Resepti menestyskirjailijaksi

Olen melko varma, että 2018 keväällä tapasin tontun. Se tapahtui keskussairaalassa kipsaushuoneessa. Ennen tuota tapausta olin vähän aikaisemmin lukenut Antti Leikaksen romaanin Tonttu – matka pimeyteen. Kirjassa on idea, jonka mukaan tontut ovat jalkojensa kautta yhteydessä maaperään ja rihmastoon. Jos niiltä katkaistaan jalat, ne kuolevat. Kipsaushuoneeseen tuli vanha mies, diabeetikko, jonka jalkapohjassa oli haavauma. Pahimmassa tapauksessa tuon kaltainen haavauma voi koitua jalan kohtaloksi, ellei sitä kevennetä. Tehtäväni oli valmistaa miehelle kevennyskenkä. Haavaan ei saanut kohdistua rasitusta.

Hommaan menee tunnista puoleentoista, joten aikaa jäi keskustelulle. Hyvin nopeasti minulle selvisi, että sitä oli luvassa, paljon, eikä se rajoittunut kipsaukseen ja jalanhoitoon. Mies kertoi jo aikuisista hyvin kouluttautuneista lapsistaan ja oli minun suhteeni utelias, kuinka olin päätynyt tehtävääni ja millaisella koulutuksella. Vähättelin itseäni, kipsariksi pääsee lähihoitajan papereilla ja ne vastaavat edesmennyttä lääkintävahtimestarin koulutusta. Vastavuoroisesti halusin tietää mitä mies oli tehnyt työkseen. Hän kieltäytyi vastaamasta. Sanoi, ettei sillä enää ollut merkitystä. Puhekielestä ja käytöksestä tein omat päätelmäni. Vähintäänkin mies oli piiloviisas.

Katso ympärillesi

Halusin jotenkin nokittaa ja sanoin, ettei työ ole minulle kaikki, kirjoitan vapaa-ajalla ja olen julkaissutkin. Mies innostui ja halusi tietää enemmän. Millaista kirjallisuutta, onko palkintoja ja menestystä? Kahteen viimeiseen kysymykseen jouduin vastaamaan kielteisesti ja sanoin, että olen asian kanssa ok. Ymmärrän realiteetit. On luultavaa, etten koskaan tule yltämään isoimpiin otsikoihin, megamyyntiin ja palkinnoille. Ne menevät akateemisesti koulutetuille. Olen antanut heille liikaa etumatkaa. On myöhäistä. Puheitteni jälkeen mies lähes suuttui, ainakin kovensi ääntään ja sanoi, etten saa puhua noin. Hän käski katsoa ympärilleni, millaisen runsauden keskellä työskentelen. Sairaalassa. Kosketuksissa aitoon elämään. Miten minä voin sanoa antaneeni etumatkaa? Sehän voisi olla pikemminkin toisinpäin. Luentosali vs. sairaala.

Tavallaan mies oli oikeassa. Ainakin hän jätti ajateltavaa, enkä ole päässyt tuosta kohtaamisesta eroon tänäkään päivänä. Halusin selvittää, millainen koulutus myydyimpien kirjojen kirjoittajilla on. Myyntilukujahan taidetaan pitää menestyksen mittana, siis palkintojen lisäksi. Niinpä hain eniten ostetuiden suomalaisten kirjailijoiden listoja kuluvalta vuodelta, kaikki, jotka ovat vähintään käväisseet top kympissä ja stalkkasin heidän koulutustaustansa. Listaan ne alle miten sattuu. Mietitään sitten asiaa uudelleen.

