Asiantuntijan vinkkejä työväkivallan ehkäisyyn sosiaali- ja terveydenhuollossa

 Johanna M. Pulkkinen: Turvallinen arki - Työväkivallan hallinta sosiaali- ja terveydenhuollossa

Priimaaco 2025. 146 s.

Filosofian tohtori (työterveyshuolto), työelämän kehittämisen moniosaaja Johanna M. Pulkkinen on kirjoittanut tietokirjan työväkivallan hallinnasta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Turvallinen arki -kirjassaan hän määrittelee, mitä työväkivallalla tarkoitetaan, millaisia vaikutuksia sillä on ja millaiset asiat ovat avainasemassa sen ehkäisyssä ja seurausten minimoinnissa. Voin paljastaakin yhden tärkeimmistä, se on esihenkilötyö ja johtaminen ylipäätään. Tärkeintä on suhtautuminen. Kaikkein hirvein tilanne on, jos väkivallan kohtaaminen hyväksytään osaksi ihan tavallista arkea. Pulkkinen ottaa esille riskejä, joiden on tutkitusti todettu lisäävän aggressioiden pintaan nousua, etunenässä kiire, kuormitus, epäselvät roolit ja puutteellinen tuki.

Turvallinen arki on siinä mielessä pätevä teos, ettei kirjoittaja jätä sen sisältöä pelkäksi vikalistaksi, jos vikalistaksi ollenkaan, vaan hän käy läpi koko sosiaali- ja terveydenhuollon kaikkine sektoreineen ja onpa Pulkkinen löytänyt käytännön ratkaisuja jopa mahdottomilta vaikuttaviin tilanteisiin. Yllätys, yllätys, ratkaisut tulevat itse käytännöntyön tekijöiltä. Ai esimerkkejäkö?  No, vaikkapa vaikeasti muistisairaiden hoidosta. Hoitokodin asukkaan iltakäytös oli todettu toistuvasti haasteelliseksi. Ratkaisu löytyi moniammatillisen tiimin pohdinnan lopputuloksena. Tiimiin kuului luonnollisesti myös asukkaan omainen. Yksinkertaisesti siirrettiin iltapäivälevon ajankohtaa aiemmaksi. Ilta-ajan impulsiivisuus korjaantui. Se on joskus pienestä kiinni.

Aggressioiden kehittyminen ja niihin vastaaminen on monen tekijän summa. Rauhallinen kohtaaminen, henkilöresursointi, tilaratkaisut, hälytysjärjestelmät, perehdytys,  asiakkaan oikea hoitopaikka, yhtenäiset toimintatavat ja ajantasainen riskien arviointi. Eikä nykyaikana pidä unohtaa digitaalisenkaan väkivallan mahdollisuutta, joka voi tulla somessa eteen työntekijän maalittamisena ja vainoamisena. 

Kun rikoksen merkit täyttyvät, joudutaan miettimään syytteen nostamista, johon kirja pyrkii myös vastaamaan vähintään karkeilla suuntaviivoilla. Ainahan näitä joutuu miettimään tapauskohtaisesti. Sen suhteen esihenkilö ja työnantaja ovat tärkeässä asiassa. On hyvä muistaa, että vakavissa väkivaltatilanteissa työnantaja on suorastaan velvollinen kääntymään virkavallan puoleen. Työnantajan tekemään rikosilmoitukseen on olemassa omat kriteerinsä, jotka perustuvat kirjan mukaan työntekijän vamman vakavuuteen. Koskaan nämä eivät ole yksiselitteisiä.

Sain tietää kirjasta ammattiyhdistyksen työsuojelupäivillä Helsingissä, jossa Johanna M. Pulkkinen oli yksi luennoijista. Pulkkisen erityisosaamisaluetta on henkilöstön hyvinvointi, työkyky ja turvallisuus ja näiden johtaminen. Kirjaa voi suositella ainakin työhyvinvoinnin ja työsuojelun toimijoille, sekä sosiaali- ja terveydenhuollon esihenkilöille.

Lukemani kirja on Vaarakirjaston omaisuutta.

Kirjoita vuosi kirjoitusoppaan kesäkuussa juonitaan Tapani Baggen opastuksella

 

Päivi Koivisto, Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon

Arthouse 2025. 312 s.

Kesäkuu

Palasin sittenkin Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan toimittaman kirjoitusoppaan Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon pariin. Se on vähän sama homma kuin hedelmien ja liikkumisen kanssa. Jos haluat lisätä hedelmien syöntiä tai liikkumista, pidä omenat ja lenkkarit kodissasi näkyvillä. Se toimi myös kirjoitusoppaan kanssa. Nyt mietinkin jo, että onko pöytälaatikkoromaanikäsikirjoitukseni päätynyt pöytälaatikkoon, koska dekkarin rakennepiirustuksen mukainen toisen jakson viimeinen vaihe eli ”musta hetki” onkin minun sepityksessäni ensimmäisen jakson lopussa. Siinähän pitäisi olla ”ei enää paluuta” vaihe. Tapauksessani ”ei enää paluuta” aloittaakin toisen jakson, jonka alussa pitäisi olla taas ”ei tuloksia” vaihe.

Tuo omasta mielestäni pähkähullun professorin pakkomielteisiä aatoksia muistuttava pohdinta on yksi kirjoitusoppaan kesäkuun osion tehtävistä, jotka on laatinut suomalaisen dekkarikirjallisuuden peruskivi Tapani Bagge. Bagge puhuu juonen kehittelystä ja esittelee aiheeseen liittyviä kaavoja ja lainalaisuuksia, jotka ovat lähtöisin aina Aristoteleen ajalta. Tämä viimeksi mainittu kaverihan on tunnettu Runousopistaan. Tehän tiedätte. Asui Kiihtelysvaarassa linja-autoasemaa vastapäätä (kuhan vitsailen).

Muita menneisyyden nimiä ovat esimerkiksi amerikanunkarilainen räätäli Lajos Egri, joka tulkitsi Aristotelesta ja olipa joissain asioissa eri linjoillakin. Aristoteles ajatteli juonen kuljettavan henkilöhahmoja, kun taas Egri ajatteli asian olevan toisinpäin. Tämä tapahtui 1900-luvun alkupuolella. Egrin omat näytelmäkirjoitukset eivät ottaneet oikein tuulta alleen, mutta hän oli hiton hyvä neuvomaan, jopa niin, että Broadway ja lopulta Hollywoodkin otti vinkit työkalupakkiin. Ovatkos venäläinen satututkijaVladimir Propp tai Disneyn dramaturgi Christopher Vogler tuttuja? Myös heillä on oma tärkeä osansa juonikuvioiden kehityksessä. Käykää lukemassa. Ei liikaa keinopaljastuksia.

Baggella on mistä ammentaa, aina alkaen armottomasta rutiinista. Malleja elokuvakäsikirjoittamisesta, dekkarikirjallisuuden klassikkoteoksista ja ihan omasta tuotannostaankin, joka on laajuudessaan hurja. Hauskin sitaatti tulee Ross Macdonaldin neuvosta: ”Mitä tehdään, kun teksti on mennyt täysin pieleen? Aloitetaan alusta.” Vai olisiko se sittenkin nyky-Hollywoodin käsikirjoittaja-tuottaja J. Michael Straczynskin toteamus: ”Jos et tiedä mitä teet, räjäytä jotain.” Tämän on varmaan D. Trump ottanut itselleen ohjenuoraksi.

Pelkällä peräkkäin listatuilla tapahtumilla ei pötkitä vielä pitkälle. Tarvitaan hyvät henkilöhahmot ja hyvin tehty taustatyö nyt ainakin. Bagge ohjeistaa muun muassa kirjoittamaan henkilöhahmoille omat erilliset monologit, joista löytyy matkan varrella tarvittavat hahmoja koskevat vastaukset.

Poikipa Baggen lähdeluettelo kirjastovarauksenkin, vaikka oli lähteissä toki paljon tuttujakin teoksia ja löytyvätpä jotkut niistä käsikirjastostanikin, kuten Baggen oma Se murhaa joka osaa: Dekkarin tekemisen taito, sekä Miten rikoskirjani ovat syntyneet: Suomalaiset dekkaristit kertovat, jonka ovat toimittaneet Paula Arvas ja Kirsi Luukkainen, sekä tietenkin Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin Käsikirjoittamisen taito. Odottelen nyt, että Karsikon kirjastoon toimitellaan Lieksan kirjastosta Ari Hiltusen Aristoteles Hollywoodissa: menestystarinan anatomia. Jo nyt on ihme, jos ei ala kohta onnistua!

Kit Karisma -dekkarisarjan osa 10, Häikäilemättömät - dekkari alkuperäisessä elämänmuodossaan

Ari Wahlsten: Häikäilemättömät

Crime Time 2026. 272 s.

(Kansi: Timo Numminen)

Kävin kirjaostoksilla Helsingissä. Sain Ari Wahstenin Kit Karisma -dekkarisarjan kymmenennen osan Häikäilemättömän julkkarihintaan. Sitä ei tietenkään lasketa kuluihin, että yövyin hotellissa, matkustin Joensuusta pääkaupunkiin junalla ja kannatin Kallion ravintola-alaa runsaskätisesti. Kirjoittamisen aihetta olisi ihan riittävästi ilman kirjaakin, mutta jos nyt jokin sana myös siitä, vaikka väitän ettei kellekään, joka sattuu lukemaan tätä, ole Kit Karisma enää vieras käsite. Kirjaan tutustumisen sijaan halutaan verrata omaa lukukokemusta kirjabloggarin kokemaan, että löysikö toinen lukija samoja vivahteita vai jäikö itseltään jotain huomaamatta. Jos haluat oikaista suoraan tuon vastaukseen, vieritä loppuun. Muussa tapauksessa jatka lukemista.

Homma käynnistyy tällä kertaa mystisellä kirjeellä. Tuntemattomaksi jättäytyvä asiakas on lähettänyt yksityisetsivän Vallilan toimistoon kirjeen, jonka mukana on valmiina runsas palkkio ja kommunikointia varten vanhanmallinen Nokian puhelin. Asiakas haluaa, että Kit seuraa diplomi-insinööri Tuomas Helkesaloa viiden vuorokauden ajan. Erityisesti tilaajaa kiinnostaa kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen. Raportointi tapahtuu puhelimen avulla, mutta tämäkin tilaajan ehdoilla. Anonyymiä kontaktia lukuun ottamatta keikka kuulostaa tavallistakin tavallisemmalta, mutta osoittautuu tietenkin aivan joksikin muuksi. 

