Tuire Malmstedtin Isa Karos -sarjan kolmonen pysyy linjassa

 

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

Myllylahti 2020. 310 s.

 

Tuire Malmstedtin kolmannesta Isa Karos -dekkarista Enkelimetsä oli tarkoitukseni kirjoittaa Ruumiin kulttuurin kirjakäräjillä, josta kunniasta jääväsin itseni keskusteltuani lehden päätoimittajan kanssa sähköpostitse. Positiivinen ongelma sinällään, olen julkaissut saman kirjakustantajan kautta omaakin tuotantoa. Ja tottahan se on, en välttämättä olisi kyennyt riittävään objektiivisuuteen, tarkoitushan on kuitenkin lähtökohtaisesti arvioida teos ja kyetä tarvittaessa sitä myös kritisoimaan. Toisin on kirjablogin kanssa. Samasta osoitteesta löytyy esittelyt Malmstedtin kahdesta aikaisemmastakin romaanista, joten näin on jopa luontevampaa. Niistä puheen ollen, vuonna 2018 ilmestynyt esikoisdekkari Pimeä jää pokkasi dekkariseuran esikoisdekkari-kunniakirjan. Sarjan kakkonen Mykkä taivas julkaistiin heti seuraavana vuotena ja tämä kolmas nyt syksyllä. Kirja per vuosi. Se on hatun noston paikka. Opettajantyön rinnalla suoritus on ihailtava.

Enkelimetsässä Savonlinnan poliisilaitoksen rikostutkija Isa Karoksen häiden suunnittelu häiriytyy pahemman kerran, kun läheisestä metsästä löytyy morsiuspukuun puettu, tai pukeutunut nuori nainen joko hirttäytyneenä, tai hirtettynä. Näistä ensimmäinen vaihtoehto muuttuu epätodennäköisemmäksi, kun samasta metsästä löytyy pian toinenkin vastaava tapaus. Tapauksilla on Isaan voimakas vaikutus, varsinkin kun tietää hänen nykytilanteensa, elämänhistoriansa ja sairauskertomuksensa. Onneksi Isalla on Niiles, hänen kollegansa ja tuleva puolisonsa, sekä miehen tytär Aida, johon Isa on pyrkinyt tutustumaan parhaimpansa mukaan. Surutyö oman tyttären Lindan kuoleman vuoksi on edelleen kesken. Hiljaa hyvä tulee.

Laitoksella porukka on säilynyt suurin piirtein entisellään.  Uusina kasvoina tiimiin on tullut pirtsakka ja hyväntuulinen tutkintasihteeri Sikke ja karhumainen, jämptinoloinen tekninen tutkija Jarno. Porukan henki on suorastaan loistava. Raskaan työn vastapainona riittää hyväntahtoista naljailevaa huumoria ja neuvotteluhuoneen täyttää usein remakka nauru. Kaiken kaikkiaan Malmstedt käyttää ryhmää tarinan kuljettamisessa ihan mielekkäästi, muiden yksityiselämää unohtamatta.

Sarjan aikaisempiin teoksiin tutustuneille ei Enkelimetsän rakenne tule yllätyksenä. Tälläkään kertaa kirjailija ei päästä lukijaa, jos itseäänkään kirjoittajana helpolla. Aikatasoja ja juonilinjoja on useampiakin. Lukija pääsee seuraamaan uskomusten ja kyläyhteisön arvostelemaa teinirakkautta vuoden 1674 Marinmaalle. Tuohon aikaan pidettiin tietäjiä arvossaan, pelättiin metsässä yksin samoavaa ja ihmisuhria etsivää Tarkeltešia ja pidettiin uhrimenoja. Ajan hengen aistii kerrontatavasta. Pisteitä ropisee.

Kolmannessa juonilinjassa kuvataan tarkemmin määrittelemättömän minäkertojan lapsuutta, lapsen lämmintä, mutta kipuilevaa suhdetta vanhempiin, erityisesti alkoholisoituneeseen isään. Jälleen kirjailijan muuntautumiskyky erottuu positiivisesti. Pieni lapsi todellakin voi syyttää itseään mitä kummallisimmista asioista ja ymmärtää keskivaikean tunne-elämän häiriön ”keskeltä vaikeaksi tunnelman häiriöksi”. Miten jokin väärinkäsitys voi olla yhtä aikaa noin hauska ja samalla liikuttava? Ai niin, sitten on vielä pieni tiiseri lukijoille, jossa kuvataan anonyymia nukentekijää. Lakkasin jossain vaiheessa pohtimasta näiden sivujuonien ja aikaloikkien merkitystä pääjuoneen ja yksinkertaisesti vain upottauduin niiden maailmaan. Yhdistävät tekijät tulivat sitten vastaan, kun niiden aika oli.

Mitä muuhun lukukokemukseen tulee, hää- ja morsiuspukuteema resonoi kauhistuttaviin henkirikoksiin herkullisella tavalla. Siinähän yhdistyy ihmiselon yksi kauneimmista ja kauheimmista asioista. Kirjan suurin jännitys ja uhka tulee päähenkilön sisäisestä maailmasta ja mielenterveydestä. Ihan kuin joku pyrkisi sitä tietoisesti horjuttamaan. Aiheella leikittely on tuttua jo aikaisemmistakin kirjoista. Lukiessa pystyin nuorten aikuisten ja teinityttären isänä samaistumaan uhrien vanhempien asemaan vähän liiankin hyvin. Malmstedtin esitystapa on melko tunnerikasta, jota myönnän liikaa käytettynä karsastavani. Nämä ovat lukijakohtaisia mieltymyksiä, tiedän, joten lakitupatermein, vastalauseeni hylätään. Tarinaan sisältyy myös megaluokan käänne, jonka kohdalla hymähdin. Hymähtelyä oli silmiinpistävän paljon kirjassakin, hmmh, lähes maneeriksi asti.

Mielenkiinnolla jään seuraamaan mitä tulee tapahtumaan kirjailijan tuotannon kohdalla seuraavaksi, nimittäin Malmstedtin kustantaja on vaihtumassa Myllylahdesta Aula & Co:n ja tiedossa on aivan uusi dekkarisarja. Sarjan avaus pääsee lukijoiden käsiin vuoden 2021 aikana. Tieto on peräisin kirjailijan Facebook-sivuilta Kirjailija Tuire Malmstedt. Uskomaton tahti, on vielä toistettava.

Kauhua ja kansallisperinnettä Anne Leinosen Katveessa

 Anne Leinonen: Katve

Osuuskumma 2020. 282 s.

 Viittäkymppiä lähestyvä, töistään vuorotteluvapaata ottanut Tapani menee auttelemaan kuolemaa tekevää Eira tätiään Kakskierron saareen. Tapani harrastaa tähtitiedettä ja vastailee joskus Ursan parapuhelimeen. Toimessaan hän on realisti ja keskittyy katkomaan siipiä soittajien kaikkein korkealentoisimmilta ufojutuilta. Omille havainnoilleen hän ei mahda mitään, kuten kaukoputken päässä vastarannan autiotuvassa häntä tervehtivälle naiselle. Nainen ei voi mitenkään nähdä häntä niin kaukaa. Sattumaa, Tapani tulkitsee katseiden kohtaamisen. Samaa logiikkaa Tapani pyrkii soveltamaan tätinsäkin suhteen. Eiralla sanotaan olevan tietäjän, jos parantajankin vikaa. Kylällä tätiä pidetään jopa noitana ja häntä pyritään karttelemaan. Eikä Eira kuolemaa tee, mieluummin vetristyy päivä päivältä, saa Tapani huomata. Tepsiikö yrtit, vai onko taustalla jotain muuta?

Pariviikkoinen venähtää Tapanin kohdalla kuukausiksi. Miehellä ei ole erityistä innostusta palata takaisin kaupunkiin, ihan kuin hän karttelisi jotain. Useana yönä hän herää unihalvauksen kourissa ja kohtaa naisen hahmon. Homma saa eroottisia sävyjä, mutta myös uhkaavia, eikä suinkaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Turvasanoja ei tunneta. Naisteema toistuu vastarannan Marian kanssa. Nimi selviää Tapanille, kun Maria ottaa yhteyttä parapuhelimeen.

