Kaarina Griffiths: Nummen peto

 

Kaarina Griffiths: Nummen peto

Otava 2026. 399 s.

(Arvostelukappale) 

Myrsky, kummitustalon maineessa oleva syrjäinen majatalo keskellä nummea, puron partaalta löytyvä ihmiskallo. Mitä muuta enää tarvitaan lisää härkkimään jännityksennälkäisten lukijoiden mielikuvitusta? Vaikkapa murha ja suljettu piiri epäiltyjä. Vai onko teon takana sittenkin nummen peto? Legendan mukaan tuo peto olisi iso koira tai pantteri, tai joidenkin tarinoiden mukaan jättiläismäinen mies, joka vaeltaa nummella etsien seuraavaa uhriaan.

Näistä lähtöasetelmista starttaa Kaarina Griffithsin neljäs Cornwall-mysteeri Nummen peto, kun profiloija Antti Honkasen ja Truron poliisiaseman poppoon ratsastusretki keskeytyy ensinnäkin porukan uusimman tulokkaan konstaapeli Ivy Green hevosonnettomuuteen ja toiseksi jo mainittuun sääilmiöön. Suojaa he hakevat Jamaica Inn -pubista. Anniskelupaikan ja majatalon asiakaskunta edustaa yhteiskuntaa minikoossa. On rikollisia, on poliiseja (itse asiassa kokonainen murharyhmä), pappi, lääkäri, toimittaja, sisällöntuottaja ja joukko turisteja. Nämä ainakin. Poikkeusolojen antikliimaksina toimii yhden asiakkaan katoaminen ja hänen myöhempi löytyminen surmattuna. Haiskahtaa suljetun paikan mysteeriltä. Mutta veriteko ei jääkään ainoaksi, vaan aloittaa murhasarjan, jonka tutkintavastuun ottaa tuttuun tapaan rikostarkastaja Paul Diggins.

Tämäkään rikosromaani ei tuota Griffithsin nimeen vannoville dekkarihulluille pettymystä. Teos sisältää taas kerran kiinnostavia taustatarinoita ja viittauksia aiemmin ilmestyneiden romaaninen tapahtumiin ja paikkakunnan historiaan. Ehkä tärkein on tässä kohtaa Daphne du Maurierin vuonna 1936 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani Jamaica Inn, johon Nummen pedossa viitataan. Paikkakunta ja edelleen oikeasti olemassa oleva pubi ovat siis inspiroineet kirjailijoita jo pidempäänkin.

Truron poliisiaseman työyhteisö on tervehenkinen ja toisiaan tukeva. Vaikka itse rikostutkinta noudattaa lajityypillistä kaavaa, välttelee teos monessa muussa kohtaa totuttua dekkareille tavanomaista esillepanoa. Malliesimerkkinä päätutkija Diggens ja hänen mieltymyksensä kirjoittaa runoja, nauttia sitruunakeksejä ja hoitaa puutarhaa. Kaikilla tärkeimmillä henkilöhahmoilla on jokin viehättävä, ellei eksoottinen piirre. Profiloija Antti Honkasen sukutaustasta löytyy šamaanin vikaa. Antille läheiseksi muodostunut etsivä Sarah Hayden tulee taas noitasuvusta ja uudella tulokkaalla rikoskonstaapeli Ivy Geenillä painaa taustalla poliisi-isän kohtalo. Tutkinnan ja yksityiselämän hyvänmielen kuvaukset ovat pysytelleet kirjailijan näppäimistöllä tasapainossa. Kun päätutkija hoitaa puutarhaa tai pulahtaa Antti Honkasen kanssa saunan kuumuudesta vilpoisaan mereen, laskeutuvat lukijankin hartiat ja hengitys vapautuu, kunnes taas päästään jännittämään missä ja millä lailla sarjamurhaaja seuraavaksi toteuttaa itseään.

