Kauhukirjailijat psykomaantieteen kartalla

 

Kuuntelin Yle Areenasta Kulttuuriykkösen 3.7.24 jakson, jossa haastateltavina oli kauhukirjailijat Melina Marras ja Marko Hautala. Ohjelman tekijät olivat käyneet haastattelemassa myös argentiinalaista Mariana Enriquezia, joka vieraili ihan äsken Suomessa Helsinki Lit tapahtumassa. Enriquezia pidetään goottilaisen realismin kuningattarena ja kirjailija on ottanut monine avuineen mukavasti sijaa myös valtavirran lukemistona. Itsekin tutustuin äskettäin hänen novellikokoelmaansa Sängyssä tupakoimisen vaarat (Suom. Sari Selander). 

Jakson yhtenä tärkeimpänä kysymyksenä oli, mikä todellisissa, tutuissa paikoissa inspiroi heitä ja kuinka he hyödyntävät paikkojen historiaa. Hautalan Vaasa on käynyt allekirjoittaneellekin tutuksi, viimeisimpänä romaanista Musta kieli (2023) Samaa voin sanoa Marraksen Lohjansaaresta romaanissa Para

Kuunnellessa teki mieli osallistua keskusteluun. Aihe herätti ajatuksia, erityisesti ohjelmassa esitetty käsite psykomaantiede, jolle löytyy omat käännöksensä yhtä lailla englanninkielisestäkin maailmasta, kuin Etelä-Amerikastakin. Yleismaailmallinen termi siis. Paikoilla sanotaan olevan muisti. Niiden tapahtumista jää muisto. Suomalaiskirjailijoilta kysyttiin myös heidän omista suosikkikohteistaan lukijoina. Marras mainitsi erityisesti luonnon kaikkine ilmentymineen. Hänen tänä vuonna ilmestyneessä uutuusromaanissaan Para yhtä pääosaa esittääkin tietty tammi. Hautala taas fiilisteli arktisista olosuhteista John Carpenterin The Thing filmatisoinnin hengessä. Molempiin kirjailijoista on helppo yhtyä. Elokuva kuuluu myös allekirjoittaneen lemppareihin. Joskus pakkaskausina leffa tulee mieleen, kun kävelen -30 asteessa työpaikalle. Näin kävi viime talvena. Työpaikka ei olekaan enää sairaala, vaan arktinen tutkimusasema. 

Käsite psykomaantiede ei ole kuitenkaan minulle täysin uusi juttu. Nyt se sai nimenkin. Tietämättäni viittasin siihen vuonna 2018 ilmestyneen jännitysromaanini Kroonikko esipuheessa. Tuon kirjan innoittajanahan oli vuonna 2016 toimintansa lopettanut Paiholan mielisairaala ja siellä säilytyksessä olleet museoesineet. Sain mahdollisuuden olla mukana “viimeisellä lääkärinkierrolla”, kuten tutustumistani jo potilaista tyhjentyneisiin tiloihin kuvasin. Viittaan esipuheessani teoriaan tai uskomukseen, jonka mukaan ihminen jättää aina tilasta poistuttuaan sinne jotain. Tunsin sen autioituneessa sairaalassa todellisena. Vaikka se olisikin mielikuvituksen tuotetta, sitä ei voi vähätellä. Pitäähän Mariana Enriquezkin mielikuvitusta täysin todellisena.

Kirjailijoiden haastattelu laittoi miettimään omia maagisiksi kokemiani ympäristöjä. Vastauksen voi päätellä jo aikaisemmasta. Kaikista palveluvuosistani tai juuri niistä johtuen ihan top ykkönen on edelleen sairaalaympäristö. Perustellaanpas. Sairaala on rajatila kahden maailman välillä. Risteyskohta. Sairaalassa kuollaan ja synnytään. Syntyneen ja kuolleen sielut lyövät ylävitosia kohdatessaan käytävällä. Sairaala ei tunne luokkaeroja ja statuksia. Sairaala riisuu ihmisen paljaaksi. Nautin pitkistä käytävistä yöaikaan, niiden lyhyistä hämäristä hetkistä ennen valojen liiketunnistimien reagointia. Varjot saavat merkityksiä. Kliinisten ja valoisten tilojen alta löytyy kerroksia; tunneleita ja huoltokäytäviä, joista tietävät vain harvat työntekijät.

