Kit Karisma -dekkarisarjan osa 10, Häikäilemättömät - dekkari alkuperäisessä elämänmuodossaan

Ari Wahlsten: Häikäilemättömät

Crime Time 2026. 272 s.

(Kansi: Timo Numminen)

Kävin kirjaostoksilla Helsingissä. Sain Ari Wahstenin Kit Karisma -dekkarisarjan kymmenennen osan Häikäilemättömän julkkarihintaan. Sitä ei tietenkään lasketa kuluihin, että yövyin hotellissa, matkustin Joensuusta pääkaupunkiin junalla ja kannatin Kallion ravintola-alaa runsaskätisesti. Kirjoittamisen aihetta olisi ihan riittävästi ilman kirjaakin, mutta jos nyt jokin sana myös siitä, vaikka väitän ettei kellekään, joka sattuu lukemaan tätä, ole Kit Karisma enää vieras käsite. Kirjaan tutustumisen sijaan halutaan verrata omaa lukukokemusta kirjabloggarin kokemaan, että löysikö toinen lukija samoja vivahteita vai jäikö itseltään jotain huomaamatta. Jos haluat oikaista suoraan tuon vastaukseen, vieritä loppuun. Muussa tapauksessa jatka lukemista.

Homma käynnistyy tällä kertaa mystisellä kirjeellä. Tuntemattomaksi jättäytyvä asiakas on lähettänyt yksityisetsivän Vallilan toimistoon kirjeen, jonka mukana on valmiina runsas palkkio ja kommunikointia varten vanhanmallinen Nokian puhelin. Asiakas haluaa, että Kit seuraa diplomi-insinööri Tuomas Helkesaloa viiden vuorokauden ajan. Erityisesti tilaajaa kiinnostaa kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen. Raportointi tapahtuu puhelimen avulla, mutta tämäkin tilaajan ehdoilla. Anonyymiä kontaktia lukuun ottamatta keikka kuulostaa tavallistakin tavallisemmalta, mutta osoittautuu tietenkin aivan joksikin muuksi. 

Seurattava kohde toimii drooneja valmistavan firman kehitysjohtajana ja hänen verkostonsa ulottuu ympäri maailmaa, muun muassa Kiinaan ja Yhdysvaltoihin, jotka saavat tapahtumien melskeeseen omat edustajansa. Ei ole salaisuus, että kehitysjohtaja murhataan. Kohteen kuoltua Kit Karisma vedetään verityön ympärillä vellovaan törkykeitokseen niin, että puhdistaakseen maineensa hänen on selvitettävä ensinnäkin seurannan tilaaja ja toiseksi mielellään myös murhaaja tai murhan taustalla piilevät tahot. Motiiveja löytyy aina sotateollisuudesta ihmissuhdesolmuihin.

Wahlsten on takonut tapahtumat aikajärjestyksessä alusta loppuun ja ne noudattavat lajityypin selkärankaan asettuneita primitiivivaistoja, eli taistele tai pakene. Näistäkin voi Karisman kohdalla raakata jälkimmäisen pois. Karisma seuraa ja puhuttaa eri tahoja heidän arvoaan tai asemaansa nöyristelemättä, pistää nokkansa asioihin jotka eivät hänelle kuulu ja tunkeutuu paikkoihin joihin hänellä ei olisi mitään asiaa. Kun luontainen charmi ja kahiseva eivät riitä, hän turvautuu nyrkkeihin ja aseeseen.

