Kirjoita vuosi kirjoitusoppaan kesäkuussa juonitaan Tapani Baggen opastuksella

 

Päivi Koivisto, Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon

Arthouse 2025. 312 s.

Kesäkuu

Palasin sittenkin Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan toimittaman kirjoitusoppaan Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon pariin. Se on vähän sama homma kuin hedelmien ja liikkumisen kanssa. Jos haluat lisätä hedelmien syöntiä tai liikkumista, pidä omenat ja lenkkarit kodissasi näkyvillä. Se toimi myös kirjoitusoppaan kanssa. Nyt mietinkin jo, että onko pöytälaatikkoromaanikäsikirjoitukseni päätynyt pöytälaatikkoon, koska dekkarin rakennepiirustuksen mukainen toisen jakson viimeinen vaihe eli ”musta hetki” onkin minun sepityksessäni ensimmäisen jakson lopussa. Siinähän pitäisi olla ”ei enää paluuta” vaihe. Tapauksessani ”ei enää paluuta” aloittaakin toisen jakson, jonka alussa pitäisi olla taas ”ei tuloksia” vaihe.

Tuo omasta mielestäni pähkähullun professorin pakkomielteisiä aatoksia muistuttava pohdinta on yksi kirjoitusoppaan kesäkuun osion tehtävistä, jotka on laatinut suomalaisen dekkarikirjallisuuden peruskivi Tapani Bagge. Bagge puhuu juonen kehittelystä ja esittelee aiheeseen liittyviä kaavoja ja lainalaisuuksia, jotka ovat lähtöisin aina Aristoteleen ajalta. Tämä viimeksi mainittu kaverihan on tunnettu Runousopistaan. Tehän tiedätte. Asui Kiihtelysvaarassa linja-autoasemaa vastapäätä (kuhan vitsailen).

Muita menneisyyden nimiä ovat esimerkiksi amerikanunkarilainen räätäli Lajos Egri, joka tulkitsi Aristotelesta ja olipa joissain asioissa eri linjoillakin. Aristoteles ajatteli juonen kuljettavan henkilöhahmoja, kun taas Egri ajatteli asian olevan toisinpäin. Tämä tapahtui 1900-luvun alkupuolella. Egrin omat näytelmäkirjoitukset eivät ottaneet oikein tuulta alleen, mutta hän oli hiton hyvä neuvomaan, jopa niin, että Broadway ja lopulta Hollywoodkin otti vinkit työkalupakkiin. Ovatkos venäläinen satututkijaVladimir Propp tai Disneyn dramaturgi Christopher Vogler tuttuja? Myös heillä on oma tärkeä osansa juonikuvioiden kehityksessä. Käykää lukemassa. Ei liikaa keinopaljastuksia.

Baggella on mistä ammentaa, aina alkaen armottomasta rutiinista. Malleja elokuvakäsikirjoittamisesta, dekkarikirjallisuuden klassikkoteoksista ja ihan omasta tuotannostaankin, joka on laajuudessaan hurja. Hauskin sitaatti tulee Ross Macdonaldin neuvosta: ”Mitä tehdään, kun teksti on mennyt täysin pieleen? Aloitetaan alusta.” Vai olisiko se sittenkin nyky-Hollywoodin käsikirjoittaja-tuottaja J. Michael Straczynskin toteamus: ”Jos et tiedä mitä teet, räjäytä jotain.” Tämän on varmaan D. Trump ottanut itselleen ohjenuoraksi.

Pelkällä peräkkäin listatuilla tapahtumilla ei pötkitä vielä pitkälle. Tarvitaan hyvät henkilöhahmot ja hyvin tehty taustatyö nyt ainakin. Bagge ohjeistaa muun muassa kirjoittamaan henkilöhahmoille omat erilliset monologit, joista löytyy matkan varrella tarvittavat hahmoja koskevat vastaukset.

Poikipa Baggen lähdeluettelo kirjastovarauksenkin, vaikka oli lähteissä toki paljon tuttujakin teoksia ja löytyvätpä jotkut niistä käsikirjastostanikin, kuten Baggen oma Se murhaa joka osaa: Dekkarin tekemisen taito, sekä Miten rikoskirjani ovat syntyneet: Suomalaiset dekkaristit kertovat, jonka ovat toimittaneet Paula Arvas ja Kirsi Luukkainen, sekä tietenkin Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin Käsikirjoittamisen taito. Odottelen nyt, että Karsikon kirjastoon toimitellaan Lieksan kirjastosta Ari Hiltusen Aristoteles Hollywoodissa: menestystarinan anatomia. Jo nyt on ihme, jos ei ala kohta onnistua!

Tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia eli Romaanihenkilön elämä Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kokemana

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

WSOY 2026. 355 s.

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuonna 2018 ilmestynyt tietoteos Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta sai jatkoa nyt maaliskuussa, kun samalta kaksikolta ilmestyi samalla sapluunalla koottu kirja Romaanihenkilön elämä. Sapluunalla tarkoitan esseen muodossa käytyä vuoropuhelua ja lopuksi malliksi valittuja romaaneja, joita he tarkastelevat teeman mukaisesti.