Ihan kuin tämän olisi kirjoittanut psykoterapeutti, paitsi niinhän todella onkin. Viimeistään tutkijoiden palauttavat keskusteluhetket sopivien juomien ja syötävien äärellä paljastavat kirjailijan erikoisalan luovan kirjoittamisen ulkopuolelta. Kirjailija, terapeutti ja toimittaja Kaarina Griffiths asustelee Cornwallissa ja hyödyntää oivalliseen tapaan tienoon legendoja. Aikaisemmin sarjassa on ilmestynyt teokset Meren syliin  (2023, 399 s.), Lintumies  (2024, 284 s.) ja Tuulisolmut  (2025, 399 s.). Kirja vuodessa ja huom.  Lintumiestä lukuun ottamatta tasan samassa sivumäärässä. Pedanttista.

Cornwall-mysteerisarjan luupissa legenda Lintumiehestä

 

(Kannen kuva: Anne Väänänen)

Kaarina Griffiths: Lintumies

Otava 2024. 384 s.

(Ilmainen kappale kirjailijalta/ kustantajalta)

 

Viime vuonna julkaistu Cornwall-mysteerisarjan ensimmäinen teos Meren syliin saa jatkoa Lintumiehellä. Cornwallilaisessa Mawnan Smithin kylässä elää uskomus Lintumiehestä. Sellaisen näkeminen povaa pahaa ja on äärimmäisessä tapauksessa kuolemaksi, niin kuin oli edellisen kerran käynyt 1970-luvulla. Näköhavaintoa oli seurannut miehen ruumiin löytyminen rannalta. Nyt sama toistuu, vaikkakin kirkon pihassa, mikä tarkoittaa rikostarkastaja Digginsille ja hänen ryhmälleen töitä. Murhaaja ei pyri kätkemään asiayhteyttä legendaan, vaan jättää uhriinsa tiettyjä siihen viittaavia vihjeitä. Silti avoimia kysymyksiä jää ja ne vain tuppaavat lisääntymään, kun yksi jos toinenkin kylän asukas päätyy väkivallan uhriksi. Tarvitaan suomalaisen profiloija psykologi Antti Honkasen apua. Tällä kertaa se sopii Digginsille oikein hyvin. Miehet ovat saaneet vanhat skismat puretuiksi ja lähestyvät ylimpiä ystävyksiä.

Luonnollisestikaan poliisit eivät ole valmiita langettamaan tekoa ylimaallisen voiman aiheuttamaksi. Motiiveja löytyy aina kielletyistä suhteista, paikkakunnan rakennushankkeista, kylällä järjestettävästä surrealistisen taiteen festareista, sekä kenties mielenkiintoisimpana kylän laitamilla asustelevan erakon valokuvasta, joka sattuu häviämään. Kuvassa esiintyy kolme miestä, yksi heistä natsiupseerin univormussa. Eihän Cornwallissa pitänyt olla yhteyksiä natsiarmeijaan.

Kirjan parasta antia on taas kerran paikallisten legendojen hyödyntäminen ja kerta kaikkiaan ainutlaatuinen tapahtumamiljöö. Cornwallissa asusteleva kirjailija, toimittaja, psykoterapeutti Kaarina Criffiths on tämän suhteen porannut kultasuoneen. Hän vie tapahtumia henkilöhahmojen ehdoilla ja jättää heille tilaa ilmaista itseään paikoin riittoisalla ja lavealla dialogilla. Ihailtavaa on, että tapahtumat etenevät kronologisesti ilman takaumaloikkia. Heti on sanottava, että on takaumillakin oma paikkansa. Riippuu tarinan ja sen perusajatuksen ehdoista. Takaumat eivät saa olla itsetarkoitus. Tässä niitä ei tarvita.

