Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito - todentuntuista , riipaisevaa huumemaailman kuvausta

 

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

Äänikirja, Like 2024. 11 h 29 min.

Lukija: Jukka Pitkänen

Kuva: Storytel

 

Helmikuun lopussa ilmestyneen Hanna-Riikka Kuisman romaanin Korvaushoito keskushenkilö on viittä kymppiä lähestyvä huumemaailman veteraani, joka muistelee menneisyyttään. Mies on saanut elämänsä vakiintumaan, vaikka edelleen taiteilee aivokemiansa kanssa – välillä reseptin, välillä tarpeidensa mukaan. Sellaista veitsen terällä keikkumista. On vaimo, työ ja asunto, ruokaa jääkaapissa ja vähän lihaakin luiden ympärillä. Käänne arkikuvioihin tulee, kun hän saa lisätietoa tai oikeastaan huhuja pikkusiskonsa kohtalosta vuosikymmenien takaa. Se, mitä siskolle tosiasiassa tapahtui, nostattaa hänessä hyvinkin vaihtelevia tuntemuksia pintaan, ehkä päällimmäisenä kostonhalua, mutta myös houkutuksen jatkaa kovempien aineiden käyttöä. Kuinkas sitten käykään, selviää lopussa.

Mitäpä tykkäsin? Vastaan tylsästi, pidin ja en pitänyt. Jälkimmäisen suhteen kokemus ei johdu missään nimessä kirjasta, vaan se on puhtaasti itsestä lähtevää. Kirjassa esiintyvä kuvailu, käytetty puhekieli, termistö, lääketieteelliset faktat ja tapahtumakulut ovat autenttisen oloisia jopa riipaisevalla tavalla. Kuisma kuvaa osuvaan tyyliin lamavuosien Suomen huumeaaltoa ja sen vaikutuksia yksilötasolla. Mukana on ulkopuolisuuden tunnetta, asenteita, kasvatusta tai sen puuttumista (taas kerran isä on se paska), väkivaltaa, taloudellista epätasa-arvoa ja koulumaailmassa esiintyvää eriarvoistamista. Ihan sivumainintana, ottaa edelleen päähän se opettajan palaute kirjan keskushenkilön ainekirjoitukseen. Te tiedätte, ketkä olette jo kirjaan tutustuneet. Kaikki eivät huumeaallosta selvinneet ja joidenkin kohdalla säätö jatkuu tänäkin päivänä.

Vaikka Kuisma käyttää keksityn tarinan keinoja, menisi sisältö helposti jopa todellisena itse koettuna tai hyvin läheltä seurattuna elämäkertana. Kuuntelukokemus palautti 90-luvun tuoreena mieleen. Iholle, niin kuin sanotaan. Vertaus on osuva. Itseni kohdalla iholla on arpi. Tuohon aikaan seurasin itseäni viisi vuotta nuoremman iloisen ja ulospäinsuuntautuneen monella tapaa lahjakkaan veljeni elämää. Kirkasääninen laulaja, oivaltava itseoppinut soittaja, tarkkakätinen piirtäjä, haka mikroauton ratissa, osaava koneiden rassaaja, hauska vitsikilpailun voittaja, hyvä ruuanlaittaja, siisti pukeutumisessaan, tarkka hiuksistaan. Tuon hiusjutun mainitseminen voisi hymyilyttää. No, se oli ysäriä. Hannu-hanhi onnekas, nimitettiin häntä perheessä, kunnes arpaonni loppui. Vajaan kymmenen vuoden huumehelvetti muuttui taivaspaikaksi vuonna 2001. Hän oli silloin 25.

Suru, ikävä, viha, ahdistus, epäluulot, jopa vanhat pelot palasivat pintaan kirjaa kuunnellessa. Keskushenkilön ja hänen äitinsä kohtaamiset repivät sydänjuuria ja muistuttivat tosielämän tapahtumista. Kiukuttaa ajatus ihmisistä, jotka lukevat Korvaushoitoa tirkistelyn halusta. Hyväosaiset, se kirjoja kuluttava akateeminen eteläsuomalainen enemmistö saa sen lyhyen ajan kauhistella, että pitää tällaistakin elämää olla.