Seurattava kohde toimii drooneja valmistavan firman kehitysjohtajana ja hänen verkostonsa ulottuu ympäri maailmaa, muun muassa Kiinaan ja Yhdysvaltoihin, jotka saavat tapahtumien melskeeseen omat edustajansa. Ei ole salaisuus, että kehitysjohtaja murhataan. Kohteen kuoltua Kit Karisma vedetään verityön ympärillä vellovaan törkykeitokseen niin, että puhdistaakseen maineensa hänen on selvitettävä ensinnäkin seurannan tilaaja ja toiseksi mielellään myös murhaaja tai murhan taustalla piilevät tahot. Motiiveja löytyy aina sotateollisuudesta ihmissuhdesolmuihin.

Wahlsten on takonut tapahtumat aikajärjestyksessä alusta loppuun ja ne noudattavat lajityypin selkärankaan asettuneita primitiivivaistoja, eli taistele tai pakene. Näistäkin voi Karisman kohdalla raakata jälkimmäisen pois. Karisma seuraa ja puhuttaa eri tahoja heidän arvoaan tai asemaansa nöyristelemättä, pistää nokkansa asioihin jotka eivät hänelle kuulu ja tunkeutuu paikkoihin joihin hänellä ei olisi mitään asiaa. Kun luontainen charmi ja kahiseva eivät riitä, hän turvautuu nyrkkeihin ja aseeseen.

Kit Karisma -sarja puolustaa alati laajenevan rikoskirjallisuusgenren alkuperäistä elämänmuotoa. Vaikka uusimmassa näytteessä on teknotrillerin piirteitä, säilyy tietty perusvire kirjasta toiseen, tässäkin. Sen aistii kaikesta, koko esillepanosta miljöineen, henkilöhahmoineen, käänteineen ja puhekielineen. Vaikka Wahlsten marssittaa toimijoita näyttämölle jonkin verran, epäiltyjä kun tarvitaan, ei missään vaiheessa nouse ajatusta, että kukas hemmetti tämä nyt on. Varmaankin he poikkeavat tyyppeinä toisistaan riittävästi ja esiintyvät selvästi tunnistettavassa hahmoon liittyvässä asiayhteydessä. No, tämä oli tällaista itsekin tarinaa tuottaneen ihmisen pohdintaa. Teknotrilleripiirteistä puheen ollen, Wahlsten on tehnyt läksynsä. Osuuksia ei muotoilla pelkällä kekseliäisyydellä ja hyvällä suomenkielen taidolla. Tämä on tosin kuminauhalennokkien aikaan lapsuutensa viettäneen maallikon tulkinta.

Niin, se vastaukseni koskien lukukokemustani: Tämän kaltaisen kirjallisuuden vuoksi kiinnostuin esipuberteetti-ikäisenä lukemisesta. Kovaksi keitetty dekkari nollaa menttaalitason hetkeksi. Nykymaailman informaatioähkyssä se on enemmän kuin tarpeen. Onneksi on asioita, jotka eivät koskaan muutu. Ihan hiton hyvä!

Häikäilemättömät muissa blogeissa (tähän saakka):

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/haikailemattomat/

https://kirjojahyllystani.blogspot.com/2026/07/ari-wahlstenin-kymmenes-kit-karisma.html

Yhden sivuhenkilön alkusysäys

Käykö muille kirjoittajille koskaan niin, että tapaatte mielenkiintoisen tyypin, tai kuulette tai luette sellaisesta ja sellaisen kohtalosta ja tuumitte sen olevan hyvää henkilöhahmomatskua? Niin minullekin, esimerkiksi tämän 13.4. 2013 sanomalehti Karjalaisen jutun kanssa, jossa kerrottiin lähes 30 vuotta erakkona asuneesta amerikkalaismiehestä. 

Tarina ja sen erakko toimi esikuvana dekkarini Dekkari päähenkilö Kari Jontkan isälle, joka tosin esiintyy kirjan sivuilla hyvin pienessä, lähes ainoastaan käsitteellisessä roolissa. Jontka muuten käy isänsä kanssa merkittävän keskustelun nuotion äärellä ja tuo tilannehan päätyi sitten jopa kansikuvaksi. Kansikuvataiteesta vastasi J. T. Lindroos.

Vaatimattomasta osuudestaan huolimatta tuokin isähahmo vaati minulta melko laajan prosessoinnin. Semmoisesta kiinnostuneille puran alemmaksi alun perin käsin kirjoittamani yhden hengen aivoriihen. Siitähän ei lopulta jäänyt muuta jäljelle kuin idea kuolleeksi oletetusta isästä, joka vaikuttaa paljastuvan lopulta metsän keskellä edelleen eläväksi erakoksi. Siis vaikuttaa, tämähän on yksi kirjan arvoituksista. Parhaimman käsityksen tuon riihen lopputuotoksesta saa, jos on jo sattunut lukemaan Dekkarin. Eikä se ole koskaan myöhäistä vieläkään. Äänikirjana sitä ei valitettavasti ole tosin saatavana. Muistiinpanot ovat jostain 2013-2015 väliltä.

Aivoriihi

Miksi hypännyt oravanpyörästä? Mitä tapahtunut? Samanlaisen tyypin voisi sijoittaa Pamilonkosken ympäristöön. Patikkaporukka eksyy opastetulta polulta. Yhdellä heistä henk. koht. motiivi "eksymiselle" - haluaa löytää kadonneen isänsä. 30 v. aikaisemmin tämä kadonnut pahamaineiselle koskelle ja todettu jälkien perusteella kuolleeksi. Porukan jäsen kuullut huhuja erakosta. Hänen on saatava selvyys, onko erakko isä.

  - porukan sisälle konflikteja

  - selviytymisen kuvausta

  - ympäristöä

  - uskomuksia

  - historiaa

  - erakon tarina takaumineen

  - paikalliset äreitä ja salamyhkäisiä

  - erakko jää metsään

  - poika tekee yllättävän ratkaisun

  - isä pelastaa katalalta ryhmän jäseneltä.

  - jää metsään.

Yllyke koskelle lähtöön voisi olla vaikka jokin paikallislehden uutinen tai omakustannekirjailijan kirjoitus, epämääräinen lähde. Päähenkilö tunnistaa jotain isälleen ominaislaatuista. Joku tietää kertoa paikallisten uskomuksista. Retkiläisten muonista häviää tavaraa.

- joku voisi pilailla "löytöretkestä". Yrittää perustella, miksi ei järkeä. Lähtee mukaan. Vetoaa erätaitoihinsa.

Tuohon omakustannekirjailijaan ph voisi törmätä esim. baarissa. Kauppaisi innokkaasti teostaan. Myöhemmin ph:n mieleen voisi tulla jokin kirjailijan käyttämä lainaus, joka jäänyt vaivaamaan. Palaa baariin. Kyselee kirjailijaa. Omistaja ostanut yhden kappaleen kirjaa säälistä. Ph löytää lainatun kohdan. Tunnistaa lisää tuttua. Tarjoutuu ostamaan kirjan. Kävelee kirjan kanssa ulos. Paljastetaan, että ph:n isä käytti samoja täytesanoja. Kirjassa kuvatussa erakossa jokin yhteinen piirre isän kanssa. Isän, jonka kuolemasta on yli 20 v.

Herää kysymyksiä: Mihin isä kuoli? Voiko erakko olla isä?

Henkilöhahmoksi ja päähenkilön lähteeksi omakustannekirjailija, jonka pitäisi asua paikkakunnalla. Kirjailija käyttänyt kirjansa lähteenä henkilöä, joka sopii puheidensa ja tuntomerkkiensä perusteella ph:n isäksi. Kirjailija tietenkin outo, huvittava, mutta samaan aikaan uhkaava.

Tuntematon nimi vastaa tiedusteluihin Twitterissä. Varoittaa sekaantumasta sellaiseen, joka ei itselle kuulu.

(Riihi päättyy)

Siinäpä se. Kiinnostaisi kuulla muiden kirjailijoiden henkilöhahmojen erikoisista lähtölaukauksista. Kommentoikaa. Hyvä kirja henkilöhahmojen synnystä on muuten Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin ihan tänä vuonna julkaistu tietoteos Romaanihenkilön elämä (WSOY). Kerroin teoksesta aikaisemmin blogissa. Pääset tuotokseeni tästä.

Jose Riikonen: Kun mieli hajoaa: Lyytin tarina

Jose Riikonen: Kun mieli hajoaa: Lyytin tarina

Like 2026. Äänikirja 6 t. Lukija: Ronja Keiramo

Jose Riikosen Kun mieli hajoaa: Lyytin tarina kertoo, no, Lyytin tarinan. Voiko aiheen tämän paremmin sanoa?

Vaikka kirjassa käsitelläänkin diagnooseja, kuten vaikeaa psykoottista masennusta, epävakaata persoonallisuushäiriötä tai skitsoaffektiivista häiriötä, niin sitäkin enemmän Riikonen kuvaa ihan vain Lyytin elämää pienestä lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Tämän aikuiseksi varttuvan ihmisen elämään nyt sattuu vain kuulumaan arvostelevia ja itsetuhoisuuteen yllyttäviä harhoja, jotka ovat esimerkiksi ajattaneet hänet yli 700 kertaa ambulanssilla päivystykseen.

Ihastuin kirjassa moneenkin asiaan alkaen inhimillisestä ja ymmärtävästä käsittelytavasta. Ei Riikonen säästele itseäänkään, vaan kertoo avoimista myös omista peloistaan ja pakkomielteistään. Yksi kiinnostava nosto on Keroputaan malli, josta tekee mieli etsiä tietoa lisää. Sen mukaan mielenterveyden ongelmista kärsivien oirehdinta on oikeastaan ihan normaali reaktio haastaviin elämäntilanteisiin. Kaikkihan me otetaan vastoinkäymiset vastaan vähän eri tavalla ja omallakin kohdalla suojamekanismit ja heikot kohdat vaihtelevat vanhetessa ja elämänkokemusten kertyessä.

Ja Ultra Brasta olen Riikosen kanssa ihan samaa mieltä.

Kaarina Griffiths: Nummen peto

 

Kaarina Griffiths: Nummen peto

Otava 2026. 399 s.

