Suvi Piiroinen:
Routamorsian
Myllylahti 2020. 293 s.
Olipa kiva päästä pitkästä aikaa lukemaan Suvi Piiroisen luoman sympaattisen tutkijajoukon kuulumisista. Tarkoitan heillä Väiski Rossia ja hänen tiimiään Rob Peuraa, Maria Jacobssonia, Pete Nissistä, Tommi Hietalaa ja tutkintasihteeri Eila Laitista. Väiski yrittää omaksua teini-ikäisen pojantyttären kanssa yhteiseloa. Rob taas sinnittelee tyttärensä yksinhuoltajana ja Maria rypistelee hankalassa avosuhteessa. Tukenaan hänellä on Pete ja tämä puhtaasti ystäväpohjalta. Yksi tärkeä murheen- ja samalla Suvi Piiroisen kolmannen rikosromaanin aihe on Väiskin Beata-vaimon katoamismysteeri. Tapaus palaa kymmenen vuoden jälkeen tutkintaan ja samalla järkyttää Väiskin maailman. Jaksaako hän kokea kaiken taas uudelleen, tai kestääkö hän kuulla totuuden tapahtumasarjan yksityiskohdista?
Toiseksi kirjan teemaksi
valikoituu nuorten opiskelijanaisten kaappaussarja. Heillä kaikilla on
yhdistäviä tekijöitä, niin ulkonäöllisesti, siviilisäätynsä, kuin opiskelijastatuksenkin
suhteen. Heidän jokaisen baari-ilta ja Facebookissa sopimansa treffit ovat
päättyneet ei toivotulla tavalla, enkä nyt tarkoita mansplainingia, lääppimistä
ja huonoja vitsejä. Tutkijoilla on täysi työ kartoittaa heidän lähipiiriään ja
seurata jälkiä taaksepäin. Juttuvyyhdellä on kiire. He eivät voi tietää onko
viimeisin kadoksiin jäänyt Oona vielä hengissä. Aikaisemmat kaksi uhria ovat
onnistuneet paeta vain täpärästi. Juttu ei ota edetäkseen ja tutkijat ovat jo
turhautua, kun yksityiskohdat sittenkin yhdistyvät.
Piiroisen kolmas
rikosromaani Routamorsian sisältää melko paljon tutkijoiden keskinäistä
vapaa-ajan viettoa ja seurustelua. Hyvän mielen hetket tekevät romaanin lopusta
ihan erityisen surullisen, suorastaan pysäyttävän, vaikka jonkinlaista lohdun kipinääkin
on tarjolla, ainakin joillekin henkilöhahmoista. Tapahtumat tutussa
ympäristössä tekevät lukemisesta erityisen mieluisaa puuhaa. Tekstissä
vilahtelee Joensuun kaupunginosia, kuppiloita ja muutakin lähiseutua. Jäävi
olen arvostelemaan, tiedän, eikä pelkästään joensuulaisuuteni vuoksi. Meillähän
on Suvin kanssa sama kirjakustantajakin.
Routamorsiamen lukeminen teki ajankohtaiseksi aikaisemmat kirjabloggaukseni Suvin romaaneistaPahaa parempi vuodelta 2016 ja Menetetyt vuodelta 2017. Kirjaesittelyt katosivat kotisivujeni myötä viime kesänä, kun verkkopalvelu Suntuubi lopetti toimintansa. Löysin tekstini vielä tietokoneen kovalevyltä. Laitan ne tähän jatkoksi. Muistelen niissä muun muassa yhteistä dekkarilauantaitamme Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa yhdessä Jukka Niskasen kanssa. Tapahtuma oli hyvässä mielessä mieleenpainuva, vaikka oma haastattelijani, lääninpoliisineuvos Mikko Varis roustasikin aika pahasta hengentuotettani. Hauska muisto sekin.
Suvi Piiroinen: Menetetyt
MurhaMylly 162. Myllylahti 2017. 317 s.
Vietän Suvi-viikkoja, vaikka alkutalvea eletäänkin, nimittäin kaksi viimeisintä lukemaani rikosromaania tulee kuopiolaistuneen entisen joensuulaisen Suvi Piiroisen tekstinkäsittelyohjelmasta. Hänen esikoiseensa Pahaa parempaan verrattuna kirjan jatko-osassa kierrokset kasvavat potenssiin kymmenen. Menetetyissä elämä näyttää nyt nurjimman puolensa, eivätkä siltä säästy poliisitkaan.
Joen kaupungissa käynnistyy henkirikosten sarja. Joku on ottanut kohteekseen joukon nuoria aikuisia. Rikostutkijoilla on täysi työ selvittää tekojen yhteys toisiinsa, niiden motiivi ja erityisesti oikea epäilty. Epäilty pitää kirjanpitoa tekemällä viiltoja uhrien käsivarsiin, eivätkä poliisit voi olla varmoja asianomistajien lopullisesta määrästä. Se onnistuu vasta huolellisten taustaselvitysten jälkeen ja sitten tuleekin jo kiiru. Tarkemmin en halua selittää tapahtumia, ihan jo pelkästään siitä syystä, ettei niin tee kirjan takakansikaan. Sen takia esittelyteksti onkin aivan omaa luokkaansa. Näin pitää takannen teksti laatia, ainakin minun mielestäni.