Kit Karisma -sarja puolustaa alati laajenevan rikoskirjallisuusgenren alkuperäistä elämänmuotoa. Vaikka uusimmassa näytteessä on teknotrillerin piirteitä, säilyy tietty perusvire kirjasta toiseen, tässäkin. Sen aistii kaikesta, koko esillepanosta miljöineen, henkilöhahmoineen, käänteineen ja puhekielineen. Vaikka Wahlsten marssittaa toimijoita näyttämölle jonkin verran, epäiltyjä kun tarvitaan, ei missään vaiheessa nouse ajatusta, että kukas hemmetti tämä nyt on. Varmaankin he poikkeavat tyyppeinä toisistaan riittävästi ja esiintyvät selvästi tunnistettavassa hahmoon liittyvässä asiayhteydessä. No, tämä oli tällaista itsekin tarinaa tuottaneen ihmisen pohdintaa. Teknotrilleripiirteistä puheen ollen, Wahlsten on tehnyt läksynsä. Osuuksia ei muotoilla pelkällä kekseliäisyydellä ja hyvällä suomenkielen taidolla. Tämä on tosin kuminauhalennokkien aikaan lapsuutensa viettäneen maallikon tulkinta.

Niin, se vastaukseni koskien lukukokemustani: Tämän kaltaisen kirjallisuuden vuoksi kiinnostuin esipuberteetti-ikäisenä lukemisesta. Kovaksi keitetty dekkari nollaa menttaalitason hetkeksi. Nykymaailman informaatioähkyssä se on enemmän kuin tarpeen. Onneksi on asioita, jotka eivät koskaan muutu. Ihan hiton hyvä!

Häikäilemättömät muissa blogeissa (tähän saakka):

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/haikailemattomat/

https://kirjojahyllystani.blogspot.com/2026/07/ari-wahlstenin-kymmenes-kit-karisma.html

Liuksen Rikottu rintama sotkee hormonit

 

Tuomas Lius: Rikottu rintama

Crime Time 2025. 637 s.

(joululahja)

 

Sarjaksi muodostuneen Etsivätoimisto Haka -saagan tuorein jännitysromaani Rikottu rintama vie taistelupari Piipurinen & Noussairin kesäiseen Hankoon. Venäläinen yksityinen säätiö nimeltään Bogatyr on palkannut heidät jäljittämään ryöstösaaliiksi päätyneitä toisen maailmansodan aikaisia arvokkaita maalauksia ja ikoneja. Bogatyrin tehtävä on palauttaa kansallisaarteita Venäjälle, mutta ei suinkaan valtiolle, eikä Kremlille tai ensimmäisellekään oligarkille. Tämä on tärkeää mainita nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, joilla on muuten oleellinen osansa Liuksen uutukaisen taustatarinassa.

Teoksen toinen juonikulku seuraa Ukrainan rintamalla sotinutta ja vaikeasti traumatisoitunutta Eeroa ja hänen puolisoaan Ukrainasta Suomeen paennutta Anastasiiaa. Oikeastaan heidän selviytymistarinansa vie huomion maalauksista, vaikka nämä tarinan liikkeellepaneva voima onkin. Eero hakee vertaistukea veteraanijoukosta ja viimeisillään raskaana oleva Anastasiia jokapäiväistä leipää paikallisesta sisäleikkipuisto Taikamaailmasta. Jos yrityksen omistajalta puolivenäläiseltä Olegilta kysytään, sisäleikkipuiston taika perustuu vahvasti hyväksikäyttöön, ellei ihmiskauppaan. Eipä tarjoa veteraanijoukkokaan pelkkää biljardia, kokkailua ja rentoa yhdessäoloa. Eero houkutellaan arvokuljetusryöstöön. Anastasiia yrittää pelastaa sen mikä heidän parisuhteestaan on pelastettavissa ja kääntyy Noussairin ja Pippurisen puoleen.

Liuksen aikaisemmille lukijoille sisältö ei tule yllätyksenä ja täyttää vähintäänkin odotukset. Vahvaa tilannekuvaa, huolellista taustoitusta ja ilmeikästä kerrontaa. Rikotun rintaman sivuilla mennään välillä kuin Teknavissa, tosin tuon tekniikkaan ja autoihin keskittyneen ohjelman häiriintyneessä versiossa. Jakson aihe on keikka-autojen varustelu ja lippaanvaihtovälien minimointi. Eikä siinäkään vielä kaikki. Teos tarjoaa hiuksia nostattavia tarinalinjoja, koskettavia ihmiskohtaloita ja kainostelematonta huumoria.