(Arvostelukappale) 

Myrsky, kummitustalon maineessa oleva syrjäinen majatalo keskellä nummea, puron partaalta löytyvä ihmiskallo. Mitä muuta enää tarvitaan lisää härkkimään jännityksennälkäisten lukijoiden mielikuvitusta? Vaikkapa murha ja suljettu piiri epäiltyjä. Vai onko teon takana sittenkin nummen peto? Legendan mukaan tuo peto olisi iso koira tai pantteri, tai joidenkin tarinoiden mukaan jättiläismäinen mies, joka vaeltaa nummella etsien seuraavaa uhriaan.

Näistä lähtöasetelmista starttaa Kaarina Griffithsin neljäs Cornwall-mysteeri Nummen peto, kun profiloija Antti Honkasen ja Truron poliisiaseman poppoon ratsastusretki keskeytyy ensinnäkin porukan uusimman tulokkaan konstaapeli Ivy Green hevosonnettomuuteen ja toiseksi jo mainittuun sääilmiöön. Suojaa he hakevat Jamaica Inn -pubista. Anniskelupaikan ja majatalon asiakaskunta edustaa yhteiskuntaa minikoossa. On rikollisia, on poliiseja (itse asiassa kokonainen murharyhmä), pappi, lääkäri, toimittaja, sisällöntuottaja ja joukko turisteja. Nämä ainakin. Poikkeusolojen antikliimaksina toimii yhden asiakkaan katoaminen ja hänen myöhempi löytyminen surmattuna. Haiskahtaa suljetun paikan mysteeriltä. Mutta veriteko ei jääkään ainoaksi, vaan aloittaa murhasarjan, jonka tutkintavastuun ottaa tuttuun tapaan rikostarkastaja Paul Diggins.

Tämäkään rikosromaani ei tuota Griffithsin nimeen vannoville dekkarihulluille pettymystä. Teos sisältää taas kerran kiinnostavia taustatarinoita ja viittauksia aiemmin ilmestyneiden romaaninen tapahtumiin ja paikkakunnan historiaan. Ehkä tärkein on tässä kohtaa Daphne du Maurierin vuonna 1936 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani Jamaica Inn, johon Nummen pedossa viitataan. Paikkakunta ja edelleen oikeasti olemassa oleva pubi ovat siis inspiroineet kirjailijoita jo pidempäänkin.

Truron poliisiaseman työyhteisö on tervehenkinen ja toisiaan tukeva. Vaikka itse rikostutkinta noudattaa lajityypillistä kaavaa, välttelee teos monessa muussa kohtaa totuttua dekkareille tavanomaista esillepanoa. Malliesimerkkinä päätutkija Diggens ja hänen mieltymyksensä kirjoittaa runoja, nauttia sitruunakeksejä ja hoitaa puutarhaa. Kaikilla tärkeimmillä henkilöhahmoilla on jokin viehättävä, ellei eksoottinen piirre. Profiloija Antti Honkasen sukutaustasta löytyy šamaanin vikaa. Antille läheiseksi muodostunut etsivä Sarah Hayden tulee taas noitasuvusta ja uudella tulokkaalla rikoskonstaapeli Ivy Geenillä painaa taustalla poliisi-isän kohtalo. Tutkinnan ja yksityiselämän hyvänmielen kuvaukset ovat pysytelleet kirjailijan näppäimistöllä tasapainossa. Kun päätutkija hoitaa puutarhaa tai pulahtaa Antti Honkasen kanssa saunan kuumuudesta vilpoisaan mereen, laskeutuvat lukijankin hartiat ja hengitys vapautuu, kunnes taas päästään jännittämään missä ja millä lailla sarjamurhaaja seuraavaksi toteuttaa itseään.

Ihan kuin tämän olisi kirjoittanut psykoterapeutti, paitsi niinhän todella onkin. Viimeistään tutkijoiden palauttavat keskusteluhetket sopivien juomien ja syötävien äärellä paljastavat kirjailijan erikoisalan luovan kirjoittamisen ulkopuolelta. Kirjailija, terapeutti ja toimittaja Kaarina Griffiths asustelee Cornwallissa ja hyödyntää oivalliseen tapaan tienoon legendoja. Aikaisemmin sarjassa on ilmestynyt teokset Meren syliin  (2023, 399 s.), Lintumies  (2024, 284 s.) ja Tuulisolmut  (2025, 399 s.). Kirja vuodessa ja huom.  Lintumiestä lukuun ottamatta tasan samassa sivumäärässä. Pedanttista.

JP Koskinen: Ruoveden paholainen

 

JP Koskinen: Ruoveden paholainen

Vinhan kustantamo, 2026. 299 s.

 

Eletään syyskuuta 1895. Taiteilija Axel Gallénin ja hänen Mary-rouvansa hirsitalon ja samalla Axelin erämaa-ateljeen rakentaminen vaarantuu, kun työmaan muurari Mustalampi löytyy julmasti murhattuna. Veriteossa on viitteitä pakanallisiin menoihin ja tietyt yksityiskohdat antavat ymmärtää, että tekijällä on jotain taiteilijaa vastaan. Kaikki eivät ole ilahtuneita hänen rakennusprojektistaan tai maalauksistaan ja niitä on pidetty outoina. Vähintään yhtä outoja tuotoksia valmistuu Axelin kisällin Hugo Simberginkin siveltimestä. Joka tapauksessa Axel ei ole turvassa, ennen kuin tekijä on nimismies Johan Seikun sellissä.

Tapauksen tutkintaan vaikuttaa ajankuva ja uskomukset, eikä Axel itsekään ole koko aikaa varma, onko hänen ahdistelijansa tästä maailmasta, nimittäin lähimetsikössä vaikuttaa liikkuvan ihmistä muistuttava hoikka sarvipää. Suolistetun muurarin löytänyt Kustaa Wilenius jututtaa erakoitunutta selvännäkijää Vartti Aatamia. Mukana on Gallénien piika Idakin. Tämän Aatamin näkijänkyvyt ovat osoittautuneet joskus jopa osuviksi. Mitä enemmän paloviinaa ja sieniä, sitä parempi osumatarkkuus. Niin tälläkin kertaa, vaikkei aluksi siltä näytäkään. Aatamin jutut korpeista ja synneistä saavat tarinan edetessä lihaa ympärilleen.

Oikeastaan Idalla ja Kustaalla on tapauksen ratkaisemisessa suurempi rooli kuin nimismiehellä. Ennen arvoituksen ratkeamista se poikii monenlaista teoriaa ja Sherlock Holmeskin tulee mainittua. Sen verran on lukutaito levinnyt Ruovedellekin, ainakin Kustaan tapauksessa. Nuori mies varsin ihannoi Sir Arthur Conan Doylen hahmoa.

Ruovesi noir -sarjan aloittava Ruoveden paholainen noudattelee arvoitusromaanin kaavaa. Poikkeukselliseksi sen tekee tapahtuma-aika ja varsinkin tunnetut suomalaisen taidehistorian hahmot, jotka luovat tapahtumille todentuntua. Samalla lailla todentuntua tuo puhekieli ja käsitteet, jotka menivät ainakin minunkaltaiseen lukijaan kuin väärä raha. Okei, kävin hakemassa tietoa Gallénista ja kumppaneista. En sillä, että olisin jotenkin epäillyt Koskisen taustatyötä. Kiinnosti vain yhtymäkohdat. Hämeenlinnalaiskirjailija on tullut tunnetuksi monipuolisesta genrejä rikkovasta osaamisestaan, on tunnustettu tekijä ja kirjailijoiden ja kirjallisuuden väsymätön puolestapuhuja. Koskisen kokonaistuotantoon nähden olen lukenut häntä vähän, mutta poikkeuksetta ne kirjat, jotka olen ottanut käsittelyyn, ovat olleet nautittavia. Niin tämäkin.

Lukemani kirja on kirjastolaina Outokummun kirjastosta.

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit

 

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit

WSOY 2026. 209 s.

 

”…Jos Jeesus olisi tarpeeksi karismaattinen, ihmeitä ei tarvittaisi… Mutta hän ei ole, hän korkeaääninen jännittäjä…”

Tämä kaikille tutun historian hahmon kuvitteellinen tulkinta on Jussi Seppäsen kirjasta Suomirockin statistit ja siellä tarinasta nimeltään Rigor Morkkis, joka taas on saanut innoituksensa Juice Leskisen kappaleesta Jeesuksen mummu. Seppäsen tarinakokoelman idea on just siinä, että hän on valikoinut siihen 15 suomeksi julkaistua biisiä ja tarkastelee niiden sanoituksissa esiintyviä sivuhahmoja, vaikkapa Eppujen Urheiluhullussa vilahtavaa jääkiekkoilijaa tai lastenlaulussa Saku Sammakko esiintyvää Matias Myyrää. Viimeksi mainitusta Seppänen on vääntänyt hervottoman parisuhdesotkun, jonka käsittely on jatkunut vuosia. Kuka olikaan ja kenen kanssa? En tule enää koskaan kuuntelemaan tuokaan laulua samoin korvin.

Entä miten kävi Jaakko Tepon Hilma ja Onnin käännekohdan jälkeen, kun Hilma on tehnyt valintansa ja alkuperäisen sanoituksen kertojahahmo on jäänyt murehtimaan menetettyä rakkauttaan. Kaikki Tepon sävel- ja sanataideteoksen kuulleet tietävät, että häissä pieraistiin, mutta siinä ei ollut läheskään kaikki. Entä oliko Hilman elämä auvoisempaa sitten ravattisonnin matkassa? Ei juonipaljastuksia.

Kirjailijan omaehtoisuudesta olisi esittää useampiakin esimerkkejä. Tarkalleen viisitoista. Yhden viidestätoista hän jättää kokonaan kertomatta. Hän säilyttää sitä taskussaan ja esittää kuulemma kiinnostuneille pyydettäessä. Katsotaan, saanko sille tilaisuuden. Vielä on yksi suosikki mainittava, J. Karjalaisen sävellyksen ja sanoituksen Telepatiaa pohjalta laadittu riiuuyön kuvaus Uskotko yliluonnolliseen?. Mummo jatkaa yskimistään ja pöytää yritetään siirtää telepatian voimalla, mutta mitä mummon puolella todella tapahtuikaan? Seppäsen versio tapahtumista on, siis mitä, uskomaton. Oikeastaan kirjasta kokonaisuudessaan voi aistia kirjailijan nauttineen luomistyöstään. Se välittyy. Suomirockin statistit on hyvänmielenkirja. Ei kirjallisuuden tarvitse aina olla niin ryppyotsaista ja paatoksellista. Toki sillekin lähestymistavalle on tilauksensa.

