torstai 12. maaliskuuta 2020

Ansaittu kiitos Lastenkeskusta muistaneille lastenkirjailijoille ja kustantajille




Siun Soten ja Pohjois-Karjalan keskussairaalan lasten- ja nuorten poliklinikka, sekä osasto muutti tällä viikolla uusiin tiloihin. Kun nyt olen päässyt piireihin, eli samassa Facebook-ryhmässä monen muun kirjailijan, ison ja pienen nimen kanssa ja mulla on lähestymiskokemusta ainakin hylsyjen muodossa kirjakustantajista, innostuin kokeilemaan verkostoitumisen voimaa. Laitoin jakoon ehdotuksen kirjalahjoituksesta. Lukemista ja katseltavaa lääkärinodotukseen ja toipilaille osastohoidossa. 

Osallistumisinnokkuus yllätti positiivisesti. Mukaan lähti henkilökohtaisesti neljä lasten- ja nuortenkirjailijaa ja viisi kustannustaloa. Kaiken kaikkiaan nimikkeitä kertyi 63 kappaletta, joistain useampikin nide, sekä kyniä, värityskuvia ja julisteita, viimeksi mainittuja seinäjokelaiselta lastenvaate- ja kangasfirman Story of Roon Maija Haapojalta. Ihan kaikille kirjakustantajille en viestiä laitellut, mutta ne, joille sähköpostia lähti vastasi hyvällä prosentilla. Mukaan ilmoittautui Bazar, Kustannus-Mäkelä, Lastenkeskus, Myllylahti ja S & S. Omilla tekijänkappaleillaan tempaukseen osallistui Jutta Tynkkynen, Marjut Brunila, Heli Haavisto ja Anneli Kanto. 

Valtaosa kustantajien lahjakirjoista on suomalaisten tekijöiden tuotoksia ja teemat vaihtelevat jännityksestä ja arvoitusten ratkaisusta maailmanlaajuisiin ja opettavaisiin aiheisiin.  Supersankareita, ritareita, keijuja, pupuja, leppäkerttuja, luontoa… Kysy mitä vain, siitä löytyy nyt kirja uudesta Lastenkeskuksesta Joensuusta. Kirjastoksikin sitä voisi tätä nykyä kutsua.

Osaston lähiesimiehet pyysivät välittämään ISOT KIITOKSET kaikille mukaan lähteneille lahjoittajille! Minäkin kiitän. Kirjat on luovutettu juhlavin menoin, eli lastattu pyörätuoliin ja toimitettu uusiin tiloihin odottamaan lukijoita ja katselijoita. Hyviä juttuja, niitä tarvitaan kaiken negatiivisen uutisoinnin joukossa!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Lupaus ruumiinkauhusta


Tiina Raevaara: Kaksoiskierre
LIKE 2020. 260 s.



Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaan mukaan ruumiinkauhu hyödyntää vieraan pelkoa, kun jokin tuntematon tunkeutuu kroppaan ja se muuttuu jotenkin vääräksi. Ihmisen ja ei-ihmisen raja rikkoutuu. Nekropunk taas puolestaan kuvaa irvokasta, epäsuhtaa hahmotyyppiä, useimmiten elävää kuollutta, mutta miksipä ei vaikka sian ja ihmisen risteytystä. Kun kirjan aihe flirttailee ajatuksen kanssa, jonka mukaan kahden eri eläinlajin soluja risteyttämällä pystytään tuottamaan niin sanottuja kimeerejä ja kirjan kirjoittaja on kauhuteoksistaan tunnetuksi tullut perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori, voi odottaa jotain alussa mainittua. Okei, odotin kunnon övereitä. Ne jäivät toteutumatta. Lähes toteutumatta, pitää loiventaa.