Lius käyttää taiteellisessa työssään kaikkia pensselikokoja, räiskii, sivelee ja hipsuttaa. Kankaalle hahmottuu kaikkea aina verestä ja luunpaloista koskettavaan ja katkeransuloiseen parisuhdekuvaukseen. Sitten on nämä Pippurisjaksot, joiden voisi kuvitella kirjautuneen ”tuo lapsi töihin” -päivänä. Osat aikuisen ja lapsen välillä olisivat vain vaihtuneet. Ajatukselle voi hymyillä. En tee pilaa. Itse ajattelen niin, että varttunut ihminen sisältää kaikki aikaisemmat ikävuotensa. On sääli, jos tämän kieltää itseltään. Lius ei kiellä. Hän on avannut luomisprosessiaan ja siihen sisältyy ihan konkreettista leikkiä.

Leikkisyydestä huolimatta Liuksen tuotanto ei ole potentiaalinen jokatytön ja jokapojan ensimmäinen aikuisten kirja. Te tiedätte tiiliskivivertauksen. Tässä piilee uudemman polven lukuharrastajien suurin haaste. Päästäkseen tavallaan näköalapaikalle, on sen saavuttamiseksi nähtävä vaivaa ja ponnisteltava. Pitää kahlata kirjaimien läpi ja kiivetä sanojen päälle. Lopulta kun saavutat näkymän, on se silloinkin kuviteltava eteensä ihan itse, sen kaiken luetun perusteella siis. Sellaista on lukeminen.

Vielä yksi juttu. Se perhanan Lius onnistuu koskettamaan. Kaikkien kovaksi keitetyn trillerin tyyppiainesten ja pieruhuumorin jälkeen Lius avaa kyynelkanavat, eikä vain naurusta. Hitto vie, 50+ elämää nähnyt mies itki lukiessaan kirjan viimeisiä sivuja. Varmaan jokin hormonijuttu. Pitäisi mittauttaa testotasot.

Rikottu rintama on uuden Karelia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Tätä kirjoittaessa tuon Suomen toiseksi suurimman rahapalkinnon jakotilaisuuteen on vajaat kolme tuntia. Olisipa mojova yllätys, jos jännityskirjallisuuden edustaja nappaisi voiton. Peukkuja!

Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet - sarjan yhdeksäs osa vie helsinkiläisdekkarin Miamiin

 

Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet

Crime Time 2025. 255 s. 

Ari Wahlstenin vakiosankari afroamerikansuomalaisen Kit Karisma on henkilökohtaisemman tehtävän edessä kuin koskaan. Mies Karisman menneisyydestä ilmestyy ison meren takaa aikomuksenaan ottaa tuo helsinkiläisyksityisetsivä hengiltä. Heti kohta Karismalle selviää syykin, kun tähän vilpittömään suomalaisen tangon ystävään ja Corsa kuskiin ottaa yhteyttä miamilainen rikosylikomisario Christina Jimenez. Kaksikymmentä vuotta aiemmin Karisman yksityisetsiväisän murhassa käytetty käsiase on löytynyt. Itse tekijä on edelleen teillä tietämättömillä. On selvää, että tällainen tieto ei jätä Karismaa rauhaan ja hänen on jäljitettävä isänsä murhaaja, varsinkin kun teon taustatahot haluavat näköjään vaimentaa pysyvästi myös hänetkin.

Juttu vaatii matkustamista Miamiin entisille kotikonnuille ja vanhojen tuttujen tapaamista niin hyvässä kuin pahassakin. Vaaditaan myös takaumavierailuja kahdenkymmenen vuoden taakse. Silloin nuori Karisma viettää aikaa Miami Boxing Clubilla, heilastelee ja yrittää noudattaa vuoden 1964 kullanvärisellä Cadillac 4d 62 sedanilla ajavan isänsä neuvoja. Neuvot koskevat seuran valintaa. Nuorten lähtökohdat vaihtelevat poliisin pojasta ammattirikollisiin. (Oli muuten pakko mainita auton malli noin tarkkaan, koska ajopeli on tasan vastaava Hurriganesin Roadrunner albumin kansikuva-auton kanssa, paitsi tietysti väriltään.) Takauman ansiosta lukija pääsee mukaan veritekoon johtaneeseen tapahtumasarjaan tässä ja nyt -kohtauksina. Mukaan päätyi silloin myös Kit Karisma. Samasta syystä hän teki äitinsä kautta Suomen kaksoiskansalaisena jenkkinä ratkaisunsa ja vaihtoi merenrantamaiseman Atlantista Itämereen.