Sairaalalla, jossa työskentelen, on yli seitsemänkymmenen vuoden historia. Moni ei tiedä, että toisen nykyisistä parkkihalleista kohdalla oli alun perin sairaalan ruumishuone. Tietyissä parkkiruuduissa en välttämättä haluaisi vilkaista taustapeiliin. Ihan vakavasti, tuntuu uskomattomalta ajatella sitä ihmismäärää, joka laitoksessa on tuona aikana työskennellyt tai sen palveluja käyttänyt. Ihmiskohtaloita. Vanhimpien osien seinät muistavat ne kaikki. Haamuista ei ole pulaa. 

Kulttuuriykkönen tulee jokaisena arkipäivänä maanantaista perjantaihin Yle Radio 1:ssä kello 15:02-15:55. Perjantaisin on Perjantaistudio viikon puheenaiheista. Yle Areenastahan nämä löytyvät. Tämän jakson haastattelijana oli Hannamari Hoikkala, äänitarkkailijana Tuomas Vauhkonen ja tuottajana Olli Kangassalo.

Tuon Kulttuuriykkösen jakson pääset kuuntelemaan tästä.

Esikoiskirjailija Mika Muhonen tarjoaa pienoisromaanin mitallisen mökkikauhua, k-15

 

Mika Muhonen: Wesimurin kirous

Reuna 2023. 116 s.

 

Kansi ja taitto Jaana Rautio 

Mika Muhosen (os. Lahtinen) esikoiskirja Wesimurin kirous kertoo Annasta ja Jasperista, jotka ostavat pienen punaisen mökin jostain Joensuun syrjäseudulta. Ennen kauppoja heitä varoitellaan tienoota vainoavista legendoista. Tilan aikaisemmat omistajat ovat päätyneet hengiltä tai kadonneet tavalla, joka on jäänyt mysteeriksi. Puhutaan marjastajasta, joka olisi kymmeniä vuosia sitten rakentanut salaa mökin ja joutunut toisiaan vastaan sotivien rosvojoukkojen ristituleen. Hän ei olisi kuitenkaan kuollut luoteihin, vaan päätynyt läheisen lammen vangiksi, josta käsin hän jatkaa mökkiä itselleen havittelevien ihmisten hätistelyä olion muodossa.

Anna ja Jasper eivät kuuntele varoituksia, vaan kaupat syntyvät. Laatuaika häiriintyy nopeasti erikoisiin ääniin ja lopulta näkyihin. Käsinkosketeltavaksi tilanne muuttuu erään tässä kohtaa mainitsematta jätettävän kuolemantapauksen myötä (ei juonipaljastuksia). Puhutaan jopa monikossa, silvotuista ruumiista. Pariskunnan (ja lukijankin) yllätykseksi poliisi jättää veriteon ilman tarkempia tutkimuksia. Poliisipäällikön sanoin resurssit eivät riitä kaupungissakaan. Niinpä nuoripari joutuu turvautumaan ystäväapuun, Annan serkkuun Marko Karviseen, joka on entinen poliisi ja nykyinen etsivä. Karvinen lupautuu hommaan, vaikka pitääkin legendaa Wesimurista Scoopy-Doo -juttuina. Lopulta Karvinenkin joutuu pyörtämään ajattelutapansa ja myöntämään olion olevan totta. Mutta riittävätkö hänen keinonsa, kuuluu heittää kysymys ilmaan.

Joensuulainen Jyväskylästä lähtöisin oleva esikoiskirjailija Mika Muhonen, 33, kategorisoi pienoisromaaninsa kauhuksi, ehkäpä tarkemmin vielä mökkikauhuksi, jonka kohderyhmänä ovat nuoret +15 v. Ammatiltaan Muhonen on koulunkäynninohjaaja ja aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaaja. Esikoisteostaan varten hän on perehtynyt eri maiden mytologioihin ja kuluttaa muutenkin genren kirjallisuutta ja elokuvia vapaa-ajallaan. Nämä selviävät lehtihaastattelusta. Sanomalehti Karjalaisen 16.1.2024 julkaistun jutun mukaan hän on ajatellut tuotoksensa muotoseikat pitkälle. Hänen mukaansa esimerkiksi loppu ei saisi olla liian synkkä ja lukijalle olisi hyvä jäädä toiveikas olo. Nyt en sano, kuinka käy Wesimurin kirouksessa.

