Yösydän-trilogian aloitus tarjoilee synkkiä sukusalaisuuksia yöpuolen ystäville

 

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

Nysalor 2024. 342 s.

 

Kansikuva: Melina Marras

Perinteentutkija Pasi Klemettisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli (SKS Kirjat 2022) para on taikakeinoin synnytettävä varallisuutta kartuttava otus, joka lypsää salaa naapureiden ja kyläläisten lehmiä sekä noutaa tekijälleen maitoa, voita ja niihin liittyvää onnea. Kirjasta selviää myös kansanuskomus, jonka mukaan otukseen turvautuivat karja- ja ruokataloudesta vastaavat naiset ja heistä erityisesti noituuden toteuttajat. Paran avulla tehty voi muuttuu veriseksi, kun siihen viiltää veitsellä ristin. Myös kerän muodossa siitä löytyy todistusaineistoa. Kuvauksia parasta löytyy ympäri Suomea, kuten Sulkavalta Köyliöstä, Suistamosta, Kiteeltä ja Kihniöstä. Kirjan tuoreimmat esimerkit ovat vuodelta 1948.

Kirjailija Melina Marraksen romaanin kirjan nimihahmo, hirviö, on vieläkin pahempi. Tapahtumapaikkana on Lohjansaari, jonne 11-vuotias Roihu muuttaa isänsä Mikon kanssa. Aikomus on korjailla perheen äidin lapsuuden kotia, hylättyä maatilaa, ja alkaa pyörittää siellä persoonallista ruokaravintolaa. Varpu-äiti on kuollut, joten monessakin mielessä he ovat uuden alun edessä. Mutkia matkaan tuottaa Varpun perheen ja koko Yöselän suvun synkkä maine paikkakunnalla. Heidät on yhdistetty epäselviin kuolemantapauksiin, eikä vain vilauteltu noitakorttia, vaan nostettu se ihan avoimesti esille. Paikkakunnalla elää edelleen rinnakkain pakanalliset uskomukset ja nykyaikainen kristinusko. Sama ihminen saattaa kantaa mukanaan yhtä aikaa krusifiksia ja taikakalua. Uskomuksia eivät ainakaan vähennä jotkut saaren asukkaista. Saaressa vaikuttaa edelleen parantajan taitoja omaava ja rantakäärmeen kanssa asustava Inkeri. Noitana pidetty ja noidan identiteetin itsekin hyväksynyt nainen kykenee kommunikoimaan tuon käärmeen kanssa.

Uskomukset muuttuvat lihaksi ja vereksi välittömästi muuton jälkeen. Reaalimaailmassa Roihu päätyy koulussa kiusaajien hampaisiin ja isän hanke on kaatua yleisen vastustuksen vuoksi heti alkuunsa. Ennen kuolemaansa Roihun äiti on ennättänyt varustaa pojan ymmärtämään yliluonnollisia asioita. Mutta riittääkö ymmärrys siinä vaiheessa, kun tontin reunamilta löytyy epämääräinen mökkipahainen ja Roihu päätyy silmätysten synkän hahmon kanssa. Ikiaikainen paha pääsee vapaaksi ja on koitua – ja koituukin – monen ihmisen kohtaloksi. Taistelussa kahden maailman välillä ei yleisesti ymmärretyillä ratkaisukeinoilla ole merkitystä, vaan on otettava käyttöön kaikkein väkevimmät loitsut. Mutta riittävätkö nekään?