Enni Mustonen (Kirsi Manninen): filosofian tohtori
Outi Pakkanen: ekonomi

Heidi Köngäs: valtiotiedettä, toimittaja

Sofi Oksanen: kirjallisuustiedettä, kirjoittamista, dramaturgiaa

Karoliina Korhonen: opiskelee mediatuottajaksi

Sirpa Kähkönen: kirjallisuustiedettä ja historiaa

Reijo Mäki: kauppatieteiden maisteri
Johanna Venho: filosofian maisteri
Seppo Jokinen: Tampereen klassinen lyseo jäi kesken, lähti Australiaan!
Anneli Kivelä (Anne Seppälä): yo tiedotusoppia ja kirjallisuutta
Eeva Kilpi: filosofian kandidaatti
Kristiina Vuori: yo markkinointimerkonomi
Minna Rytisalo: äikän ope
Joel Haahtela: lääketieteen lisensiaatti
Karoliina Korhonen:  opiskelee mediatuottajaksi
Miki Liukkonen: lukio
Sami Makkonen: kuvataiteilija Tarton yliopistosta
Tuomas Kyrö: lukio, yliopisto kesken
Laura Lindstedt: filosofian maisteri
Eva Frantz: toimittaja
Pertti Jarla: kuvataide- ja animaatiokursseja
Suvi Ahola: filosofian tohtori
Pirjo Tuominen: ekonomi
Olli Jalonen: yhteiskuntatieteiden lisensiaatti
Niina Mero: väitöskirjatutkija
Ilkka Remes: kauppatieteiden maisteri
Kjell Westö: toimittaja
Juha Hurme: biologiaa
Eppu Nuotio: teatterikoulu?
Leena Lehtolainen: filosofian lisensiaatti
Antti Tuuri: diplomi-insinööri
Katja Kallio: filosofian maisteri

(Lähteet: kirjakauppaliitto.fi, Wikipedia, kustantajien kotisivut)

No niin, mitäs sanotte? Toki joukossa on muutama piristävä poikkeus, tai musta lammas, kuinka asia vain halutaan esittää, mutta pääasiassa top kymppi kirjailijoilla on yliopistotutkinto, tai vähintäänkin opintoja siellä. Entä tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat? Monika Fagerholm on humanististen tieteiden kandidaatti vuodelta 1987. JP Koskinen on filosofian maisteri matikasta ja vieläpä myöhemmin kirjoittamisen saralta. Hanna-Riikka Kuisma valmistui kuvataiteilijaksi Lahden taideinstituutista vuonna 2001.  Mikko Rimmisen koulutusta ei pikahaulla löytynyt. Mies kuitenkin on toiminut kustannustoimittajana ja opettajana Kriittisessä korkeakoulussa, joten näistä voi päätellä jo jotain. Pajtim Statovci on filosofian maisteri ja ymmärtääkseni tohtoriopinnotkin ovat hyvässä vaiheessa. Ja vielä Johanna Venho, hän on filosofian maisteri. Korjatkaa toki, jos jollain on näistä parempaa tietoa.

Perslihaksia

On kiistatonta, että akateemisesta koulutuksesta on suuresti hyötyä luotaessa kaunokirjallisuutta. Mikä siinä sitten on? Onko tuolla joukolla yksinkertaisesti tiiviimpi harmaa aine aivoissa, vai valmistaako opintojen sisältö luovaan kirjoittamiseen? Arvioisin, ettei tässäkään asiassa ole yhtä selittävää tekijää. Tärkeimpänä pitäisin tottumusta antautua pitkäaikaiseen projektiin, mitä romaanin mittaisen teoksen naputtelu vaatii, siinä missä opiskelukin. Perslihaksia siis! Toinen seikka on kirjoittamisen luonne. On osattava ottaa selvää siitä mistä kirjoittaa, itselleen vieraistakin elämänalueista, tutkia. Ja tutkimistahan se akateeminen maailma taitaa mitä enimmissä määrin olla. Okei, meikäläinen osaa melko vakuuttavasti kertoa sairaalamaailmasta ja punoa rikosjuonta, mutta osaanko, tai onko mulla kanttia ja keinoja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle? Tai uskoa. Onko lapsuudenkodissani valettu usko omiin kykyihin, kannustettu, ymmärretty ja tuettu, suotu mahdollisuus? Asioilla on tapana periytyä. Vanhempani olivat hoitoalalla. Isä oli dekkarihullu. Keitoksen lopputuote on tietenkin sairaaladekkaristi.

Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen

Opiskelu on tutkimisen lisäksi lukemista ja kirjoittamista, kielen käsittelyä ja olisihan se nyt suorastaan outoa, jos kaikkien niiden vuosien jälkeen ei sana taittuisi. Vilkas mielikuvitus on hyvä juttu ja elämänkokemukset, mutta jos niitä ei osaa muotoilla sanoiksi, ne jäävät pelkiksi elämänkokemuksiksi ja päiväuniksi. Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen. Opiskelu rocks! Muut, älkää unta nähkö. Tai nähkää! Nähkää ja kirjoittakaa! Miltä se nyt näyttäisi, jos hiihtokisoihinkin osallistuisi vain ranking kolmoset? Jollain yleisössä (lue: lukijalla) saattaa olla kannustuslakana varattuna viimeisellekin maaliintulijalle.

