Maistuva kokoelma suomalaisia äyriäiskauhukertomuksia

 

Matti Järvinen, Noora Puolamäki (toim.): Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia

Nysalor, 2022. 314 s.

 

Pitkästä aikaa ajattelin leikkiä kirjabloggaria. Miksi juuri tämän teoksen kohdalla? Ensinnäkin olen huomannut lukutottumusteni taantuvan 10-18 vuotiaan Mikan tasolle, jolloin ahmin Yöjuttuja ja Shokki sarjakuva-albumeja, saalistin kirjastosta Stephen Kingin tuotantoa ja muutenkin pidin reaalimaailmaa tylsänä paikkana. Videonauhurissa pyöri eläinkauhua käärmeistä, krokotiileistä, piraijoista, hämähäkeistä, haikaloista ja linnuista nyt ainakin. Niin ja Creepshow pitää mainita ja John Carpenterin tuotanto. Tuoreessa muistissa oli 1979-1982 pyörinyt tv-sarja Safiiri ja teräs. Pelkästään jo sarjan tunnusmusiikki aiheutti virtauksia selkärangassa.

Taantuminen on tässä tapauksessa hyvä. Eikä se ole edes taantumista, vaan juurille palaamista ja lukutottumusten laajentumista. Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia on neljäntoista suomalaisen kirjailijan kauhunovellikokoelma, jonka pääteemana on nimensä mukaisesti äyriäiset. Ihan ensimmäisellä suutuntumalla aihealue kuulostaa suppealta ja ehdinkin miettiä, toistavatko nuo lyhytkertomukset mahdollisesti toisiaan. Tiedän nyt, että yllättävän vähän, jos ollenkaan. Tarinoihin riittää monta tulokulmaa.

Samuli Antilan Maanalaisissa tutkija päätyy kaivon pohjalle ja saa huomata, ettei ole lajissaan (tai lajeissa) ensimmäinen.

Shimo Suntilan Rapukekkereissä paljastuu muutakin kuumaa kuin ihmissuhteet.

Sini Helmisen Hehku valottaa, miksei keskellä yötä jääkaapilla vierailu ja napostelu välttämättä ole hyvä juttu. Ja ei, syy ei ole happohyökkäys.

Kaikkien nuorten ja jo aikuisiänkin saavuttaneiden lasten mielestä vanhemmat ovat joskus outoja, muttei niin outoja ehkä kuitenkaan, kuin Miia Myllymäen Kilkinkuorissa.

Nina Korennon ja E. K. Saarin Raakkusydämessä selviää, kuinka käy tytölle, joka päätyy Näkin luolaan ja miten sujuu Näkiltä viulunsoitto.

Lauri Latun Hummerijuhlien kauhuelementiksi riittäisi kertojahahmon päätyminen suomenruotsalaisten rapujuhliin, mutta eihän se tietenkään siihen jää.

Jussi Katajalan Mustalampi vie uimishalut.

Rimma Erkon Kultatukka ja tähtisilmä on satu kahden kuningattaren mutaatiopojasta ja tämän lemmenmurheista. Sisältää opetuksen.

Tarja Sipiläisen Astacus Magnus kuvaa julkisuutta ja seuraajia mielivän koemaistajan painajaisen.

Jyrki Pitkän Murheensyöjässä murheita syövän ravun työkeikka Lemmonnotkon kartanolla osoittautuu odotettua pahanmakuisemmaksi.

Artemis Kelosaaren Hiljainen mies varoittaa nettifoorumituttavuuksista.

Noora Puolamäen novellissa Kuoren alla paljastuu, että on ihan tavisrapuja, joo, ja sitten on se jokin, joka on syvällä merenpohjassa ja saisi jäädäkin sinne.

Melina Marraksen Menneen maailman nälkäiset yhdistää samuraimytologian, uuden ihmissuhteen salaperäisyyden ja kohtalokkaan ruokakokeilun. Kohtalokkaan, mutta kenelle?

Kirjan päättää Teemu Korpijärven Kravut. Tieteishenkisessä novellissa ryhmä ihmisiä tutkii Kravun tähdistön ekologiaa yli 40 valovuoden päässä maasta. Sanon vain, että tutkimuskeskuksen seinät eivät rapise lämpölaajenemisesta.

Tämä novelliantologiahan on kuin syömishaaste. Sen jäljiltä hengitys haisee ja ikenet jäävät sinertäväksi, mikä nyt ei ole ongelma ainakaan itselle, pikemminkin ympäristölle. Selvisin haasteesta, suu on tyhjä. Jään odottamaan mitä tapahtuu ihon alla. Olisi epäreilua nostaa noista lyhytkertomuksista jokin erityisesti toisten ohi. Sama koskee kirjailijoita. Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia kävisikin hyväksi sisäänheittokirjaksi heidän kaikkien tuotantoon. Suomalaisen kauhukirjallisuuden, tai niin kuin laajemmin ilmaistaan, spelulatiivisen fiktion kirjoittajaporukka on melko laaja. Näkisin mielelläni, niin kuin metallimusiikin suhteen, Suomen pohjoismaisen kauhukirjallisuuden keskittymänä. Nämä pitää saada näkyville. Saa jatkaa tätä ajatusta.