Pidän myös positiivisena piirteenä, ettei hän sorru lukujen päätteeksi pakkokoukkuihin, niihin cliffhangereihin tai page turnereihin – miksi niitä nyt halutaan nimetäkään, paitsi sitten vasta kun ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Siinä vaiheessa joutui jo pidättelemään sivujen kääntymistä. Luin toki ulkona ja kävi tuulenvire, mutta silti. Osa luvuista ja kohtauksista ovat puhtaasti englantilaisen elämäntavan fiilistelyä kaikkine tee, pubi ja ruokakulttuureineen. Mikä voisikaan olla cozympaa? Pehmodekkarihan tämä on.

Jos saan arvata, paikallishistorian ja faktatiedon oikeassa suhteessa on saanut tehdä editointia. Mikä on riittävästi, mikä liikaa. Paikkakunnan erityispiirteet ja legendat ovat oikeasti kiinnostavia ja niistä voisi lukea enemmänkin, mutta juonellisessa murhamysteerissä niillä maustamisen kanssa saa olla tarkkana. Jos vaikka jäljitetään rikollista ja tämä saattaa odottaa jo seuraavan kulman takana, ei siinä kohtaa historiakatsauksilla ja keskiaikaisilla kansanlauluilla ole sijaa. Kuulisin niistä enemmän muuna aikana, vaikka Jolly Sailorissa (pubi). Painotuskysymyksiä ja makuasioitahan nämä ovat. Juuri tämän vuoksi romaaneja nimitetään teoksiksi, eikä tuotteiksi. Yleisesti ajatellen kirjojen vivahteista, tarinan asemoinnista, rytmistä, tyyliratkaisuista ja niiden vaihtelevuudesta ei voi olla kuin ilahtunut. Edelleen ihmiset kirjoittavat ihmisille, eikä tekoäly. Säilyköön särmät!

Loppuun vielä kuuma vinkki. Te, jotka aiotte tarttua Griffithsin uutuuteen tai olette jo mahdollisesti lukeneet tämän, kannattaa kuunnella myös Kirjakävelyllä podcastin jakso, jossa Anna Paldar haastattelee Kaarina Griffithsiä Lintumiehestä ja hänen aikaisemmista romaaneistaan. Henkilöhahmoilla on mielenkiintoinen jatkumo. Samalla saa kuulla muutakin kirjailijan työtekniikoista ja taustoista ulkomailla asuvana suomalaiskirjailijana.  

Kirjaesittelyni mysteerisarjan aloituksesta Meren syliin voit lukea täältä.

Kaarina Griffithsin Meren syliin - Englannin rannikkokylän mystiikkaa ja tenho viehättää

 

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Otava 2023. 399 s.

 

Kaarina Griffithsin jännitysromaani Meren syliin aloittaa Cornwall-mysteeriksi nimetyn sarjan tarinalla, jossa pienen englantilaisen merenrantakylän pubin tarjoilija katoaa ja jonka ruumis löytyy myöhemmin koristeltuna merenneidoksi. Koristelulla on iso merkitys St Serenen -kylän asukkaille. Paikkakunnalla elää legenda kauniista tuntemattomasta naisesta, joka ilmestyi kirkkoon ja rakastui kirkkoherraan, joka pian tuon kohtaamisen jälkeen katosi. Uskomus merenneidosta ja syvyyksiin uponneesta kirkkoherrasta elää sitkeään.

Poliisit, heidän etunenässään puutarhanhoitoa ja Digestive keksejä rakastava rikostarkastaja Paul Digginsin alkaa tutkia juttua, heti kun vain saa päivän keksiannoksensa. Ilman keksejä Diggins ei yksinkertaisesti pysty toimimaan, mikä kelpaa laitoksella hyvässä mielessä pilailunaiheena. Tuekseen rikostarkastaja saa suomalaisen kriminaalipsykologi ja profiloija Antti Honkasen, vaikkei Diggins alkuun niin välittäisikään. Miehet ovat jo kaksi vuotta aikaisemmin tavanneet vähän samoissa merkeissä, kun paikkakunnalla katosi nainen ja Honkanen oli jopa päätyä epäiltyjen joukkoon. Miehet pääsivät torautumaan. Honkanen saattaa olla joidenkin makuun turhan kukkomainen. James Bondia muistuttava konsultti asuttaa ja ylläpitää hulppeaa Trennan kartanoa, surffaa ja ajaa klassikkourheiluautoilla.