Allekirjoittaneella oli kunnia osallistua kirjan julkaisutilaisuuteen Kallion kirjastossa ja toki jatkoillekin. Kiitoksia Wahlsten! Ei johdu konjakkitarjoilusta jos sanon, että sarjan yhdeksännen osan kaikki 255 sivua sisältävät loistavia juonenkaaria, käänteitä ja kohtauksia ilman turhia sivujuonia. Olen sanonut tämän ennenkin. Wahlstenin kerrontaratkaisu on tietoinen. Ihan kaikki ei ole kuitenkaan tietoista, selviää tapahtuman haastatteluosuudessa. Kirjailijan työskentely ei ole alusta loppuun luku luvulta suunniteltua insinöörityötä, vaan lähempänä tyyliä, jossa mies astuu ovesta ulos, eikä tiedä mitä kulman takana odottaa. Ihan jo senkin puolesta en voi kuin ihmetellä, että päästyäni kirjan loppuun, oli pakko selata aikaisempia tapahtumia ja kerrata syy-yhteyksiä. Jännitekaaret ovat todellakin rikoskirjallisuuden eliitistä. Matkan varrelta on löydettävissä enteitä ja alustuksia tulevaan, eikä niistä saa millään muotoa tekemällä tehtyä kuvaa, vaan ne ovat luonnollinen osa tapahtumien jatkumoa. Tätä voi ihmetellä. Wahlsten mainitsi kirjoittavansa lähes kerralla valmista ilman toisia tai kolmansia versioita. Ärsyttää! Itsestäni on tullut loputon hioja. Voi kun se jäisikin edes hionnaksi! Tosin, kun tietää Wahlstenin teatteritaustan ja kokemuksen kirjoittamisen opettamisesta, voi työmenetelmät ja ammattitaidon ymmärtää. Ei tietenkään voi verrata. Sitä Wahlstenkin painotti yleisötilaisuudessa. Niin sanottuja oikeita työmenetelmiä on useita.

Niin kuin Kuoleman pitkät jäljet, on koko kirjasarja konstailematonta, tyylitajuista ja sujuvaa kerrontaa. Wahlsten osaa kiusata lukijaa, mutta hyväntahtoisesti. Näytteeksi siitä kelpaa tämän viimeisimmän kirjan avoin loppu. Te tiedätte, ketkä olette jo oman kappaleenne lukeneet. Tuli muuten pitkä vuosi odotella kirjailijan seuraavaa teosta.

Pakkanen panee. Niin panee Karismakin, nimittäin nilkkejä kylmäksi

 

Ari Wahlsten: Pahan syleily

Crime Time 2024. 262 s.

Kaikkea sitä tarttuu ruokaostoksilta marketista mukaan, vaikkapa Ari Wahlstenin Kit Karisma -dekkarisarjan kahdeksas osa Pahan syleily. Tällä kertaa helsinkiläistä yksityisetsivää lähestyy siskoaan sureva nainen, joka ei suostu uskomaan luontoaktivistina kunnostautuneen Ansan kuolemaa onnettomuudeksi. Sellaiseksi poliisitutkinta on auton kanssa rotkoon syöksymisen julistanut. Eihän Ansa edes suostuisi ajamaan polttomoottorilla varustettua kulkupeliä, puhumattakaan sellaisen varastamisesta, kuten pöytäkirjat väittävät. Epäselvyydet herättävät Karisman kiinnostuksen ja hän lupautuu penkomaan sisaren kohtalon taustoja.