Muita kirjassa esiintyviä vielä mainitsemattomia musiikintekijöitä tai bändejä ovat Miljoonasade, Tuomari Nurmio, Juliet Jonesin sydän, Maija Vilkkumaa, Tapio Rautavaara, Jenni Vartiainen, Saa Kiljua, Olavi Uusivirta, Tapani Kansa ja Rauli Somerjoki. Sanoitus- ja sävellystiedot löytyvät kirjan lopusta luettelosta. Kiinnostuin teoksesta Jussi Seppäsen tv-esiintymisen ansiosta. Esiintymisen ja kirjan lievelehden tietojen mukaan hän on paitsi kirjailija, niin myös sarjakuvakäsikirjoittamisen ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hänen esikoisteoksensa Kymmenottelu ilmestyi 2015 ja pääsikin heti Runeberg-palkinnon, Vuoden urheilukirjan ja Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. Hänen toisen teoksensa Jussi Seppänen (2020) nappasinkin jo kuuntelujonoon äänikirjapalvelusta.

Lukema nide on Vaarakirjaston omaisuutta.

Kirjoita vuosi, toukokuu - huomio herpaantuu

Päivi Koivisto, Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi - 12 matkaa kirjoittamisen taitoon

Art house 2025. 312 s.

Niko (ei liity kirjaan mitenkään)

Toukokuu

Anne Leinonen: Ja kirjoittaja loi maailman

Hauska huomio. Olen harmitellut, kuinka aikani ei riitä kirjoittamiselle. Nyt kuitenkin tein kirjoitusharjoituksen, jossa kuvailin arkista elinympäristöäni muualta tulleelle muukalaiselle, joka ei ymmärrä meidän tunteman maailman käsitteitä. Aikaa harjoitukseen meni kaksikymmentä minuuttia, jona aikana syntyi 405 sanaa. Kaksikymmentä! 405! Toinen hauska huomio on se, ettei harjoitustuotostani tule kukaan koskaan tarkastamaan tai arvottamaan. Yllätys, yllätys, en edes minä itse. Voin siis aivan rauhassa ymmärtää vaikka koko tehtävän väärin ja tallentaa sen onnellisena tiedostoon. Jopa kirjoitusvirheet jäivät pääasiassa korjaamatta. Tämä on minulle uutta. Voi ollakin niin, etten niinkään oppinut kuvailemaan arkisuuksia muukalaiselle, vaan ymmärsin itsestäni ja pääkoppani tuotoksista jotain sitäkin tärkeämpää. Sisäisen kriitikkoni suu on tukittu ja se istuu sidottuna perävarastossa.

Toukokuun tehtävät ja niihin liittyvät opetukset ovat Anne Leinosen käsialaa. Leinonen itse on yliopistot käynyt kirjailija ja kustannustoimittaja ja hän on suuntautunut enemmän nuortenkirjallisuuteen. Palkintojakin on putoillut, mitä nyt googlettekin. Olen tutustunut joihinkin hänen tuotoksiinsa, viimeisimpänä äänikirjaksi tuotettuun lähitulevaisuuteen sijoittuvaan romaaniin 10 käskyä maailmanloppuun. Siinä Suomea uhkaa tappava virus, terroristit ja sähköverkon romahtaminen. Niin ja siinä matkataan Lieksaan ja mainitaan Joensuu. Tykkäsin, enkä pelkästään viimeksi mainitun maininnan vuoksi. Leinosen kauhuromaanista Katve kirjoitin blogissakin.

Leinosen osuudessa käsitellään tarinan maailman ja sen puitteiden luomista, kuinka kirjailijat lähestyvät sitä, mitä osia siitä näytetään lukijalle ja miksi. Tehtävissä on fantasiapainotus, mikä ei ole vierasta aikaisempienkaan kuukausien sisällöissä. Pidän kaikkea keksittyjen tapahtumien ylöskirjaamista fantasiana, vaikka tapahtumapaikkana olisi lähikaupan kassajono. Leinonen yllyttääkin yhdessä tehtävistään kuvaamaan tuttua paikkaa, mutta vaihtamaan kokijahahmoa. Kylläpä virkisti ja toipa jopa yllättäviä havaintoja samasta miljööstä.

Rehellisyyden nimissä skippasin suurimman osan tehtävistä, mikä ei johtunut missään nimissä Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan sisällöstä. Tai voihan kurittomuuteni olla sen ansiotakin, sain nimittäin innostuksen kipinän pitkästä aikaa uuden kirjoittamiselle. Viimeisimmät muutamat vuodet ovat menneet lähinnä parin ikuisuusprojektin editoimiseen, joka on ollut viedä innostukseni koko hommaan. Ei tytöt, pojat ja muut tällä tavalla päästä kirjamessujen päälavalle, jos edes dekkariseuran ständille. Just tällä hetkellä tuntuu kuin homma luistaisi.

Vaikka lähdin käymään opasta läpi avoimen julkisesti, ei minua estä mikään jättämästä sitä kesken. Se ei ole epäonnistuminen. Toki luen sen kannesta kanteen ja varmasti pohdin ajatustasolla tehtävien sisältöä, mutta käytännön toteutus on vähän niin ja näin. Jos jää aikaa muulta kirjoittamiselta. Samassa hengessä saapas nähdä, jääkö tämä viimeiseksi kirjaa koskevaksi päivitykseksi.

Kiinnostaisi tietää, tekeekö joku Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon – kirjoitusoppaan tehtävät orjallisesti alusta loppuun. Paljasta itsesi.

Genrehäirikkö Kononen ja esikoisdekkari Kadonneen humppakuution arvoitus

 Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

Aviador 2026. 188 s.

Yleensä ajetaan peräkärry perässä, mutta toimittajana ja musikanttinakin tunnetun kirjailija Suonna Konosen esikoisdekkarissa Kadonneen humppakuution arvoituksessa ajetaan peräkärryn perässä, kun Tanssiyhtye Trio Revanssin kuomuperävaunu joutuu teille tietämättömille. Keikka Lieksan Puustellissa lähestyy. Mikä neuvoksi? Apuun tulee ex-muusikko, ex-iskelmämanageri ja nyky-yksityisetsivä Harry Harakka kera toimittaja Könö Könönen. Könönen taas lähtee matkaan kera six-packin, toisen ja kolmannen, eikä muuten käy kusella koko kirjan aikana, jos en ole väärässä. Respect! Herrat alkavat jäljittää bändin omaisuutta pitkin ja poikin Joensuuta ja sen lähiseutuja. Tapahtuma-aikaan eletään 90-lukua.

Ihan hirveästi eivät tapahtumat säily varsinaisessa rikosjuonessa, jos sellaisesta voi edes puhua. Tästä juontaa otsikointikin. Jopa dekkaria enemmän romaanissa on veijaritarinaa ja satiiria. Ensimmäinen ääneen naurahdukseni ajoittuu sivulla 58. Siinä kohtaa laukesi hämmennykseni. Jännityksen puolesta kynnet eivät tällä kertaa päässeet lyhentymään. Rikosjuonta isomman huomion vievätkin hahmot, muusikkoelämä, ajankuva ja itäsuomalaisen mielenlaadun erityispiirteet. Viimeksi mainitut tulevat parhaiten esille puheenparressa ja varsinkin sen sisällössä, jota ei varsinaisesti ole. Sisältöä siis.

Tai miten sen nyt ottaa: "saittekos te Mirjan kanssa miten tänä syksynä puolukkaa pakkaseen..." Kyllähän tässä selkeästi halutaan tietää pakastetilanne ja vitamiinit ovat tärkeitä. Toisessa kohtaa pohditaan, ovatko Harryn vanhemmat tavanneet maatalouskoulussa Nurmeksessa vai messuilla Lappeenrannassa ja kuvaillaan miltä maistuu Kettuvaaran paras karjalanpaisti. En haasta tiedon oikeellisuutta, nimittäin anoppini asusteli jo 90-luvulla kyseisessä kaupunginosassa ja hänenkin paistinsa on maukasta. Näidenkin asioiden käsittely menee taustoituksesta ja henkilöhahmojen syventämisestä.

Voin vain todeta, että kun turhan asian esittäminen viedään riittävän pitkälle ja vielä vähän sitäkin pidemmälle, sen lukemisesta alkaa, hemmetti, nauttia. Itse olen saanut kirjoitushommiloissa ohjeen mennä suoraan asiaan ja pysyä siinä. Mielestäni ihan käypä ohje on myös täysin päinvastainen. Jos et aio mennä heti asiaan, älä koska menekään. Saa käyttää.

Genrehäiriköinnissä Kononen ei ole ensikertalainen, jos on uskominen eräänkin aikaisemmin ilmestyneen painotuotteen esittelytekstiä. Vuonna 2023 julkaistussa kirjassaan Jokisaarnat hän kehittelee uuden, esseetä ja retkikertomusta yhdistävän genren ja sukeltaa jokimelonnan lisäksi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Monipuolinen, palkittu ja ahkera kirjoittaja hän on muutenkin. Esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle (2022) päätyi Savonia-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Kirjan ilmestymisvuonna hänet palkittiin Pohjois-Karjalan taidepalkinnolla. Tietokirjoja, joista hän on vähintään osasyyllinen löytyy hyllystäni, mutta countrymusiikkiin en ole vielä höyrähtänyt.

Niin se piti vielä sanoa, että Harry Harakan äidin Nasti Harakan karjalaisesta puheenparresta ja hahmosta tuli muuten mieleeni sketsisarja Pulkkisen "Inkerin mummot". Katsokaa vaikka Youtubesta.

Tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia eli Romaanihenkilön elämä Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kokemana

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

WSOY 2026. 355 s.

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuonna 2018 ilmestynyt tietoteos Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta sai jatkoa nyt maaliskuussa, kun samalta kaksikolta ilmestyi samalla sapluunalla koottu kirja Romaanihenkilön elämä. Sapluunalla tarkoitan esseen muodossa käytyä vuoropuhelua ja lopuksi malliksi valittuja romaaneja, joita he tarkastelevat teeman mukaisesti.

Mikä se teema sitten on? Monipuolisena ja kokeneena kirjoittajana ja lukijana kunnostautunut kaksikko hyödyntää näkemyksiään romaanikirjallisuuden henkilöhahmoista ja millaisia henkilöhahmoratkaisuja eri aikakausilla ja kirjallisuudenlajeissa on käytetty. He pohtivat paitsi omaa suhdettaan heihin tai niihin (henkilöhahmothan eivät ole todellisia ihmisiä), niin myös kerronnan ja tarinan maailman vaikutusta hahmoihin. Oma osansa on myös sivuhenkilöillä ja kertojaratkaisuilla. Kuka kertoo, kenelle, milloin ja miten. Vähätellä ei voi lukijankaan roolia. Oikeastaan se lopullinen muoto hahmottuu vasta lukijan mielessä ja on jokaisen kohdalla erilainen. Tämä on minusta jännää.