Mikä se teema sitten on? Monipuolisena ja kokeneena kirjoittajana ja lukijana kunnostautunut kaksikko hyödyntää näkemyksiään romaanikirjallisuuden henkilöhahmoista ja millaisia henkilöhahmoratkaisuja eri aikakausilla ja kirjallisuudenlajeissa on käytetty. He pohtivat paitsi omaa suhdettaan heihin tai niihin (henkilöhahmothan eivät ole todellisia ihmisiä), niin myös kerronnan ja tarinan maailman vaikutusta hahmoihin. Oma osansa on myös sivuhenkilöillä ja kertojaratkaisuilla. Kuka kertoo, kenelle, milloin ja miten. Vähätellä ei voi lukijankaan roolia. Oikeastaan se lopullinen muoto hahmottuu vasta lukijan mielessä ja on jokaisen kohdalla erilainen. Tämä on minusta jännää.

Vuola lupaa alkusanoissaan teoksen kielen olevan yleistajuista ja ihan kivasti tässä onkin avattu joitain termejä, muttei täysin aukottomasti. Toki tämän ymmärtää, kun kirjoittajina on kaksi akateemikon ja taiteilijan sekoitusta. Varmasti lukijat valikoituvat, eikä tämä tuota kuluttajille ongelmia ja tästä on vähän väsynyttä nillittää. Myönnän turvautuvani nettihakuun kaikkien dikotomioiden ja koheesioiden kohdalla. Olen joissain yhteyksissä maininnut vaatimattoman kouluttautumiseni ja joskus harmitellutkin sitä. Toisaalta statukseni luo mainion asetelman tarkastella luku- ja kirjoitusharrastusta kaiken kansan puuhana. Näitä huolipuheita kun on lukutaidon rapistumisesta. On vähän sellainen olo niin kuin toimisin amisjäbien ja -kimuleiden äänitorvena. Puhutaanko enää muuten jäbistä ja kimuleista? Luen ja kirjoitan vaikka piruuttani ja yritän ymmärtää korkeakoulutettujen jargonia. Nytkin arvioin heidän kirjallista tuotostaan.

Vuolan ja Melenderin lähestymistavat poikkeavat jonkin verran toisistaan, muttei riitaan asti. Se olisikin ollut hupaisaa luettavaa. Vink, vink. Melenderille henkilöhahmot ovat lähinnä välineellisiä, "kokeellisia egoja" ja ahkerana esseistinä häntä kiinnostaa enemmän ajatukset. Hän toki saattaa puhua hahmoilleen, mutta tämä ei tapahdu toisin päin. Hän esittääkin hauskan vertauksen: jos puhuu jumalalle, sitä sanotaan uskonnoksi, mutta jos jumala puhuu sinulle, sitä sanotaan psykoottisuudeksi. Hän toteaa myös, että romaanihahmojen tuntemuksiin ja kokemuksiin eläytyminen on niin sanottujen tavallisten lukijoiden tavoite, ihmiset kun ovat evoluution perimänä oppineet asettumaan toistensa asemaan. Tämän evoluutiojutun hän on lukenut Blake Vermeulen kirjasta Why Do We Care About Literary Characters?

Ei Vuolakaan varsinaisesti jää pohtimaan henkilöhahmojen kohtaloita. Enemmän häntä on alun perin kiinnostanut se, kuinka kirjailija onnistuu rakentamaan ihan jokapäiväisistä asioista erityisen maailman. Hän rakastaa lauseita ja virkkeiden lumoa. Hän mieltää romaanihenkilön kielellä luoduiksi konstruktioiksi, osaksi fiktiivistä maailmaa, joka koostuu pohjimmiltaan lauseista ja virkkeistä. Tottahan se on. Tosin minun korvissani tämä ja tuo Melenderinkin suhtautuminen kuulostaa melko steriililtä. Tulee mieleen oikeuslääkäri ja ruumiinavaus. On tässä jotain samaa. Nyt vain avataan romaanihenkilöä. Vuolan käyttämistä romaanihahmon määritelmistä on mainittava vielä yksi. Ystävänkaltaisen tosiolevaisen sijaan hahmot edustavat hänelle tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia. Pitäisköhän käyttää tätä jossain?

Minun kaltaiselleni lukijalle Romaanihenkilön elämä antaa hyvän mahdollisuuden laventaa lukukirjavalikoimaa ja tehdä se tiedostaen vähän haastavampienkin teosten erityispiirteet. Huomasin lukiessani tarkastelevani omia tähän saakka luomiani henkilöhahmoja, kertojaratkaisuja ja asetelmia. Missä kohtaa totutut lainalaisuudet toteutuvat ja missä kohtaa olen onnistunut poiketa sovinnaisuuksista. Voihan tästä jotain näppikseen tarttuakin.