Tunnustan kaipaavani magiaa arkielämään. Kaipaan lapsuusaikaan liitettyjä uskomuksia. Mielikuvituskavereita, pimeässä peitemytystä hahmottuvia olioita, narahdusten kaksoismerkityksiä. Niitä voi tavoitella vaikka heittäytymällä lukemaan kummallisia kertomuksia. Marras ei käytä kirjassaan pakanallisia kansanuskomuksia mausteena, kyllä ne ovat ihan sen pääraaka-aine. Tarinassa, sen maailmassa luonnolla ja erityisesti sen puilla, varsinkin tammella, on kyky kommunikoida ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla on kykyä siihen. Tapahtumamiljöö jo itsessään on omiaan ruokkimaan uskomuksia. Vai oletteko milloin viimeksi lukeneet vaikkapa kiinteistönvälittäjän esitteestä kohteesta löytyvästä Loitsutornista? Yöselän suvun asuinrakennuksesta sellainen löytyy. Lukukokemuksena Para ei ole uskottava, se on uskomaton. Vanhana Yöjuttu -lukemiston ahmijana tavoitin paikoin samoja keskenkasvuisia horror-fiiliksiä ja nautin ristivedosta henkilö- (ja olio) hahmojen välillä. Vaikeudet, haasteet ja niiden ratkaisut palkitsivat. Loppukin jäi koukuttavan avoimeksi. Romaani aloittaakin Yösydän-trilogian.

Kirjan kirjoittaja, jyväskyläläinen Melina Marras, siviilinimeltään Melina Karoliina Heinola (1989) opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Hänen esikoisteoksensa Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelma (Kustannus Aarni 2019) oli Tähtifantasia-ehdokkaana vuonna 2020. Jos oudot jutut kiinnostavat, kirjailijan tavaraa löytyy myös Kilkinkuoret ja muita äyriäiskertomuksia -antologiasta (Nysalor 2022). Novellikokoelmassa julkaistu lyhytkertomus Menneen maailman nälkäiset päätyi sekin palkintoehdokkaaksi (Atorox). Tulipahan naputeltua joskus tuosta antologiastakin. Kirjaesittelyyn pääset tästä. 

Parasta löytyy muuten muitakin nettikirjoitelmia. Kirsin kirjanurkka kertoo tarkemmin muun muassa tuosta mystisestä Paavolan tammesta. Sehän on siis oikeasti olemassa. Linkki

Lainasin kirjan Vaara-kirjastosta.

Samuli Antila: Marrassäkeet

 

Samuli Antila: Marrassäkeet

Osuuskumma 2023. 269 s.

 

Eletään vuotta 1731.Velkojiaan pakeneva pappi Isak ottaa vastaan työtarjouksen pienestä Taraksen kylästä. Kylä sijaitsee Vääksyn kuninkaanmailla Tammerkosken kartanon omistamassa korvessa. Leskirouva Amanda suree miehensä kuolemaa ja on saanut isänsä puodin taakakseen. Lisämurhetta aiheuttaa Antin, hänen sotilaspoikansa, katoaminen Olavinlinnan komennuksella. Isak ja Amanda kohtaavat kievarin kulmilla, tekevät toisiinsa vaikutuksen ja päätyvät myöhemmin yhteen. Kun Amanda saa kuulla vielä ilouutisen hänen poikansa löytymisestä ja vieläpä elävien kirjoissa, ei voisi enää parempaa toivoa. Pojan löytyminen on Maaria unenpuhujan ansiota. Maarialla on kyseenalainen maine. Puhuu useampaa kieltä ja osaa kirjoittaakin, mikä sotii hänen yleistä olemustaan vastaan. Yleisellä olemuksella tarkoitetaan vaatimatonta kerjäläisen vaatteisiin pukeutumista. Noita-korttiakin on vilauteltu.

Yhteiselon auvoa ei riitä alkua pidemmälle, kun meno muuttuu jo kummaksi. Tapahtumat kietoutuvat kylän ympärille. Luvassa on unia kuolleista lähimmäisistä, unihalvauksia, erikoisia näkyjä ja ääniä, joista osan haluaisi niin mielellään laittaa vaikka paloviinan piikkiin, kunnes alkaa tapahtua outoja sairastumisia, kuolemantapauksia ja selittämättömiä toipumisia. Lieneekö ruttoa, vaiko pelkkä iso väärinkäsitys? Niin tai näin, Isakin seurakunta uhkaa pienentyä olemattomiin. Niin kuin tuo Herran palvelija onkin vannonut Raamatun sanaan, on hänen taivuttava harkitsemaan jopa pakanallisia manöövereitä.