Saaren lähituntumassa alkaa tapahtua merkillisiä asioita, jos lie aina tapahtunut. Eläimiä kuolee ilman hyvää selitystä, taivaalla näyttäytyy valoilmiöitä, on henkipuita, on vanhoja paikallislegendoja, niistä tärkeimpänä meteoriitin aiheuttama syvänne. Outoja hukkumistapauksia riittää pitkälle menneisyyteen. Syvänteeseen on Tapanikin päätyä, yhtä lailla konkreettisesti, kuin kuvaannollisestikin.

Anne Leinosen maagista realismia ja kauhua yhdistelevä Katve on lukukokemuksena salakavala. Sen sisältö on suurelta osin kotiseutunostalgiaa, luonnon- ja kalenterinkierron kuvausta, sekä vanhuksen ja keski-ikäisen miehen sympaattisen yhteiselon kuvailua, entisten aikojen muisteloa unohtamatta. Kuvaan kuuluu huoltoasemalla aikaansa viettävä, muita asiakkaita ja maailman ilmiöitä tutkaileva ukkokööri, jonka jutunaiheiksi kelpaa mitä vain eturauhasesta entisiin heiloihin. Taustamusiikiksi voisi kuvitella haitarinsoiton, tuoksuksi mäntysuovan ja kulisseiksi sinisen taivaan. Tai sitten ei. Syrjäseuduilla on toinenkin puoli. Niin ihmismielelläkin. Se on riitasointuja täynnä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioni Leinosen romaanissa oli kirjan kansi. Enää en muista missä näin sen, milloin, tai missä yhteydessä, mutta sen tunnelma kiehtoi. Lievetekstin mukaan kannesta vastaa Tapio Ruotsalainen. Itse kirjailijan nimi on mahtanut sattua kohdalleni sekä sosiaalisessa mediassa, jossa seuraan aktiivisesti kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, että kauhukirjallisuuteen yhdistetystä tietokirjallisuudesta. Voisin mainita näistä viimeisimmän, Juri Nummelinin teoksen Kuoleman usvaa ja pimeyttä – Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia (Oppian, 2020). Nummelinin kirjasta voi lukea tarkemmin 3.10.20 bloggauksesta. Katve on itsenäistä jatkoa vuonna 2017 Atenan kustantamana julkaistulle Metsän äidille. Leinosen tuotannolle on kuvaavaa aineiston monipuolisuus, kauhuelementit ja suomalaisen kansanperinteen hyödyntäminen. Meillä todellakin on mistä ammentaa.

Myös Katveen kustantaja Osuuskumma on mielenkiintoinen tapaus. Kustantamo on vuonna 2012 kirjailijoiden itsensä perustama osuuskuntamuotoinen toimija, joka on nimenomaan erikoistunut scifiin, fantasiaan, kauhuun ja muuhun spekulatiiviseen fiktioon, siihen materiaaliin, joka ei välttämättä tartu suurempien kustantamojen haaviin. En tiedä, mulla ainakin herää tutkimusmatkailija moodi. Mitäs muita löytöjä olisi tarjolla?

Vielä yksi juttu. Kirja oli päässyt jollain aikaisemmalla kirjaston käyttäjällä kastumaan ja viimeiset sivut olivat kihartuneet aalloille. Varmaan väsytti tai jotain, mutta sain kastumisesta mielleyhtymän kirjassa esiintyneeseen syvänteeseen. Jotain tässä täytyy piillä. Nyt karmii.

Ensimmäinen Seeckini, Uskollinen lukija

 Max Seeck: Uskollinen lukija (pokkari)

Tammi 2019. 473 s.

Sain loistavan tilaisuuden tutustua jo laajan lukijakunnan hankkineen Max Seeckin tuotantoon, kun seurasin Dekkarifestivaaleja etänä kotitietokoneelta. Nehän järjestettiin 19.9. poikkeuksellisesti verkossa. Onnistunut tapahtuma sellaisenakin. Eräs nimeltä mainitsematon nettikirjakauppa oli laittanut alennusmyyntiin festareilla esiintyvien kirjailijoiden tuotantoa. Iskin kiinni. Ostoskoriin lähti pari Seeck-pokkaria ja hänen uusimpansa trilleri Pahan verkko, tämä tietenkin kovissa kansissa. Koriin siirtyi myös Marko Hautalan uutuuskauhuromaani Pimeyden arkkitehti. Katso bloggaus toisaalla.

Ensimmäiseksi Seeck-dekkarikseni pääsi Uskollinen lukija. Jätin toisen pokkareista, Hammurabin enkelit tuota tuonnemmaksi. Sehän toimi Seeckille sisäänheittoteoksena lukijoiden tietoisuuteen ja tyylilajin eturintamaan. Saman tien mies otti vakkaripöydän suomalaisen jännityskirjallisuuden anniskelualueelta. Piikki aukesi. Hän voitti Hammurabin enkeleillä Suomen Dekkariseuran vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan, eikä maininnat jääneet siihen. Systemaattisella ja tehokkaalla markkinoinnilla tie vei kansainvälisille kirjamarkkinoille.

No, te tiesitte nuo edellä mainitut liirum laarumit, niin kuin tiedätte Uskollisen lukijan juonikuviotkin. Sen vuoksi jätän tässä kohtaa niiden yksityiskohtaisen juonikuvauksen. Puhutaan sarjamurhista. Joku masinoi niitä menestyskirjailijan trillerin reseptillä.

Mitäkö mieltä teoksesta? Uskollinen lukija on tasapainoisesti etenevä kokonaisuus. Sen juonenkäänteet on ajoitettu kellontarkkaan. Kirjoitusasusta on häivytetty turhat kansallispiirteet. Ei turhia turistikierroksia. Ympäristön kuvailu on käytännöllisen tarvelähtöistä. Vähemmän Suomifiilistelyä kuin Renny Harlinin leffoissa. Ei rupattelua, tai haastelua, vain tapahtumia ja niiden vaikutuksia. Henkilöhahmojen puhetyylit noudattavat kansainvälistä standardia, tavallaan yleiskieltä. Ilmasto-olosuhteet ovat kuitenkin tuttuja. Hyytävän tuttuja. Tarinan rikostutkijoiden ryhmädynamiikka toimii. Ei ylikuvailtuja sivuhahmoja, vain leimaa-antavia pääpiirteitä. Flirttiä okkultismin kanssa, rituaalin makua. Mahtavaa. Rinnalla kulkee viiltävä, harlekiinikuvastoa kaihtamaton takauma, rakkaustarina Venetsiasta.

Päähenkilö Jessica Niemen hahmoon vaikuttaa menneisyyden trauma, tai traumat, joita käsitellään takaumilla ja ajoittain esille nousevilla oirehdinnalla. Jessica on ristiriitainen, ökyrikas poliisi. Rikkinäinen. Jessicalla on leikkikaveri Fubu, miesystävä, joka tulee ja menee niin kuin Jessica haluaa. Uppoaa naislukijoihin, ainakin osaan heistä, veikkaan. Loput eivät kehtaa tunnustaa.

Yksi asia jäi häiritsemään, kumpi tulee murukahviin ensin, kahviaines vai vesi? 

Jälkikirjoitus. Niin, tästähän tehdään tv-sarja Jenkeissä. Googleta IS 8.11.2020. Vau!

Tapahtui ihan tavallisessa kerrostalossa

 

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti

Tammi 2020. 335 s.

 

Joni Widenius muuttaa yliopisto-opintojen vuoksi vieraalle paikkakunnalle isänsä hommaamaan kerrostalo-osakkeeseen. Talo on 60 luvun alkupuolelta ja monessa suhteessa säilyttänyt alkuperäisen kuosinsa. Jo kiinteistönvälittäjän järjestämällä kierroksella Jonille tulee erikoinen olo. Alakerran saunatiloissa on jotain vialla. Jonille paljastuu, että jossain vaiheessa talon menneisyyttä samoissa tiloissa on sattunut merkillinen henkirikos. Tapaus on saanut myöhempien asukkaiden suissa kummitusjutut maineen. Ääniä, kuin lapsi itkisi ja tätä rataa. Näitä nyt sattuu, murha kuitataan.

Ensi alkuun Joni kokee olevansa talon ainoa asukas. Jokainen viihtyy omillaan, kunnes hän alkaa tavata heitä yksi kerrallaan. Kuten monesti on, naapurit herättävät kummastusta. Niin tässäkin tapauksessa. Kummastuksen voisi vain kirjoittaa isolla alkukirjaimella ja muutenkin stailata pahaa enteilevämmäksi. Sama koskee koko taloa. Osa Jonin kokemuksista menee hänen sairautensa piikkiin. Jonilla on MD diagnoosi. Kohtauksen aikana hän menettää kontaktin todellisuuteen ja harhautuu mielikuvitusmaailmaan. Syvälle. Tutkiessaan asuntoaan hän löytää merkkejä edellisestä asukkaasta ja alkaa ottaa selvää tämän vaiheista. Genren tuntien, voi vain kuvitella mitä paljastuu.

Alkuun kaikki on normaalia ja lopulta ei mikään. Nuoren miehen kasvutarina ja vaativasta isästä irtaantuminen muuttaa muotoaan ja merkitystään. Hautalan uutukaisen kohdalla ei voi puhua hiipivästä kauhusta, se juosta läpsyttää paljain jaloin pitkin rappukäytäviä ja pysähtyy ovisilmään. Taas kerran Marko Hautalan tarinankerronta sai säikkymään omaa varjoa. Mahtava tunne. Ilman Pimeän arkkitehdin kaltaisia kirjoja tietoinen maailma on tylsä. Paino sanalle tietoinen.

Univaikeuksista, vuorotyöstä ja työssäjaksamisesta

Heräsin 3:40. Tätä on taas jatkunut ehkä pari viikkoa. On sama mihin aikaan käyn sänkyyn. Lopputulos on, että lähes poikkeuksetta unimäärä jää vajaaksi, jopa alle neljän tunnin. Herään, eikä enää nukuta. Vuorokaudenajat ovat sekaisin. Yö sotkeutuu päivään. Nukun sen minkä pystyn, silloin kun pystyn. Neuvoja olen saanut, seurannut unirytmiä, kirjannut ja käynyt kirjauksiani läpi työterveyspsykologin kanssa. Tuo viimeisin tapahtui pari vuotta sitten. Olen kokeillut melatoniinia, mutten ole ottanut sitä vielä listalle, niin kuin sanotaan. Onko mitään tehtävissä? Onko huolestuttava?

Jos vituttaa, niin vituttaa

Kaikki on hyvin, jos sitä mietitte. Liikun, en tupakoi, syön kohtuullisen hyvin, käytän alkoholia vähänlaisesti, välit ovat kunnossa kotiväen kanssa, eikä töissäkään tarvitse hampaita kiristellä. Tai saisi, jos vain haluaisi. Työssäjaksamisen suhteen teen tietoisia mentaaliharjoituksia. Ne jopa tehoavat joskus. Valmistaudun sosiaalisten tilanteiden asettamiin haasteisiin jo ennen kuin kohtaan niitä. Ja haasteita sairaalassa riittää, en ala luetella. Saatan olla hurahtamassa itämaisiin mielenhallintametodeihin, myönnän häpeilemättä. Käytössä ovat jo hengitystekniikat, huomion kohdistaminen itsensä ulkopuolelle, eli mielen tyhjentäminen, merkityksen muuttaminen, omien tunteiden tunnistaminen ja prosessointi. Kyllä, saatan suhtautua niihin ohi lipuvina pilvinä, tai jotain vastaavaa. Jos vituttaa, niin vituttaa. Tästä mulla on sanontakin (niitä riittää), "vitustuminen". Juontaa sanasta vilustuminen. Se on tavallaan mielialaongelmien ja masennuksen lievempi muoto. Menee ohi kotikonstein, niin kuin nuha. Karanteenikin voi olla tarpeen. Yritän suhtautua itseeni, lähimmäisiini, työkavereihini, asiakkaisiin, potilaisiin, heidän omaisiin, arvostelijoihini, kassajonossa etuilijaan, riskiohittajaan, kaikkiin lempeydellä. Heistä jokaisella on omat syynsä toimia kuten toimivat. Yritän hyväksyä kaiken sellaisena kuin se on.

Kolmivuorotyö? Heko, heko

Palatakseni univaikeuksiin, yritän olla ajattelematta niitä vaikeuksina, tai ongelmina ylipäätään. Yön tunnit ovat laatuaikaa, jolloin, luen tai kirjoitan. Voi toki lepäilläkin. Tuo vuorotyöhän se on yksi perkele. Olen tehnyt vuorotyötä ilman pidempiä taukoja vuodesta 1996 lähtien. Jonkin verran vuorojen sovittelussa on tapahtunut muutoksia. Kolmen viikon periodissa aamut, illat ja yöt vaihtelevat. Samoin työvuorojen pituudet. Aikaisemmin annettiin yövuoroista kertyviä aikahyvityksiä aikana, ei rahana, ja kolmen viikon listassa saattoi jopa säännöllisesti olla seitsemän vapaata. Aikaa oli toipua. Nyt seitsemää vapaapäivää ei heru, vaikka listassa olisi neljä yötä ja yksi 12 h työpäivä + muut vuorot päälle. Kaiken huippu oli alkusyksystä lista, jossa oli vain viisi vapaata. Ykkösvapaista ei päästä kai koskaan eroon, vapaille jäädään nykytrendin mukaan illasta ja työvuorojen variaatiot ovat karanneet lapasesta. Kuvioihin ovat tulleet lyhennetyt vuorot tyyliin, tunti alusta, kolme varttia lopusta, tai vastaavaa. Tulee mieleen se hölmöläisten peite. Joka tapauksessa pätkävuoroilla saa kätevästi ukon töihin yhtenä päivänä enemmän. Kolmivuorotyö? Heko, heko. Mieluummin 34 vuorotyö.

Onko tämä sitä mitä haluan elämältäni?

Viimeisin uutuus on tietokoneohjelma, joka tekee työvuorolistat ihmisen puolesta tuosta vaan. Visma Numeron WFM. Kutsun tuota loppukirjainsarjaa leikkisästi What the Fuckiksi. Toistaiseksi ohjelma on toiminut niin, että ensin se murjaisee tarvittavat työvuorot ja jonkun vapaan ja sen jälkeen joku pomoista korjaa vuorot jotakuinkin ihmiselle sopivaksi. En minä pomoille vihoittele, enkä ohjelman laatijoille, tai sen ostajille, en kellekään. Koska lempeys, Mika, lempeys. Jokainen yrittää parhaansa. Virheitä sattuu ja virheistä opitaan. Auuumm, auuumm. Kaikki työvuorolistat ovat hyviä. Toiset niistä ovat mieluisia tehdä, toiset antavat ajateltavaa, onko tämä sitä mitä haluan elämältäni. Toistaiseksi on.

Tässä kaikki tällä erää. Kello soi parin tunnin päästä. Edessä työvuoro 9:00-21:00.

Työvuorot allstars:

7:00-15:00

7:00-14:30

7:00-14:40

7:00-14:45

7:00-16:00

7:45-15:30

7:45-16:00

8:00-15:00

8:00-16:00

9:00-21:00

9:00-21:15

9:15-21:15

10:00-18:00

10:00-22:15

12:00-20:00

12:00-20:30

13:00-21:30

13:15-21:30

13:30-21:00

13:30-21:30

13:30-22:00

13:45-21:30

14:00-21:30

14:00-21:20

14:00-21:15

14:00-23:00

14:15-21:30

15:00-23:00

18:00-02:00

19:00-7:15

20:30-7:15

21:00-7:00

21:00-7:15

21:15-7:15 

Kattava tietokirja suomalaisesta kauhukirjallisuudesta

 

Juri Nummelin: Kuoleman usvaa ja pimeyttä – Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia

Oppian 2020. 350 s.

 

Ensivaikutelma suomalaisesta kauhukirjallisuudesta ja sen historiasta on, ettei sitä juurikaan ole. Alan aktiivi Juri Nummelin esittää tietokirjassaan Kuoleman usvaa ja pimeyttä asian todellisen laidan. Vastaus: suomalaista kauhukirjallisuutta on ja sen historia ulottuu aina Kalevalaan saakka – kauemmaksikin, aina 1800-luvun alkuvuosiin. Nuotiolla kerrottuja kummitustarinoita on harrastettu sitäkin ennen. Kaikkein ensimmäisenä kauhukirjana voi pitää vuonna 1819 julkaistua suomalaiskansallisen kirjallisuuden ja liikehdinnän edelläkävijän Jaakko Juteinin (virallisesti, Jacob Judén 1781-1855) Kummituksia, eli luonnollisia Aawis-juttuja teosta. Elias Lönnrotin Karjalan reissujen tuliaisesta Kalevalasta on mainittava myyttinen vauraudentuoja Sampo, jonka tarinaan sisältyy voimakkaita kauhuelementtejä. Väinämöinen käy Tuonelassa ja maan alla vainajana makaavan Antero Vipusen luona. Entä kyisen pellon kyntäminen kultaisella hevosella? Mitä se on, jos ei kauhua?