Vuola lupaa alkusanoissaan teoksen kielen olevan yleistajuista ja ihan kivasti tässä onkin avattu joitain termejä, muttei täysin aukottomasti. Toki tämän ymmärtää, kun kirjoittajina on kaksi akateemikon ja taiteilijan sekoitusta. Varmasti lukijat valikoituvat, eikä tämä tuota kuluttajille ongelmia ja tästä on vähän väsynyttä nillittää. Myönnän turvautuvani nettihakuun kaikkien dikotomioiden ja koheesioiden kohdalla. Olen joissain yhteyksissä maininnut vaatimattoman kouluttautumiseni ja joskus harmitellutkin sitä. Toisaalta statukseni luo mainion asetelman tarkastella luku- ja kirjoitusharrastusta kaiken kansan puuhana. Näitä huolipuheita kun on lukutaidon rapistumisesta. On vähän sellainen olo niin kuin toimisin amisjäbien ja -kimuleiden äänitorvena. Puhutaanko enää muuten jäbistä ja kimuleista? Luen ja kirjoitan vaikka piruuttani ja yritän ymmärtää korkeakoulutettujen jargonia. Nytkin arvioin heidän kirjallista tuotostaan.

Vuolan ja Melenderin lähestymistavat poikkeavat jonkin verran toisistaan, muttei riitaan asti. Se olisikin ollut hupaisaa luettavaa. Vink, vink. Melenderille henkilöhahmot ovat lähinnä välineellisiä, "kokeellisia egoja" ja ahkerana esseistinä häntä kiinnostaa enemmän ajatukset. Hän toki saattaa puhua hahmoilleen, mutta tämä ei tapahdu toisin päin. Hän esittääkin hauskan vertauksen: jos puhuu jumalalle, sitä sanotaan uskonnoksi, mutta jos jumala puhuu sinulle, sitä sanotaan psykoottisuudeksi. Hän toteaa myös, että romaanihahmojen tuntemuksiin ja kokemuksiin eläytyminen on niin sanottujen tavallisten lukijoiden tavoite, ihmiset kun ovat evoluution perimänä oppineet asettumaan toistensa asemaan. Tämän evoluutiojutun hän on lukenut Blake Vermeulen kirjasta Why Do We Care About Literary Characters?

Ei Vuolakaan varsinaisesti jää pohtimaan henkilöhahmojen kohtaloita. Enemmän häntä on alun perin kiinnostanut se, kuinka kirjailija onnistuu rakentamaan ihan jokapäiväisistä asioista erityisen maailman. Hän rakastaa lauseita ja virkkeiden lumoa. Hän mieltää romaanihenkilön kielellä luoduiksi konstruktioiksi, osaksi fiktiivistä maailmaa, joka koostuu pohjimmiltaan lauseista ja virkkeistä. Tottahan se on. Tosin minun korvissani tämä ja tuo Melenderinkin suhtautuminen kuulostaa melko steriililtä. Tulee mieleen oikeuslääkäri ja ruumiinavaus. On tässä jotain samaa. Nyt vain avataan romaanihenkilöä. Vuolan käyttämistä romaanihahmon määritelmistä on mainittava vielä yksi. Ystävänkaltaisen tosiolevaisen sijaan hahmot edustavat hänelle tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia. Pitäisköhän käyttää tätä jossain?

Minun kaltaiselleni lukijalle Romaanihenkilön elämä antaa hyvän mahdollisuuden laventaa lukukirjavalikoimaa ja tehdä se tiedostaen vähän haastavampienkin teosten erityispiirteet. Huomasin lukiessani tarkastelevani omia tähän saakka luomiani henkilöhahmoja, kertojaratkaisuja ja asetelmia. Missä kohtaa totutut lainalaisuudet toteutuvat ja missä kohtaa olen onnistunut poiketa sovinnaisuuksista. Voihan tästä jotain näppikseen tarttuakin.

Itse kirjan julkaisuajankohtahan viivästyi syystä tai toisesta. Ymmärrän tämän, vaikka olinkin yksi ennakkotilaajista. Oli kustantamon puolelta todella ystävällistä tiedottaa viiveestä ja muistuttaa mahdollisuudesta perua tilaus. Samalla he tarjosivat hyvitystä seuraavasta tilauksesta. Tämä on mainitsemisenarvoista asiakaspalvelua. Kirjan painoratkaisuun ja varsinkin tekstin sommitteluun jää kehitettävää. Pehmeäkantinen on ihan ok, mutta tekstin reuna jää nyt aukean keskellä vähän liian lähelle taitekohtaa ja kirjalta pitäisi vääntää niin sanotusti niskat nurin, jottei sivuja tarvitsisi pakottaa levälleen sormenpäät kalpeina. Osa tekstistä uhkaa jäädä taitteeseen piiloon. Jätätte sitten seuraavan painotuotteen kohdalla enemmän tyhjää tilaa aukeaman keskelle, jookos?

Kumi haisee Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan huhtikuun osuudessa

 

Mene edelle, etten etene edes eteen. Ellen veden ees, kenen erheen mennen sen teen, pesen veneen? Esen, sen scenes menen. Ennen se, jee. Ehe ehe!

En ole sekaisin, vaan tein yhden Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon -kirjoitusoppaan huhtikuun tehtävistä. Tässä on kysymys monovokalismista eli tekstistä, jossa käytetään vain yhtä vokaalia, mutta kaikkia konsonantteja. Huhtikuun kokonaisuudesta vastaa toinen kirjan toimittajista eli kirjailija ja kirjallisuuden opettaja Sinikka Vuola. Ja Päivi Koivisto on siis se toinen toimittajista, tässä sanottakoon. Kun jaoin edellisen kuukauden blogitekstistäni linkin Facebookin ryhmään Kirjailijanloput, nimesin hänet jostain ihmeen syystä Räsäseksi. Noloa. Tosin virheeni poiki ainoan kommentin ryhmässä. Se pitää lukea positiiviseksi asiaksi. En ota nimien väärin kirjoittamista silti tavaksi.

Onneksi huhtikuun tehtävien kanssa ei tarvitse nolostella. Vuolan metodeissa ja niiden toteutuksessa ei tunneta huonoa tai hyvää tekstiä, ei  onnistuta tai epäonnistuta, mikä on kyllä pirun vapauttavaa, mulla kun on vähän sitä perfektionistin vikaa. Monet jutut on jäänyt aloittamatta pelkästään sen vuoksi, etten kuitenkaan saavuta niissä jotain täydelliseksi nimettyä tasoa. Oikeastaan tämäkin teksti on yksi Vuolan tehtävistä, Rakas päiväkirja nimeltään.  Tehtävänä oli ja on kirjoittaa päiväkirjaote. Sellaista olen sattumoisin toteuttanut kirjan edetessä koko ajan. Selaa vaikka aikaisempia blogikirjoitelmiani. 

Huhtikuun osuudessa toteutin suurimman osan tehtävistä, vaikka mieli teki ja tekee vain lukea kirjaa eteenpäin. Pitää malttaa. Oikeastaan vain välipäivien materiaalinkeräys ja sen kaltaiset tehtävät jäivät väliin. En myöskään mennyt kirjoittamaan tavallisesta poikkeavaan paikkaan, kuten kahvioon tai leikkimökkiin. Leikkimökki kyllä houkuttelisi, enkä poissulje ettenkö joskus sinne menisikin. Olen toki aikaisemmin siirtynyt sisätiloista takapihalle ja vaihtanut sisällä huonetta. Hurjaa! Mielessä on tosin ollut, että ottaisin joskus vihon mukaan ja lähtisin vaikka Pielisjoen rantaan kirjaamaan havaintoja ympäristöstä tai muuta vastaavaa.

Vuolan menetelmällisistä tehtävistä tulee mieliin drifting. Sehän on sitä autolla luisuttelua. Tavallinen leipätekstin kirjoittaminen on sitten sitä perusautoilua. Hyödynkö sitten tehtävistä? Ainakin niiden kanssa oli hauskaa. Ei kuitenkaan kumi haissut, vaikka otsikoinnissa niin väitän, epäluotettava kertoja kun olen. Yllätinpä jopa itseni tarinalla, joka syntyi ja kehittyi ilman ennakkotietoja tai suunnitelmia. Yhdessä tehtävistä täytyi kirjoittaa satu, jossa käytetään itselle vierasta erikoissanastoa. Se voisi olla jopa julkaisukelpoinen. On tai ei, tein siitä innostuksissani (!) videotaltioinnin Lasse Pöysti -tyyliin  Youtubeen . Muistatteko tai oletteko nähneet vanhoja tallenteita niistä Pikku Kakkosen iltasaduista? Sitten tiedätte, mitä tarkoitan. Käytin erikoissanastosadussani ilmailualan terminologiaa (ihan googletin). Siinä jumbojetti kärsii paino-ongelmista ja oppii jotain tärkeä erilaisuudesta. Vaati leikkisyyttä. Sitä tosiaan on minussa vielä jäljellä. Ehdin jo epäillä.

Kirjoita vuosi, maaliskuu - taustatyö

 

Käyn läpi Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan toimittamaa ja kahdentoista suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjoitusopasta Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon (Art House 2025). Julkaisen ajatuksiani tavallaan julkisena oppimispäiväkirjana.

Kirjan vuosikalenterin maaliskuun osiosta vastaa Anneli Kanto. Kanto on monipuolinen kirjallisuuden ja kirjoittamisen osaaja, jonka kynästä on lähtenyt kaikkea aina tv-käsikirjoituksesta lehtijuttuihin ja kaiken ikäisille suunnatuista romaaneista näytelmiin. Monin palkinnoin tunnustettu Kanto on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri, pääaineinaan lehdistö- ja tiedotusoppi. Käsikirjoittamista hän on opiskellut Teatterikorkeakoulun koulutusohjelmassa. Kuka muu muka voisi tutustuttaa minut taustatyön saloihin paremmin kuin Anneli Kanto? Juuri taustatyö on oppaan kolmannen osion aihe.