Samuli Antilan romaanin Marrassäkeet ehdoton vahvuus on Ruotsin vallan alla olevan korpi-Suomen ajankuva. Hanskassa on yhtä lailla miljöönkuvaus, kuin puhekielikin, siinä missä henkilöhahmojen ajatusmaailma, ruoka- ja juomakulttuuri, kuin pukeutuminenkin. Mennyt aika soluttautuu jopa kieliasuun ja lauserakenteisiin. Joskus on tullut kahlattua vanhoja klassikoita, joiden esitystapa on vaatinut isompaa tai vieläkin isompaa pinnistelyä, ennen kuin tavaamiseni on alkanut sujua. Tässä oli alkuun vähän samoja fiiliksiä. Silti uteliaisuutta riitti loppuun saakka. Palkittiinko sitten uteliaisuus? No, ihan kaikkea Antila ei kirjoita auki, tärkeimpänä se itse Paha. Mistä se tulee, missä se lymyilee ja miten se nappaa valtaansa? Se on kuin maaperässä elävä hermomyrkky. Odottaa vain sopivaa tartuntapintaa. Vaikkapa ensi yön unia.

Kirjan lievelehden mukaan alkujaan tamperelainen Samuli Antila asuu Helsingissä ja työskentelee majoitusalalla. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt useita novelleja ja romaaneja, joista olen lukenut vuonna 2020 Osuuskumman julkaiseman romaanin Rojuhauta, sekä kauhuantologiasta Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia (Nysalor, 2022) löytyvän novellin Maanalaiset. Linkki antologian arvioon. Nyt lukemani kirjan lainasin kirjastosta.

Tapahtui ihan tavallisessa kerrostalossa

 

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti

Tammi 2020. 335 s.

 

Joni Widenius muuttaa yliopisto-opintojen vuoksi vieraalle paikkakunnalle isänsä hommaamaan kerrostalo-osakkeeseen. Talo on 60 luvun alkupuolelta ja monessa suhteessa säilyttänyt alkuperäisen kuosinsa. Jo kiinteistönvälittäjän järjestämällä kierroksella Jonille tulee erikoinen olo. Alakerran saunatiloissa on jotain vialla. Jonille paljastuu, että jossain vaiheessa talon menneisyyttä samoissa tiloissa on sattunut merkillinen henkirikos. Tapaus on saanut myöhempien asukkaiden suissa kummitusjutut maineen. Ääniä, kuin lapsi itkisi ja tätä rataa. Näitä nyt sattuu, murha kuitataan.

Ensi alkuun Joni kokee olevansa talon ainoa asukas. Jokainen viihtyy omillaan, kunnes hän alkaa tavata heitä yksi kerrallaan. Kuten monesti on, naapurit herättävät kummastusta. Niin tässäkin tapauksessa. Kummastuksen voisi vain kirjoittaa isolla alkukirjaimella ja muutenkin stailata pahaa enteilevämmäksi. Sama koskee koko taloa. Osa Jonin kokemuksista menee hänen sairautensa piikkiin. Jonilla on MD diagnoosi. Kohtauksen aikana hän menettää kontaktin todellisuuteen ja harhautuu mielikuvitusmaailmaan. Syvälle. Tutkiessaan asuntoaan hän löytää merkkejä edellisestä asukkaasta ja alkaa ottaa selvää tämän vaiheista. Genren tuntien, voi vain kuvitella mitä paljastuu.

Alkuun kaikki on normaalia ja lopulta ei mikään. Nuoren miehen kasvutarina ja vaativasta isästä irtaantuminen muuttaa muotoaan ja merkitystään. Hautalan uutukaisen kohdalla ei voi puhua hiipivästä kauhusta, se juosta läpsyttää paljain jaloin pitkin rappukäytäviä ja pysähtyy ovisilmään. Taas kerran Marko Hautalan tarinankerronta sai säikkymään omaa varjoa. Mahtava tunne. Ilman Pimeän arkkitehdin kaltaisia kirjoja tietoinen maailma on tylsä. Paino sanalle tietoinen.