Taas on pullataikinavertaus paikallaan. Tutkimukset paisuvat ja taustalta näyttäisi löytyvän vaikuttajia aina rakennusfirmasta valtakunnan politiikkaan. Kaikki hyvämaineisia tietenkin. Nykyään ihmiset eivät menee kyläilemään ilman, että soittaisivat ensin. Paitsi Kit Karisma. Silloin vain joutuu tinkimään tarjoilun suhteen. Hänen kyläpaikkojensa pöytä on katettu lyijyllä ja luuvitosilla. Yksi tämänkertaisen seikkailun erityispiirre on suomalaisen talven ankara läsnäolo ja tämä paitsi merenrantakaupungin kaduilla, niin myös armottomassa Lapin luonnossa, jossa Karismalla on hengenlähtö lähempänä kuin kenties koskaan aikaisemmin. Ruumiita tulee tosin muutenkin, joko Karisman toimesta tai muiden, se vielä tässä kohtaa paljastettakoon.

Yllättävän paljon Wahlsten onnistuu upottamaan koukkuja ja käänteitä 262 sivuun, vaikka alustana onkin perus dekkarikaava. Tai jos olen rehellinen, en enää ylläty. Tiesin tämän jo aikaisempien Kit Karisma -teosten perusteella. Eikä tyhjäkäynnistäkään pääse sakottamaan. Kirjailijan teatteritausta näkyy tässä edukseen. Näyttämöllä pannaan tapahtumaan. Yhden deus ex machina pelastautumisen olin huomaavinani, jonka Wahlsten tosin kirjoittaa auki myöhemmin. Ilman tämän mainitsemista laatimani kirjoitelma ei olisi arvio, vaan mainos ja mainoksista jotkut saavat ihottumaa.

Pahan syleilyssä on mukana kaikki aikaisemmat tutut ja tunnistettavat elementit, joita ilman Wahlstenin luomus ei olisi oma itsensä. Veitsenterävä sanailu, Opel Corsa, Unto Monosen tangot ja skottiviski, nämä ihan vain esimerkkeinä. Unohtaa ei pidä itse Kit Karisman verenperimää, jonka hän on saanut afroamerikkalaiselta isältään. Jos dekkarisarja kääntyisi englanniksi ja britit innostuisivat filmatisoimaan sitä, kuuluisi päärooli Idris Elballe. Olen varmaan toistanut tämän aikaisemminkin. Tulen toistamaan sitä myös jatkossa. Olen Elba fani. Elba ja Karisma fani. Ennen brittejä voitaisiin aloittaa ihan suomalaisella versiolla. Ehdotan kansanliikettä.

Sarjan aikaisemmasta teoksesta Langennut kaupunki voit lukea tästä. Nämähän ovat siis itsenäisiä toisistaan erillisiä juttuja. Usein sanotaan näin, mutta tällä kertaa sana pitää. Ja tosiaan, ostin kirjan Joensuun Prismasta.

Kaksoismurhaaja avoimena

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

(De kallar mig solvallamördaren, 2018)

Suom. Juhamatti Lähdesmäki. Crime Time 2019. 320 s. pokkari

Tuntuu olevan tuo Tukholma oikea rikoshautomo. Otetaan suomalainen poika, mieluiten yksinhuoltajaperheestä ja tutustutetaan hänet kolttosia keksivään ja jännityksenkipeään (onko muunlaisia?) poikaporukkaan. Sekoitetaan joukkoon perheväkivaltaa, ulkopuolisuuden tunnetta, syrjintää (finnjävlar!) ja ripotellaan mausteeksi keskushermostoa stimuloivia aineita, niin soppa alkaa olla valmis. Janne Ranisen elämäkerran Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi lisäksi luin vasta vähän aikaa sitten Arvokuljetusryöstäjä Matti Sarénin mafiaelämä -kirjan ja tunnistin näiden kahden miehen kohtaloista samoja piirteitä. Yleistänkö? Ei kaikki ja niin poispäin, mikä sekin on totta, mutta silti taustoissa on paljon samaa.  Onneksi en ole kriminologi.

