Ari Wahlstenin Kit Karisma -sarja on jatkoa Raymond
Chandlerin ja Dashiel Hammettin viitoittamalle ns. kovaksi keitetylle tarinankerrontaperinteelle
ja kävisi Näin kerrotaan dekkari -kurssin mallikirjaksi. Peruskaava korostuu.
Yksityisetsivä Kit Karisma on musta mies, enkä
tarkoita sillä pelkästään ihon pigmenttiä. Tuo Suomen jenkki on kyyninen ja
kuvia kumartamaton dekkari, jonka vaiheita on mahdollista seurata ohjaaja
käsikirjoittaja kirjailija Ari Wahlstenin luomana kirjasarjana. Nuo kirjat ovat
Kuka pelkää mustaa miestä? (Kosmos, 2016), Lumimies (Kosmos,
2016), Nelisormi (Kosmos, 2017), Hyvästi enkelini (Crime Time,
2020) ja Ikiuni (Vrime Time 2021).
Ikiunen juoni hyödyntää kohdehenkilö paparazzi Jan
Viisparran mieltymystä valokuvaukseen. Kaikki eivät ole kuvista yhtä
ilahtuneita. Todisteena siitä on uhkauskirje. Janin äiti oopperadiiva Katriina
Viisparta haluaa Kit Karisman selvittävän kirjeen lähettäjän. Toki olisi sitäkin
parempi, etteivät uhkaukset kävisi varsinkaan toteen. Kuvien kohteista Karisma saa
kelpo listan epäiltyjä. Kuka hyötyy, kuka kärsii? Kuka pitää, kuka vihaa?
Motiiveja. Eteen marssii liuta mielenkiintoisia persoonia politiikasta,
rikollispiireistä, kaikkea aina alkoholisoituneesta urheilusankarista nuoreen
blondityttöön. Saa suuttua, mutta viimeiseksikin mainittu kuuluu galleriaan. Kaikki
he ovat genren tunnistettavia hahmoja, kuin hyviä ystäviä. Tai huonoja, joiden
jutut jaksavat ottaa kerta toisensa jälkeen päähän. Näitä juttuja,
paskimpiakin, tosin alkaa kaivata, jos ei ole kuullut niitä aikoihin.
Kirjailija Wahlsten ei jää vellomaan omiin
nokkeluuksiinsa, vaan ripottelee niitä piiloviisaasti toiminnan keskelle. Kirjan
taika on kohtausten tunnelmassa ja oikein valituissa sananparsissa ja jo
mainitsemissani hahmoissa, vanhaa raudan äärellä taottua dekkarikuvastoa
sopivasti lämmitettynä. Toki maistuu tämä kylmänäkin. Mieleen tulee Claes
Andersonin ohjeet kielikuvien käytöstä. Siis sen, että Anderson antoi niitä. (Pitäisi
kerrata Luova mieli: Kirjoittamisen vimma
ja vastus) Antaa
Wahlstenkin sellaisia, nimittäin Kriittisessä korkeakoulussa opettajana. Wahlstenin
kielikuvat eivät ole pakotettuja. Ne kuuluvat tekstiin, mutta eivät tee
itsestään numeroa.
Kulunut Rokka-lainaus hävettää, mutta menköön. Mulla
ei ole mitään menetettävää. Mis sie tarvitset oikei hyvvää dekkarii, täs siul on
sellane.