Se pitää tietää mistä kirjoittaa. Maaliskuun osion kymmenen tehtävää todellakin varmistavat, ettei taustatyöhön jää aukkoja. Netin hakukoneet, kirjastojen aineisto, antikvariaatit, arkistot, valokuvat, päiväkirjat, elokuvat, tapahtumapaikat ja asiantuntija- ja asiankokijahaastattelut lisäävät tosiasiallista tietämystä. Melkein vieläkin tärkeämpää on niiden vaikutus mielikuvitukselle ja omien henkilöhahmojen maailmaan ja ajatuksiin samaistumiselle. Kanto yllyttää jopa roolileikkeihin, pukeutumaan niin kuin henkilöhahmo pukeutuisi ja puhumaan niin kuin tämä puhuisi. Kuten itse tuotoksessa, on myös taustatyössä hyödyllistä käyttää kaikkia aisteja. Miltä tapahtumapaikoilla tuoksuu ja millainen äänimaailma siellä. Puhetavat, murteet. maut, liike- ja tuntoaistimukset. Kanto nimeää näitä resonanssitiedoksi.

Oma heikoin lenkkini on asiantuntijahaastattelut. Mieluummin luen aiheestani. Kanto kyllä kannustaa ja rohkaisee haastatteluihin hienosti ja muistuttaa, että yleensä oman alansa osaajat jakavat tietämystään mielellään. Kysymyspatteri ja lähestyminen kannattaa vain suunnitella hyvin. Olen toki vaihtanut sähköpostia esimerkiksi teknisen rikostutkijan kanssa ja hyödyntänyt yhteyksiäni sairaalamaailmaan. Rohkein tekoni oli lähestyä Törnävän sairaalamuseon edustajaa ja tiedustella vierailua Seinäjoella, jossa museo sijaitsee. Tiedustelu poiki yön yli reissun Pohjanmaalla. Oli kirjailijaolo ja rehellisesti sanottuna sain kirjailijan vastaanotonkin. Minua kierrätettiin museossa aukioloajan ulkopuolella ja minulle tarjottiin kahvia useamman sortin kahvileivällä. Sain mukaani sairaala-alueen historiaa koskevaa kirjallisuutta ja annoin vastalahjana viimeisimmän jännitysromaanini tekijänkappaleen. Tosi hieno kokemus. Tapahtuikohan tuo edes oikeasti? Onneksi on valokuvia ja kirjoja todisteena reissusta.

Kokosin silloin tausta-aineistoa kummitus- rikosromaaniini, joka on muuten edelleen käsikirjoitustasolla ja jonottaa useamman kirjakustantajan pöydällä kustannuspäätöstä. Naurattaa ajatella, etten välttämättä saa sille sopimusta, eikä se koskaan näe kirjan muotoa. Pelkkä muistitikku ja paperiläjä. Minun mittakaavassani taustatyö on ollut valtava. Tuon tarinan kehittelyyn olen käyttänyt esimerkiksi muistelmia, dokumenttitaltiointeja, elokuvia, kirjallisuutta, lehtiarkistoja ja sosiaalista mediaa. Kävin tuijottamassa Pielisen museossa paikallisen parantajan Anni Pölösen, ”Viekin mummon” purkkeja ja purnukoita, koska käsikirjoituksessani esiintyy hänen kollegansa. Tilasin jopa Seura-lehden tietyn numeron vuodelta 1954 antikvariaatista, ihan vain koska se esiintyy tarinassa ja lainasin kirjastosta piirroselokuvan Peter Pan, koska henkilöhahmoni kävi samaisena vuonna katsomassa sen elokuvissa isosiskonsa kanssa. Se pyöri silloin elokuvateatteri Tapiossa ihan oikeasti. Eräs sairaalan teknisen puolen ihminen kierrätti minua sairaalan tunneleissa, jonne ei todellakaan ole yleisölle pääsyä. Hyvin pääsi fiilikseen, samoin kuin fiilikseen auttoi tallustelu keskussairaalan öisillä autioilla käytävillä. Seurasin myös ikkunan takaa laajennusosan louhintatyömaata ja taltion räjäytyksen varoitusääniä puhelimeen. Liittyy alkukohtaukseen. Joka kerta käydessäni Kuopiossa, ajattelen automatkalla Tuusniemen kohdalla pientä tyttöä. joka oikeasti menehtyi niillä main sairasautoon. Tämä liittyy käsikirjoitukseni taustatarinaan ja sen lähteenä toimii sanomalehti Karjalaisen Kaiku-arkisto, joka onkin ollut ahkerassa käytössä.

Yhteenvetona voisin ajatella niin, että jos käsikirjoituksestani ei tule koskaan kirjaa, niin se on antanut minulle paljon muuta. En ole pelkästään kirjoittanut sitä, olen elänyt ja kokenut sen.

Parhaimmista tausta-aineistoista ei muuten pääse koskaan eroon. Joskus huonosti kirjoitettu omakustanne on tärkeämpi lähde kuin bestselleri. Ja joskus matka on päämäärää tärkeämpi. Seuraavaksi matkaan huhtikuuhun.

Liuksen Rikottu rintama sotkee hormonit

 

Tuomas Lius: Rikottu rintama

Crime Time 2025. 637 s.

(joululahja)

 

Sarjaksi muodostuneen Etsivätoimisto Haka -saagan tuorein jännitysromaani Rikottu rintama vie taistelupari Piipurinen & Noussairin kesäiseen Hankoon. Venäläinen yksityinen säätiö nimeltään Bogatyr on palkannut heidät jäljittämään ryöstösaaliiksi päätyneitä toisen maailmansodan aikaisia arvokkaita maalauksia ja ikoneja. Bogatyrin tehtävä on palauttaa kansallisaarteita Venäjälle, mutta ei suinkaan valtiolle, eikä Kremlille tai ensimmäisellekään oligarkille. Tämä on tärkeää mainita nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, joilla on muuten oleellinen osansa Liuksen uutukaisen taustatarinassa.

Teoksen toinen juonikulku seuraa Ukrainan rintamalla sotinutta ja vaikeasti traumatisoitunutta Eeroa ja hänen puolisoaan Ukrainasta Suomeen paennutta Anastasiiaa. Oikeastaan heidän selviytymistarinansa vie huomion maalauksista, vaikka nämä tarinan liikkeellepaneva voima onkin. Eero hakee vertaistukea veteraanijoukosta ja viimeisillään raskaana oleva Anastasiia jokapäiväistä leipää paikallisesta sisäleikkipuisto Taikamaailmasta. Jos yrityksen omistajalta puolivenäläiseltä Olegilta kysytään, sisäleikkipuiston taika perustuu vahvasti hyväksikäyttöön, ellei ihmiskauppaan. Eipä tarjoa veteraanijoukkokaan pelkkää biljardia, kokkailua ja rentoa yhdessäoloa. Eero houkutellaan arvokuljetusryöstöön. Anastasiia yrittää pelastaa sen mikä heidän parisuhteestaan on pelastettavissa ja kääntyy Noussairin ja Pippurisen puoleen.

Liuksen aikaisemmille lukijoille sisältö ei tule yllätyksenä ja täyttää vähintäänkin odotukset. Vahvaa tilannekuvaa, huolellista taustoitusta ja ilmeikästä kerrontaa. Rikotun rintaman sivuilla mennään välillä kuin Teknavissa, tosin tuon tekniikkaan ja autoihin keskittyneen ohjelman häiriintyneessä versiossa. Jakson aihe on keikka-autojen varustelu ja lippaanvaihtovälien minimointi. Eikä siinäkään vielä kaikki. Teos tarjoaa hiuksia nostattavia tarinalinjoja, koskettavia ihmiskohtaloita ja kainostelematonta huumoria.

Lius käyttää taiteellisessa työssään kaikkia pensselikokoja, räiskii, sivelee ja hipsuttaa. Kankaalle hahmottuu kaikkea aina verestä ja luunpaloista koskettavaan ja katkeransuloiseen parisuhdekuvaukseen. Sitten on nämä Pippurisjaksot, joiden voisi kuvitella kirjautuneen ”tuo lapsi töihin” -päivänä. Osat aikuisen ja lapsen välillä olisivat vain vaihtuneet. Ajatukselle voi hymyillä. En tee pilaa. Itse ajattelen niin, että varttunut ihminen sisältää kaikki aikaisemmat ikävuotensa. On sääli, jos tämän kieltää itseltään. Lius ei kiellä. Hän on avannut luomisprosessiaan ja siihen sisältyy ihan konkreettista leikkiä.

Leikkisyydestä huolimatta Liuksen tuotanto ei ole potentiaalinen jokatytön ja jokapojan ensimmäinen aikuisten kirja. Te tiedätte tiiliskivivertauksen. Tässä piilee uudemman polven lukuharrastajien suurin haaste. Päästäkseen tavallaan näköalapaikalle, on sen saavuttamiseksi nähtävä vaivaa ja ponnisteltava. Pitää kahlata kirjaimien läpi ja kiivetä sanojen päälle. Lopulta kun saavutat näkymän, on se silloinkin kuviteltava eteensä ihan itse, sen kaiken luetun perusteella siis. Sellaista on lukeminen.

Vielä yksi juttu. Se perhanan Lius onnistuu koskettamaan. Kaikkien kovaksi keitetyn trillerin tyyppiainesten ja pieruhuumorin jälkeen Lius avaa kyynelkanavat, eikä vain naurusta. Hitto vie, 50+ elämää nähnyt mies itki lukiessaan kirjan viimeisiä sivuja. Varmaan jokin hormonijuttu. Pitäisi mittauttaa testotasot.

Rikottu rintama on uuden Karelia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Tätä kirjoittaessa tuon Suomen toiseksi suurimman rahapalkinnon jakotilaisuuteen on vajaat kolme tuntia. Olisipa mojova yllätys, jos jännityskirjallisuuden edustaja nappaisi voiton. Peukkuja!

Kirjoita vuosi, helmikuu - näkökulmaharjoituksia

 

Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan helmikuun sisällöstä vastaa Siri Kolu. Tammen kotisivut tietää hänen olevan monin palkinnoin palkittu kirjailija, esitysdramaturgi ja sanataidekouluttaja ja hänen omasta tuotannostaan löytyy luettavaa, näyttämöllä seurattavaa ja kuunneltavaa aina lapsista aikuisille. Kolun osuudessa keskitytään näkökulmaan. Kuinka perspektiivin vaihtaminen vaikuttaa kokonaisuuteen.

Heti alkuun petyin. Saadakseni parhaan hyödyn näkökulmaharjoituksista, minulla olisi pitänyt olla taas kerran työstettävä aihe. Sen suhteen olen tällä hetkellä tyhjän päällä. Minulla on toki kaksi ikuisuusprojektia, joiden kanssa olen vuosien mittaan itse asiassa toteuttanut Kolun esittämiä harjoituksia, siis vaihdellut kertoja- ja aikamuotoa ja käynyt läpi näkökulmahahmon metamorfoosia, muodonmuutosta ja niin pois päin. Sitten mulla on muutaman vuoden takainen vihkohahmotelma, jota sitten koetin lämmitellä henkiin näkökulmaharjoituksessa.

Otin tehtävään malliksi toisen ikuisuusprojekteistani. Tutustuakseni ja laatiakseni henkilöhahmojen erityispiirteet ja heidän näkökulmansa, laadin niistä ohjeen mukaisesti post-it -laput, toki Wordille, pakko tunnustaa. Idea kuitenkin toteutui. Aikaisemmin olen toteuttanut saman ajatuksen laittamalla henkilöhahmon, tavallaan hahmoa esittävän tikkuversion toimimaan ja seurannut kuinka tämä reagoi tilanteessa. Siis toiminnan kautta. Jos hahmo jäätyy tietynlaisen kohtelun vuoksi, herättää se jo mielenkiintoa kirjoittajassakin. Miksi hahmo suojautuu noin, onko menneisyydessä jotain mystistä? Tuossa vaiheessa mulla on saattanut olla tiedossa vain hahmon ammattiasema, ikä, sukupuoli ja siviilisääty. Olen oppinut hahmostani kirjoittamisprosessin aikana tyyliin; ahaa, tällä on ollut tällainen salaisuus. Onpa joskus sukupuolikin vaihtunut lennossa. Nämä hetken ovat olleet pieniä elämyksiä, sitä kirjoittamisen parasta antia. Hahmot ja heidän näkökulmansa rikastuvat. Siitä puhuu Kolukin.

En piirtänyt nyt hahmosta kuvaa, tehnyt soittolistaa tai perustanut tälle pinterest-taulua. Mikä on pinterest? Tämä ei johdu oppaasta, vaan puhtaasti minusta itsestäni. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi tehnyt jotain vastaavaa aikaisemmin. Näihinkin puuhiin tarttuisin varmasti herkemmin, jos mulla olisi just nyt vahva usko omaan uniikkiin kirjan aiheeseen.

Taitaa vanhojen hahmotelmien käyttöön päteä sama perussääntö kuin elvytyksen aloittamisessa. Minuutit muutetaan vain vuosiksi. Mitä aikaisempi aloitus, sitä todennäköisempi onnistuminen. Yli kymmenen vuotta – unohda koko juttu. RIP. Toki elinluovutus on mahdollista. Lue: jokin osa ideasta siirtyy elinkelpoisempaan projektiin.

Sanottakoon, että yleisellä tasolla helmikuun tehtäväkokonaisuuden kanssa voi saada idemmnkin kuukauden kulumaan mielekkäästi. En siis noudata kalenteria, vaan etenen miten huvittaa. Ihan takuulla harjoitukset rikastuttavat henkilöhahmoja ja heidän näkökulmiaan ja siinä samassa tutustuttavat heitä kirjoittajaan. Suoritin tehtävät soveltuvilta osin ja innostuinkin erityisesti ensimmäisestä yläkulma- alakulmatehtävästä ja muodonmuutostehtävästä. Jos dekkaria kuvaillessa pyritään välttämään juonipaljastuksia, vältän tässä kohtaa keinopaljastuksia.

Vaikken juuri nyt voinutkaan toteuttaa Kolun jippoja yks yhteen, ei se tarkoita, ettenkö voisi palata niihin joskus myöhemmin. Peilailin tehtävien sisältöä aikaisempiin työmenetelmiini ja löysin yhtymäkohtia ja poikkeavuuksia. Se on varmaan ihan ok. Omat menetelmäni ovat näkökulmien ja henkilöhahmojenkin suhteen kokeneet muutoksia matkan varrella. Ehkäpä seuraavalla kerralla, jos ja kun lähden mukaan hevosenleikkiin, lainaan Kolun manööverejä.

Lisäyksenä loppuun. Kolun ohjeissa on itua. Miksipä ei olisi? Nyt kun silmäilin harjoitustiedostoani, ymmärsin jotain. Oikeasti. Kun vertaan omia käytäntöjäni henkilöhahmojen kehittelyn suhteen oppaan keinovalikoimaan, tajuan menneeni aikaisemmin hahmojen kanssa naimisiin ja korjaillut sitten tätä parisuhdetta matkan varrella. Kirjoita vuosi -oppaan menetelmät toimivat avioliittoon verrattuna treffeinä ilman sitoumuksia.

Japanilainen kulttiklassikko rentusta maalarista

Osamu Dazai: Epäkelpo ihmiseksi

(Niggen shikkaku, 1948)

Suom. Saku-Petteri Urpo

Sammakko 2025. 176 s.

(Kirjastolaina)

Mikä tekee japanilaisen pienessä Kanagi-kylässä vuonna 1909 syntyneen Shūji Tushiman eli Osamu Dazain teoksesta Ningen shikkaku maailmankirjallisuuden kulttiklassikon? Sitä tai ainakin kirjan erityistä merkittävyyttä avaa romaanin suomentaja Saku-Petteri Urpo alkusanoissaan. Hän on kääntänyt romaanin suoraan japanista ja se on saanut nimekseen Epäkelpo ihmiseksi. Aikaisempi englanninkielisestä versiosta tehty Aapo Junkolan suomennos Ei enää ihminen on vuodelta 1969. 

Urpo arvioi suosion johtuvan Dazain kuvauksesta, kuinka kirjailija käsittelee yleisinhimillistä kelpaamattomuuden kokemusta. Toinen vaikuttava tekijä on sisällön omaelämäkerralliset ainekset, joita Dazai käytteli värikynillä sävytettynä. Tosiasia on se, että Dazai eli holtittoman elämän, mikä tarkoitti huumeita, viinaa ja naisia. Dazai päätyikin lopulta vuonna 1948 rakastajattarensa kanssa Tokion Tamajoen kanavaan. Itsemurha oikeastaan sinetöi hänen tuotantonsa jälkimaineen ja menestyksen.

Kirja kertoo hyväosaisen maaseudulta kaupunkiin muuttaneen taidemaalarin ja piirtäjän Yōzō Ōban tarinan. Ōba onnistuu hyvistä lähtökohdista huolimatta ryssimään oikeastaan kaiken. Hän elelee isänsä ja veljiensä lähettämien rahojen turvin ja pyörii naisten nurkissa. Alun alkaen hän on omaksunut ilveilijän roolin, eikä pääse siitä muutamaa vakavaa jaksoa lukuunottamatta eroon koskaan. Jaksot ajoittuvat päihdevieroitukseen ja lyhyeen avioliittoon. Hän kyllä tunnistaa pellen piirteet itsekin ja myös kärsii niistä. Ilveilyn kruunaa tarinan lopussa pieruvitsi. Pahoittelut juonipaljastuksesta.

Jotta ymmärtäisin romaanin kulttimaineen paremmin, pitäisi varmaan tuntea enemmän tuon ajan japanilaista kulttuuria. Johtuisikohan arvostus länsimaiden ihailusta? Meillähän on renttuiltu kautta aikojen. Saattaa olla stereotypia, muuta pakko mainita se, että olen ymmärtänyt japanilaiset säntillisiksi ihmisiksi. Siinä joukossa moinen örveltäminen on luultavasti herättänyt ristiriitausta ihailua. Suomalaiseen, ainakin meikäläisen tottumukseen suhteutettuna Dazain päähenkilön kännäämisestä jää vähän ylinäytelty maku. Mutta hei, kulttiklassikko!

Kokemuksia 30-luvun mielisairaalasta

Aino Manner: Viesti yöstä - Mielisairaalakokemuksia

WSOY 1935. 216 s.

Kuuntelin joitain aikoja sitten Storytelin alkuperäisäänikirjan Lobotomia - Psykiatrian musta luku, kirjoittaneet Laura Kytölä ja Heidi Laaksonen, jossa lainattiin otteita Aino Mannerin teoksesta Viesti yöstä. Innostuin välittömästi ja innostuin vieläpä vähän lisää huomattuani että kirja on Joensuun seutukirjaston varastossa. Ei kun varaukseen.

Pidin ja pidän edelleen teosta harvinaisuutena. Vastaavia omakohtaisen sairaalakokemuksen kuvauksia ei ole liikaa tänäkään päivänä. Saa vihjata, jos sellaisia on tiedossa. 

Ylistarossa vuonna 1893 syntynyt Manner eli lapsuutensa 10 lapsisessa perheessä ja niin kuin hän itse asian kuvaa, koki hän itsensä "mielipuolena" jo lapsena nähdessään keisarinnan kuvan hahmon alkavan liikehtiä. 

Elämä ei ollut pelkkää oirehdintaa, vaan Aino oli aktiivinen osallistuja nuorisoseuratoiminnassa, jossa  hän näytteli, piti puheita ja harrasti lausuntaa yleisölle. Koulutustasoltaan hän oli vaatimaton, mutta sai silti aikaiseksi hienon omaelämäkerrallisen teoksen ja elättipä itseään jopa puhtaaksikirjoitustöilläkin.

Ainon isosisko sairastui uskonnollisen mietiskelyn vuoksi 18-vuotiaani. Sairaus aktivoitui siskon säikähtäessä äreää koiraa mummon luona. Lapsista seitsemän, myös tämä isosisko olivat kuolleet Ainon kirjottaessa kirjaansa. Yksi sylilapsena, neljä pikkulapsena, yksi seitsenvuotiaana ja tämä jo mainittu isosisko 27-vuotiaana. 

Aino pohtii paljon omaa mielentilaansa ja tulkitsee olevansa herkkähermoinen. Perinnöllisyyttäkin on tähän suuntaan, mitä Aino ei pidä oman sairastumisensa syynä. Sielu kun ei ole kenenkään jälkeläinen, vaan itsenäinen olento, hän sanoo.

Aino työskenteli liikeapulaisena ja teki sittemmin konttoritöitä. Hän kärsi unettomuudesta, kunnes alkoi nähdä näkyjä ja kuulla kuuloharhoja. Ajatuksiin nousi uskonnollisia muistoja hänen aikaisemmin lukemastaan ja kuulleistaan Raamatun lainauksista kaikkine karitsanverineen. Hänellä esiintyi myös eläinharhoja ja hän kuuli isänsä ja veljensä puhetta.