Nimet Aleksis Kivi, Zacharias Topelius, Mika Waltari ja Aino Kallas ovat meille kaikille varmasti tuttuja. Kaikilta heiltä löytyy teoksia, joista on löydettävissä kauhuvaikutteita. Voidaan jopa puhua kauhuaalloista, jotka sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, sekä 1920-luvulle, jolloin tulenkantajat-nimellä tunnettu vapaamuotoinen ryhmittymä toi kirjallisuuteen himpun verran eksoottisempia vaikutteita. Tuon ajan yksi tunnetuimpia teoksia on paitsi Kristian Korpin, eli Mika Waltarin Kuolleen silmät, niin myös Aino Kallaksen Sudenmorsian. Kauhun uudeksi aalloksi Numminen nimeää 1980-luvun ja nostaa sieltä esille ainakin nimet Boris Hurtta ja Kari Nenonen, sekä aivan lähihistoriasta – nykyajastakin – sellaisia nimiä kuin Tiina Raevaara, Marko Hautala ja Mia Vänskä. Luettu ja tykätty – blogattukin. Katso aikaisemmat kirjoitelmani.

Nimiä Nummisen teoksessa vilistääkin, mikä johtuu melko tiheästä haavista, jolla hän on genren edustajia kirjaan haalinut. Mukaan mahtuu mainintoja aina kustantajille kelpaamattomista aikaansaannoksista omakustanteisiin ja aina isojen kustannustalojen bestsellereihin. Reilua, sanoisin. Joukossa on paljon teoksia, joissa kauhu toimii mausteena, eikä itse tuotos ole luokiteltavissa puhtaaksi horroriksi.  Kuoleman usvan ja pimeyden yleisilme on paikoin luettelomainen, mutta merkittävämpien julkaisujen kohdalla Numminen paneutuu kuvaamaan ja analysoimaan sisältöä yksityiskohtaisemminkin – ruusuja ja risuja säästämättä, voisi sanoa. Ilman kirjallisuuden akateemista pohjakoulutusta jotkut kirjassa käytetyt termit saavat pään lyömään ilman googlen armahtavaa apua tyhjää, myönnän reilusti, vaikka innokas lukija olenkin. Aina pelkkä into ei riitä. Olisin ilahtunut, jos vaikeat käsitteet olisi avattu niiden esiintyessä ensimmäistä kertaa. Pääasiallisesti kirjan sisältö on toki yleisymmärrettävää. Suurelle yleisölle tätä tuskin on kuitenkaan tarkoitettu, pelkästään jo hintansa puolesta. Sitä ei voi arvostella, kun miettii millaisen työmäärän sisältö on vaatinut. Rahasta puheen ollen, olisin ostanut teoksen kivijalkakirjakaupasta hinnalla millä hyvänsä. Eipä ollut hyllyssä, olisi pitänyt tilata, joten päädyin verkkokirjakauppaan ja säästin 16 euroa. Ja kun pitäisi suosia näitä kauppoja. Perusedellytys olisi kuitenkin, että tuotetta löytyy.

Takaisin aiheeseen. Kirjojen ja kirjailijoiden lisäksi Kuoleman usvaa ja pimeyttä määrittelee itse kauhukäsitteen ja sen alalajit, sekä esittelee alan muitakin aktiiveja, kuten kääntäjiä, kustantajia, sekä lukemistolehtiä, joilla onkin merkittävä rooli genren novellivetoisuuden vuoksi. Iso osa tekijöitä on saanut kirjoitelmansa julki juuri lehtien kautta. Novellien lisäksi mukaan mahtuu runoja, joista on mainittava alkuaikojen jaottelu, jonka mukaan runoja pidettiin yläluokan herkkuna, proosaa taas alaluokan kulutustuotteena.

Kirja antaa monipuolisen perspektiivin suomalaiseen ja osin ulkomaiseenkin kauhukirjallisuuteen. Yhdestä ei voi puhua mainitsematta toista. On myönnettävä, että allekirjoittaneelle tuottaa edelleen vaikeuksia erottaa toisistaan scifi, fantasia, kauhu, spekulatiivinen fiktio, eli spefi ja suomikumma. Pitääkö niitä erotella, voisi kysyä? Lukiessa ilahduin bongatessani lukemiani teoksia ja tekijöitä. Näistä on mainittava ainakin Tuomas Lius teoksellaan Magnum Opus (2015). Liuksen Haka-sarjakin saa omat mainintansa, mitä pidän taputusten arvoisena tekona. Lukusuositus tähän kohtaan.

Itselleni Juri Nummelinin nimi tuli tutuksi Kouvolan dekkaripäivillä vuonna 2009, jolloin hän haastatteli Kevin Wignallia, jolta oli juuri ilmestynyt pokkari, Kuka on Conrad Hirst? (Jos nyt siis muistan oikein). Sen muistan, että olin paikalla ja ostin pokkarin nimmarin kera. Tykkäsinkin siitä. Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjasta on luettavissa pätkä itse kirjoittajastakin. Artemis Kelosaari kirjoittaa Juri Nummelinista. Nummelin on suomalaisen kauhukirjallisuuden antologiabuumin luoja. Titteli on peräisin Kauhu-Con tapahtumasta vuodelta 2018. Nummelin oli tapahtuman kunniavieras. Paitsi, että Nummelin on julkaissut itsekin, on hän ollut nostamassa esille ja toimittamassa muiden tekijöiden tuotoksia, suomentanut Lovecraftin kuuluisan esseen Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (2013), sekä tehnyt hartiavoimin töitä kohottaakseen enemmän tai vähemmän suttuisessa maineessa olleen kirjallisuuden lajin mainetta muihin nähden.

Viimeisin muistutus Nummelinista itselleni tuli hauskalla tavalla ja missäpä muualla kuin sosiaalisessa mediassa, kun innostuin laittamaan Facebookin Dekkariryhmään gallupin. Se koski dekkareiden pahisten sukupuolta, mikä niistä on mieluisin. Nummelin laittoi kyselyyn lisäyksen, ”Kunhan on uskottava henkilö”. No, suurin piirtein kaikki olivat tämän vaihtoehdon kannalla, lopulta minä itsekin.

Jos itse kirjailija sattuu lukemaan tämän, niin mainittakoon, että myös minulta jäi Kivikasvojen kauhumusikaali Lepakkolinna kesken. Liikaa oli.

Mitä yhteistä on koronatestauksella ja Yksi lensi yli käenpesän -elokuvalla?

 Lomaviikko töistä ja totta kai flunssaa potien. Asiaan kuuluvaa on, että poissuljetaan koronaviruksen mahdollisuus. Ei kun kokeisiin.  Koronatesti paikallisella terveysasemalla oli monella tapaa hyvä kokemus. Oli mielenkiintoista huomata omat tunnereaktiot, mitä sävytön, jopa kylmä konekivääripuhetyyli ja puheen keskeyttäminen aiheuttaa yhdistettynä itse tilanteen aikaan saamaan jännitykseen. Varmasti siinä säästyi useampi sekunti, en kiellä. Toki minun olisi pitänyt älytä, että tokaisu "henkkarit", tarkoitti niiden esittämistä, ei verbaalista ilmaisua. Oli ne mulla kyllä varattuna auton keskikonsolissa. En ymmärrä, mikä minuun oikein meni ja aloin luetella syntymäaikaani suusanallisesti. Silti on sanottava, että vapaalla puhetavalla ja kokonaisilla lauseilla olisin ymmärtänyt paremmin. Nyt nolostuin (primääritunne) virhettäni ja heti vihastuin (sekundääritunne). Se mikä nyt harmittaa, on etten kiittänyt lähtiessä. Esitänkin ne nyt tässä. Kiitos! Paitsi, että sain sen palvelun mitä olin hakemassa, opin jotain itsestäni ja inspiroiduin. Näytteenottaja ei tehnyt mitään väärin. Hänhän suorastaan edustaa hoitajan arkkityyppiä, sellaista kuin esimerkiksi Yksi lensi yli käenpesän hoitaja Ratched. Voihan olla, että minussakin on ripaus Jack Nicholsonin esittämää Randie P. McMurphya.  Mikä ihaninta, kaikki hoitajat ovat kollegoitani. Toivotaan, että koevastaus jää negatiiviseksi.