Ai niin muuten, tietojeni mukaan se tontun jalka parani.

Vielä mukana, eli Undertaker maratonin kuoleman kilometrit

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Crime Time 2019. 347 s.

Undertaker maraton on ylittänyt puolivälin. Joitain irtiottoja on jo nähty, sekä ensimmäiset uupumiset. Silti kärkijoukko on pysytellyt suurin piirtein kasassa. Ennakkosuosikkien tekemisiä kyttäillään. Mielestäni maratonvertaus sopii Marko Kilven romaanisarjan arvioon osuvasti, nimittäin sarjan kolmonen, Kuolemanlaakso edustaa jo loppupuolen osuuksia. Käsitykseni perustuu Radio Rockin haastatteluun, jossa kirjailija tarkensi suunnitelmiaan sarjan jatkon suhteen. Haastattelun suhteen taas olen muistini varassa, se kun tuli joskus alkukesästä, joten korjatkaa jos muistelen väärin. Alun perinhän Kilpi kaavaili Jarmo Kivi -saagaa jopa kahdeksanosaiseksi. Nytkin hahmot jäävät toki elämään (paitsi kuka jää, kuka ei), mutta yhtenäinen tarina saavuttaa päätöksensä vähän aikaisemmin. Jatkossa tarinankaaret pysyttelevät kuulemma lyhyempinä. Ratkaisua Kilpi perustelee lukijatottumuksille. Pitkän yhtenäisen juonen seuraaminen saatetaan kokea raskaaksi ja vaatii sitoutumista. Se on kyllä totta. Mukaan hyppääminen ei ole silti vielä myöhäistä. Itse olen lukenut kirjat suurin piirtein niiden ilmestymisaikoihin. Mielenkiintoista olisi lukea koko setti putkeen, sitten kun sen viimeinen piste on lyöty ja painettu romaanin asuun.

Ken ei vielä tiedä mistä on kysymys, se kerrottakoon. Jutun päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan kriminaali, joka tekee peiteroolinaan hautausurakoitsijan hommia. Kivi on järjestellyt apulaisekseen Tuomas Linnun, rehellisen, mutta epäonnekkaan nuoren miehen, joka hyvistä yrityksistä huolimatta on jäänyt ilman työtä ja onnea. Kiven arkkivihollinen on täysi psykopaatti Rundi. Undertakerin maailmaan kuuluvat myös miesten lähimmäiset, sekä luonnollisestikin poliisikunta. Kiven vaimo Leena on pappi ja pyrkimässä kirkollisessa maailmassa vaikutusvaltaiseen asemaan. Tuomaksen siippa yrittää puolestaan selvitä mielenterveysongelmistaan ihan vain hengissä. Poliiseilla ei mene yhtään sen paremmin. Minuun heistä on tehnyt voimakkaimman vaikutuksen Tiina, jonka poliisimies on päätynyt ampumaan itsensä ja tehnyt sen Tiinan silmien alla. Naisen elämänhalu on poissa ja käytös paikoin itsetuhoista. Paikoin? Saatan vähätellä.

Tältä pohjalta ei hyvänmielenkirjaa kirjoiteta, eikä Kilpi ole siihen pyrkinytkään. Kerronta on tiukan realistista. Kilpi lyö pöytään ilman pihistelyä nyky-yhteiskunnan vääryyksiä: kansainvälistyvän rikollisuuden, poliisien supistuvat resurssit, riippuvuussairaudet, mielenterveysongelmat, työttömyyden, kouluampumiset, sosiaalisen median, sekä nettimaailman vaarat. Kuvitteellisena kertomuksena kirjasarjan asetelma on kutkuttava. Iso paha sijoittuu näyttämölle kaikkien eteen, eikä kukaan näe häntä. Tarkoitan Kiveä. Hahmona hän ei kuitenkaan ole yksiselitteisen turmeltunut. Hautturista löytyy useita kerroksia, pohjimmaisena huolehtiva perheenisä, puoliso ja hyväntekijä, mutta myös armoton tappaja. 