Tarjoilijan katoamisen aikoihin merenrantakylään saapuu suomalainen kuvataiteilija Kaisla Aalto, tavoitteenaan inspiroitua merenrantamaisemista. Kyläyhteisö ottaa hänet vastaan avosylin. Erityisen hyvin hän tutustuu pakistanilaistaustaiseen Evening Starin toimittaja Emmy Pateliin, joka on tullut tekemään katoamistapauksesta juttua. Naisten välillä synkkaa heti, eikä Aalto voi sallia toimittajan majoittua hotelliin, vaan vaatii tätä mökkiseurakseen. Ei aikaakaan, kun naiset saavat huomata joutuneensa vainotuksi. Se ei voi johtua pelkästään tiettyjen kyläläisten ahdasmielisyydestä seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Vaikuttaa pahasti siltä, että naiset ovat pääsemässä murhaajan jäljille poliiseja nopeammin ja siitähän ei seuraa mitään hyvää.

Se itse juonesta ja perusajatuksesta. Sananen miljööstä. St Serenen kylä sijaitsee lähellä Penmeren lahtea, joka on tunnettu luolistaan. Niihin sanotaan merirosvojen aikoinaan kätkeneen ryöstösaaliitaan. Mikään minun esittämäni kuvaus ei antaisi oikeutta muulle maisemalle. Kaikki, jotka ovat katsoneet englantilaisia maaseudulle ja varsinkin rannikolle sijoitettu televisiosarjoja, voivat kuvitella mitä tältä romaanilta voi odottaa. Se täyttää odotukset.

Tarinan kyläyhteisö on kokoonsa nähden runsas ja värikäs. On taideyhteisöä, elämäntapakommuunia, kalastajakulttuuria, uskonnollista ääriajattelua ja sosiaalisen kanssakäynnin ristivetoa. Epäiltyjä piisaa, niin kuin whodoneit-dekkariin kuuluukin. Mielellään en lähtisi arvostelemaan teosta mistään. Muutenkin, vaikkapa ”liian vähän versus liikaa” -tuijottaminen on turhaa, koska näissä asioissa mielipiteet menevät usein ristiin. Ai usein? Mieluummin aina. Teos on itsessään aina täydellinen ja valmis. Vain painotukset vaihtelevat. Saa väittää toki vastaan. Meren syliin -romaanin painotus on ihmissuhteissa ja ympäristössä, mistä tulikin mieleeni, että on kirjalla myös sanoma ja kantava teema: luonnon- ja vielä tarkemmin merensuojelu.

Lievetekstin mukaan Kaarina Criffiths on Cornwallissa asuva terapeutti ja toimittaja, jonka perheeseen kuuluu brittimiehen lisäksi löytökoira ja eläkeläishevonen. Kustantaja Otavan sivujen mukaan häneltä on ilmestynyt aikaisemmin romaanit Punainen piru ja musta enkeli (2018 Lind & co), Trennan sokkelo (2020 Taika Tales) ja Murha tunturissa (2021 Lind & co) Paikallistuntemus yhdistettynä terapeuttitaustaan antaa luvan odottaa häneltä vielä vaikka mitä. Siinä missä Satu Rämön hihasta löytyy jokerina Islanti ja Vera Valalta Italia, löytyy Kaarina Criffithsiltä Englanti.

Kirja oli toinen Suomen Suuren Kirjakerhon kuukauden kirjoista. Sain sen luettavakseni puolisoltani, heti kun hän oli lukenut sen ensin. Ja se piti vielä sanoa, että kirja sisältää erinomaisen määritelmän kalsarikännistä. Kotisohvalla kalsarisillaan vedetyt kännit rinnastetaan meditaatiomuodoksi. No, ovathan ne sitä.