Toisin kuin Matti Sarén, Janne Raninen syyllistyi rikoksista pahimpaan ja oli vähintäänkin osallisena toiseen. Teot olivat harkittuja. En sano vakaasti harkittuja, koska molemmilla kerroilla vaikuttimina oli ulkopuolisia tekijöitä, stimulantteja, manipulointia, jopa huijauksen makua, vaikka Raninen sanookin tehneensä lopullisen päätöksen itse ja ensimmäisessä tapauksessa selvinpäin. Ensimmäisen murhan kohde oli pahamainen jugomafia Dragan ”Jokso” Joksović, jonka Janne ampui kylmästi Solvallan raviradalla pelijonossa vuonna 1998. Toinen murhista tapahtui 15 vuotta sitten Vuosaaressa yksityisasunnossa ja tuli myöhemmin ajankohtaiseksi ex-huumepoliisi Raimo Aarnion alamaailman yhteyksien kautta. Ruotsinturkkilainen Jannen lapsuudenkaveri Volkan Ünsal pääsi hengestään saman naisen asunnossa, joka myöhemmin paljasti tulenarkaa tietoa Aarnion tapauksen tutkijoille. Janne oli yhtenä joukossa, eikä halua vähätellä rooliaan, vaikkei kirjan kertoman mukaan ollut antamassa varsinaista kuoliniskua. Kuka on pässi, kuka naru ja kenen pussista on heinät maksettu? Kenelle kilikellot soivat? Aiheellisia kysymyksiä, nimittäin Ranisen kirjan ruotsinkielisestä painoksesta päätyi 15 sivua poliisin esitutkintamateriaaliksi. Oijoi, säger jag!

Muutos, jonka Raninen on vuosien varrella käynyt läpi kuulostaa sadulta. Tätä nykyä hän toki istuu edelleen Sörkassa, mutta on kouluttautunut ja jatko-opiskelee tavoitteenaan restonomin tutkinto. Vankeuden aikana hän on tullut isäksi ja tajunnut, että monessa tapauksessa vanhempaakin enemmän rangaistuksesta kärsii lapsi. Sitä Raninen ei ole jäänyt pelkästään harmittelemaan, vaan on kirjoittanut aiheesta kirjan Isänä vankilassa – Vanhemmuus vankilassa ja sen vaikutus lapsiin (Mediapinta 2013). Lisäksi hän on perustajajäsen ja puheenjohtaja hyväntekeväisyysjärjestö Voikukkalapset ry:ssä. Poistumisluvillaan hän kiertää seminaareissa, kouluissa ja vastaavissa kohteissa kertomassa elämänmuutoksen mahdollisuuksista. Kirja jättää pohdittavaa. Pahuus ja hyvyys, miten vaikeaa niitä onkaan määritellä. Samoin on totuuden ja luottamuksen kanssa. Molemmat ovat rikollisessa maailmassa vähintäänkin koetuksella. Enkä tiedä voiko tätä rajata pelkästään rikolliseen maailmaan.

Kirja oli ilo lukea. Jos nyt heittäydyn oikein vertauskuvalliseksi, sen sanomaa voisi verrata sitten vaikka voikukkaan. Se puskee esiin vaikka asfaltinraosta. Hyvä voittaa.

Ammattirikollisen elämäkerta

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sarénin mafiaelämä

Crime Time 2019. 227 s.

Joskus aikaisemmin tiedustelin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä mielipidettä true crime -kirjallisuuteen ja olisin mielelläni ottanut vastaan jopa lukusuosituksia. Tiesin kyllä, että tuo kirjallisuuden laji jakaa mielipiteet. Toiset näkevät lajin tuotoksissa opetuksellisen ulottuvuuden, kun taas monien mielestä niissä mahtaillaan ja ne ovat omiaan lisäämään pahojen poikien ja tyttöjen fanitusta – houkuttelee jopa pahantekoon. Mielenkiintoisinta on, ettei kukaan vastannut minulle. Aihe voi olla kuuma peruna. Paljastaessaan mieltymyksensä, tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään. Keskustelunaloitukseni saattoi olla liian neutraali. Olisi jyrkemmin pitänyt valita oma puoli. Helpompi peesata, tai kyseenalaistaa. Mitä tuohon mahtailua vai hyvä opetus kysymyksenasetteluun tulee, niin vastaan tylsästi: sekä että. Sama asia voi olla yhtä aikaa sekä hyvä, että paha.