Itse kirjan julkaisuajankohtahan viivästyi syystä tai toisesta. Ymmärrän tämän, vaikka olinkin yksi ennakkotilaajista. Oli kustantamon puolelta todella ystävällistä tiedottaa viiveestä ja muistuttaa mahdollisuudesta perua tilaus. Samalla he tarjosivat hyvitystä seuraavasta tilauksesta. Tämä on mainitsemisenarvoista asiakaspalvelua. Kirjan painoratkaisuun ja varsinkin tekstin sommitteluun jää kehitettävää. Pehmeäkantinen on ihan ok, mutta tekstin reuna jää nyt aukean keskellä vähän liian lähelle taitekohtaa ja kirjalta pitäisi vääntää niin sanotusti niskat nurin, jottei sivuja tarvitsisi pakottaa levälleen sormenpäät kalpeina. Osa tekstistä uhkaa jäädä taitteeseen piiloon. Jätätte sitten seuraavan painotuotteen kohdalla enemmän tyhjää tilaa aukeaman keskelle, jookos?

Kumi haisee Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan huhtikuun osuudessa

 

Mene edelle, etten etene edes eteen. Ellen veden ees, kenen erheen mennen sen teen, pesen veneen? Esen, sen scenes menen. Ennen se, jee. Ehe ehe!

En ole sekaisin, vaan tein yhden Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon -kirjoitusoppaan huhtikuun tehtävistä. Tässä on kysymys monovokalismista eli tekstistä, jossa käytetään vain yhtä vokaalia, mutta kaikkia konsonantteja. Huhtikuun kokonaisuudesta vastaa toinen kirjan toimittajista eli kirjailija ja kirjallisuuden opettaja Sinikka Vuola. Ja Päivi Koivisto on siis se toinen toimittajista, tässä sanottakoon. Kun jaoin edellisen kuukauden blogitekstistäni linkin Facebookin ryhmään Kirjailijanloput, nimesin hänet jostain ihmeen syystä Räsäseksi. Noloa. Tosin virheeni poiki ainoan kommentin ryhmässä. Se pitää lukea positiiviseksi asiaksi. En ota nimien väärin kirjoittamista silti tavaksi.

Onneksi huhtikuun tehtävien kanssa ei tarvitse nolostella. Vuolan metodeissa ja niiden toteutuksessa ei tunneta huonoa tai hyvää tekstiä, ei  onnistuta tai epäonnistuta, mikä on kyllä pirun vapauttavaa, mulla kun on vähän sitä perfektionistin vikaa. Monet jutut on jäänyt aloittamatta pelkästään sen vuoksi, etten kuitenkaan saavuta niissä jotain täydelliseksi nimettyä tasoa. Oikeastaan tämäkin teksti on yksi Vuolan tehtävistä, Rakas päiväkirja nimeltään.  Tehtävänä oli ja on kirjoittaa päiväkirjaote. Sellaista olen sattumoisin toteuttanut kirjan edetessä koko ajan. Selaa vaikka aikaisempia blogikirjoitelmiani. 

Huhtikuun osuudessa toteutin suurimman osan tehtävistä, vaikka mieli teki ja tekee vain lukea kirjaa eteenpäin. Pitää malttaa. Oikeastaan vain välipäivien materiaalinkeräys ja sen kaltaiset tehtävät jäivät väliin. En myöskään mennyt kirjoittamaan tavallisesta poikkeavaan paikkaan, kuten kahvioon tai leikkimökkiin. Leikkimökki kyllä houkuttelisi, enkä poissulje ettenkö joskus sinne menisikin. Olen toki aikaisemmin siirtynyt sisätiloista takapihalle ja vaihtanut sisällä huonetta. Hurjaa! Mielessä on tosin ollut, että ottaisin joskus vihon mukaan ja lähtisin vaikka Pielisjoen rantaan kirjaamaan havaintoja ympäristöstä tai muuta vastaavaa.

Vuolan menetelmällisistä tehtävistä tulee mieliin drifting. Sehän on sitä autolla luisuttelua. Tavallinen leipätekstin kirjoittaminen on sitten sitä perusautoilua. Hyödynkö sitten tehtävistä? Ainakin niiden kanssa oli hauskaa. Ei kuitenkaan kumi haissut, vaikka otsikoinnissa niin väitän, epäluotettava kertoja kun olen. Yllätinpä jopa itseni tarinalla, joka syntyi ja kehittyi ilman ennakkotietoja tai suunnitelmia. Yhdessä tehtävistä täytyi kirjoittaa satu, jossa käytetään itselle vierasta erikoissanastoa. Se voisi olla jopa julkaisukelpoinen. On tai ei, tein siitä innostuksissani (!) videotaltioinnin Lasse Pöysti -tyyliin  Youtubeen . Muistatteko tai oletteko nähneet vanhoja tallenteita niistä Pikku Kakkosen iltasaduista? Sitten tiedätte, mitä tarkoitan. Käytin erikoissanastosadussani ilmailualan terminologiaa (ihan googletin). Siinä jumbojetti kärsii paino-ongelmista ja oppii jotain tärkeä erilaisuudesta. Vaati leikkisyyttä. Sitä tosiaan on minussa vielä jäljellä. Ehdin jo epäillä.