Tekstin laatimisessa on käytetty kirjojen Ajattele kuin munkki - kehitä mieltäsi ja saavuta sisäinen rauha, sekä Ratkaisu: ajattele toisin, oppeja. Olen vielä pikkumainen, mutta jo matkalla täydelliseen tyyneyteen ja hyväksyvään läsnäoloon.

Ei parasta ennen, vaan 7 vuoden jälkeen

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Atena 2013. 550 s.

 

En olisi saanut seitsemän vuotta sitten Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjan ilmestyessä sen lukemisesta niin paljoa irti kuin nyt sain. En olisi välttämättä ymmärtänyt sitä yhtä hyvin kuin nyt ainakin kuvittelen ymmärtäväni. Yliarvostettua tuo ymmärtäminen, ihan sivumainintana, tärkeämpäähän on kokeminen. No, en olisi kokenutkaan sitä vuonna 2013, kuin sen nyt koin, jankutan.

Tykkään ajatella, että lukemani kirjat jatkavat toisiaan. Edellinen kirja vaikuttaa seuraavaan lukukokemukseen, jos kirjavalintaankin ja niin poispäin. On sattumaa, että ennen Sielut kulkevat sateessa romaania luin Lovecraft-asiantuntija Lauri Lattun toimittaman, suomentaman ja kommentoiman novellikokoelman H. P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (Nysalor 2020). Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Keijo Kettunen ehdotti minulle tuota teosta arvioitavaksi RK.n seuraavaan numeroon, tämä siitä syystä, koska lehden edelliseen numeroon laadin kritiikin Jokke Saharisen esikoisromaanista Sielunveljet (Nysalor 2020), joka nojaa todella voimakkaasti Lovecraftin luomuksiin. Lattun kirjaa varten sain mahdollisuuden hankkia pohjia teoksen julkaisutilaisuudesta kulttuurikeskus Siihtalasta, jossa Lattu piti esitelmän Lovecraftista ihmisenä ja kirjailijana, sekä tämän tuotannosta ja elämästä.  Esitelmä oli osa Ghost of Cinemare -tapahtumaa.

Jääskeläisen kirja toimii hyvänä jatkona, nimittäin myös tuo jyväskyläläiskirjailija ja äidinkielenopettaja käyttää Lovecraftille tuttua kosmista kauhua, jossa ihminen on mitätön jonkin suuremman käsittämättömän voiman edessä. Olen myyty. Fiiliksissä. Toivottavasti en tokene tästä. Jos sama linja lukukokemuksissani jatkuu, löydän todellisen sieluni ja muutun syväläiseksi. Ymmärrätte tuon, kun luette eteenpäin.

No joo, siis Sielut kulkevat sateessa tarinan nelikymppinen sairaanhoitaja Judit on tympääntynyt elämäänsä ja tekee irtioton jättämällä miehensä ja muuttamalla Helsinkiin, jossa hän pääsee lapsuudenystävänsä Martan kautta kotisairaanhoitofirmaan nimeltä F-Remedium, jonka spesialiteettina on fyysisten tarpeiden lisäksi parantaa asiakkaiden sielunelämä. Siihen tarkoitukseen heillä on laite nimeltä Persinger. Yhdeksi Juditin paikoista lankeaa maailmankuulun ateistin Leo Moreaun koti. Haavanhoidon rinnalla Juditin tehtävä on saada selville, onko miehen lukaalissa merkkejä Jumalasta, että onko tuo ateisti toivoton tapaus. Judit oppii tuntemaan miestä, mutta myös kotihoitofirmaakin ja joutuu harkitsemaan suhtautumistaan molempiin. Yllätyksiä ja kaikenlaista inhaa on luvassa.

Kirjassa on hienoja jatkuvia teemoja, jotka herättävät kysymyksiä ja motivoivat jatkamaan sinällään muhkean teoksen lukemista. Kiinnostaa, mitä Persinger saa ihmisessä aikaiseksi. Toinen juttu, Juditilla on erikoinen kosketukseen voimakkaasti reagoiva arpi, jolla selvästikin on oma roolinsa kokonaisuudessa. Niin on myös Juditin lapsuudenystävän kahdeksanvuotiaalla pojalla Maurilla, jonka kummi Judit on. Poika sairastaa enneaikaiseen kuolemaan johtavaa neurologista sairautta ja on sattunut lukemaan Moreaun tuotantoa. Poika on vakuuttunut, ettei kuolemanjälkeistä elämää ole. Multiin vaan! Saako pojan ihannoima kummitäti pojan pään kääntymään? Mielenkiintoinen hahmo on myös Moreaun kirjastohuoneessa lukemiseen keskittynyt autistiselta vaikuttava nainen, Nomi. Nomillekin on oma lukunsa, näin sanaleikin keinoin sanottuna. Kirjan Lovecraft viitteet jätän erittelemättä. Sanon vain, että niitä on ja ne toimivat. Tapahtumien edetessä vastaan tulee muutama herkullinen bodyhorror-pätkä, jotka haluaisin kovasti mielelläni nähdä valkokankaalla. Materiaali sopisi jonkin japanilaisohjaajan käsiteltäväksi, vaikka Hideu Nakatalle, joka tunnetaan ainakin Ringusta. Ja jos se tavallinen kiertokulku jatkuisi, amerikkalaiset tekisivät siitä oman versionsa. Loppu olisi historiaa.

Jos joku miettii, että miten se muka niin sattumalta valitsi tän kirjan luettavakseen, voin sanoa, että kimmokkeen sain Jääskeläisen viimeisimmästä kirjasta Väärän kissan päivä, jonka luin sen ilmestymisvuonna 2017. Siihenkin sisältyy sattumaa. Netissä oli jokin kisa, jossa piti arvata muistaakseni, että montako kertaa sana kissa esiintyy kirjassa. Arvasin nappiin ja voitin kirjan. Kirja vastasi lukumakuani. Tykkään toden ja kuvitellun, unen ja harhan, terveen ja sairaan rajapintojen ylittämisestä, yliluonnollisen kanssa flirttailusta, mysteereistä ja selittämättömistä tapahtumista. Todellinen sieluna alkaa erottua, huomaan. Onko dekkaristin pinnan alla jotain vieläkin pimeämpää?

Kirjaston kirja oli tämä.

Delta-ryhmän seuraava salaisuus

Arttu Tuominen: Hyvitys

WSOY 2020. 355 s.

Viime vuonna vauhdikkaasti Verivelka-romaanilla käyntiin lähtenyt Arttu Tuomisen Delta-sarja sai jatkoa 10.6, kun WSOY julkaisi sarjan kakkososan Hyvitys. Jotenkin tuntuu hassulta kirjoittaa tuosta uutukaisesta, tai vaikka Verivelan Johtolanka-palkinnosta, kaikki tietää jo. Tarkoitan näkyvyyttä. Sitä on ehtinyt saada Hyvityskin, jonka vuoksi on ollut työn ja tuskan takana pitää itsensä kirjan sisällön suhteen uutispimennossa, tai neitseellisenä, kuten taisin jossain some-keskustelussa mainita. No kuitenkin, mulle on tärkeää, että saan muodostaa oman mielipiteeni ilman ulkopuolisia vaikuttimia. Nyt kun sain kirjan päätökseen, kuvaisin heti kärkeen sen sisältöä ensinnäkin selkeäksi, mutta myös ajatuksia herättäväksi ja ennen kaikkea viihdyttäväksi.

Kuten monet jo tietävätkin, Delta-sarja seuraa porilaista poliisijoukkoa, jonka jokaisella jäsenellä on jotain salattavaa. Nuo heikkoudet, tai kipupisteet, miksi niitä kukakin haluaa kutsua, joutuvat suurennuslasin alle rikostutkimusten yhteydessä. Tällä kertaa loopin alla on Henrik Oksman, joka ehtii poistua porilaisesta seksuaalivähemmistöille suunnatusta ravintolasta ennen attentaattia. Kun paukahtaa, hän makaa turvallisesti hotellihuoneessa toisen miehen kainalossa. Siihenpä se turva sitten jääkin.

