Lukijoille
Tyttärieni ollessa pieniä, kirjoittelin heille joulun alla lyhyitä joulukertomuksia paperikirjeinä, joita sujauttelin vaivihkaa huoneenoviin kyhättyihin postilaatikkoihin. Myöhemmin julkaisin kertomukseni kotisivuillani, lukijoiden kiusaksi tietenkin luukku kerrallaan - tavallaan joulukalenterin muodossa. Kertomuksissa pääsivät päärooliin itse lukijat eli lapset ja myöhemmin perheelle läheiset lemmikit. Ihan nostalgiamielessä ja varsinkin kolmen jo täysi-ikäisen tyttäreni iloksi laitan yhden kertomuksista tänne. Nuo koirat pääsivät kesällä seikkailemaan taas yhdessä, kun koirista viimeisin, Panu menehtyi. Olkoon tämä Minnin, Ronin ja Panun muistolle.
Rauhaisaa joulun odotusta,
Mika
1
Oli jouluaaton ilta. Kaksivuotiaalla Panulla oli paha olo. Mummolareissu oli takana, eikä tuo Portugalin vesikoira taaskaan voinut olla vastustamatta mummon herkkuja. Niitä se oli maistanut auliisti. ”Ihan vain kohteliaisuudesta, kun kerta tarjotaan. Pitäähän sitä ottaa.”
Kohteliaisuudesta oli kuolakin kai valunut. Nyt Panu vinkui takaovella ja pian pääsikin tarpeilleen. Pihalla se suuntasi suoraan koristekuusen juurelle ja nosti autuaana jalkaansa. Paha olokin alkoi helpottaa ja maha vajua. Kohta voisi taas ottaa jotain. Pakkanen teki hyvää.
Samassa Panu tajusi pimeyden, jossa oli jotain outoa. Pensaan varjo vaihtoi paikkaa, se oli varma siitä. Tassu jäykistyi pystyyn ja koira oli keikahtaa kuonolleen, kun se näki sen. Kookkaan hahmon, joka lähestyi pensaan takaa. Se suureni, suureni ja suureni.
2.
Hahmo tuli naapurin pihavalon säteisiin ja Panu tunnisti tulijan.
”Roni! Ei vitsi, että säikähdin”, Panu huudahti ja ryntäsi hääräämään kookkaan ystävänsä ympärille.
Innostuksissaan se ei ensin osannut ajatella, mitä Roni teki ulkona siihen aikaan. Se tuli mieleen vasta siinä vaiheessa, kun se yritti nähdä kenen kanssa Roni oli tullut. Nimittäin Roni oli liikenteessä yksin. Nyt oli jotain pahasti vinossa. Aina niin harkitsevainen ja varovainen berninpaimenkoira näytti olevan karannut kotiväeltään.
3.
Ronin ilmeestä ei voinut tulkita mitään. Se odotti vain, että sen yli-innokas kaveri rauhoittuisi. Jokin koiran olemuksessa kertoi huolestumisesta. Yleensä se yritti väistellä Panun uteliasta kuonoa. Nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan.
”Mikä on? Miksi tulit yksin?” Panu kysyi.
”Oli pakko”, Roni aloitti ja mietti hetken. ”Olet puhunut joskus Minnistä, eikö vain?”
Kysymys yllätti Panun. Se tosiaan tunsi yhden tuon nimisen tiibetinspanielin. Se kuului isäntäväen lasten mummille. Panu kertoi tästä Ronille ja lisäsi ettei Minni oikein tykännyt tästä. ”Ei ymmärrä nuoria”, se sanoi ja viskasi mustia otsakarvoja silmiltään. ”Mutta mistä se tuli mieleesi?”
”Jotain on sattunut”, Roni murahti. ”Tai sattumassa”, se jatkoi arvoituksellisesti.
4.
Roni kertoi lyhyesti mitä oli kuullut naapurin kultaiselta noutajalta. Noutaja oli tullut aidan taakse ja kertonut, että kaupungissa olisi pian liikkeellä varastettua lihahyydykettä. Noutajan vaikeuksiin ajautunut pentukaveri oli tullut parin tuntemattoman sekarotuisen kanssa kysymään häntä kimppaan. Toisella puolella kaupunkia olisi helppo keikka tiedossa. Siellä asui 13-vuotias tiibetinspanieli Minni, jolla oli huonot välit naapurin villakoiran kanssa. Joskus ne olivat ottaneet yhteenkin. Kun villakoiran isäntä oli ollut ostarin ärrällä tekemässä lottoa, oli koira odotellut ikkunan alla ja nähnyt kulmilla hengailevia sekarotuisia. Aikaisemmin villakoira oli nähnyt Minnin säntäilemässä takapihalla ja etsivän lahjapaketille piilopaikkaa. Villakoira oli naurahtanut, että sen huurupään piilot olivat maailman helpoimpia. Oli haissut kilometrien päähän, että paketti sisälsi lihahyydykettä.
