Tuomas Liuksen Sikojen lahti on kirjoitettu suomeksi - ei kiertoilmaisuja

 

Tuomas Lius: Etsivätoimisto Haka – Sikojen lahti

Crime Time 2023. 555 s.

 

Haka 2009, Laittomat 2010, Härkäjuoksu 2011, Lanka palaa 2019 ja nyt 2023 Sikojen lahti. Julia Noussairin ja Marko Pippurisen seikkailut jatkuvat. Aplodit sille seisoen.

Omalaatuinen, uniikki sankaripari Julia Noussair ja Marko Pippurinen jatkavat yhteistyötään tällä kertaa ei niin maailmoja syleilevien tapahtumien parissa. Noussairhan on siis entinen erikoisjoukotkin läpikäynyt ja kamppailulajit taitava poliisi ja Pippurinen viinijärveläinen moottoriturpa-luonnonlapsi-autonasentaja. Tuota viimeisintä ei tosin huomaa hänen omasta Ladastaan. He ovat perustaneet etsivätoimisto Hakan, jonka toimipiste on Liperissä. Liperi on pohjoiskarjalainen maaseutupitäjä, ruuhka-Suomen eläjille tiedoksi. Väkiluku: 11 953 (Wikipedia)

Arvata saattaa, että etsivätoimisto ei voi kehuskella kassavirralla, ei ainakaan ennen kuin ökyrikkaan grynderi Tapio Witkan poika tulee kaapatuksi ja etsintätehtävä päätyy etsivätoimisto Hakalle. Epäilyksen kohteena on militantti, itse itsensä ekoterroristiryhmäksi nimennyt Vihreä kaarti. Sivukeissiksi Pippurinen keinottelee kadonneen papukaijan etsintätehtävän, joka olisi kuulunut paikallisten nuorten perustamille Heppaetsiville. Eikä tuo tapaus Witkakaan olisi kuulunut alun perin Pippurisen ja Noussairin toimistolle. Sanotaan nyt vaikka niin, että Pippurinen teki toimeksiantojen eteen pari siirtoa. Vakavat kirjallisuuden harrastajat klikkaavat viimeistään tässä vaiheessa itsensä blogista ulos ja käyvät pesulla. Kyllä, Sikojen lahti ei tarjoa älyllistä haastetta, mutta niinpä ei tarjoa mindfulnesskaan. Kysymys on mielen tyhjentämisestä – vaihtamisesta vapaalle. On aika laskea sisäinen juntti hetkeksi laitumelle. Sitä on kaikissa meissä. Muu on pintaa.

Tämän kaltaisten kirjojen vuoksi aloin alun perin harrastaa lukemista. Hahmot ovat pääasiassa liioiteltuja karrikatyyrejä, varsinkin Pippurinen. Pippurinen on se työpaikan sonni, porsas, sekä apina. Pippurinen saadaan, kun yhdistetään yksi osa Eddie Murphya Beverly Hillsin kytästä, osa Sylvester Stallonea Rockysta, ripaus John Belushia Blues Brothersista, ja kuorrutukseksi Bruce Willisiä Die Hardista. Koristeeksi vielä muutama höyhen Aku Ankkaa. Julia Noussair edustaa kirjasarjan älyä, toimintaa ja vakavampaa osastoa elämäntragedioineen. On tragiikkaa Pippurisessakin. Jos oikein vakavissaan pohtii tuota hahmoa, häntä taitaa vaivata klovnin kyyneleet. Ainakin väsyneimmällä hetkellä. Sikailu, suorasanaisuus ja kaiken leikiksi pistäminen on peitto. Pippurisen omin sanoin: ”Mie oon kaupanpäällinen. Turha jätkä. Pölähys pahanhajuista ilmaa.” Rockyllakin oli omat epäilyksen hetkensä. Et ole. Olet aito, sydämellinen ja rakastettava poikkeus turhantärkeilevässä maailmassa.

Kirja tarjoaa herkullisia hahmoja, hyvää makua koettelevaa huumoria, asepornoa (jota olisi saanut olla enemmänkin), Itä-Suomen eksotiikkaa, siellä mielikuvitusta ruokkivia kohtausympäristöjä. Jotten etenisi liian loogisesti, mainitsen lopuksi kirjan alkunäytöksen, jossa etsiväpari vie haastetta Tohmajärven Kaurilassa asustelevalle huumetehtailija Nyrkki-Kyllikille. Kohtaus pitäisi saada peruskoulun äidinkielen ohjelmaan malliesimerkiksi oikeaoppisesta slapstick-komiikasta.

Tilastojen mukaan lukemisen aktiivisimmat harrastajat ovat pääkaupunkiseudulla asuvat ylemmät toimihenkilönaisoletetut. En suosittele Tuomas Liusta heille, suosittelen Liusta heidän puolisoilleen. Lukekaa, vaikka salaa. Ja kun olette lukeneet, sujauttakaa kirja jälkikasvullenne, varsinkin pojille. Pitää olla omia juttuja ja jaettuja salaisuuksia. Muistelen tilastokeskuksen tietoa, jonka mukaan esimurkuista poitsuista vain neljä prosenttia on lukenut edes yhden kirjan vuodessa. Korjatkaa ihmeessä, jos muistan väärin. Olisin mielelläni väärässä.

Nyt, tyhjentäkää mielenne ja keskittykää hetkeen Tuomas Liuksen Sikojen lahden (vai lahtauksen?) parissa.