Kaarina Griffiths:
Lintumies
Otava 2024. 384 s.
(Ilmainen kappale kirjailijalta/ kustantajalta)
Viime vuonna julkaistu
Cornwall-mysteerisarjan ensimmäinen teos Meren syliin saa jatkoa Lintumiehellä.
Cornwallilaisessa Mawnan Smithin kylässä elää uskomus Lintumiehestä.
Sellaisen näkeminen povaa pahaa ja on äärimmäisessä tapauksessa kuolemaksi,
niin kuin oli edellisen kerran käynyt 1970-luvulla. Näköhavaintoa oli seurannut
miehen ruumiin löytyminen rannalta. Nyt sama toistuu, vaikkakin kirkon pihassa,
mikä tarkoittaa rikostarkastaja Digginsille ja hänen ryhmälleen töitä. Murhaaja
ei pyri kätkemään asiayhteyttä legendaan, vaan jättää uhriinsa tiettyjä siihen
viittaavia vihjeitä. Silti avoimia kysymyksiä jää ja ne vain tuppaavat lisääntymään,
kun yksi jos toinenkin kylän asukas päätyy väkivallan uhriksi. Tarvitaan
suomalaisen profiloija psykologi Antti Honkasen apua. Tällä kertaa se sopii Digginsille oikein hyvin. Miehet ovat saaneet vanhat skismat puretuiksi ja lähestyvät ylimpiä ystävyksiä.
Luonnollisestikaan
poliisit eivät ole valmiita langettamaan tekoa ylimaallisen voiman
aiheuttamaksi. Motiiveja löytyy aina kielletyistä suhteista, paikkakunnan
rakennushankkeista, kylällä järjestettävästä surrealistisen taiteen
festareista, sekä kenties mielenkiintoisimpana kylän laitamilla asustelevan
erakon valokuvasta, joka sattuu häviämään. Kuvassa esiintyy kolme miestä, yksi
heistä natsiupseerin univormussa. Eihän Cornwallissa pitänyt olla yhteyksiä
natsiarmeijaan.
Kirjan parasta antia on
taas kerran paikallisten legendojen hyödyntäminen ja kerta kaikkiaan
ainutlaatuinen tapahtumamiljöö. Cornwallissa asusteleva kirjailija, toimittaja,
psykoterapeutti Kaarina Criffiths on tämän suhteen porannut kultasuoneen. Hän vie
tapahtumia henkilöhahmojen ehdoilla ja jättää heille tilaa ilmaista itseään
paikoin riittoisalla ja lavealla dialogilla. Ihailtavaa on, että tapahtumat
etenevät kronologisesti ilman takaumaloikkia. Heti on sanottava, että on
takaumillakin oma paikkansa. Riippuu tarinan ja sen perusajatuksen ehdoista.
Takaumat eivät saa olla itsetarkoitus. Tässä niitä ei tarvita.
Pidän myös positiivisena
piirteenä, ettei hän sorru lukujen päätteeksi pakkokoukkuihin, niihin
cliffhangereihin tai page turnereihin – miksi niitä nyt halutaan nimetäkään, paitsi sitten vasta kun ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Siinä vaiheessa
joutui jo pidättelemään sivujen kääntymistä. Luin toki ulkona ja kävi
tuulenvire, mutta silti. Osa luvuista ja kohtauksista ovat puhtaasti
englantilaisen elämäntavan fiilistelyä kaikkine tee, pubi ja
ruokakulttuureineen. Mikä voisikaan olla cozympaa? Pehmodekkarihan tämä
on.
Jos saan arvata,
paikallishistorian ja faktatiedon oikeassa suhteessa on saanut tehdä
editointia. Mikä on riittävästi, mikä liikaa. Paikkakunnan erityispiirteet ja
legendat ovat oikeasti kiinnostavia ja niistä voisi lukea enemmänkin, mutta
juonellisessa murhamysteerissä niillä maustamisen kanssa saa olla tarkkana. Jos
vaikka jäljitetään rikollista ja tämä saattaa odottaa jo seuraavan kulman
takana, ei siinä kohtaa historiakatsauksilla ja keskiaikaisilla kansanlauluilla
ole sijaa. Kuulisin niistä enemmän muuna aikana, vaikka Jolly Sailorissa
(pubi). Painotuskysymyksiä ja makuasioitahan nämä ovat. Juuri tämän vuoksi
romaaneja nimitetään teoksiksi, eikä tuotteiksi. Yleisesti ajatellen kirjojen vivahteista,
tarinan asemoinnista, rytmistä, tyyliratkaisuista ja niiden vaihtelevuudesta ei
voi olla kuin ilahtunut. Edelleen ihmiset kirjoittavat ihmisille, eikä tekoäly.
Säilyköön särmät!
Loppuun vielä kuuma
vinkki. Te, jotka aiotte tarttua Griffithsin uutuuteen tai olette jo
mahdollisesti lukeneet tämän, kannattaa kuunnella myös Kirjakävelyllä podcastin
jakso, jossa Anna Paldar haastattelee Kaarina Griffithsiä Lintumiehestä ja
hänen aikaisemmista romaaneistaan. Henkilöhahmoilla on mielenkiintoinen
jatkumo. Samalla saa kuulla muutakin kirjailijan työtekniikoista ja taustoista
ulkomailla asuvana suomalaiskirjailijana.
Kirjaesittelyni mysteerisarjan
aloituksesta Meren syliin voit lukea täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti