Tuomas Lius: Lanka palaa
Like 2019. 621 s.
Jokin aika sitten
kuulutin Instagramin kautta uutista, jonka mukaan Pippurinen oli saanut jatkoa.
Tarkoitin Tuomas Liuksen kirjasarjan pääsankaria Liperin omaa poikaa
yksityisetsivä-autonasentaja Marko Pippurista. Uutista on syytä korjata ja
tehdä siihen pieni lisäys. Päähenkilöitä on kaksi. Myös Julia Noussair on
saanut jatkoa. Lanka palaa romaanissa tuon entisen poliisin peliaika
menee jopa etusijalle. Suurin osa siitä on erikoistilanteita etulinjassa, näin
urheilu- ja sotatermejä lainatakseni.
Mistä on kysymys? Lanka
palaa on pohjoiskarjalaisen kirjailija Tuomas Liuksen kirjasarjan neljäs
teos. Sarjan aloittava Haka näki kirjakauppojen keinovalot vuonna 2009, Laittomat
2010 ja Härkäjuoksu 2011. Sarja jäi tauolle ja teki odotetun
comebackin nyt loppukeväästä. En tiedä kertooko se enemmän minusta lukijana,
vai Liuksen tarinoinnista, mutta sanaleikin keinoin ilmaistuna hakastuin
lukemaani jo Hakasta alkaen. Uusin romaani sisältää kaikki tutut
elementit, joihin Lius ehti totuttaa lukijansa kolmessa ensimmäisessä tarinassa.
Puhutaan monivaiheisesta seikkailusta, toiminnasta ja makutottumuksia
testaavasta satiirista. En tiedä onko aika tehnyt tehtävänsä, sarjan
lukemisesta on jo aikaa, nimittäin olin tunnistavani sisällössä uuden
ulottuvuuden. Varmasti jo aikaisemmissakin teoksissa kirjailija on
taustoittanut henkilöhahmonsa tarkkaan. Uusimmassa tätä viedään vielä pidemmälle.
Kenttään on tehty tilaa ihmissuhteille, elämänvalinnoille, luopumiselle, luottamukselle
ja sen pettämiselle, sanalla sanoen tragedialle. Jos lukiessa nauroin, paikoin
joutui puremaan huultakin. Enempää en tunnusta. Jonkin aikaa saa myös rullakebab
aurajuustolla ja habaneroilla olla rauhassa.
Sananen itse tarinasta.
Taistelupari Pippurinen & Noussair työskentelee kansainväliselle
tiedustelukollektiivi Verstaalle. Pippurinen seurustelee vakavasti (ihan totta,
vakavasti) Verstaan tiedustelu-upseeri Minja Valkosen kanssa. Verstas on saanut
venäläiseltä kansallisia aarteita metsästävältä Bogatyr-säätiöltä tehtäväkseen
löytää myyttisen ja mittaamattoman arvokkaan meripihkahuoneen. Huoneen seinät
on valmistettu meripihka- ja kultapaneeleista. Tuo rakennelma on lähtöisin
1700-luvulta ja suunniteltu alun perin Charlottenburgin linnaan, josta sitä on
siirrelty, ensin Talvipalatsiin ja sieltä eteenpäin, kunnes natsit pääsivät
näppeineen väliin ja ryöstivät koko pytingin. Aarteen sijainnista on olemassa
kartta ja kompassi, joka on kätketty Suomen Lappiin. Joko kuulostaa
seikkailulta? No, meripihkahuoneella on useampikin tavoittelija, muun muassa
venäläinen uransa iltapuolta lähentelevä toimintaleffatähti Maxim Zolnerovitš.
Vähiten halutaan, että Venäjän poliittinen johto saisi aarteen haltuunsa ja
pääsisi pönkittämään sillä paisuvaistaan. Sanomattakin on selvää, että kilpailevat
tahot eivät vierasta äärimmäisiäkään keinoja. Pippurinen ei syty ajatukselle,
vaan haluaisi luopua järjestön toiminnasta kokonaan. Käytännön toteutus jää muiden
muassa Julia Noussairille ja Minja Valkoselle. Kaikki menee pieleen, jopa
Pippurisen biljardi-ilta. Hän tulee vedetyksi osaksi tapahtumaketjua.
Panoksista on turha edes mainita.
Liuksen teksti on vahvan
toimintapainotteista. Taistelukohtauksissa on selkeä, nautittava ja lisätään
vielä riittoisa koreografia. Kuvailu on tarkkaa, asiantuntevaa ja noudattaa
kovaksikeitetyn dekkarin kuvastoa, jonka vuoksi se ei välttämättä sovellu
lämminhenkisen cozy crimen ystäville. Silti muistaakseni lapsia ja eläimiä ei
tapahtumien tiimellyksessä vahingoiteta. Näistä kahdesta ensin mainittuhan
tuntuu nykyään olevan scandic noirissa sallittua riistaa. Tämä vain verrokkina.
Kaikesta saa kirjoittaa. Käsittelytapa ja aineiston käyttötarkoitus ratkaisee –
halutaanko vain järkyttää, vai herätellä ajatuksia. Liuksen tapauksessa
kirjailija noudattaa perinteitä menneiltä ajoilta, tarkemmin 80-luvulta. Olin
teini silloin ja vuosikymmen jätti luonnollisesti lähtemättömän vaikutuksen.
Mulla oli samanlainen tukka kuin Paul Youngilla, mutta ei mennä siihen.
Jos kiinnostaa, kerron
noista sarjan aikaisemmista kirjoista muutaman sanan kotisivuillani http://www.mikakahkonen.fi/?cat=65 (edit: sivut eivät enää käytössä) Sieltä löytyvät myös arvioni sarjan ulkopuolisesta teoksesta, vuonna
2012 ilmestyneestä Keisarista, jonka Lius kirjoitti yhdessä Kimmo
Puustisen kanssa, sekä Magnum opuksesta, joka ilmestyi vuonna 2015. Lanka palaa romaanin hommasin Joensuun
Suomalaisesta kirjakaupasta.