Nykyaikana puhutaan niin paljon kulttuuriomimisesta ja siitä pahastutaan välillä hyvinkin herkästi. Tämän suhteen edelleen on yksi alakulttuuri, joka ei tule luultavasti koskaan puhisemaan kiukusta. Jotta omia arvoja voisi puolustaa, pitää ensin olla omanarvontuntoa. En heristä sormeani kirjailija Kuismalle, päinvastoin. Mielestäni on hyvä, että on olemassa hänen kaltaisiaan kirjoitustaitoisia ihmisiä, jotka kartoittavat ihmismielen ja nyky-yhteiskunnan pimeitä puolia, kuten kustannusyhtiön kirjailijaesittelyssä hänen proosaansa kuvataan. Se nyt on vain niin, että toisilla ihmisillä on tarina ja toisilla taas kyky ja halu muotoilla se luettavaan muotoon.

Hanna-Riikka Kuisma on monin palkinnoin ansioitunut porilainen kirjailija, taidekriitikko ja kolumnisti. Kirjallinen tuotanto on tähän saakka karttunut seitsemällä romaanilla ja novellikokoelmalla. Hänen viides romaaninsa Kerrostalo ylettyi Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2019. Kuvailin sitä Twitterissä sanoin: Katu-uskottavaa, toteavaa, ja paljasta kuvausta. Tunnistin hahmoja jo työnkin puolesta. Vuonna 2021 ilmestyneestä Syyllisestä kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehden kirjakäräjille. Kritiikki löytyy numerosta 4/21 otsikolla: Henkirikoksen härö esinäytös.

Totta kai suosittelen lukemaan Korvaushoidon, mutta varoitan sen sisällöstä ihmisiä, jotka ovat joutuneet seuraamaan läheisen ihmisen huumeorjuutta.

Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta

 

Laura Latvala: Tuulien talo – Sairaalapäiväkirja

WSOY 1964. 173 s.

 

Kirjoittaessani vuonna 2016 Kroonikkoa (Myllylahti 2018) tarvitsin taustatietoa mielisairaanhoidon historiasta. Samasta syystä vierailin Siilinjärvellä Harjamäen sairaalamuseossa, jossa satutin katseeni seinätauluun, jossa oli otteita talossa toimineen lääkäri Laura Latvalan kirjoittamasta sairaalapäiväkirjasta Tuulien talo. En siis millään lailla ole pakkomielteinen, en, mutta silti seinätaulun lainaukset jäivät mieleen ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin oli sopiva hetki etsiä käsiin tuo teos. Aihealue, mielisairaanhoidon historia ja sairaanhoidon historia kaiken kaikkiaan ei oikeastaan missään vaiheessa ole päästänyt irti. Lähteiden suhteen taitaa häntä heiluttaa koiraa.

Nyt tutustuttuani itse Laura Latvalan kirjaan, halusin tietää, kuka kirjan kirjoittaja oikeastaan oli. Wikipedia kertoo, että Laura Elina Latvala-Siippainen oli suomalainen runoilija ja lääkäri, joka syntyi 28. syyskuuta 1921 Lapualla ja kuoli Siilinjärvellä 10. marraskuuta 1986. Yliopisto-opintonsa hän aloitti filosofialla ja vaihtoi lääketieteeseen ja valmistui lääkäriksi vuonna 1950, jossa toimessa hän työskenteli ainakin Harjamäessä ja Paiholan mielisairaalassa Kontiolahdella. Hänen kirjalliseen tuotantoon kuuluu runoteoksia, laulukirjoja ja kirjoja lapsille. Valtion kirjallisuuspalkinnon hän on saanut runokokoelmastaan Aamusignaali, 1954 ja Kuopion taiteilijaseuran Minna-palkinnon samoin runokokoelmasta Rinascita, 1971. Tuohon aikaan 70-luvulla perehdyin itse lähinnä tuetta kävelyyn ja lusikan käyttöön. Pakko muuten mainita, että isäni työskenteli tuohon aikaan Paiholassa sairaanhoitajana. Ihan kuin oltaisiin kaikki samassa rihmastossa tai jonkinlaisessa suljetussa biosysteemissä. Jatkumossa. Mihinkä se vielä johtaakaan? Hoitoon? Pitää varmaan jutella tästä jonkun ammattilaisen kanssa.