Kirjoita vuosi, maaliskuu - taustatyö

 

Käyn läpi Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan toimittamaa ja kahdentoista suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjoitusopasta Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon (Art House 2025). Julkaisen ajatuksiani tavallaan julkisena oppimispäiväkirjana.

Kirjan vuosikalenterin maaliskuun osiosta vastaa Anneli Kanto. Kanto on monipuolinen kirjallisuuden ja kirjoittamisen osaaja, jonka kynästä on lähtenyt kaikkea aina tv-käsikirjoituksesta lehtijuttuihin ja kaiken ikäisille suunnatuista romaaneista näytelmiin. Monin palkinnoin tunnustettu Kanto on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri, pääaineinaan lehdistö- ja tiedotusoppi. Käsikirjoittamista hän on opiskellut Teatterikorkeakoulun koulutusohjelmassa. Kuka muu muka voisi tutustuttaa minut taustatyön saloihin paremmin kuin Anneli Kanto? Juuri taustatyö on oppaan kolmannen osion aihe.

Se pitää tietää mistä kirjoittaa. Maaliskuun osion kymmenen tehtävää todellakin varmistavat, ettei taustatyöhön jää aukkoja. Netin hakukoneet, kirjastojen aineisto, antikvariaatit, arkistot, valokuvat, päiväkirjat, elokuvat, tapahtumapaikat ja asiantuntija- ja asiankokijahaastattelut lisäävät tosiasiallista tietämystä. Melkein vieläkin tärkeämpää on niiden vaikutus mielikuvitukselle ja omien henkilöhahmojen maailmaan ja ajatuksiin samaistumiselle. Kanto yllyttää jopa roolileikkeihin, pukeutumaan niin kuin henkilöhahmo pukeutuisi ja puhumaan niin kuin tämä puhuisi. Kuten itse tuotoksessa, on myös taustatyössä hyödyllistä käyttää kaikkia aisteja. Miltä tapahtumapaikoilla tuoksuu ja millainen äänimaailma siellä. Puhetavat, murteet. maut, liike- ja tuntoaistimukset. Kanto nimeää näitä resonanssitiedoksi.

Oma heikoin lenkkini on asiantuntijahaastattelut. Mieluummin luen aiheestani. Kanto kyllä kannustaa ja rohkaisee haastatteluihin hienosti ja muistuttaa, että yleensä oman alansa osaajat jakavat tietämystään mielellään. Kysymyspatteri ja lähestyminen kannattaa vain suunnitella hyvin. Olen toki vaihtanut sähköpostia esimerkiksi teknisen rikostutkijan kanssa ja hyödyntänyt yhteyksiäni sairaalamaailmaan. Rohkein tekoni oli lähestyä Törnävän sairaalamuseon edustajaa ja tiedustella vierailua Seinäjoella, jossa museo sijaitsee. Tiedustelu poiki yön yli reissun Pohjanmaalla. Oli kirjailijaolo ja rehellisesti sanottuna sain kirjailijan vastaanotonkin. Minua kierrätettiin museossa aukioloajan ulkopuolella ja minulle tarjottiin kahvia useamman sortin kahvileivällä. Sain mukaani sairaala-alueen historiaa koskevaa kirjallisuutta ja annoin vastalahjana viimeisimmän jännitysromaanini tekijänkappaleen. Tosi hieno kokemus. Tapahtuikohan tuo edes oikeasti? Onneksi on valokuvia ja kirjoja todisteena reissusta.

Kokosin silloin tausta-aineistoa kummitus- rikosromaaniini, joka on muuten edelleen käsikirjoitustasolla ja jonottaa useamman kirjakustantajan pöydällä kustannuspäätöstä. Naurattaa ajatella, etten välttämättä saa sille sopimusta, eikä se koskaan näe kirjan muotoa. Pelkkä muistitikku ja paperiläjä. Minun mittakaavassani taustatyö on ollut valtava. Tuon tarinan kehittelyyn olen käyttänyt esimerkiksi muistelmia, dokumenttitaltiointeja, elokuvia, kirjallisuutta, lehtiarkistoja ja sosiaalista mediaa. Kävin tuijottamassa Pielisen museossa paikallisen parantajan Anni Pölösen, ”Viekin mummon” purkkeja ja purnukoita, koska käsikirjoituksessani esiintyy hänen kollegansa. Tilasin jopa Seura-lehden tietyn numeron vuodelta 1954 antikvariaatista, ihan vain koska se esiintyy tarinassa ja lainasin kirjastosta piirroselokuvan Peter Pan, koska henkilöhahmoni kävi samaisena vuonna katsomassa sen elokuvissa isosiskonsa kanssa. Se pyöri silloin elokuvateatteri Tapiossa ihan oikeasti. Eräs sairaalan teknisen puolen ihminen kierrätti minua sairaalan tunneleissa, jonne ei todellakaan ole yleisölle pääsyä. Hyvin pääsi fiilikseen, samoin kuin fiilikseen auttoi tallustelu keskussairaalan öisillä autioilla käytävillä. Seurasin myös ikkunan takaa laajennusosan louhintatyömaata ja taltion räjäytyksen varoitusääniä puhelimeen. Liittyy alkukohtaukseen. Joka kerta käydessäni Kuopiossa, ajattelen automatkalla Tuusniemen kohdalla pientä tyttöä. joka oikeasti menehtyi niillä main sairasautoon. Tämä liittyy käsikirjoitukseni taustatarinaan ja sen lähteenä toimii sanomalehti Karjalaisen Kaiku-arkisto, joka onkin ollut ahkerassa käytössä.