Matti Sarénin elämänvaiheisiin minut johdatteli Varkaudessa järjestetty Dekkarit-Festivaali, jossa sain henkilökohtaisesti tavata hänet, sekä kirjan toimittaneen rikoskirjailija Harri Nykäsen. Oli mielenkiintoista seurata heidän haastattelua, sekä keskustelua, johon he osallistuivat yhdessä poliisitaustaisen kansanedustajakirjailija Marko Kilven ja Tukholman yliopiston rikospsykologian tohtori Angela Aholan kanssa. Aiheena oli profilointi. Ahola on muistaakseni toisen polven ruotsinsuomalainen ja ehtinyt jo jonkin verran unohtaa sanastoamme. Tässä hänelle toimi oivallisena apuna kuusivuotiaana Tukholmaan äitinsä kanssa muuttanut Matti Sarén. Viehättävä asetelma, ex-gangsteri tulkkaa tohtoria. Siistiä!

Itse kirjaan. Yksinkertaisimmillaan kuvaisin Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sarénin mafiaelämä teosta vaikeuksien kautta voittoon tarinana. Paha tekee parannuksen. Vähän niin kuin Kaunottaressa ja hirviössä, paitsi etten nähnyt Nykäsessä kaunotarta, jos en sen enempää Sarénissa hirviötäkään. Ennen lopullista parannusta minäkertoja Matti Sarén kertoo lapsuudestaan, ulkopuolisuuden tuntemuksista, kaveripiiristään ja valinnoista, vääristä sellaisista. Kerronnan painopiste pysyy pääasiassa viimeksi mainitussa. Valinnoille löytyy selittäviä tekijöitä. Lavea tie johti suorastaan sadunhohteiselle rikollisuralle, mafiapiireihin, yltäkylläisyyteen ja jetset -elämään, josta Sarén ei kuitenkaan saanut elämälleen todellista sisältöä. Organisoijana hän oli kurinalainen, järjestelmällinen ja toteutuksessa päättäväinen, joka oli paras tapa välttää tarpeeton väkivalta. Ulkopuolisia ei saanut vahingoittaa. Hän ja hänen monikansallinen porukkansa erikoistui arvokuljetusryöstöihin. Muuna aikana hän oli kuin kuka vain menestyvä bisnesmies, hyvä naapuri ja puoliso.

Kirjaa lukiessa sokeutui. Jossain vaiheessa ei enää ymmärtänyt lukevansa todellisia oikean elämän tapahtumia. Joutui jopa nauramaan. Sarén sanookin, että jos elämänvaiheita lähdettäisiin muokkaamaan elokuvan muotoon, siitä ei tulisi draama, vaan mieluummin satiiria. Rikollisen elämäkerraksi tapahtumat ovat uniikkeja. Eniten jäin miettimään omistuskirjoitusta. Mikalle Matilta. Kiitos kun kuuntelit. Onko tosiaan niin, että joidenkin meistä on ensin tehtävä elämänura ammattirikollisena ennen kuin saa puheenvuoron? Olisikohan tätä kirjaa koskaan kirjoitettu, jos pienenä lapsena isänsä menettänyttä suomalaista maahanmuuttajapoikaa olisi kuunneltu vähän aikaisemmin? Tietenkään lähtökohdilla ei voi yksistään selittää tekoja, mutta jostainhan on aloitettava. Onneksi en ole kriminologi, tai kasvatuksen ammattilainen.

Vielä mukana, eli Undertaker maratonin kuoleman kilometrit

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Crime Time 2019. 347 s.