Vaikka pidin jo Pahaa paremmastakin, saa jatko-osasta paljon viimeistellymmän vaikutelman. Mielikuvia syntyy aina brittiläisistä rikossarjoista supisuomalaiseen Robaan. Suvi ei päästä lukijaa helpolla monessakaan mielessä. Kirjassa on aimo annos tragediaa ja inhimillisiä tunteita, niin hyvässä kuin pahassakin. Pahaa pahempi, voisi leikitellä nimillä. Rob Peuran, Väinö Rossin, Maria Jacobssonin, Siirin ja Peten yksityiselämissä kuohuu. Ihmiset lähentyvät, etääntyvät ja jopa poistuvat toistensa elämästä. Heidän puolestaan huomaa huolestuvansa, yhtä lailla kuin ilahtuakin. Heidän kokemuksiin on helppo yhtyä, jos on vähänkään joutunut kokemaan menetyksiä ja ongelmia ihmissuhteissa. Rikospähkinä on vaikea, mutta ihan koko aikaa ei itse tarvitse olla epäiltyjen tasalla, riittää kun tutkijat ovat – viimeistään lopussa. Senkin suhteen voi saivarrella. Yksittäinen kirja ja sen tarina on vain episodi pitkässä tarinassa. Jatkoa odotellaan. Sellainen on mahdollisesti luvassa vuonna 2019, mikä riippuu yhdestä pienestä henkilökohtaisesta jutusta. Tehkää siitä omat päätelmänne, dekkarifriikit. Ei liikaa juonipaljastuksia. Tsempit ja onnittelut Suville!
Suvi Piiroinen: Pahaa parempi
MurhaMylly-sarja 147. Myllylahti 2016. 320 s.
Kuopiolaisen opettajana työskentelevän kirjailija Suvi Piiroisen esikoisjännitysromaanin matka käsiini sai alkunsa runsas vuosi sitten, kun esiinnyin hänen ja Jukka Niskasen kanssa Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa. Vietettiin Dekkarilauantaita. Suvi on entisiä joensuulaisia. Syntyi kirjavaihtari-ajatus, mutta vasta tilaisuuden jälkeen ja jäi lopulta toteutumatta, mutta eipä haitannut. Kiinnostus hänen teokseensa jäi kytemään ja pitihän kirjailijakollegan esikoinen lopulta lukea, nyt toki vain kirjastosta lainattuna. Tuli nimittäin kiire, mikäli halusin välttyä lukuruuhkalta. Suvilta ilmestyi nyt syksyllä jo jatkoa. Menetetyt-uutukaisen hommasin toki itselleni, kun satuin Helsinkiin yhtä aikaa kirjamessujen kanssa ja päädyin tapahtumaan. Se onkin sitten jo toinen juttu.
Esikoisteoksen Pahaa parempi tekee mielenkiintoiseksi tapahtumapaikka Joensuu. No, kun satun asumaan siellä ja paikkakunta on vähän harvinaisempi näissä ympyröissä muutenkin. Poliisit saavat tutkittavakseen yhdeksänvuotiaan Mian katoamistapauksen. Melkein tavan mukaan tytön äiti Mirinda saapuu hakemaan tätä myöhässä liikuntakerhosta ja suo samalla sieppaajalle mahdollisuuden tekoonsa. Syy myöhästymisiin on äidin pikkutuhma sivutoimi. Kuvioon liittyy anonyymina säilyvä stalkkeri, joka on sijoitellut koulun jumppa- ja suihkutiloihin strategisesti oikeisiin kohtiin kameroita. Niiden avulla hän seurailee keskenkasvuisia ihastuksiaan. Yhtä lailla pimentoon jää itse sieppaajakin. Mikä on erityisen virkistävää, niin kirjan päähenkilön, tai yhden heistä, puhtoinen perhetausta. Tarkoitan rikostutkija Rob Peuraa, jonka tytär Lotte käy Mian kanssa samoissa harkoissa. Ihastuttava perhe. Robin työkaverilla ja esimiehellä Väinö Rossilla ei mene ihan yhtä hyvin. Väiski on yksinäinen leskimies ja kissakin kuolee. Kolmas mielenkiintoinen ja tärkeä poliisihahmo on Maria Jacobsson, jolla vaikuttaa olevan jonkinlaisia elämänhallintaongelmia. Nainen päätyy kyseenalaiseen suhteeseen, eikä ole päästä siitä enää eroon, jos haluaakaan.
Itse rikostutkinta etenee ja lopulta uuttera jalkatyö kantaa hedelmää. jJnnitys tiivistyy ja juttu saadaan onnellisesti päätökseen. Mitään hirvittävän kauheaa ei kirjan sivuilla tapahdu. Tässä kohtaa pidän verrokkina joitain tämän päivän rikosromaaneja, joissa monissakaan ei kaihdeta suorastaan pornahtavaa väkivaltakuvausta. Mäiskeen kohteinakin voi olla mitä vain vauvasta vaariin. Tämän puolesta kirja sopii kaikenikäisille. Pystyn helposti kuvittelemaan Pahaa paremman ala-asteikäisten yöpöydälle, vaikka ensidekkariksi. Suosittelen.