Lähettilääksi itseään kutsuva kahjo on ottanut elämäntehtäväkseen puhdistaa yhteiskunta sateenkaariväestä. Sanomansa levittämiseen hän käyttää nettimaailmaa, mikä tekee mahdollisuuksista rajattoman. Kumma kyllä, vaikka erilaisuuden hyväksymisessä on tultu aimo harppauksin eteenpäin, joukostamme löytyy edelleen joukko ihmisiä, jotka ovat alttiita seuraamaan Lähettilään kaltaisia höyrypäitä. Kuolonuhrit eivät rajoitu ravintolan asiakkaisiin. Lisäselkkaukset ovat äityä verisiksi. Tilanne uhkaa käydä poliisikunnan kannalta hallitsemattomaksi.

Mikä Tuomisen uutukaisesta tekee erityisen kihelmöivää luettavaa, on juurikin tuo transvestiittipoliisin salaisuus, sen ristiriita julkisen ja intiimin minän välillä. Mies on elänyt valheessa käytännössä katsoen koko elämänsä. Nyt kaikki on vaarassa paljastua. Tätä asetelmaa Tuominen käsittelee näkökulmia säästämättä. Puheenvuoronsa (melko pitkätkin) saavat kiihkomieliset homofoobikot, yhtä lailla kuin seksuaalivähemmistötkin. Mikä hienointa, jokaiselle mielipiteelle löytyy perustelu, vaikka huonokin, eikä se tee tekoja yhtään sen hyväksyttävämmiksi. Tuomisella on taito käyttää henkilöhahmoja, roolittaa heidät ja kehittää asetelmia heidän välilleen. Lahjakkaan kirjailijan urakehitystä on ollut ilo seurata. Eikä voi puhua pelkästään lahjakkuudesta. Mies tekee työnsä tinkimättömästi ja kurinalaisesti insinöörin tarkkuudella. Käännösoikeudetkin ovat alkaneet käydä kaupaksi. Mikä sen hienompaa?

Jos kiinnostaa, Hyvityksestä ovat oman sanansa sanoneet ainakin alla olevat tahot. Nyt minäkin voin muuten käydä vilkaisemassa mitä muu jury sanoo.

mininkirjat.blogspot.com

sanapari.home.blog

kulttuuritoimitus.fi

kirja.fi

mainoskatko.blogspot.com

mummonmatkassa.blogspot.com

josvaikkalukisi.blogspot.com

kirjojahyllystani.blogspot.com

kirjarouvanelamaa.blogspot.com

kuristavakirsikka.blogspot.com

kirjaluotsi.fi

seura.fi

kirsinbookclub.com

luetutnet.wordpress.com

Katso myös Ylen Aamu 1.7. Areenasta. Äijä on sielläkin! Senkin median lemmikki! 😊

Kiitos 50 v. merkkipäivän muistamisesta

Näin selfieiden aikakautena pitää muistaa omaa merkkipäivääkin itse. Mikä tekee tämän erityisen vaikeaksi, on luontainen taipumus vähätellä omia saavutuksia. Sitä vahinkoa yritän nyt ottaa tässä vähän takaisin, vaikka mitään karnevaalitapahtumia en ole täysistä kymmenistäni tähänkään saakka järjestänyt, jos muistakaan aikaansaannoksista. Nytkin, kun täyteen tuli kokonainen puolivuosisata, tuli koronaepidemia, joten jouduin perumaan juhlatilaisuuden Joensuun Areenalla ZZ Topin esiintymisineen ja helikopterilennätyksineen. (Vitsi, vitsi!)

Synnyin teiniparin iloksi tosiaan vuonna 1970. Valmistuin suoraan amiksesta, nimittäin saadessani alkuni äiti kävi vielä viimeistä vuotta keittäjälinjaa, mikä varmaankin selittää mieltymykseni ruuanlaittoon. En ole mikään gourmet-kokki, teen ihan arkisapuskaa, mutta jotain kuvannee vanhimman tyttäreni huudahdus, kun hän joskus vuosia sitten tuli eräänkin kerran koulusta kotiin. ”Ihana tuoksu! Arvasin jo kadun päästä, että se tulee meiltä!”

Isä oli sairaanhoitaja, äiti perhepäivähoitaja ja teki loppu-uran kotipalvelussa lähihoitajana. Ihan suoraan en lähtenyt seuraamaan isän, tai vanhempien, esimerkkiä ammatinvalinnan suhteen. Peruskoulun jälkeen kävin putkilinjan P-K keskusammattikoulussa (tuttavallisemmin Kakolassa) ja ehdin ennen 90-luvun lamaa työskennellä putkifirmassa 2,5 vuotta. ”Teillä ei ole mitään hätää, olen putkiasentaja,” Tuolla ajatuksella olen joskus viihdyttänyt (ainakin itseäni), kun olen asettanut katetreja, nenämahaletkuja ja kanyylejä potilaille.

Sosiaali- ja terveydenhuollon perustutkinnon aika tuli vasta 1993, jota ennen ehdin olla työllistettynä terveyskeskuksen teknisessä huollossa ja vuodeosastolla. Vahvana vaikuttajana tässä oli tv-sarja Teho-osasto. (Se kutsumuksesta) Yksi sen käsikirjoittajista Michael Crichton kuuluu lempikirjailijoihini. Pääsin peruutuspaikalle Outokumpuun, josta siirryin myöhemmin Joensuuhun ensihoidon ja sairaankuljetuksen syventävälle jaksolle. Okussa oli muuten aivan upea äidinkielenopettaja ja elämänkaariteema oli viedä menneessään – ja veikin. 

Joensuun ryhmä oli ensihoitoon suuntautuvien lähihoitajien suhteen pioneeri, ensimmäinen lajissaan. Samaan aikaan päättyi lääkintävahtimestarien koulutus ja tilalle tuli lähihoitajan ammattinimike. Sain paperit stipendin kera jouluna 1995 ja lopputalvesta pääsin tekemään vuorotteluvapaan sijaisuutta Siilaisen terveysaseman päivystyspoliklinikalle. Siellä töitä riitti 4,5 vuotta, kun tuli aika siirtyä keskussairaalaan Tikkamäelle. Tämä tapahtui marraskuussa 2000. Siellähän sitä ollaan edelleenkin.

Aikaansaannoksista tärkeimmät ovat kolme tytärtäni, syntymävuodet 1997, 1999 ja 2003. Nuorimmainen on vielä kotona ja käy lukiota. Vanhin tytär asuu Tampereen seudulla ja valmistuu nyt hammashoitajaksi ja keskimmäinen asustelee kotoseudulla. Hän kävi kauppakoulun ja työskentelee luonnollisestikin kaupassa. Kohtuun ihmisiä ja omia persooniaan kaikki kolme. Olen ylpeä heistä. Rakkauden lapsia, voisi sanoa, nimittäin emme ole avopuolisoni kanssa naimisissa. Yhteiseloa on silti takana pian kolmekymmentävuotta. Temppu sinällään.

Kirjoittaminen tuli vakavasti kuvioihin 2000-luvun alkupuolella, kun menetin värikkäiden vaiheiden jälkeen keskimmäisen veljeni. Olin toki kirjoitellut ajatuskuvioita ja lukenut melko paljon tuotakin ennen, mutta nyt halusin jollain lailla purkaa tuon kokemukseni paperille. Purkamatta on edelleen, vaikka hyödynsin sitä paljonkin kirjoittaessani Testinukkeja, vuonna 2009 julkaisemaani jännitysromaania. Romaanin veljessuhteessa on paljon omakohtaista. Aloitin sen kirjoittamisen heti käytyäni Oriveden opiston luovan kirjoittamisen kurssin vuonna 2002. Nukkeja ennen oli ehtinyt ilmestyä vuotta aikaisemmin Väärin voitettu, fantasiani peliasiantuntijasta pulassa. Harrastin tuohon aikaan urheiluvedonlyöntiä melko ahkeraan ja haaveilin ammattilaisuudesta. Utopistista, tiedän, mutta ei haaveammattini ole muutenkaan olleet koskaan mitenkään realistisia, alkaen sijaisnäyttelijästä, siis stuntmanista, aina kirjailijaan.