Tuulien talossa Latvala kuvaa sairaalaelämää, sekä työnsä ja yksityiselämänsä tuomia tuntoja ja kokemuksia heinäkuusta 1962, heinäkuuhun 1963. Suuntautuneisuus filosofiaan ja taiteeseen tulee esille hänen tulkinnoissaan kirjallisuudesta, taiteesta ylipäätään, sekä vuodenajoista ja luonnosta – niin ihmisen kuin ympäristönkin. Mielikirjoikseen hän tunnustaa Sofokleen (kreikkalainen tragediakirjailija, poliitikko, sotapäällikkö – googletin) Filoktetesin ja Ovidiuksen (roomalainen runoilija – samoin googletin) Metamorfoosit. Latvala pohtii sairauksien merkitystä, erittelee ajatuksiaan ja mielialaansa ja kuvaa tunnelmiaan vaikkapa päivystäjänä. Siinä roolissa hän kohtaa somaattisiakin potilaita, kuten vatsahaavoja, tapaturmia ja liikenneonnettomuuksiakin. Vuodenajat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen. Marraskuussa mieli apeutuu, kun taas kevään korvilla hän haluaa ostaa (ja ostaakin) värikkään huulipuikon – ihan uhallaan. Hyvin kuvaavaa ja hauskaakin tämä. Päiväkirjamerkinnät paljastavan hänen kiinnostuksensa kohteitaan ja ihastuksensa erityisesti myrskyyn. Päivystämisen pitkinä tunteina alkaa kaivata tapahtumia.

Latvalan ilmaisu on lyyristä. Autuas valo väreilee maiseman yllä päivän pitkän, se on kuin jumalten juomaa… Merkintöjen väliin hän upottaa runoja ja katkelmia runoista. Ajankuva erottuu hänen käyttämistään sanoista. On huonoja potilaita, sielullisia ongelmia, ja medisiinareja. Tuossa ajassa pakkopaidat ja verkkosängyt joutavat jo museoon. Rajoittaminen tapahtuu nyt lääkkeillä. Hän havaitsee harhojenkin modernisoituneen. Nyt on jo televisioharhoja, magnetofoni- ja kaukokirjoitusharhoja, radioharhat kuuluvat tavanomaiseen ohjelmistoon. Joku luulee olevansa vetypommi, toinen hourailee sputnikeista.

Sairaalan viriketoimintaan kuuluu keskustelu- näytelmä- ja kirjallisuuskerhoja, jopa kirjailijavierailuja, sekä laulukuoroja, käsitöitä, askartelua, kuten vaikkapa pitsinvirkkuuta. Ommellaan lakanoita ja mattoja. Hän ilahtuu uudesta valoisasta tutkimushuoneesta, vaikkakin se on tehty vanhasta potilashuoneesta, jonka merkkinä on ristikot ikkunoissa. Kevääntulo näkyy ristikoista huolimatta. Potilaiden lisäksi Latvala tekee havaintoja sairaalan henkilökunnasta. Monenkirjavasta työväestä voi mainita talouspäällikön, puutarhurin, autonkuljettajan, mielisairaanhoitajan, ylihoitajan, sekä tallimiehen ja konemestarin, joka on vanha merikarhu. Kaksi ensimmäistä ovat Latvalan mukaan talon onnellisimpia. Viimeiseksi mainitulla on taas puolestaan parhaimmat jutut.