Undertaker maraton on ylittänyt puolivälin. Joitain irtiottoja on jo nähty, sekä ensimmäiset uupumiset. Silti kärkijoukko on pysytellyt suurin piirtein kasassa. Ennakkosuosikkien tekemisiä kyttäillään. Mielestäni maratonvertaus sopii Marko Kilven romaanisarjan arvioon osuvasti, nimittäin sarjan kolmonen, Kuolemanlaakso edustaa jo loppupuolen osuuksia. Käsitykseni perustuu Radio Rockin haastatteluun, jossa kirjailija tarkensi suunnitelmiaan sarjan jatkon suhteen. Haastattelun suhteen taas olen muistini varassa, se kun tuli joskus alkukesästä, joten korjatkaa jos muistelen väärin. Alun perinhän Kilpi kaavaili Jarmo Kivi -saagaa jopa kahdeksanosaiseksi. Nytkin hahmot jäävät toki elämään (paitsi kuka jää, kuka ei), mutta yhtenäinen tarina saavuttaa päätöksensä vähän aikaisemmin. Jatkossa tarinankaaret pysyttelevät kuulemma lyhyempinä. Ratkaisua Kilpi perustelee lukijatottumuksille. Pitkän yhtenäisen juonen seuraaminen saatetaan kokea raskaaksi ja vaatii sitoutumista. Se on kyllä totta. Mukaan hyppääminen ei ole silti vielä myöhäistä. Itse olen lukenut kirjat suurin piirtein niiden ilmestymisaikoihin. Mielenkiintoista olisi lukea koko setti putkeen, sitten kun sen viimeinen piste on lyöty ja painettu romaanin asuun.

Ken ei vielä tiedä mistä on kysymys, se kerrottakoon. Jutun päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan kriminaali, joka tekee peiteroolinaan hautausurakoitsijan hommia. Kivi on järjestellyt apulaisekseen Tuomas Linnun, rehellisen, mutta epäonnekkaan nuoren miehen, joka hyvistä yrityksistä huolimatta on jäänyt ilman työtä ja onnea. Kiven arkkivihollinen on täysi psykopaatti Rundi. Undertakerin maailmaan kuuluvat myös miesten lähimmäiset, sekä luonnollisestikin poliisikunta. Kiven vaimo Leena on pappi ja pyrkimässä kirkollisessa maailmassa vaikutusvaltaiseen asemaan. Tuomaksen siippa yrittää puolestaan selvitä mielenterveysongelmistaan ihan vain hengissä. Poliiseilla ei mene yhtään sen paremmin. Minuun heistä on tehnyt voimakkaimman vaikutuksen Tiina, jonka poliisimies on päätynyt ampumaan itsensä ja tehnyt sen Tiinan silmien alla. Naisen elämänhalu on poissa ja käytös paikoin itsetuhoista. Paikoin? Saatan vähätellä.

Tältä pohjalta ei hyvänmielenkirjaa kirjoiteta, eikä Kilpi ole siihen pyrkinytkään. Kerronta on tiukan realistista. Kilpi lyö pöytään ilman pihistelyä nyky-yhteiskunnan vääryyksiä: kansainvälistyvän rikollisuuden, poliisien supistuvat resurssit, riippuvuussairaudet, mielenterveysongelmat, työttömyyden, kouluampumiset, sosiaalisen median, sekä nettimaailman vaarat. Kuvitteellisena kertomuksena kirjasarjan asetelma on kutkuttava. Iso paha sijoittuu näyttämölle kaikkien eteen, eikä kukaan näe häntä. Tarkoitan Kiveä. Hahmona hän ei kuitenkaan ole yksiselitteisen turmeltunut. Hautturista löytyy useita kerroksia, pohjimmaisena huolehtiva perheenisä, puoliso ja hyväntekijä, mutta myös armoton tappaja. 

Kolmososan päätös pistää toivomaan, etteivät Arkadianmäen kiireet häiritse Kuopion miehen luovaa työskentelyä liikaa. Aiemmasta tuotannosta olen laatinut pieniä kirjoitelmia 6/2020 lakkautuville kotisivuilleni http://www.mikakahkonen.fi/?cat=115