Vuosien yrittämisen jälkeen solmin ensimmäisen kustannussopimuksen Myllylahden kanssa. Vuonna 2013 ilmestyi Pimeimmät tunnit, jota seurasi kolme vuotta myöhemmin Luonnollinen kuolema ja reilu pari vuotta sitten Kroonikko. Kiitos yhteistyöstä ja luottamuksesta Myllylahden Niina ja Lassi! Juuri nyt työn alla on eri vaiheissa neljä käsikirjoitusta, joten on mahdollista, että vähän pidemmän tauon jälkeen julkaisutoiminta tulee kiihtymään. Aikaisintaan jotain valmista voisi olla syksyllä 2021. Jos kirjoittaminen ei ole tuonutkaan elinkeinoa, on se rikastuttanut elämääni ja antanut merkityksen elämän varjopuolillekin.

Mitäs vielä kehuisi? Yksitoista maratonia, tosin viimeisimmästä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta, enkat 3:39: ja jotain. Nythän sitä voisi alkaa taas reenata vakavasti, kun vaihtuu sarjakin. Niin ja osaan soittaa kitaralla ainakin Still loving you, You shook me all night long, Hells bells ja Stairway to heavenin, viimeisestä sen A-osan. Olen itseoppinut kitaristi. Pääkeikka oli kymmenisen vuotta sitten ensiapupolin 20-vuotisjuhlissa. (Baddingia, Hurriganesta, yms.) Niin joo, allekirjoitin ihan äskettäin äänikirjasopimuksen kirjoista Testinuket, Pimeimmät tunnit, Luonnollinen kuolema ja Kroonikko. Mitä tästä seuraa, tarkentuu myöhemmin. Kiitos merkkipäivääni muistaneille. Vietin niitä lähimmäisteni kanssa.

Mika

Dekkari genren Saimaa-ilmiö

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Myllylahti 2018. 352 s.

Lähestyvänä syksynä (kyllä, syksy lähestyy aina, ennen kesääkin) on ilmestymässä joukko mielenkiintoisia kotimaisia kirjoja, ainakin Marko Hautalalta, Arttu Tuomiselta, Suvi Piiroiselta ja Tuire Malmstedtiltä. Kaksi viimeistä kiinnostavat paitsi teostensa puolesta, myös maantieteellisesti. Juuassa asusteleva Suvi Piiroinen on sijoittanut jännitysromaaniensa tapahtumat Joensuun seudulle, kun taas Malmstedt tappaa Savonlinnassa, näin leikkisästi ilmaistuna. Tutulla mie-kielialueella molemmat. Piiroinen onkin jo tuttu, mutta Malmstedtin tuotosten kanssa tuli kiire, mikäli mielin välttyä syksyn lukuruuhkalta.

Pieksämäkeläinen Englannin kielen opettaja Tuire Malmstedt otti ja pokkasi esikoisdekkarillaan Pimeä jää dekkariseuran esikoisromaanien vuoden 2018 kunniakirjan, jonka menestys ei jäänyt suinkaan muodolliseksi. Kirjabloggarit nappasivat teoksen omakseen ja suitsuttivat sen erinomaisuutta laajalla rintamalla, kuten myös Facebookin Dekkariryhmän postausaktiivit. Niin kuin usein aikaisemminkin, noteerasin tapauksen ja merkkasin kirjan muistiin palatakseni siihen myöhemmin. Aina ei käy niin, kaikkia kirjoja kun ei ehdi lukea hyvällä tahdollakaan. Se myöhemmin tuli nyt, kun kirjailija mainitsi Facebookissa Myllylahden kirjapakettitarjouksesta. Tartuin siihen oitis ja tulin innostuksissani sössineeksi verkkotilauksen niin, että kampanja ehti mennä ohi, eikä kirjoja näkynyt. Onneksi Myllylahden porukalla riitti suhteeni joustoa ja sain paketin vähän myöhässäkin kampanjahintaan.

Malmstedtin kirjasarja kertoo Savonlinnalaisesta poliisista Isa Karoksesta, hänen poliisitovereistaan, sekä naisen muusta lähipiiristä. Isan tytär Edith on kuollut aikaisemmin. Tuo elämänkokemus yhdistettynä aviosuhteen viilenemiseen on omiaan sävyttämään Isan tunnemaailmaa, mikä tekee seutukunnalla tapahtuvasta lapsisurmasta hänelle erityisen vaikean tutkittavan. Tyttölapsi löytyy katiskaan hylättynä, siis kuolleena veden varasta. Kun tapaus ei jää yhteen ja niiden väliltä löytyy yhdistäviä tekijöitä, on syytä otaksua liikkeellä olevan sarjamurhaajan. Epäilyksen kohteet löytyvät läheltä ja kaukaa, jopa peilistä, muttei mitään, mikä johtaisi pidätykseen.

Päätarinan edetessä Malmstedt käyttää lukijaa parissa aikaisemmassa aikajanassa. Ensimmäinen alkaa vuoden 1882 Alaskasta ja toinen Naarajärven sotavankileiriltä alkaen vuodesta 1943. Ensikosketuksella takaumien ihmiskohtaloilla, kahden intiaanilapsen eloonjäämistaistelulla ja suomalaismiehen järkyttävillä sotakokemuksilla ei vaikuttaisi olevan Savonlinnan tragedian kanssa mitään tekemistä. Niinpähän vain yhteys löytyy. Aika lailla hienosti kirjailija yhdistelyssä onnistuukin.

Karkeasti rikostutkinta noudattaa rikoskirjallisuuden ja poliisiromaanien totuttuja kuvioita. Tehdään rikospaikkatutkintaa, puhutetaan ja kuulustellaan paikkakuntalaisia ja tehdään johtopäätelmiä. Homma muuttuu ahdistavaksi Isan kannalta, kun joku tuntematon, kenties murhaaja, kohdistaa huomionsa häneen ja jättää itsestään jälkiä. Vähän outoa, Isa ei silti hiisku tästä kollegoilleen, mikä selittynee hänen henkisen jaksamisensa rakoilulla. Olon ollessa kurjimmillaan rikostutkijan on vaikea tunnistaa unen ja valvemaailman, tai toden ja kuvitellun rajapintoja. Loppuratkaisu on hajottaa hänet peruuttamattomasti. Mutta hajottaako, siitä otan selvää käymällä sarjan kakkososan Mykkä taivas kimppuun.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Myllylahti 2019. 341 s.

 Sitten tämä tapaus Mykkä taivas. Miten kuvailla dekkarin tapahtumista spoilaamatta yllätyksiä? Yksi keino on rajata kuvailu kirjan takakannen informaatioon, eikä sekään aina sensuurina riitä. Vastaani on tullut takakansitekstejä, jotka kertovat kaiken suurin piirtein koko teoksesta ja itse kirjan lukeminen lässähtää. Vieläkö jäi jotain luettavaa, huomaa miettivän. Isa Karos -sarjan kakkososan Mykkä taivas takakansi on tässä suhteessa onnistunut. Se virittää oikeaan tunnelmaan. Yleensäkin lukupäätös perustuu tunnereaktioon. Sanat: ”synkkä”, ”karmea”, ”pimeän verkko”, ”raaka murha”, ”sisäiset demonit” ja ”tuntematon pahuus” toimivat useimman dekkarihullun taikasanoina. Tartu kirjaan ja lue, voisi hokea kuin hypnoosin vallassa. Niinpä teinkin. Siis luin, en hokenut.

Isa Karoksesta kerroinkin jo jotain tuossa aikaisemmin. Nyt Isa ja muu poliisitiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyvän ihmisen pään mysteerin. Suhteellisen pienellä paikkakunnalla kun ollaan, osuu murha turhan lähelle viranomaisiakin. Herää kysymyksiä. Kenelle pää kuuluu, missä on loppukroppa, miksi hirvittävään tekoon on päädytty ja kuka tai ketkä ovat veriteon takana? Jotain tekemistä täytyy olla evakkotytön traagisella salaisuudella, kuin myös syyrialaisen pakolaistytön kohtalolla. Heidän elämänvaiheisiin lukija pääsee tutustumaan takaumajaksojen kautta. Tuttu kerrontamuoto jo esikoisen lukijoille ja varsin käytetty laajemminkin.