Sairaalan elämänmenosta jää luetun perusteella lämmin tunne. Yhteisö on ollut tiivis ja takuulla Latvala on tuonut omalla persoonallaan ja kulttuuritietoisuudellaan sairaala-arkeen sisältöä. Osasikohan hän kuvitella, että kirjaa luetaan vielä kuusikymmentävuotta myöhemmin?  Nythän tämä vasta onkin kypsä luettavaksi. Kannattaa tutustua, jos mielisairaanhoidon lähihistoria kiinnostaa. Käykää myös Harjamäen sairaalamuseossa. Lainasin kirjan Vaarakirjastosta.

Stephen Kingin Holly - mässyä ihmismaksalla

 

Stephen King: Holly

(Holly, 2023)

Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2024. 471 s.

 

Tästä kirjasta ei voi irrottaa rinnakkaisteokseksi reseptikirjaa tai edes vihkosta, vaikka sen kaksi kunnioitusta herättävään ikään ylettänyttä hahmoa kokkaileekin terveysvanukkaita, hilloja ja lihaa eri muodoissa. Ei tästä saa pr-teosta luomutuotannollekaan, vaikka lihan raaka-aineet tulevat läheltä ja karja saa liikkua ja elää vapaana luonnollisessa elinympäristössään – ainakin siihen saakka, kunnes professoripariskunta Emily ja Rodney Harris virittävät heille ansan ja vangitsevat tarkoituksiaan varten. He eivät tyydy turkkilaisessa jugurtissa turvotettuihin chiansiemeniin. Ei, heille pitää olla ihmismaksaa ja aivokudoksia, sekä luujauhetta kolottaville nivelille.

En tiedä mitä ruokavaliota tänä syksynä 77 vuotta täyttävä Stephen King noudattaa, mutta hänen julkaisutahtinsa ei näytä ainakaan merkkejä hidastumisesta. Hänen esikoisromaaninsa Carrien (1974) jälkeen häneltä on ilmestynyt 66 romaania, 21 pienoisromaania ja yli 200 novellia. Nyt heti alkuvuodesta ilmestynyt ja suomennettu Holly jatkaa tavallaan sarjaa, joka sai alkunsa Mersumies-trilogiasta ja jatkui teoksissa Ulkopuolinen ja Mitä enemmän verta. Näiden suomennetut laitokset ovat ilmestyneet vuosien 2016 ja 2021 välillä, kiitos ahkeran Ilkka Rekiaron (ruokavalio ei tätä kirjoitettaessa myöskään tiedossa). Kaikissa näissä esiintyy henkilöhahmo nimeltään Holly Gibney. Kingin omien sanojen mukaan hän on rakastunut tuohon hahmoon. Ymmärrän hyvin.

Penny Dahlin yhteydenotto Etsivä löytää -etsivätoimistoon ei voisi tulla huonompaan aikaan. Etsivätoimiston toinen osakas Bill Hodges riutuu koronan kourissa ja Holly Gibneyllä on suruaika äidin menetyksen johdosta. Pennyn tytär Bonnie on kadonnut. Viimeiset näköhavainnot tästä on lähellä Deerfiedin puistoa Manhattanin Red Bank Avenuella. Sinne tytär on hylännyt pyöränsä ja jättänyt satulaan liimatun viestin: Minulle riitti. Muutaman ”mutta jos, niin eikö silloin” -kysymyksen jälkeen Hollyn vaistot heräävät. Kaikki ei ole katoamisjutussa niin kuin annetaan ymmärtää. Tapahtumien penkominen vie Hollyn koko ajan lähemmäs totuutta Bonnien kohtalosta ja samalla monen muunkin. Kaikki on saanut alkunsa lähes vuosikymmen aikaisemmin.

 Heti alkuun tulin maininneeksi, mihin kaikkeen Kingin uusin romaani ei taivu. Lista siitä, mihin se taas taipuu, on pidempi. Se on kuvaus amerikkalaisesta nyky-yhteiskunnasta koronakriisin aikaan. Mukaan mahtuu rokotteiden vastustajia ja koko pandemian väheksyjiä. Se ottaa myös kantaa rasismin ilmenemiseen erityisesti afroamerikkalaisia kohtaan, sekä on myös surutyön kuvaus äidin menettämisen johdosta.