Sairaalakierre alkoi julmasti, kun hänet haettiin kotoa sairaalaan ilman selityksiä. Saattaja oli vaitonainen, eikä vaihtoehtoja esitetty. Aino vastusteli kyyditystä suureen ääneen ja teki naapureille selväksi, että häntä kohdeltiin kaltoin. Tämä kaikki tuloksetta. 

Sairaalassa päiväohjelmaan kuului  tuntien mittaisia kylvetyshoitoja. Hänet kapaloitiin yöksi, hän sai vesikäärehoitoja ja päätyi joskus koppihoitoon, jota hän piti rauhoittavana kokemuksena. Saipahan omaa rauhaa. Ei tarvinnut olla muiden joukossa suuressa sairaalasalissa. Kopin ikkuna oli katonrajassa, ovi kaksinkertainen js yöpuuna olkivuode. 

Ensimmäisen sairaalajakson diagnoosiksi varmistui psychosis manias-depression. Jakso kesti kolme kuukautta ja kahdeksan päivää. Aino kuvaa harhaisia jaksoja illusionimaailmaksi ja vertaa kokemuksiaan Danten Jumalaiseen näytelmään.

Sairaalasta päästyään hän koki ympäristön vaihdoksen ja oli alkuun innostunut uusista ihmisistä ympärillään, sekä työstään konttoristina, mutta huomasi pian hermoilevansa ihmisten seurassa. Tämä lyhyempi sairausjakso meni ohi kotona levolla, kunnes ajatukset lähtivät taas kierroksille. Uudet pelot kohdistuivat ylösnousemuksen päivään. Sellaisenhan täytyy koskea kaikkia eläimiäkin. Miten siis tulee käymään eläimien nahasta valmistettujen jalkineiden ja päähineiden kanssa?

Hoitopaikkoja oli tasan kaksi, joko piirimielisairaala tai kunnalliskoti. Hän päätyi ensiksi  mainittuun, joka jakautui ylä- ja alakertaan. Alakerta muistutti hänen sanoin  helvettiä, "kamalokaa", pahojen henkien valtakuntaa, jollaisesta Aino oli lukenut teosofisesta kirjallisuudesta. Hän koki joutuneensa sinne rangaistuksena. Häntä kohdeltiinkin paljon töykeämmin ja käskyttävästi. Aino epäili sen johtuvan ylihoitajien ja -lääkäreiden hetkellisistä poissaoloista. Ammeitakaan ei pesty tai vuodevaatteita vaihdettu, kun johto oli poissa.

Kun hän pääsi pois helvetistään, hän osallistui pitkän sivusta seuraamisen jälkeen puhdetöihinkin, eli kutomaan sukkia. Häntä vajaakuntoisemmat purkivat tilkkuja tyynyntäytteiksi. Sitä sai tehdä, jos ei ihan "patahullu" ollut. Mielenkiintoinen rajoituskeino Ainon kohdalla oli lukemisen ja kirjoittamisen estäminen. Häneltä saatettiin viedä pois kynä ja paperi, eikä hän saanut lukea sanomalehtiä pitkiin aikoihin. Pitääkseen häiritsevät ajatukset poissa, Aino saattoi laulaa. Ymmärtääkseni nämä lauluhetken venyivät ylipitkiksi ja saattoivat sisältää samoja kappaleita toistona.

Mitä voin sanoa tuon ajan hoitokäytännöistä? Parhaiten sitä kuvaa Aino Manner itse: "Himphamppua!"

Jos kiinnostaa sama aihe lääkärin näkökulmasta, käy vilkaisemassa blogikirjoitelmani Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta.

Rebecca Solnit & Ana Teresa Fernandez: Miehet selittävät minulle asioita

Rebecca Solnit & Ana Teresa Fernandez: Miehet selittävät minulle asioita

(Men explain things to me)

S & S 2019. 3 h 38 min.

Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Pauliina Vanhatalo

Kuva: Storytel

Sain vinkin Rebecca Solnitin ja Teresa Fernandezin (e-kirjan kuvitus) tietokirjasta Miehet selittävät minulle asioita Threadsin keskusteluketjusta. Lupasin kuunnella kirjan ja kommentoidakin sen sisältöä mansplainaamatta. Kuvaillessani ilmiötä varaan oikeuden ymmärtää väärin. Minua saa korjata. Samalla esitän mielensäpahoitusvaroituksen. Kirjan sisältö saattaa mennä tunteisiin.

Julkaisu on koottuu kirjailija, historiantutkija ja aktivisti Rebecca Solnitin esseeistä (2008-2014) ja sehän on siis muodostunut lajinsa kulttiteokseksi. Teoksen nimiesseen pohjalta on kehittynyt käsite "mansplaining" eli ensimmäiselle kotimaiselle käännettynä miesselittäminen. Miesselittämisellä tarkoitetaan miehen ja naisen välistä keskusteluasetelmaa, jossa mies esittää käsityksensä keskustelun aiheesta ilman sen kummempaa tietoa tai arvioi omat tietonsa reilusti yläkanttiin. Näissä tapauksissa keskustelun naisjäsenellä sattuu olemaan aiheesta tosiasioihin perustuva asiantuntijuus, jota mies ei suostu oikein millään hyväksymään.

Näin sanottuna tuo asetelma kuulostaa suht harmittomalta, pelkältä ajattelemattomalta käytökseltä ja voisi jopa huvittaa. Solnitin esseet todistavat muuta. Kysymys on vallankäytöstä ja halusta vaimentaa nainen. Solnit näkee ilmiössä yhtymäkohtia naisiin kohdistuvaan alistamiseen ja väkivaltaan. Oikeastaan ilmiöt sijoittuvat samalle janalle. On armoton tosiasia, että me miehet olemme aggressiivisempi sukupuoli ja toteutamme suurimman osan rikoksista ylipäätään. Tuohon miehiin liittyvän tosiasian valossa voin ymmärtää meihin kohdistuvat yleistykset ja suoranaisen miesvihan. Onhan se surullista. Tulee jotenkin voimaton olo.

Historiantutkija Solnit on kerännyt todisteensa aina Sigmund Freudin ajoilta alkaen. Sieltä hän ammentaa esimerkkejäänkin, yhtä lailla kuin lähihistoriastakin. Kaikesta tästä johtuen naiset ovat heränneet ajansaatossa puolustamaan oikeuksiaan. Kehittyi naisasialiike ja käsite feminismistä.

Pidin Solnitin tavasta käsitellä teemaansa, vaikka siitä onkin tunnistettavissa provokatiivisia piirteitä, vaikkapa sodankäyntiin liittyvän sanaston muodossa. Toki kirjailija pyrkii välttämään liian kategoriset syytökset ja muistuttaa aika-ajoin, etteivät kaikki miehet syyllisty vastakkaista sukupuolta alentavaan käytökseen ja onnistuvat naisetkin esiintymään epäasiallisesti. Hän ei jää näihin huomioihin kiinni vaan muistuttaa niiden olevan ihan oman keskustelun aiheensa. 

Ja onhan niinkin, ainakin esseiden perusteella, että kaikki, todellakin kaikki naiset joutuvat kohtaamaan jossain vaiheessa elämäänsä väheksyntää. En tiedä. En ole elänyt päivääkään naisena. On vaikea asettua toisen sukupuolen asemaan, vaikka ilman väheksyntää en ole itsekään elämästäni selvinnyt. Se ei tosin ole valtaväestöä edustavalle sekasyöjä heteromiehelle sama asia lähimainkaan.

Odotin ratkaisuja, joita kirjoittajalla on tarjota melko niukasti. Solnit tunnistaa sen itsekin. Suurimmaksi osaksi ratkaisut ovat olleet tähän saakka puolustautumiskeinoja ja naisten omanarvontunteen vahvistamista. Tätä kuvaa hyvin kirjailijan esimerkki amerikkalaisesta collegesta, jossa naisopiskelijoille jaettiin vinkkejä siitä, kuinka välttää tulla raiskatuiksi, sen sijaan että olisi valistettu miesopiskelijoita kunnioittamaan naisen ruumiillista koskemattomuutta. 

Eiväthän miehet ole mikään luonnonvoima. Mielestäni on äärimmäisen hyvä huomio, että meidän miesten ajattelutapaan, asenteisiin ja toimintaan pitää keskittyä entistä enemmän. Edelleenkään ei tarvitse tarjota huomaavaiselle ja hyväkäytöksiselle miehelle keksiä, niin kuin Solnit asian ilmaisee, mutta kyllä minä silti uskon palkitsemiseen. Ja tämä koskee ihan kaikkia sukupuolia. Mielestäni pitäisi ottaa miesten joukosta kohdevalon eteen ne yksilöt, jotka pyrkivät tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen, sekä kunnioittavat toisen ihmisen ruumiillista koskemattomuutta ja arvostavat kanssakulkijan elämänkokemusta ja tietämystä, tulipahan se sitten loppututkinnoista tai koetusta elämästä. Pitää tutkia heidän, näiden hyvisten kasvuolosuhteita, koulutustaustaa ja persoonallisuutta. Yleisesti tulisi tutkia sitä taitekohtaa, missä kehitys alkaa vääristyä. Silloinko, kun alkaa tulla karvoitusta genitaalialeelle ja ääni madaltua? Varmaan tätä on tutkittukin. Ainakin toivon niin. 

Ilmiö ei ole yhteiskuntaluokkaan sidottu. Solnit todistaa, että naisten tietämystä osataan mollata hyvinkin vaikutusvaltaisessa asemassa, niin sanotuissa akateemisissä piireissä ja jopa räikeästi. Siitä hänellä on omakohtaista kokemusta. "Eivät kaikki miehet", siihen väittämään en lähde. Silti väitän, että ihan tavallinen raudoittaja Rane voi olla mitä hellin ja huomaavaisin elämänkumppani ja kasvattaja. Ole sinäkin niin kuin raudoittaja Rane.

Wikipedian mukaan Rebecca Solnit (1961) on amerikkalainen esseisti, kriitikko, aktivisti ja tietokirjailija, joka on julkaissut yli 20 kirjaa. Solnitin aihealueet liikkuvat feminismin, historian, länsimaiden ja alkuperäiskansojen historian ja yhteiskunnan muutosten alueella ainakin. Hänet on palkittu freelance kirjoittajille tarkoitetulla Windham-Campbellin palkinnolla vuonna 2019.

Oon kirjoitellut aiheen ympäriltä aikaisemminkin, viimeksi miestenpäivänä. Niin ja se on vielä sanottava, ett tykkään Satu Paavolan lukijaäänestä ja ilmaisusta.