Yksityiselämän puolella Isa vaikuttaisi olevan kahden miehen loukussa. Exä Samuel tuntuu olevan vähän turhan hakki auttelemaan Isan kotipaikan tyhjentämisessä ja myyntikuntoon laitossa. Isan kaksijakoinen suhde työtoveri Niilekseen aiheuttaa hampaiden kiristelyä, varsinkin kun Isa ei ole ainoa nainen näköpiirissä. Inhimillisiä hahmoja, aina lasten sairasteluista romanttisiin suhteisiin, voisi henkilögallerian tiivistää.

Taaskaan Isa ei välty tuntemattoman pahan henkilökohtaiselta huomiolta ja joutuu ilkivallan kohteeksi. Tosin tekojen nimeäminen huomioksi ja ilkivallaksi ei anna oikeutta niiden mittasuhteille, käy tarinan edetessä selväksi. Rikostutkinta johtaa kerta toisensa jälkeen takaisin alkuruutuun. Häkissä ehtii pyörähtää epäiltyjä läheltä ja kaukaa. Kylmää kylmää, kunnes lämpenee ja lopulta polttaa. Loppuyllätys lyö todella ällikällä.

Mutta millä astalolla lyö Isa Karos -sarjan kolmonen Enkelimetsä? Se selviää syyskuussa. Kirja on muuten jo ennakkovarattavissa. Pitäisköhän?

Ansaittu kiitos Lastenkeskusta muistaneille lastenkirjailijoille ja kustantajille

Siun Soten ja Pohjois-Karjalan keskussairaalan lasten- ja nuorten poliklinikka, sekä osasto muutti tällä viikolla uusiin tiloihin. Kun nyt olen päässyt piireihin, eli samassa Facebook-ryhmässä monen muun kirjailijan, ison ja pienen nimen kanssa ja mulla on lähestymiskokemusta ainakin hylsyjen muodossa kirjakustantajista, innostuin kokeilemaan verkostoitumisen voimaa. Laitoin jakoon ehdotuksen kirjalahjoituksesta. Lukemista ja katseltavaa lääkärinodotukseen ja toipilaille osastohoidossa. 

Osallistumisinnokkuus yllätti positiivisesti. Mukaan lähti henkilökohtaisesti neljä lasten- ja nuortenkirjailijaa ja viisi kustannustaloa. Kaiken kaikkiaan nimikkeitä kertyi 63 kappaletta, joistain useampikin nide, sekä kyniä, värityskuvia ja julisteita, viimeksi mainittuja seinäjokelaiselta lastenvaate- ja kangasfirman Story of Roon Maija Haapojalta. Ihan kaikille kirjakustantajille en viestiä laitellut, mutta ne, joille sähköpostia lähti vastasi hyvällä prosentilla. Mukaan ilmoittautui Bazar, Kustannus-Mäkelä, Lastenkeskus, Myllylahti ja S & S. Omilla tekijänkappaleillaan tempaukseen osallistui Jutta Tynkkynen, Marjut Brunila, Heli Haavisto ja Anneli Kanto. 

Valtaosa kustantajien lahjakirjoista on suomalaisten tekijöiden tuotoksia ja teemat vaihtelevat jännityksestä ja arvoitusten ratkaisusta maailmanlaajuisiin ja opettavaisiin aiheisiin.  Supersankareita, ritareita, keijuja, pupuja, leppäkerttuja, luontoa… Kysy mitä vain, siitä löytyy nyt kirja uudesta Lastenkeskuksesta Joensuusta. Kirjastoksikin sitä voisi tätä nykyä kutsua.

Osaston lähiesimiehet pyysivät välittämään ISOT KIITOKSET kaikille mukaan lähteneille lahjoittajille! Minäkin kiitän. Kirjat on luovutettu juhlavin menoin, eli lastattu pyörätuoliin ja toimitettu uusiin tiloihin odottamaan lukijoita ja katselijoita. Hyviä juttuja, niitä tarvitaan kaiken negatiivisen uutisoinnin joukossa!

Lupaus ruumiinkauhusta

Tiina Raevaara: Kaksoiskierre

LIKE 2020. 260 s.

Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaan mukaan ruumiinkauhu hyödyntää vieraan pelkoa, kun jokin tuntematon tunkeutuu kroppaan ja se muuttuu jotenkin vääräksi. Ihmisen ja ei-ihmisen raja rikkoutuu. Nekropunk taas puolestaan kuvaa irvokasta, epäsuhtaa hahmotyyppiä, useimmiten elävää kuollutta, mutta miksipä ei vaikka sian ja ihmisen risteytystä. Kun kirjan aihe flirttailee ajatuksen kanssa, jonka mukaan kahden eri eläinlajin soluja risteyttämällä pystytään tuottamaan niin sanottuja kimeerejä ja kirjan kirjoittaja on kauhuteoksistaan tunnetuksi tullut perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori, voi odottaa jotain alussa mainittua. Okei, odotin kunnon övereitä. Ne jäivät toteutumatta. Lähes toteutumatta, pitää loiventaa.

Päähenkilö Eerikan entinen esimies ja tutkimusryhmän johtaja Kari S. Pajusuo on palannut Yhdysvalloista Suomeen ja jatkanut kimeeritutkimuksia, tarkoituksenaan yhdistää ihmisen ja sian solut niin, että eläintä voitaisiin käyttää jopa siirtoelinten kasvattamiseen, siirtoelintehtaina. Suomen laki kieltää sen ja risteyttäminen pitää lopettaa alkiovaiheeseen. Mutta maailma on Suomea suurempi, eikä kaikkea kerrota lainvalvojille. Kertomisesta puheen ollen, Pajusuolla on tulenarkaa tietoa Eerikan tyttären Tuulikin alullepanosta. Voin sanoa, että tyypilliset juhannussähläykset jäävät tässä kohtaa kakkoseksi. Tiedolla on helppo kiristää. Eerikan on siis palattava laboratorioon tilanteessa, jossa hän ei itse asiassa tiedä mihin tutkimukset pyrkivät. Hän saa tietää, että hänen edeltäjänsä Sarianna on kuollut epäselvissä olosuhteissa auton yliajamana. Kenties hänen ei kannattaisi hirveästi kysellä ryhmän meiningeistä. Yksi heistä, Tommi, on entinen lääkäri ja on asunut Kiinassa. Puhuukin sitä melko sujuvasti. Yhdistelmä panee miettimään. Kaikki tietää mitä joissain Kiinan vankiloissa on harrastettu vankien sisuskaluilla. En sano, että näillä olisi mitään yhteyttä keskenään, mutta sopii ajatella.

Oma yksityiselämän ulottuvuus on Eerikan pakkomielle tuleen, sekä hänen asuinkumppaninsa ja lapsuudenystävänsä Kristiina. Naisilla on synkkä menneisyys. Kristiina maalaa. Aiheilla on tietty fokus ja tavoitteiden saavuttamisessa lievästi sanottuna kyseenalaiset keinot. Anteeksi vihjailuni, mutta kun en millään viitsisi tehdä juonipaljastuksia. Kirjaa lukiessa kaikki yllätykset ovat tarpeen. Kuka muuten sanoi kirjoitusohjeessaan, että jos et tiedä miten homma etenee, tapa joku? Se oli joku näitä dekkarilegendoja. Jos joku muistaa, kertokaa. Tuo tuli vaan mieleen Kaksoiskierrettä lukiessa, nimittäin eräästä tarkemmin mainitsemattomasta surmatyöstä tarina vaihtaa tasoa ja kierrokset lisääntyvät.

Melko pitkän aikaa olen ollut psykologisten jännäreiden ystävä ja kirjoittanut itsekin vähän siihen suuntaan viittaavaa proosaa. Viimeaikaisten lukukokemusteni jälkeen mieli on alkanut muuttua. Monesti psykologinen on yhtä kuin jaarittelua ja mielen liikkeiden vatvomista. Merkittävät tapahtumat jäävät vähäisiksi ja niitäkin saa odottaa loputtomiin. Tämä siis ihan yleisenä huomiona. Mitä Raevaaran uutukaiseen tulee, niin ensinnäkin on ihan huippua, että meillä Suomessa on hänen kaltaisiaan asiantuntijakirjailijoita, joilla riittää mielikuvitusta ja halua heittäytyä viihdekirjallisuudenkin puolelle. Luin Kaksoiskierteen suurella mielenkiinnolla, sivut etenivät huomaamatta ja sain lopussa kaipaamani palkkion.