5.
Vaikka Panu ei ollut vielä kolmeakaan, se tiesi lihahyydykkeen olevan kysyttyä kamaa katukaupassa. Sen saattoi helposti vaihtaa herkkukekseihin, tai jopa ydinluuhun. Itse se ei voinut kajota viimeksi mainittuun. Kerran emäntä oli sille antanut sellaisen ja se oli mennyt ihan sekaisin. Ärisi ja näytti hampaita, jos joku edes katsoi siihen päin. Nyt se palasi ajatuksistaan ja katsoi Ronia.
”On vain yksivaihtoehto. Meidän pitää mennä”, se sanoi.
”Öö, tuota... ajattelin, että olisit vihjannut siitä jotenkin emännällesi. Jos se olisi voinut tehdä asialle jotain.”
”Ei onnistu. Aina kun yritän tuoda ajatuksiani julki, niin häkki heilahtaa. Joskus riittää ihan pikku haukahduskin.”
”Osataanko me sinne?” Roni kysyi.
”Juu, totta kai. Mennään ennen kuin joku tulee huutelemaan minua takaovelle.”
6.
Koirien matka tyssäsi heti alkuunsa, kun ne saapuivat Pappilan kohdalle ja siellä tietylle nyppylälle.
”Sori”, Panu sanoi ja sinkosi kohti mäkeä niin että lumi pöllysi.
”Mitä nyt?” Roni kysyi tuskastuneena, mutta jäi vaille vastausta.
Panu vilahti Ronin ohi turkkia hipoen ja taas takaisin, kunnes sai kuvionsa valmiiksi. Läähättäen se tuijotti kaveriaan ja odotti tältä kommentteja. Niitä ei herunut, koska Roni oli mykistynyt. Kohta Panu kuuli kolme toisistaan selvästi erotettua sanaa:
”Mikä...sulle...tuli???”
”En mahda mitään. Aina kun ollaan lenkillä, tekee mieleni kokeilla vähän.”
”Okei?” Roni sanoi, mutta ei kuullut jatkoa. Se mietti oliko Panu sittenkään sopivaa seuraa moiselle reissulle. Se pystyi melkein näkemään kotinsa ikkunoiden valon Väinämöisenkadulta. Sen bernie häivytti mielestään, kun muisti naapurin koiran puheet. Tavallaan se oli velvollinen selvittämään asiaa. Järkikoirana se ei voinut laskea Panua yksin taipaleelle.
7.
”Hei olenko muuten kertonut, kun olin häiriökoirana?” Panu aloitti, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun Roni keskeytti.
”Keskitytään nyt vain tähän reittiin.”
Tilanne oli molemmille koirille uusi. Kumpikaan niistä ei ollut koskaan karannut. Niin, karkaamisesta tosiaan oli kysymys, vaikkei koirista kumpikaan ajatellut niin. Oikeastaan vain Roni keskittyi ajattelemaan. Panu vaelsi kuono maassa puun luota puun luo ja aurauskepiltä aurauskepille. Roni kulki edeltä, vaikkei tarkkaan tiennyt missä Minni asui. Tuskin sitä tiesi Panukaan. Sillä oli paikasta vain kaukainen muisto pentuajoilta.
Ihmeellistä kyllä ne löysivät oikean rivitalon luo ja sen takapihalle. Sisällä paloi valo. Kaihtimet olivat kiinni. Ulkona oli pieniä tassun jälkiä ja lyhteestä pudonneita siemeniä. Oli siellä jotain muutakin, mikä vahvisti Ronin kuulemat huhut: kahdet selvästi isommat tassun painumat.
8.
Minni oli saatava pihalle ilman että mummi huomaa vierailijoita. Olivatko aikaisemmat pihaan tunkeutujat onnistuneet juonessaan, koirapari mietti ääneen. Se kuului sisälle, koska sisältä kuului haukahdus. Kohta oven salpa rapsahti ja pojille tuli kiire piiloutua. Panulta se kävi helposti, se siirtyi Ronin taakse. Vierekkäin ne loikkasivat kulman taakse. Kohta ne seurasivat pientä tiibetinspanielia, kun tämä haisteli tassunjälkiä.
”Pssst”, Panu päästi suustaan ja yritti olla säikäyttämättä Minniä. Silti Minni olisi kimmonnut ilmaan, ellei alla olisi ollut pehmeää lunta joihin tassut upposivat.
”Mitä ihmettä?” Minni ärähti. Säikähdyksestä ei ollut enää tietoakaan. Kiukkua enemmänkin.
”Tämä on Roni”, Panu esitteli ja kertoi miksi olivat paikalla.
”No nyt ymmärrän”, Minni vastasi. ”Luulin jo että olin itse hävittänyt sen paketin epähuomiossa.