Yhteenvetona voisin ajatella niin, että jos käsikirjoituksestani ei tule koskaan kirjaa, niin se on antanut minulle paljon muuta. En ole pelkästään kirjoittanut sitä, olen elänyt ja kokenut sen.

Parhaimmista tausta-aineistoista ei muuten pääse koskaan eroon. Joskus huonosti kirjoitettu omakustanne on tärkeämpi lähde kuin bestselleri. Ja joskus matka on päämäärää tärkeämpi. Seuraavaksi matkaan huhtikuuhun.

Kirjoita vuosi, helmikuu - näkökulmaharjoituksia

 

Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan helmikuun sisällöstä vastaa Siri Kolu. Tammen kotisivut tietää hänen olevan monin palkinnoin palkittu kirjailija, esitysdramaturgi ja sanataidekouluttaja ja hänen omasta tuotannostaan löytyy luettavaa, näyttämöllä seurattavaa ja kuunneltavaa aina lapsista aikuisille. Kolun osuudessa keskitytään näkökulmaan. Kuinka perspektiivin vaihtaminen vaikuttaa kokonaisuuteen.

Heti alkuun petyin. Saadakseni parhaan hyödyn näkökulmaharjoituksista, minulla olisi pitänyt olla taas kerran työstettävä aihe. Sen suhteen olen tällä hetkellä tyhjän päällä. Minulla on toki kaksi ikuisuusprojektia, joiden kanssa olen vuosien mittaan itse asiassa toteuttanut Kolun esittämiä harjoituksia, siis vaihdellut kertoja- ja aikamuotoa ja käynyt läpi näkökulmahahmon metamorfoosia, muodonmuutosta ja niin pois päin. Sitten mulla on muutaman vuoden takainen vihkohahmotelma, jota sitten koetin lämmitellä henkiin näkökulmaharjoituksessa.

Otin tehtävään malliksi toisen ikuisuusprojekteistani. Tutustuakseni ja laatiakseni henkilöhahmojen erityispiirteet ja heidän näkökulmansa, laadin niistä ohjeen mukaisesti post-it -laput, toki Wordille, pakko tunnustaa. Idea kuitenkin toteutui. Aikaisemmin olen toteuttanut saman ajatuksen laittamalla henkilöhahmon, tavallaan hahmoa esittävän tikkuversion toimimaan ja seurannut kuinka tämä reagoi tilanteessa. Siis toiminnan kautta. Jos hahmo jäätyy tietynlaisen kohtelun vuoksi, herättää se jo mielenkiintoa kirjoittajassakin. Miksi hahmo suojautuu noin, onko menneisyydessä jotain mystistä? Tuossa vaiheessa mulla on saattanut olla tiedossa vain hahmon ammattiasema, ikä, sukupuoli ja siviilisääty. Olen oppinut hahmostani kirjoittamisprosessin aikana tyyliin; ahaa, tällä on ollut tällainen salaisuus. Onpa joskus sukupuolikin vaihtunut lennossa. Nämä hetken ovat olleet pieniä elämyksiä, sitä kirjoittamisen parasta antia. Hahmot ja heidän näkökulmansa rikastuvat. Siitä puhuu Kolukin.

En piirtänyt nyt hahmosta kuvaa, tehnyt soittolistaa tai perustanut tälle pinterest-taulua. Mikä on pinterest? Tämä ei johdu oppaasta, vaan puhtaasti minusta itsestäni. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi tehnyt jotain vastaavaa aikaisemmin. Näihinkin puuhiin tarttuisin varmasti herkemmin, jos mulla olisi just nyt vahva usko omaan uniikkiin kirjan aiheeseen.

Taitaa vanhojen hahmotelmien käyttöön päteä sama perussääntö kuin elvytyksen aloittamisessa. Minuutit muutetaan vain vuosiksi. Mitä aikaisempi aloitus, sitä todennäköisempi onnistuminen. Yli kymmenen vuotta – unohda koko juttu. RIP. Toki elinluovutus on mahdollista. Lue: jokin osa ideasta siirtyy elinkelpoisempaan projektiin.

Sanottakoon, että yleisellä tasolla helmikuun tehtäväkokonaisuuden kanssa voi saada idemmnkin kuukauden kulumaan mielekkäästi. En siis noudata kalenteria, vaan etenen miten huvittaa. Ihan takuulla harjoitukset rikastuttavat henkilöhahmoja ja heidän näkökulmiaan ja siinä samassa tutustuttavat heitä kirjoittajaan. Suoritin tehtävät soveltuvilta osin ja innostuinkin erityisesti ensimmäisestä yläkulma- alakulmatehtävästä ja muodonmuutostehtävästä. Jos dekkaria kuvaillessa pyritään välttämään juonipaljastuksia, vältän tässä kohtaa keinopaljastuksia.