Kirja on laajuudeltaan suht’ suppea ja luvut lyhyitä, jonka arvelisi houkuttelevan malttamattomimmankin lukijan kirjan äärelle. Nuorille suunnatuksi kirjaksi olisin toivonut tarinaan myös ikäryhmän edustajia. Nyt kaikki ovat aikuisia. Kirjan sisällöstä jäi, ainakin minulle, vähän keskeneräinen maku. Joissain kohdin sisältö on ristiriidassa itsensä kanssa. Hyvin valmistautuneeksi mainittu henkilöhahmo ei muista ottaa pimeäkohtaukseen taskulamppua mukaan, ihan konkreettisena esimerkkinä. Nillitänkö pienistä? Jatkan vielä vähän. Taloudellisesta merkkimäärästä huolimatta sisältöön mahtuu vielä siistittävää, jopa turhilta haiskahtavia lukuja. Itselleni on yritetty (huom. yritetty) saada päähän ajattelutapaa, jossa jokaiselle luvulle pitää olla selkeä tarkoitus. Niiden pitää viedä tarinaa eteenpäin. Mitä sisällöllä halutaan sanoa? Mikä merkitys sillä on pääteemaan? Onko kerronta linjassa tyylilajin kanssa? Tässä suhteessa Wesimurin kirouksen tyylilaji pyrkii karkailemaan. Olisin odottanut tiukempaa kauhukeskitystä. Tosin odotukset ovat varmin tapa pilata lukukokemus, olipahan käsissä sitten Muhosen esikoinen tai Stephen Kingin 67 kokopitkä romaani. Ja vielä, itse mökistä olisin halunnut lukea enemmän, mainitaanhan se takakannessakin. Sieltä olisi voinut löytyä jotain inhaa, vaikka se ullakkohuone, jossa kukaan ei koskaan käy (klisee tämäkin, mutta pidän siitä). Nyt paha fokusoitui enemmän lampeen, joka toki osoittautuukin todella luotaantyöntäväksi. Taisin saada vähän vääriä odotuksia esittelytekstistä.

Mutta onhan kirjassa selkeä alku, keskikohta ja loppu, josta muodostuu ehjä tarina, joka jättää vieläpä sauman jatkolle. Loppu jää kivan avoimeksi. Toivon, että kirjailija jatkaa ja hyödyntää vahvuuksiaan nimenomaan työskentelystään ja kokemuksistaan lasten ja nuorten parissa. Vielä lehtijutun informaatioon viitaten, hänen arvonsakin ovat kohdallaan. Vielä pitää kasvattaa editointilihaksia ja omaa ääntä. Mielikuvitusta kyllä riittää. Luova kirjoittaminen on haastava laji, eikä se helpotu koskaan. Nyt joudutan kirjan nopeasti takaisin kirjaston hyllyyn, jotta muutkin pääsevät lukemaan.

Maistuva kokoelma suomalaisia äyriäiskauhukertomuksia

 

Matti Järvinen, Noora Puolamäki (toim.): Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia

Nysalor, 2022. 314 s.

 

Pitkästä aikaa ajattelin leikkiä kirjabloggaria. Miksi juuri tämän teoksen kohdalla? Ensinnäkin olen huomannut lukutottumusteni taantuvan 10-18 vuotiaan Mikan tasolle, jolloin ahmin Yöjuttuja ja Shokki sarjakuva-albumeja, saalistin kirjastosta Stephen Kingin tuotantoa ja muutenkin pidin reaalimaailmaa tylsänä paikkana. Videonauhurissa pyöri eläinkauhua käärmeistä, krokotiileistä, piraijoista, hämähäkeistä, haikaloista ja linnuista nyt ainakin. Niin ja Creepshow pitää mainita ja John Carpenterin tuotanto. Tuoreessa muistissa oli 1979-1982 pyörinyt tv-sarja Safiiri ja teräs. Pelkästään jo sarjan tunnusmusiikki aiheutti virtauksia selkärangassa.