Yliluonnollisia kokemuksia lapsuuden kotitalossa

Mia Vänskä: Saattaja

Atena 2011. 308 s.

 

Vänskää voisi lukea jatkossakin, totesin juhannuksen alla julkaisemani kirjaesittelyn päätteeksi. Olin lukenut Mia Vänskän vuonna 2012 ilmestyneen Mustan kuun. Ja tässä sitä ollaan, terveisiä taas kirjastosta, josta etsin kirjailijan esikoisteoksen Saattaja.

Parisuhdekriisin äärellä ollaan nytkin. Liljan mies Jokke hyppää vieraissa. Lilja nostaa kenkää, eli muuttaa kotimaisemiin ja entiseen lapsuudenkotiinsa. Vanha rintamamiestalo on ehtinyt olla ennen tuota jo hetken aikaa vieraan omistuksessa. Syy, miksi edellinen omistaja muutti pois jää epäselväksi. Ennättivät remontoidakin. Paikallisuutisten tiedottamisesta päävastuu on Liljan lapsuudentutulla Kristiinalla. Kristiina yrittää rajata itsensä otsikoiden ulkopuolelle, mikä ei tarkkasilmäiseltä Liljalta jää huomaamatta. Kristiinan mies Lasse juo ja hakkaa vaimoaan. Murheita riittäisi siis ilman kummitteluakin, paitsi ei. Koska genre on kauhu, sitä on myös luvassa. Liljan kotipihan tuntumassa on tapahtunut kuolemantapauksia, mikä ei itsessään vielä viittaa paranormaalin puolelle, ennen kuin itse talossa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä. Valot välkkyvät, ullakolla rasahtelee, unet varoittelevat kellarista. Klassinen peilikohtaus suihkun jälkeen kuuluu asiaan.

Kaikki on toistaiseksi selitettävissä järjellä, jopa kellarista löytyvä kissa, sekä vesilätäkkö, joka pyrkii itsepintaisesti ilmestymään betonilattiaan aina vain takaisin. Lilja kutsuu paikalle työmiehen, mikä ei kannattaisi. Homma ei mene niin kuin Strömsössä, ellei sitten Strömsössäkin kummittele. Tarkemmin yksilöimättömiä tapahtumia (ei paljasteta liikaa) tulee tutkimaan suurin piirtein Liljan ikäinen, tummatukkainen, ruskeasilmäinen, treenattu, vanhempi konstaapeli Julius. Te tiedätte yhtälön, mitä miehen ilmestymisestä seuraa. Melkein tekisi mieli laittaa tähän silmänisku emoji. Mikään kiiltokuvapoika ei ole Juliuskaan. Miehen menneisyyttä varjostaa traagiset tapahtumat ja turvautuminen pulloon. Siitä Julius vannoo päässeensä jo eroon. Näissä yhteyksissä vannomisellakin tuppaa olemaan tietty enteilevä karma. No kuitenkin, jos maallisen puolen tutkimukset jäävät Juliuksen kontolle, lankeaa loput Liljan tehtäväksi, mikä johtuu äidin puolelta perimästä. Liljalla on ylimaallisia kykyjä, jotka taloon yhdistettynä kertautuvat monikertaisiksi. Arvuuttelu voidaan lopettaa. Kerronta siirtyy yliluonnollisen puolelle. Seuraa ryhdistäytyneitä miehiä (voi olla oikeastikin), eläviä, kuolleita, levottomia sieluja ja Liljan raskas tehtävä. Millainen, siitä teidän on itse luettava.

Rohkeasti Vänskä on kastanut varpaansa ja pulahtanut lopulta kokonaan kauhun vietäväksi. Vertaus sopii tarinan kellariin ja siihen lätäkköön. Arvostan. Mukana on tietysti myös pienen paikkakunnan henkilökemiaa, annos nostalgiaa, luopumisen käsittelyä ja ihmissuhteita. Niin ja rintamamiestaloissa on oikeastikin magiaa.