Vaikken juuri nyt voinutkaan toteuttaa Kolun jippoja yks yhteen, ei se tarkoita, ettenkö voisi palata niihin joskus myöhemmin. Peilailin tehtävien sisältöä aikaisempiin työmenetelmiini ja löysin yhtymäkohtia ja poikkeavuuksia. Se on varmaan ihan ok. Omat menetelmäni ovat näkökulmien ja henkilöhahmojenkin suhteen kokeneet muutoksia matkan varrella. Ehkäpä seuraavalla kerralla, jos ja kun lähden mukaan hevosenleikkiin, lainaan Kolun manööverejä.

Lisäyksenä loppuun. Kolun ohjeissa on itua. Miksipä ei olisi? Nyt kun silmäilin harjoitustiedostoani, ymmärsin jotain. Oikeasti. Kun vertaan omia käytäntöjäni henkilöhahmojen kehittelyn suhteen oppaan keinovalikoimaan, tajuan menneeni aikaisemmin hahmojen kanssa naimisiin ja korjaillut sitten tätä parisuhdetta matkan varrella. Kirjoita vuosi -oppaan menetelmät toimivat avioliittoon verrattuna treffeinä ilman sitoumuksia.

Vuolan ja Melenderin Maailmojen loput ja vähän minunkin - kirjojeni lopetusten taustaa

 

Luin äskettäin Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin teoksen Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta (WSOY, 2018), jossa nuo kaksi ansioitunutta asiantuntijaa käsittelee romaanien lopetusten rakentamista, niiden sisältöä ja mitä ne mahdollisesti merkitsevät lukijalle. Tietenkin tyylilajeissa on vaihtelua, on heti alkuun mainittava. Siinä missä genrekirjallisuudessa arvostetaan lajityypille oletettavaa loppua, kuten vaikka dekkareissa, joissa paha saa palkkansa ja syyllinen selviää, saatetaan taiteellisimpiin arvoihin pyrkivässä proosassa ja kaunokirjallisuudessa hakea enemmän omaperäisyyttä ja valtavirrasta poikkeavaa – rikkoa kaavaa, niin kuin sanotaan. Näin ainakin ymmärrän nyt luettuani tuon tietokirjan. Tietokirjaksi sen voisi lokeroida.

Oli kirjassa paljon muutakin. Maailmojen loput perustuu kirjailijakaksikon vuoropuheluun, jossa he pallottelevat ajatuksiaan esseiden muodossa, sekä nostavat esimerkkien ja kirjaesittelyiden kautta eri lopetusvariaatioita. Yksi heidän liikkeelle paneva voimansa oli huomio, että useammin lukijoiden mieleen jää loppusanojen sijaan alkusanat, vaikka koko teos olisi johdattelua kohti viimeisiä rivejä. Näin ainakin väite ymmärtääkseni kuluu. Tarkasteluun nostettujen kirjojen joukossa on sekä ulkomaalaisia, että kotimaisia uudemman ja vanhemman ajan klassikoita tai muuten hyvässä tai pahassa noston ansaitsevia romaaneja. Joitain niistä olen jopa lukenutkin.

Parasta antia ja hienoimpia kirjoittajaparin oivalluksia mielestäni olivat vaikkapa ajatus siitä, että saman romaanin kolmeen kertaan lukemisesta voi saada enemmän kuin kolmen eri romaanin lukemisesta. On myös lohdullista – ainakin itseni kohdalla – että hyvät kirjat ovat älykkäämpiä kuin tekijänsä. Vuola ja Melender myös tuumaavat (en muista tarkalleen kumpi), että leikin ja työn välinen jännite on kirjailijan perusvoimia. Voin allekirjoittaa tuonkin. On lahja säilyttää rento kirjoittelun ote, mutta tehdä se ammattimaisesti. Onnistuminen taas voi olla pienestä kiinni, jopa pilkun paikasta. Kirjan kirjoittajien mukaan jokainen runoilija tietää, että yksi ainoa pilkku voi luoda tai tuhota merkityksiä. Tästä mulla on oma vähän – no, en sano mikä – esimerkki, jonka olen joskus kirjannut puhelimeni muistioon.

Kyllä se siitä. Kyllä, se siitä.

Molemmat ovat kökköjä lohdutuksen sanoja joo, mutta jälkimmäinen käy jopa tuomiosta.

Loppuja lukiessani jouduin turvautumaan muutamissa kohdissa hakupalveluun, kielitieteelliset termit kun eivät aiivan osu meikäläisen parhaaseen osaamiseen. Niin kävi vaikkapa käsitteiden digressio, allegorinen, epiteetti ja parenteesi kanssa. Ihan piruuttani jätän ne tässä selventämättä, jokainen tehköön omat googletuksensa. Paitsi tehän tiedättekin jo nämä, eikö vain?