Niin ja sitten se on myös taideromaani. En olisi ikinä uskonut, että käytän tuota sanaa arvioidessani Stephen Kingiä. Siinä se nyt kuitenkin seisoo, enkä ota pois. Dekkarijuonen rinnalla King kuvailee Barbara ja Jerome Robinsonin matkaa kohti kirjailijuutta. Heillähän on ollut siis omat roolinsa etsivätoimiston suhteen jo aikaisemmin ja he ovat pistäneet oman henkensä ja terveytensä likoon siinä missä Hollykin. Jerome neuvottelee kustannussopimusta kirjalleen isoisän isoisästä. Barbaran sydäntä lähellä on taas runous, johon hän saa arvokasta vetoapua kuuluisalta runouden grand old ladyltä Olivia Kingsburyltä. Heidän kohtaamisten kuvaus lähenee jo vakavaa proosaa. Suhteen kuvaus on kaunis ja herkkä. Luonnollisestikin kaikki tuo vie tilaa itse rikostarinalta, mutta toisaalta tuo sille syvyyttä. Samasta syystä en suosittelisi tätä malttamattoman lukijan ensikirjaksi. Kirja edistyneemmille lukijoille. Niin voisi sanoa. Melkein yhtä varmasti kuin sen, että ne punaiset viirut vaniljavanukkaassa ovat mansikkaa. Eivät ainakaan ihmisaivoja.

Esikoiskirjailija Mika Muhonen tarjoaa pienoisromaanin mitallisen mökkikauhua, k-15

 

Mika Muhonen: Wesimurin kirous

Reuna 2023. 116 s.

 

Kansi ja taitto Jaana Rautio 

Mika Muhosen (os. Lahtinen) esikoiskirja Wesimurin kirous kertoo Annasta ja Jasperista, jotka ostavat pienen punaisen mökin jostain Joensuun syrjäseudulta. Ennen kauppoja heitä varoitellaan tienoota vainoavista legendoista. Tilan aikaisemmat omistajat ovat päätyneet hengiltä tai kadonneet tavalla, joka on jäänyt mysteeriksi. Puhutaan marjastajasta, joka olisi kymmeniä vuosia sitten rakentanut salaa mökin ja joutunut toisiaan vastaan sotivien rosvojoukkojen ristituleen. Hän ei olisi kuitenkaan kuollut luoteihin, vaan päätynyt läheisen lammen vangiksi, josta käsin hän jatkaa mökkiä itselleen havittelevien ihmisten hätistelyä olion muodossa.

Anna ja Jasper eivät kuuntele varoituksia, vaan kaupat syntyvät. Laatuaika häiriintyy nopeasti erikoisiin ääniin ja lopulta näkyihin. Käsinkosketeltavaksi tilanne muuttuu erään tässä kohtaa mainitsematta jätettävän kuolemantapauksen myötä (ei juonipaljastuksia). Puhutaan jopa monikossa, silvotuista ruumiista. Pariskunnan (ja lukijankin) yllätykseksi poliisi jättää veriteon ilman tarkempia tutkimuksia. Poliisipäällikön sanoin resurssit eivät riitä kaupungissakaan. Niinpä nuoripari joutuu turvautumaan ystäväapuun, Annan serkkuun Marko Karviseen, joka on entinen poliisi ja nykyinen etsivä. Karvinen lupautuu hommaan, vaikka pitääkin legendaa Wesimurista Scoopy-Doo -juttuina. Lopulta Karvinenkin joutuu pyörtämään ajattelutapansa ja myöntämään olion olevan totta. Mutta riittävätkö hänen keinonsa, kuuluu heittää kysymys ilmaan.