Taantuminen on tässä tapauksessa hyvä. Eikä se ole edes taantumista, vaan juurille palaamista ja lukutottumusten laajentumista. Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia on neljäntoista suomalaisen kirjailijan kauhunovellikokoelma, jonka pääteemana on nimensä mukaisesti äyriäiset. Ihan ensimmäisellä suutuntumalla aihealue kuulostaa suppealta ja ehdinkin miettiä, toistavatko nuo lyhytkertomukset mahdollisesti toisiaan. Tiedän nyt, että yllättävän vähän, jos ollenkaan. Tarinoihin riittää monta tulokulmaa.

Samuli Antilan Maanalaisissa tutkija päätyy kaivon pohjalle ja saa huomata, ettei ole lajissaan (tai lajeissa) ensimmäinen.

Shimo Suntilan Rapukekkereissä paljastuu muutakin kuumaa kuin ihmissuhteet.

Sini Helmisen Hehku valottaa, miksei keskellä yötä jääkaapilla vierailu ja napostelu välttämättä ole hyvä juttu. Ja ei, syy ei ole happohyökkäys.

Kaikkien nuorten ja jo aikuisiänkin saavuttaneiden lasten mielestä vanhemmat ovat joskus outoja, muttei niin outoja ehkä kuitenkaan, kuin Miia Myllymäen Kilkinkuorissa.

Nina Korennon ja E. K. Saarin Raakkusydämessä selviää, kuinka käy tytölle, joka päätyy Näkin luolaan ja miten sujuu Näkiltä viulunsoitto.

Lauri Latun Hummerijuhlien kauhuelementiksi riittäisi kertojahahmon päätyminen suomenruotsalaisten rapujuhliin, mutta eihän se tietenkään siihen jää.

Jussi Katajalan Mustalampi vie uimishalut.

Rimma Erkon Kultatukka ja tähtisilmä on satu kahden kuningattaren mutaatiopojasta ja tämän lemmenmurheista. Sisältää opetuksen.

Tarja Sipiläisen Astacus Magnus kuvaa julkisuutta ja seuraajia mielivän koemaistajan painajaisen.

Jyrki Pitkän Murheensyöjässä murheita syövän ravun työkeikka Lemmonnotkon kartanolla osoittautuu odotettua pahanmakuisemmaksi.

Artemis Kelosaaren Hiljainen mies varoittaa nettifoorumituttavuuksista.

Noora Puolamäen novellissa Kuoren alla paljastuu, että on ihan tavisrapuja, joo, ja sitten on se jokin, joka on syvällä merenpohjassa ja saisi jäädäkin sinne.

Melina Marraksen Menneen maailman nälkäiset yhdistää samuraimytologian, uuden ihmissuhteen salaperäisyyden ja kohtalokkaan ruokakokeilun. Kohtalokkaan, mutta kenelle?

Kirjan päättää Teemu Korpijärven Kravut. Tieteishenkisessä novellissa ryhmä ihmisiä tutkii Kravun tähdistön ekologiaa yli 40 valovuoden päässä maasta. Sanon vain, että tutkimuskeskuksen seinät eivät rapise lämpölaajenemisesta.

Tämä novelliantologiahan on kuin syömishaaste. Sen jäljiltä hengitys haisee ja ikenet jäävät sinertäväksi, mikä nyt ei ole ongelma ainakaan itselle, pikemminkin ympäristölle. Selvisin haasteesta, suu on tyhjä. Jään odottamaan mitä tapahtuu ihon alla. Olisi epäreilua nostaa noista lyhytkertomuksista jokin erityisesti toisten ohi. Sama koskee kirjailijoita. Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia kävisikin hyväksi sisäänheittokirjaksi heidän kaikkien tuotantoon. Suomalaisen kauhukirjallisuuden, tai niin kuin laajemmin ilmaistaan, spelulatiivisen fiktion kirjoittajaporukka on melko laaja. Näkisin mielelläni, niin kuin metallimusiikin suhteen, Suomen pohjoismaisen kauhukirjallisuuden keskittymänä. Nämä pitää saada näkyville. Saa jatkaa tätä ajatusta.