Kirjan innoittamana aloin miettiä omien romaanieni lopetuksia, joiden merkityksiä, taustaa ja tarkoitusta aion vielä lopuksi avata. Tietenkin jokainen, joka on tuotantoani lukenut, on muodostanut sen sisällöstä lopetuksineen oman käsityksensä ja se on jättänyt tietyn maun heidän kielelleen. Hyvän tai pahan, miten vain. Mikä parasta, kaikki ovat oikeassa. Jos joku pelkää kohta seuraavan juonipaljastuksia, niin ei kannata. Maailmojen loput kirjan mukaan laadukkaan teoksen sisältö ei kärsi juonipaljastuksista. Lukunautinnon on löydyttävä kirjan muusta sisällöstä, sen rakenteista ja esitystavoista ja kaikesta kirjoittamatta jätetystäkin. Varsinkin viimeksi mainitusta.

Ennen kuin menen omiini, niin mainittakoon, että Sinikka Vuola on helsinkiläinen kirjallisuuden opettaja ja kirjailija, koulutukseltaan filosofian maisteri. Vantaalainen Tommi Melender on kirjailija, runoilija ja toimittaja, koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri. Vuolaa seuraan mielenkiinnolla Twitterissä, jossa hän jakaa kirjoittamiseen liittyviä havaintojaan.

Väärin voitettu (BoD 2008, 2013)

Perttu kääntyi katsomaan Markoa takanaan, iski tälle silmää ja tarjosi pallon takaisin Raimolle.

Kirjan lopussa peliasiantuntija Raimo Aarnio potkii jalkapalloa poikansa Markon ja hyvän lapsuudenystävänsä Perttu Lehtosen kanssa. Perttu on ammattijalkapalloilija ja itsekin futista junnuissa pelaavan Markon fanituksen kohde. Isän ja pojan yhteinen aika ei ole itsestään selvyys. Yksi heidän suhteensa ongelma on isän työkiireet ja poissaolevuus. Poika on jäänyt liian vähälle huomiolle. Loppukohtauksen on tarkoitus olla huojentava, isä ja poika ovat saaneet suhteensa ihan ok mallille. Isä on saanut opetuksensa, jalkapalloilija Perttu on taas palannut lajin juurille, eli hauskanpitoon hyvässä seurassa. Niin ja kaikki he säilyivät hengissä, vaikka henki tarinan varrella olikin vaarassa.

Testinuket (omakustanne 2009, 2013, SAGA Egmont 2020)

”Ymmärrän, soittelen sitten lähempänä”, Mirka sanoi äänessään hymyä. (2009)

Uusi yhteys, sen hän ei antaisi enää katketa. (2013)

Kirjan päähenkilö Ilpo on sössinyt aikaisemman ihmissuhteensa. Tosin siinä vaiheessa suhde taisi vedellä jo muutenkin viimeisiään. Selityksen makua, tiedän. Etsiskellessään kadonnutta veljeään ja tämän pelastusoperaation aikana hän tapaa kivan pohjalaisen sairaanhoitaja Mirkan, jolta hän saa kirjan lopussa mieluisan yllätyspuhelun ja he sopivat tapaamisesta. Tässä vaiheessa itse rikosjuoni on jo taputeltu ja tuntui asialliselta jättää henkilöhahmojen ihmissuhteet kaikkinensa toiveikkaaseen vaiheeseen. Jälkikäteen korjailin loppua vuoden 2013 pehmeäkantiseen versioon, jonka tekstitiedosto on äänikirjankin pohjana. En oikein tiedä miksi, siis korjailin. Ehkä halusin makustella Mirkan ja Ilpon käänteentekevää ja sympaattista puhelua. Rakkautta ilmassa. Hienoa saattaa ihmisiä yhteen.

Pimeimmät tunnit (Myllylahti 2013, SAGA Egmont 2020)

Kaikki luukut olivat auki.

Päähenkilö Salla Helmeri kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Hänellä on kahden vuoden takaisissa tapahtumissa muistiaukko. Lopun kokoontumisessa hän joutuu vastaamaan aikaisemmista tekemisistään ja katsomaan erästä toista ihmistä silmiin. Hänen tekemisillään oli ratkaiseva traaginen rooli tuon toisen ihmisen elämään. Vertaan muistin palautumista avautuviin luukkuihin. Luukku esiintyy muuallakin tarinassa.

 

Luonnollinen kuolema (Myllylahti 2016, SAGA Egmont 2020)

Lain koura oli lämmin ja pehmeä.

Rikoskonstaapeli Arto Puronsuu pidättää syyllisen. Tai epäiltyhän tämä on vasta tuossa vaiheessa, mutta kuitenkin. Kun he tekevät lähtöä kamarille, eläkeputkessa oleva Arto ei ole päästä ylös penkistä. Epäilty ojentaa hänelle kätensä ja auttaa nousemaan. Tuon loppulauseen toteamuksen tausta löytyy tyttäreni riparilta. Taisi olla vanhin tyttäreni, mutta se ole tässä nyt se pääpointti. Pääpointti on vanhempien vierailupäivässä ja jossain ihme tutustumisleikissä, jossa vanhemmat muodostivat piirin ja joutuivat ottamaan toisiaan kädestä. Vierelleni sattui mies, joka tosiaan oli ammatiltaan rikospoliisi. Yllätyin käden pehmeydestä ja lämmöstä. En tiedä huomasiko hän. Kuitenkin se jätti muistijäljen, joka oli pakko käyttää.