Joensuulainen Jyväskylästä lähtöisin oleva esikoiskirjailija Mika Muhonen, 33, kategorisoi pienoisromaaninsa kauhuksi, ehkäpä tarkemmin vielä mökkikauhuksi, jonka kohderyhmänä ovat nuoret +15 v. Ammatiltaan Muhonen on koulunkäynninohjaaja ja aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaaja. Esikoisteostaan varten hän on perehtynyt eri maiden mytologioihin ja kuluttaa muutenkin genren kirjallisuutta ja elokuvia vapaa-ajallaan. Nämä selviävät lehtihaastattelusta. Sanomalehti Karjalaisen 16.1.2024 julkaistun jutun mukaan hän on ajatellut tuotoksensa muotoseikat pitkälle. Hänen mukaansa esimerkiksi loppu ei saisi olla liian synkkä ja lukijalle olisi hyvä jäädä toiveikas olo. Nyt en sano, kuinka käy Wesimurin kirouksessa.

Kirja on laajuudeltaan suht’ suppea ja luvut lyhyitä, jonka arvelisi houkuttelevan malttamattomimmankin lukijan kirjan äärelle. Nuorille suunnatuksi kirjaksi olisin toivonut tarinaan myös ikäryhmän edustajia. Nyt kaikki ovat aikuisia. Kirjan sisällöstä jäi, ainakin minulle, vähän keskeneräinen maku. Joissain kohdin sisältö on ristiriidassa itsensä kanssa. Hyvin valmistautuneeksi mainittu henkilöhahmo ei muista ottaa pimeäkohtaukseen taskulamppua mukaan, ihan konkreettisena esimerkkinä. Nillitänkö pienistä? Jatkan vielä vähän. Taloudellisesta merkkimäärästä huolimatta sisältöön mahtuu vielä siistittävää, jopa turhilta haiskahtavia lukuja. Itselleni on yritetty (huom. yritetty) saada päähän ajattelutapaa, jossa jokaiselle luvulle pitää olla selkeä tarkoitus. Niiden pitää viedä tarinaa eteenpäin. Mitä sisällöllä halutaan sanoa? Mikä merkitys sillä on pääteemaan? Onko kerronta linjassa tyylilajin kanssa? Tässä suhteessa Wesimurin kirouksen tyylilaji pyrkii karkailemaan. Olisin odottanut tiukempaa kauhukeskitystä. Tosin odotukset ovat varmin tapa pilata lukukokemus, olipahan käsissä sitten Muhosen esikoinen tai Stephen Kingin 67 kokopitkä romaani. Ja vielä, itse mökistä olisin halunnut lukea enemmän, mainitaanhan se takakannessakin. Sieltä olisi voinut löytyä jotain inhaa, vaikka se ullakkohuone, jossa kukaan ei koskaan käy (klisee tämäkin, mutta pidän siitä). Nyt paha fokusoitui enemmän lampeen, joka toki osoittautuukin todella luotaantyöntäväksi. Taisin saada vähän vääriä odotuksia esittelytekstistä.

Mutta onhan kirjassa selkeä alku, keskikohta ja loppu, josta muodostuu ehjä tarina, joka jättää vieläpä sauman jatkolle. Loppu jää kivan avoimeksi. Toivon, että kirjailija jatkaa ja hyödyntää vahvuuksiaan nimenomaan työskentelystään ja kokemuksistaan lasten ja nuorten parissa. Vielä lehtijutun informaatioon viitaten, hänen arvonsakin ovat kohdallaan. Vielä pitää kasvattaa editointilihaksia ja omaa ääntä. Mielikuvitusta kyllä riittää. Luova kirjoittaminen on haastava laji, eikä se helpotu koskaan. Nyt joudutan kirjan nopeasti takaisin kirjaston hyllyyn, jotta muutkin pääsevät lukemaan.

Rakkauslätinöitä ja rakastelukohtauksia

 

 

Facebookin Dekkariryhmässä oli joitain päiviä sitten keskustelunaloitus, jossa toivottiin lukuvihjeitä kirjoista, joista puuttuvat otsikoinnin mukaiset rakkauslätinät ja rakastelukohtaukset. Ryhmän jäsen oli kyllästynyt niihin ja harmitteli, ettei äänikirjoissa ollut mahdollisuutta hypätä kohtausten yli. Aloin miettiä tuon kaltaisten hellyydenosoitusten tarpeellisuutta kirjoissa itsekin. Aihetta voisi käsitellä laajemminkin, mutta vastaan tylsästi joo ja ei. Tarvitaan ja ei tarvita. Rakkauslätinöitten suhteen olen samoilla linjoilla, vaikka kiintymyssuhteet ja niiden häiriintyminen ovatkin tarinan alulle panevia moottoreita. Vanha kunnon kolmiodraama. Mustasukkaisuutta, vihaa, näyttämisenhalua, kostontahtoa.