Yliluonnollisia kokemuksia lapsuuden kotitalossa

Mia Vänskä: Saattaja

Atena 2011. 308 s.

 

Vänskää voisi lukea jatkossakin, totesin juhannuksen alla julkaisemani kirjaesittelyn päätteeksi. Olin lukenut Mia Vänskän vuonna 2012 ilmestyneen Mustan kuun. Ja tässä sitä ollaan, terveisiä taas kirjastosta, josta etsin kirjailijan esikoisteoksen Saattaja.

Parisuhdekriisin äärellä ollaan nytkin. Liljan mies Jokke hyppää vieraissa. Lilja nostaa kenkää, eli muuttaa kotimaisemiin ja entiseen lapsuudenkotiinsa. Vanha rintamamiestalo on ehtinyt olla ennen tuota jo hetken aikaa vieraan omistuksessa. Syy, miksi edellinen omistaja muutti pois jää epäselväksi. Ennättivät remontoidakin. Paikallisuutisten tiedottamisesta päävastuu on Liljan lapsuudentutulla Kristiinalla. Kristiina yrittää rajata itsensä otsikoiden ulkopuolelle, mikä ei tarkkasilmäiseltä Liljalta jää huomaamatta. Kristiinan mies Lasse juo ja hakkaa vaimoaan. Murheita riittäisi siis ilman kummitteluakin, paitsi ei. Koska genre on kauhu, sitä on myös luvassa. Liljan kotipihan tuntumassa on tapahtunut kuolemantapauksia, mikä ei itsessään vielä viittaa paranormaalin puolelle, ennen kuin itse talossa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä. Valot välkkyvät, ullakolla rasahtelee, unet varoittelevat kellarista. Klassinen peilikohtaus suihkun jälkeen kuuluu asiaan.

Kaikki on toistaiseksi selitettävissä järjellä, jopa kellarista löytyvä kissa, sekä vesilätäkkö, joka pyrkii itsepintaisesti ilmestymään betonilattiaan aina vain takaisin. Lilja kutsuu paikalle työmiehen, mikä ei kannattaisi. Homma ei mene niin kuin Strömsössä, ellei sitten Strömsössäkin kummittele. Tarkemmin yksilöimättömiä tapahtumia (ei paljasteta liikaa) tulee tutkimaan suurin piirtein Liljan ikäinen, tummatukkainen, ruskeasilmäinen, treenattu, vanhempi konstaapeli Julius. Te tiedätte yhtälön, mitä miehen ilmestymisestä seuraa. Melkein tekisi mieli laittaa tähän silmänisku emoji. Mikään kiiltokuvapoika ei ole Juliuskaan. Miehen menneisyyttä varjostaa traagiset tapahtumat ja turvautuminen pulloon. Siitä Julius vannoo päässeensä jo eroon. Näissä yhteyksissä vannomisellakin tuppaa olemaan tietty enteilevä karma. No kuitenkin, jos maallisen puolen tutkimukset jäävät Juliuksen kontolle, lankeaa loput Liljan tehtäväksi, mikä johtuu äidin puolelta perimästä. Liljalla on ylimaallisia kykyjä, jotka taloon yhdistettynä kertautuvat monikertaisiksi. Arvuuttelu voidaan lopettaa. Kerronta siirtyy yliluonnollisen puolelle. Seuraa ryhdistäytyneitä miehiä (voi olla oikeastikin), eläviä, kuolleita, levottomia sieluja ja Liljan raskas tehtävä. Millainen, siitä teidän on itse luettava.

Rohkeasti Vänskä on kastanut varpaansa ja pulahtanut lopulta kokonaan kauhun vietäväksi. Vertaus sopii tarinan kellariin ja siihen lätäkköön. Arvostan. Mukana on tietysti myös pienen paikkakunnan henkilökemiaa, annos nostalgiaa, luopumisen käsittelyä ja ihmissuhteita. Niin ja rintamamiestaloissa on oikeastikin magiaa.

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012. 295 s.

Yritän tässä miettiä mistä Mia Vänskän nimi tuli tietoisuuteeni, paitsi että mulla oli samanniminen koulukaveri. Luultavasti näin mainoksen, tai some-maininnan hänen uudemmasta tuotannostaan. Mainittiinkohan hänet Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaassa? Ainakin hän kirjoittaa kauhua ja satun olemaan kauhun ystävä. Samaan hengenvetoon totean, että olen lukenut sitä ihan liian vähän ja sittenkin turhan yksipuolisesti. Suomalaisista tekijöistä tuttu on oikeastaan vain Marko Hautala ja ulkomailta, no, Stephen King ja Dean Koontz. Ai niin, Mats Strandberg tuolta Ruotsin puolelta. Suositukset Strandbergille! Vänskän kirja löytyi kirjastosta periaatteella; mikä vaan hänen teoksensa. Löysin Mustan kuun, Tämä kirjahan on kirjailijalta jo toinen. Esikoisromaani Saattaja ilmestyi edellisenä vuonna 2011. Näiden kahden kirjan lisäksi häneltä on ilmestynyt Valkea aura, vuonna 2014.

Musta kuu kokoaa syrjäiseen mökkikylään sekalaisen seurakunnan loppukesän lomalaisia. Annukalla pukkaa perhekriisiä ja hän haluaa selvitellä ajatuksiaan. Vanhempi, mutta tuore lemmenpari Ursula ja Reino on taas täysin päinvastaisessa elämäntilanteessa. Yhden mökeistä miehittää bändi, joka pyrkii ratkomaan henkilökemioitaan luonnonhelmassa. Vielä pitää mainita isä ja tytär, Juhani ja Iida.

Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisissa merkeissä. Tehdään tuttavuutta grillikatoksessa ja sovitaan yhteistä ohjelmaa pelailun merkeissä. Kesäloma toimii, niin kuin Matti ja Teppo laulaisivat. Anteeksi korvakärpänen. Auringon paisteen keskelle kirjailija ripottelee pieniä viitteitä ja enteitä lähestyvistä ongelmista. Mustia perhosia, naakkoja, moni-ilmeinen luonto, sen äänimaailma ja kaiken yllä vilahteleva kuunsirppi. Käänteentekeväksi tapahtumaksi päätyy yöllinen retki pakanuuden aikaiselle uhripaikalle. Hetken kännitempauksella on kohtalokkaat seuraukset.

Paikan traaginen menneisyys alkaa ottaa tilaa itselleen. Sillä on vaikutus kesävieraisiin. Heistä löytyy yllättäviä piirteitä. Roolit muuttuvat. Kaiken kruunaa huomio, mökkikylästä ei ole poispääsyä. Ihan kuin heidät olisi suljettu sinne. Jopa ajan käsite vääristyy. Pian tapahtuu ensimmäinen katoaminen ja heti kohta löytyy ensimmäinen mustien perhosten vuoraama kuin kuiviin imetty ruumis. Aiheellinen kysymys kuuluu, kuka heistä on seuraava?

Mia Vänskä kuljettaa tarinaa näkökulmien kautta. Sen lisäksi mieluisaa ja tarpeellista vaihtelua tuo bändin matkassa tulleen nuoren naisen Auroran päiväkirjamerkinnät ja takaumakuvaukset vuoden 1678 tapahtumista, jolloin Aune Tuomaantytär ei ottanut asettua naiselta odotettuun muottiin ja saikin lopulta noidan statuksen. Meni sitten hymyilemään miehille riettaasti ja kävi liian näppäräksi käsistään, mokoma. Huomaamatta ei voi jäädä Aunen ja Annukan yhtäläisyydet, jotka pyrkivät matkan varrella vain korostumaan. Miten sitten lopulta kävi, jääköön mainitsematta. Hauskalla tavalla tarina jää joka tapauksessa auki. Vänskää voisi lukea jatkossakin.