 

Kroonikko (Myllylahti 2018, SAGA Egmont 2020)

He lähtivät.

Päähenkilö Kari Jontka on kylpemässä eläkkeelle jääneen kollegansa Arto Puronsuun mökillä. Monessa löylyssä Jontka on ehtinyt hikoilla jo ennen tuotakin. Mies on henkisesti piesty ja yrittää toipua kokemuksistaan. Siinä auttaa hyvän ex-kollegan seura, sauna ja virkistävä pulahdus Viinijärveen. He siis lähtevät polskimaan. Ei mitenkään huipputaiteellista, mutta hiton kivaa ja supisuomalaista.

 

Dekkari (Myllylahti 2022)

”Anteeksi, saisinko uuden kylmäpussin”, Lilli pyysi. ”Ja ottakaa itsekin.”

Ja taas ollaan saattamassa ihmisiä yhteen. Kohta olen kuin jokin tohtori Outolempi. Kari Jontka on selvittänyt yhdessä hyvän kollegansa Lilli Velimiehen kanssa armomurhasarjan. Loppukähinöissä (ei taida olla kirjallisuustieteen termi) molemmat, sekä Velimies, että Jontka ottavat osumaa ja päätyvät paikattavaksi päivystykseen. Tutkinnan aikana Jontka on tutustunut topakkaan sairaanhoitaja Sanna Uuskoskeen. Jontkan vaimon menehtymisestä on aikaa jo toistakymmentä vuotta, eikä Jontkalla ole ollut ihmissuhteita väliaikana. Monessa mielessä hän on ollut menettää uskonsa koko ihmiskuntaan. Sanna on just sopiva ihminen Karille. Mätsää, mätsää!

Kiitos lukemisesta,

t. Mika Outolempi

Takakansi 5 v. + 101 syytä tappaa aviomies = 10 pistettä + papukaijamerkki

 Kana

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Vastaan, että Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies - Menetelmällinen murhamysteeri. Toinen vaihtoehto olisi ollut Marko Suomen kirjallisuuspodcast Takakansi. Näin ainakin tällä kertaa, nimittäin ei ole ensimmäinen kerta, kun luen tuossa podcastissa vieraana olleiden kirjailijoiden tuotoksia, nyt tosiaan luku ennen kuuntelua. Tässähän on win-win -tilanne, niin kuin kielillä sanotaan. Yhdistettynä saan molemmista, tuosta podista, sekä kirjasta enemmän irti.

Vaarana on, että tästä "Sataykkösestä" saattaapi siirtyä jotain jopa omaan ilmaisuun. Tuo kirjahan on siis kokeellista sanaleikkiä ja kielijumppaa, mikä käy kielenhuolloksi ja virikkeeksi. Ja mikä yllättävintä se käy jopa viihdyttävästä ja hauskasta ajanvietteestä. Kirjan toistuva teema, nainen tappaa pitkän ja helvetillisen aviosuhteen päätteeksi miehensä ja vapautuu syytteistä, vahvistaa sanoman: Patologisesta parisuhteesta voi päästä eroon. Keinoja on. Tämä toistetaan eri kirjallisen ilmaisun tyyleillä sen sata ja yksi kertaa. Tuon itse jutun kirjailijakaksikko on napannut vanhasta Alibi-lehdestä. Näin on todellakin tapahtunut taannoin Norjassa.

Sekä Lindstedt, että Vuola ovat molemmat pitkälle kouluttautuneita ja ansioituneita kirjailijoita. En ala luetella ansiolistaa, käsi väsyy. Podcastissa he kertovat kirjan syntyprosessista, teemasta ja yhteistyöstään prosessin aikana. Kirjasta on tulossa ainakin ranskannos.

Muna

Tämä Takakansihan on jo potra viisivuotias podcasti, joten onnea siitä! Mielestäni olen kuunnellut sitä melkolailla alusta lähtien. Toki valikoiden, on pakko myöntää. Vieraat edustavat ohjelman teemaa tosi laajasti, mutta kaikkia heitä yhdistää korkealaatuisuus. Kestää akateemisen tarkastelun, väittäisin, vaikka itse edustan lähinnä rivikuluttajaa tai vähintäänkin itseoppinutta katuartistia. Podin haastattelut ovat rentoja ja etenevät vieraan ehdoilla. Toki Suomella on osuvasti valittuja kysymyksiä, eikä hän tyhjennä vastauslaaria itse, niin kuin joillain haastattelijoilla on tapana. Takakannessa ei myöskään tehdä pilaa tai halveerata teoksia, mitä arvostan. Vain nostoja, vain nostoja.

Suosittelen tutustumaan sekä tuohon kirjaan, kuin myös tuohon podcastiin. Itselleni Takakansi oli yksi viime vuoden kolmesta kuunnelluimmasta podcastista. Ja niin joo, luin sen tapetinkin.