Ei tietenkään pidä jäädä räpyttelemään ripsiä ja luomaan liian pitkiä katseita, ellei sillä oikeasti ole tapahtumia eteenpäin vievää tai juonen kaarta päättävää merkitystä. Tarkoitan loppuratkaisua. Harvoin on. Sitä kautta on kuitenkin mahdollista kertoa jotain henkilöhahmoista, antaa vihjeitä heidän motiiveistaan ja heikkouksistaan. Jos oikein hyvin käy, heidän tilanteeseen voi lukijana jopa samaistua. Itse tai joku lähipiiristä voi olla kokenut jotain samaa tai henkilöhahmojen suhdekiemuroista on saattanut haaveilla salaa. Antaa tulla tunnustuksia!

Alun alkaen muuten hakeuduin koulupoikana kirjallisuuden pariin tirkistelyn halusta ja uteliaisuudesta. Vitsikirjojen tuhmat vitsit toimivat sisäänheittomatskuna. Aikuisille suunnattujen romaanien seksikohtauksissa oli imua ja nyt tarkoitan niiden vaikutusta lukuhaluihin. Puberteettia lähestyvän pojan hormonit lähtivät hyrräämään. Sittemmin olen myös itse kirjoittanut lemmenkohtauksia tuotantooni. Varoittelinkin tästä jo tuossa mainitussa Dekkariryhmän keskustelussa, ettei nyt vain kukaan erehtyisi lukemaan vaikkapa jännitysromaanejani Pimeimmät tunnit, Luonnollinen kuolema ja Kroonikko. Niissä nimittäin kainosti ilmaistuna tehdään sitä. Kerronko sivut?

Käyn seuraavassa läpi kirjojeni seksikohtaukset, jos niitä vain on ja perustelen ne. Ne eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan niillä on oikeasti tarinaa ja juonta eteenpäin vievä funktio. Tämä saattaa kuulostaa juoruilulta, mutta onneksi kohteena on kuvitteelliset ihmiset ja tapahtumat. Sisältää juonipaljastuksia, pitää vielä sanoa. Mitä mieltä muuten olette, onko rakastumisprosessin kuvaaminen pitkän kaavan mukaan tarpeellista? Entäpä nämä hekuman huipentumat eli lemmenleikit? Keskeyttävätkö ne ikävästi itse juonenkulun, vähän kuten pitkälliset monieräiset tappelunnujakat ja takaa-ajokohtaukset? Viimeksi mainitulla tarkoitan kohtausta, jossa henkilö x yrittää saada henkilöä y kiinni.

 

Väärin voitettu (BoD 2008, 2013)

Ei seksiä, mutta jotain saattaa vilahtaa, kun miehet potkii pyyhe päällä palloa. Tämä palloista mieltyneille vinkiksi.

 

Testinuket (omakustanne 2009, 2013. Äänikirja: SAGA Egmont 2020)

Kirjan päähenkilö lääkintävahtimestari Ilpo on hairahtunut apulaislääkäri Kristaan ja päätynyt pikkujoulujen päätteeksi samaan taksiin ja tämän huoneistoon. Käry kävi ja erohan siitä koitui vakituisen naisystävän kanssa. Myöhemmin Ilpo tapaa Kristan ensihoitopäivillä hotellin käytävän päätysohvalta, jossa tällä on herkkä hetki kirurgian poliklinikan lääkintävahtimestarin kanssa. Konflikti valmis. Turpakäräjiksihän se menee.

