvauksensa muodostaa kaaren. Sellaisia on pitkin tarinaa, useita, osa juoneen liittyen, joka muuten onnistuu kaikkine käänteineen yllättämään ja suo lukijalle täyttymyksen. Aamen! Lukija pääsee mukaan todentuntuisille ensihoitotehtäville, kuin tositeeveessä, mutta rennommalla kerronnalla ja kuvitteellisilla henkilöhahmoilla, mikä taas ei poissulje tarkkaa elintoimintojen ja niissä esiintyvien häiriöiden todenperää. Sisältö hipoo paikoin jopa puhdasoppista terveysvalistusta.

Poliittisen jargonin Partanen vie ihan uudelle tasolle. Terveysministeri Pöntisen lavealle ja itseään toistavalle kerronnalle ei voi olla nauramatta. Tämä vain esimerkkinä Partasen komiikan tajusta. En muuten ollut vielä kuullutkaan mitä Kismet-potilaalla tarkoitetaan. Hänellehän on siis tapahtunut jotain sellaista, jota ei sanotuksi saa. Huumorin lailla yhtä luontevaa ja vahvaa on lähteiden käyttö. Kirjalle nimenkin antanut Äänekosken ruukin alue tulee koluttua hyvinkin huolella ja kiinnostavaan tyyliin. Samalla lailla ilman päälle liimauksen makua istuu tarinan mausteiksi viski- ja viinilajikkeet, ynnä muu tarjoilu. Ja kun kirja sisältää myös mystisen masokistin, ei sitä voi kuin suositella luettavaksi. Sitä vartenhan kirjat on kirjoitettu.

Ruukki on pelastustieto.fi sivujen mukaan Partasen kahdeksas teos.

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Kolme kovaa: kevään kirjapoiminnat, Helmet-lukuhaaste 2022 ja taiteilijajuhlavuosi

 

Vuosi vaihtui ja kevään uutuuskirjallisuus alkaa saada palstatilaa kirjavaikuttajien kuten kirjabloggareiden, podcastien ja muunkin median foorumeissa, tosin valikoidusti, minkä ymmärtää. Teoksia piisaa ja toimittajat joutuvat tekemään valintoja, niin kuin nyt 11.1 sanomalehti Karjalaisessa, jossa kevään 2022 kaunokirjallisuuden poimintoihin mahtui kotimaista jännitys- ja fantasiakirjallisuutta kokonaista kuusi teosta. Taisipa sama lista löytyä parista muustakin aviisista. Sinällään kiinnostavia kirjoja nämä kuusi, ei siinä, Marko Hautalan Kuolleiden valssi on jo ikiomaksi hommattukin. Mutta nämähän eivät ole lajissaan ainoita potentiaalisia luettavia, eivät lähimainkaan. Vaarana on, että laadukasta luettavaa jää pimentoon. Okei, turha kierrellä, vihjailen tapaus Kähkösestä. Sitähän minä tässä olen julki tuomassa.

Kuva Myllylahden kotisivuilta

Kuudes dekkarini Dekkari on sairaalamaailmaan sijoittuva jännitysromaani vallasta, hoitotyön etiikasta ja mielen horjuttamisesta. Kirjan julkaisuajankohta on huhtikuussa. Ilmestyessään se juhlistaa samalla 20-vuotistaiteilijavuottani, jos taiteilijuuden alkuräjähdykseksi vain voidaan laskea aloittaminen Oriveden opiston luovan kirjoittamisen kirjekurssilla 25.1.2002. Ja hemmetti, sehän lasketaan! 


Kiitos esseisti, kirjailija, kääntäjä, kirjallisuustieteen tohtori Liisa Enwaldille sinne pilven reunalle. Ristin käteni ja kumarran. Oivallinen, viisas ja kannustava opettajani poistui keskuudestamme pian vuosi sitten maaliskuussa 74 vuoden iässä. Hänen perintöään jatkaa varmasti lukuisat muutkin kirjallisuuden ystävät ja jotta tuosta perinnöstä pääsisivät nauttimaan mahdollisimmat monet, tarjoan uutuuttani Dekkaria ja viittä aikaisempaakin kirjaani Helmet-lukuhaasteen listaehdokkaiksi. Nuo aikaisemmat vielä nimettäköön, eli Väärin voitettu (BoD 2008, 2013), Testinuket (2009, 2013), Pimeimmät tunnit (Myllylahti 2013), Luonnollinen kuolema (Myllylahti 2016), Kroonikko (Myllylahti 2018).


Tämä Helmet-lukuhaastehan on kirjastoammattilaisten kokoama leikkimielinen lukuprojekti himolukijoille, jotka kaipaavat vaihtelua lukutottumuksiin pienen kisailun merkeissä. Vuosi on jo tässä lajissa kahdeksas. Poimin 50 perusteen joukosta kohdat, joihin jännärini soveltuvat. Sitä ennen linkki Dekkarin tarkempaan esittelyyn: Kirjaesittely: Dekkari (Myllylahti)

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Kaikissa)

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (Luonnollisessa kuolemassa päähenkilön exä on paleltunut kuoliaaksi)

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana (Takuulla et)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (Varsinkin siinä huhtikuun uutuudessa, Dekkarissa)

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija (Edelleen olen monelle uusi tuttavuus)

7. Kirja kertoo ystävyydestä (Kyllä, eka ja vika ainakin)

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Museoesineitä Kroonikossa)

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä (Varmasti joidenkin mielestä. Niin aina)

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa (Löytyy varsinkin tulevasta uutukaisesta)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä (Varsinkin Pimeimmissä tunneissa)

24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija (Jos Pohjois-Karjala lasketaan)

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (Varmasti)

31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää (Mahdollista)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (Rikotaan)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (Ainakin)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022 (Dekkari 4/22. Myllylahden Murhamylly-sarjaa)

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä  (Mahdollista)