Päähenkilö Eerikan entinen esimies ja tutkimusryhmän johtaja Kari S. Pajusuo on palannut Yhdysvalloista Suomeen ja jatkanut kimeeritutkimuksia, tarkoituksenaan yhdistää ihmisen ja sian solut niin, että eläintä voitaisiin käyttää jopa siirtoelinten kasvattamiseen, siirtoelintehtaina. Suomen laki kieltää sen ja risteyttäminen pitää lopettaa alkiovaiheeseen. Mutta maailma on Suomea suurempi, eikä kaikkea kerrota lainvalvojille. Kertomisesta puheen ollen, Pajusuolla on tulenarkaa tietoa Eerikan tyttären Tuulikin alullepanosta. Voin sanoa, että tyypilliset juhannussähläykset jäävät tässä kohtaa kakkoseksi. Tiedolla on helppo kiristää. Eerikan on siis palattava laboratorioon tilanteessa, jossa hän ei itse asiassa tiedä mihin tutkimukset pyrkivät. Hän saa tietää, että hänen edeltäjänsä Sarianna on kuollut epäselvissä olosuhteissa auton yliajamana. Kenties hänen ei kannattaisi hirveästi kysellä ryhmän meiningeistä. Yksi heistä, Tommi, on entinen lääkäri ja on asunut Kiinassa. Puhuukin sitä melko sujuvasti. Yhdistelmä panee miettimään. Kaikki tietää mitä joissain Kiinan vankiloissa on harrastettu vankien sisuskaluilla. En sano, että näillä olisi mitään yhteyttä keskenään, mutta sopii ajatella.

Oma yksityiselämän ulottuvuus on Eerikan pakkomielle tuleen, sekä hänen asuinkumppaninsa ja lapsuudenystävänsä Kristiina. Naisilla on synkkä menneisyys. Kristiina maalaa. Aiheilla on tietty fokus ja tavoitteiden saavuttamisessa lievästi sanottuna kyseenalaiset keinot. Anteeksi vihjailuni, mutta kun en millään viitsisi tehdä juonipaljastuksia. Kirjaa lukiessa kaikki yllätykset ovat tarpeen. Kuka muuten sanoi kirjoitusohjeessaan, että jos et tiedä miten homma etenee, tapa joku? Se oli joku näitä dekkarilegendoja. Jos joku muistaa, kertokaa. Tuo tuli vaan mieleen Kaksoiskierrettä lukiessa, nimittäin eräästä tarkemmin mainitsemattomasta surmatyöstä tarina vaihtaa tasoa ja kierrokset lisääntyvät.

Melko pitkän aikaa olen ollut psykologisten jännäreiden ystävä ja kirjoittanut itsekin vähän siihen suuntaan viittaavaa proosaa. Viimeaikaisten lukukokemusteni jälkeen mieli on alkanut muuttua. Monesti psykologinen on yhtä kuin jaarittelua ja mielen liikkeiden vatvomista. Merkittävät tapahtumat jäävät vähäisiksi ja niitäkin saa odottaa loputtomiin. Tämä siis ihan yleisenä huomiona. Mitä Raevaaran uutukaiseen tulee, niin ensinnäkin on ihan huippua, että meillä Suomessa on hänen kaltaisiaan asiantuntijakirjailijoita, joilla riittää mielikuvitusta ja halua heittäytyä viihdekirjallisuudenkin puolelle. Luin Kaksoiskierteen suurella mielenkiinnolla, sivut etenivät huomaamatta ja sain lopussa kaipaamani palkkion.

maanantai 2. maaliskuuta 2020

On ihan ok hallusinoida


Jukka Häkkinen: Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologia
Docendo 2019. 240 s.



Olen varmaan tulossa vanhaksi tai jotain, nimittäin läheskään aina ei lenkillä ollessani soikaan korvakuulokkeista poppia, vaan radion puheohjelmia, tai podcasteja. Eräänäkin kertana kuuntelin Yle Areenasta Kalle Haatasta. Haatasen vieraana oli havaintopsykologian tutkija Jukka Häkkinen, jolta oli ilmestynyt joitain aikoja aikaisemmin tietoteos Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologia. Innostuin. Kirja piti saada itselle.

Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologia on jatkoa vuonna 2018 ilmestyneelle Outojen kokemusten psykologialle. Alun perin aiheen piti kuulemma olla yksi luku edellisessä kirjassa, mutta ansaitsikin tulla käsitellyksi erikseen. Aiheen laajuus yllätti Jukka Häkkisen. Hallusinaatioita ja erilaisia todellisuuden vääristymiä, sekä illuusioita voi kokea ilman psykiatrista, tai neurologista diagnoosiakin. Yleensä ne tunnistetaan oman pään tuotoksiksi, eikä niitä pidetä sellaisenaan totena. Kokemuksen voi laukaista esimerkiksi voimakas, suru, stressi, väsymys, kuoleman uhka, päihdyttävät aineet, tai vaikka pelkästään altistuminen pitkäaikaiseen yksitoikkoiseen ja ärsykeköyhään toimintaan.