 

Pimeimmät tunnit (Myllylahti 2013. Äänikirja SAGA: Egmont 2020)

Tätä älä todellakaan lue, jos aiot tarttua tuohon kirjaan. Sisältää oleellista tietoa synkkien tapahtumien alulle panevasta voimasta. Päivystyspolilla työskentelevä Salla elää poikansa Lukan kanssa kahdestaan. Hän päätyi miehensä kanssa eroon pian pojan syntymän jälkeen. Sitä edelsi sairastumisen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöön.  Hänen elämässään oli lyhyt pimeä hetki, jolloin hän päätyi päivystyksen kautta putkaan. Samana yönä hän ajautui vieraan miehen mukaan. Selvä raiskaus, Sallahan oli lähes tiedottomassa tilassa. Silti Salla saa kantaa erehdyksestä aiheutuneet seuraamukset. Myös tuon miehen puolisolla oli vakavia mielenterveyden ongelmia, joita tuo episodi vain pahensi. Tämä liittyy juoneen oleellisesti.

 

Luonnollinen kuolema (Myllylahti 2016. Äänikirja: SAGA Egmont 2020)

Päivystyspolilla työskentelevän Susannan mies Sauli on kuollut edellisenä talvena. Susanna ei oikein pääse miehestä eroon, vaikka he olivat jo eronneet ja miehellä oli paha alkoholiongelma. Uuden ihmissuhteen kehittely tuottaa ongelmia. Susanna tapaa sairaalassa kouluaikaisen ihastuksensa Rekon ja päätyy tämän kämpille. Rakastelu keskeytyy mielikuvaan exästä ja Susanna pakenee Rekon luota. Toisella yrityksellä Susanna vie lemmenhetken maaliin. Tavallaan hän käyttää seksiä Rekon kanssa irtautumisriittinä. Hän jopa näkee entisen miehensä suorituksen aikana silmissään, kunnes Sauli katoaa ja hän voi edetä elämässään.

Kroonikko (Myllylahti 2018. Äänikirja: SAGA Egmont 2020)

Heti kirjan alkupuolella sairaalapomo vie nuoren lähettinaisen sairaalan autiolle osastolle. Heidän on aikomus harrastaa siellä seksiä, joka tosin keskeytyy alkutekijöihinsä, kun sairaalapomo murhataan. Tuon jälkeen ollaan pitkään siinä uskossa, että murhaaja hoitelee sairaalapomon alulle paneman homman loppuun. Tässä kohtaa pitää sanoa, että seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä, vaan väkivaltaa, vaikka kohtaukseksi päätyykin. En kuitenkaan näytä tapahtumaa, vaan jätän sen lukijan mielikuvituksen varaan. Tunnetusti se voi tarjota mitä vain. Kirjassa mainitaan myös toinen seksiin pakottaminen, joka tapahtuu mielisairaalan suljetulla osastolla ja kohteena on nuori mies. Nyt jälkikäteen ajateltuna, olisin mieluummin jättänyt nuo juonenkulut kirjoittamatta ja sensuroisin itseäni. Ei enää tällaista koskaan.

 

Dekkari (Myllylahti 2022)

Tämä toistaiseksi viimeisin julkaistu jännitysromaanini on Väärin voitetun lisäksi luultavasti kiltein kirjani, vaikka murhia tapahtuukin. Ei seksiä, mikä muuten saattaa olla yksi juurisyy, jonka vuoksi päähenkilö Kari Jontkan latvassa heittää. On se kuitenkin useimmille meistä oleellinen osa ihmisyyttä. Onneksi tuo kovan onnen rikostutkija löytää kivan ihmissuhteen ja lukija voi vain kuvitella, mitä viimeisen sivun jälkeen tapahtuu. Paitsi ei työaikana, tämä jo kirjan lukeneille silmän iskuna. Ai niin, onhan kirjan pääpahiksella lääkäri Neea Blombergilla alistava seksisuhde hänen oikeana kätenään toimivaan hoitajamieheen. Mieshoitajaa esineellistetäänkin sitten ihan huolella, jonka vuoksi häntä ei koko tarinan aikana puhutella edes nimellä. Voe poekaparka!

 

Lemmentäyteistä alkanutta vuotta, vaikka fiktiona!

t. Mika