Kolmososan päätös pistää toivomaan, etteivät Arkadianmäen kiireet häiritse Kuopion miehen luovaa työskentelyä liikaa. Aiemmasta tuotannosta olen laatinut pieniä kirjoitelmia 6/2020 lakkautuville kotisivuilleni http://www.mikakahkonen.fi/?cat=115

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012. 295 s.

Yritän tässä miettiä mistä Mia Vänskän nimi tuli tietoisuuteeni, paitsi että mulla oli samanniminen koulukaveri. Luultavasti näin mainoksen, tai some-maininnan hänen uudemmasta tuotannostaan. Mainittiinkohan hänet Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaassa? Ainakin hän kirjoittaa kauhua ja satun olemaan kauhun ystävä. Samaan hengenvetoon totean, että olen lukenut sitä ihan liian vähän ja sittenkin turhan yksipuolisesti. Suomalaisista tekijöistä tuttu on oikeastaan vain Marko Hautala ja ulkomailta, no, Stephen King ja Dean Koontz. Ai niin, Mats Strandberg tuolta Ruotsin puolelta. Suositukset Strandbergille! Vänskän kirja löytyi kirjastosta periaatteella; mikä vaan hänen teoksensa. Löysin Mustan kuun, Tämä kirjahan on kirjailijalta jo toinen. Esikoisromaani Saattaja ilmestyi edellisenä vuonna 2011. Näiden kahden kirjan lisäksi häneltä on ilmestynyt Valkea aura, vuonna 2014.

Musta kuu kokoaa syrjäiseen mökkikylään sekalaisen seurakunnan loppukesän lomalaisia. Annukalla pukkaa perhekriisiä ja hän haluaa selvitellä ajatuksiaan. Vanhempi, mutta tuore lemmenpari Ursula ja Reino on taas täysin päinvastaisessa elämäntilanteessa. Yhden mökeistä miehittää bändi, joka pyrkii ratkomaan henkilökemioitaan luonnonhelmassa. Vielä pitää mainita isä ja tytär, Juhani ja Iida.

Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisissa merkeissä. Tehdään tuttavuutta grillikatoksessa ja sovitaan yhteistä ohjelmaa pelailun merkeissä. Kesäloma toimii, niin kuin Matti ja Teppo laulaisivat. Anteeksi korvakärpänen. Auringon paisteen keskelle kirjailija ripottelee pieniä viitteitä ja enteitä lähestyvistä ongelmista. Mustia perhosia, naakkoja, moni-ilmeinen luonto, sen äänimaailma ja kaiken yllä vilahteleva kuunsirppi. Käänteentekeväksi tapahtumaksi päätyy yöllinen retki pakanuuden aikaiselle uhripaikalle. Hetken kännitempauksella on kohtalokkaat seuraukset.

Paikan traaginen menneisyys alkaa ottaa tilaa itselleen. Sillä on vaikutus kesävieraisiin. Heistä löytyy yllättäviä piirteitä. Roolit muuttuvat. Kaiken kruunaa huomio, mökkikylästä ei ole poispääsyä. Ihan kuin heidät olisi suljettu sinne. Jopa ajan käsite vääristyy. Pian tapahtuu ensimmäinen katoaminen ja heti kohta löytyy ensimmäinen mustien perhosten vuoraama kuin kuiviin imetty ruumis. Aiheellinen kysymys kuuluu, kuka heistä on seuraava?

Mia Vänskä kuljettaa tarinaa näkökulmien kautta. Sen lisäksi mieluisaa ja tarpeellista vaihtelua tuo bändin matkassa tulleen nuoren naisen Auroran päiväkirjamerkinnät ja takaumakuvaukset vuoden 1678 tapahtumista, jolloin Aune Tuomaantytär ei ottanut asettua naiselta odotettuun muottiin ja saikin lopulta noidan statuksen. Meni sitten hymyilemään miehille riettaasti ja kävi liian näppäräksi käsistään, mokoma. Huomaamatta ei voi jäädä Aunen ja Annukan yhtäläisyydet, jotka pyrkivät matkan varrella vain korostumaan. Miten sitten lopulta kävi, jääköön mainitsematta. Hauskalla tavalla tarina jää joka tapauksessa auki. Vänskää voisi lukea jatkossakin.