Häkkisen esimerkit vievät lukijan mm. 50-luvulle, keskelle CIA:n rahoittamia tutkimuksia, joiden tarkoitus oli saada esille aistieristyksen mahdollisuuksia kuulustelutekniikkana, keinona aivopesuun ja kidutukseen. Tutkimusten peitetarinana tutkijat halusivat vain tietoa aistieristyksen vaikutuksesta yleiseen vireystilaan, ongelma kun tuli esille esimerkiksi pitkillä lentomatkoilla ja veturinkuljettajille. No ei ihan! Toinen mielenkiintoinen nosto on Etelämantereen vaeltajien enkelikokemukset. Yksitoikkoinen taivallus, ruuan säännöstely ja väsymys saivat tarpojissa aikaiseksi masennusta, apatiaa, ärsyyntymisherkkyyttä ja keskittymisvaikeuksia. Tunne ylimääräisen matkakumppanin läsnäolosta on koettu lohduttavana ja kannustavana. Lohdullinen on myös kuvaus yksinäisestä vuorikiipeilijästä, joka on pitänyt kirjaa viimeisistä hetkistään ennen kuolemaansa. Hän ei kuollut yksin. Jotkut 60-luvulla toimineet tutkijat eivät välttämättä tarvinneet koekaniineja, vaan nauttivat LSD:tä tai meskaliinia ja kirjasivat fiiliksiään. Saivatkohan apurahaa? Toisaalta, onhan meillä puistokemistejä vielä nykypäivänäkin.

Kokemukset ovat selitettävissä aivotoiminnan puutteilla. Vaikka nyt läsnäolon kokemuksia on voitu saada aikaiseksi stimuloimalla tiettyä kohtaa aivoista laboratorio-olosuhteissa. Muutenkin aivot värittävät havaintoja, olettavat jo aikaisemmin koetun perusteella niitä tietynlaisiksi. Osa oletuksista tulee jo esi-isiltä. Joo, olen säikkynyt puun juurakkoa ja pitänyt sitä käärmeenä. Itse ajattelisin, että puute on kyky, eli mahdollisuus muodostaa illuusioita, nähdä hallusinaatioita ja antautuminen vääristymille on lahja. Ilman sitä luettu tarina ei hahmotu mielessämme todellisiksi ihmishahmoiksi, maisemiksi ja tapahtumiksi. Dekkari ei jännitä, eikä kauhukirja aiheuta pelkoa, scifistä ja fantasiasta puhumattakaan. Jos katsoitte Sorjosta, sitä kotimaista tv-sarjaa, niin sen viimeisellä kaudellahan on oikein kouluesimerkki surun aiheuttamasta vainajahallusinaatiosta, kun sen päähenkilön, tämän rikostutkijan menehtynyt vaimo ilmestyy jutustelemaan miehensä kanssa aina aika-ajoin. Toki Sorjonen jo aikaisemmillakin kausilla tekee selväksi, että hänen aivokemiansa on altis erilaisille ärsykkeille.

Onko teillä kellään kokemuksia hallusinaatioista? Nyt on hyvä hetki tunnustaa. Itse muistan, kun joskus kolmentoista vanhana valvoin parhaimman kaverini kanssa koko yön ja pitkälti seuraavaa päivää. Tuli juotua varmaankin liikaa kahvia. Kahvia! Siinä vaiheessa, kun kahvikuppi liikkui itsestään kohti pöydän reunaa ja sen pelastamisyritykseni koitui kupin kohtaloksi, päätin ottaa torkut. Väsymyksen yhdistymisestä yksitoikkoiseen toimintaan on kokemusta siitäkin. En koskaan enää lähde autoilemaan pitkän lentomatkan päätteeksi keskellä yötä toiselle puolelle Suomea. Liian monta feikkihirveä ja liian monta turhaa väistöä.