Panu ja Roni katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät. Heidän velvollisuutensa oli toimia.
9.
Panu ja Roni esittivät kysymyksiä vuoronperään: Millainen lahjapaperi? Milloin hyydyke on nähty viimeksi? Ketä Minni voisi epäillä? Onko vihatovereita? Viimeisen kysymyksen kuultuaan Minni ärisi.
”Se villakoira.”
Oli selvää etteivät pihaan ilmestyneet tassujen painumat kuuluneet pienelle villakoiralle, mutta tämä saattaisi tietää kenelle. Minni olisi halunnut lähteä poikien mukaan ja vähän kurittaa villakoiraa. Antaisi oikein vanhemman koiran tassusta. Sitä Roni ei sallinut. Muutenkin Ronia kadutti jo koko reissu. Panu kysyi missä villakoira asui ja säntäsi osoitteen kuultuaan matkaan, vaikkei tuntenut osoitteita. Roni ei voinut kuin seurata. Kadulle päästyään koirat tekivät pikaisen suunnitelman ja pöyhöttivät turkkejaan, jotta näyttäisivät karskemmilta.
”Onko paha?” Panu kysyi ja kohotti poskeaan niin että kulmahammas näkyi uhkaavasti.
”Tuo on paha”, Roni vastasi.
10.
Villakoiralla oli esitys päällä. Selvästi se tiedosti ikkunan takana odottavan koirakaksikon. Se työnsi kuonoaan emäntänsä käden alle ja sai tämän rapsuttamaan korvan takaa, hyppäsi lasten kanssa pallopeliin ja haukahti innosta. Lopulta se siirtyi oven taakse kuin olisi halunnut päästä tarpeilleen. Ulkona se katsoi vierailijoita ja esitti yllättynyttä, mutta ei ärissyt. Kaksi uroskoiraa oli eri juttu kuin naapurin vanha spanieli.
”Voinko olla avuksi?” se sanoi ja yritti olla mainettaan arvokkaampi.
Roni päätti lähteä leikkiin mukaan. ”Anteeksi, että häiritsemme jouluiltaa. Ollaan vähän pulassa. Nimittäin meidän pitäisi saada lihahyydykettä pikaisesti. Tämä kaverini tässä oli toivonut joulupukilta sitä lahjaksi ja jäi jostain syystä ilman.”
”Maksan kyllä mitä vaan”, Panu sanoi ja esitti tuskaista. ”En voi vastustaa sitä.”
Villakoira naurahti pilkallisesti. ”Miten luulitte, että juuri minä voisin auttaa?”
Roni antoi vaikutelman, että ne olisivat kiertäneet useammassakin pihassa. ”Jos kaveri jää ilman lihahyydykettä, muuttuu tämä turhan äreäksi”, se sanoi Panusta.
Kuin malliksi Panu näytti hampaitaan.
11.
”Uskotaan”, villakoira sanoi. ”Mistä te muuten tulette?” se kysyi kuin tietäisi vastauksen.
Pojat pitivät roolinsa.
”Ei sillä ole merkitystä”, Panu ärähti.
”No niin”, villakoira sanoi. ”Kannattaa kysyä ostarin sekarotuisilta. En tietenkään ole niiden kanssa missään tekemisissä. Olen vain kuullut, että ne tietävät mitä kadulla tapahtuu.”
Pojat poistuivat villakoiran pihasta, kun sen emäntä ilmestyi ovelle ja heristi rappuharjaa. Ne suuntasivat kohti ostoskeskusta. Sinne päästäkseen ne päättivät oikaista puiston läpi kirkon takaa, vaikka Roni ehdottikin kadun reunassa kulkevaa hyvin valaistua pyörätietä. Koirat kulkivat kylki kyljessä. Tosin Panu poikkesi katulamppujen kohdalla nostamaan jalkaa ja tutustui paikalliseen hajumaailmaan. Ronia moinen säntäily huvitti. Vanhempana koirana se oli oppinut säästäväiseksi, eikä viitsinyt nostaa jalkaa joka paikassa. Vieraat hajut lisäksi pelottivat sitä, mutta tätä se ei paljastanut Panulle.
12.
Kaikkein hämärimmässä kohdassa puistoa Panu rikkoi hiljaisuuden, halusi keventää jännitystä. ”Tiesitkö muuten, että mitä korkeammalle nostaa jalkaa, sitä varmempi on itsestään?”
Kuin malliksi se pysähtyi aurauskepille ja kurkotti takatassua mahdollisimman korkealle. Sen vuoksi sen tasapaino petti ja se sotki aurauskepin sijaan takatassunsa. Se yritti paikata noloa tilannetta revittelemällä paikallaan. Ronin ilme pysyi vakavana. Silti sen silmissä välähti. Kaverin toiminta olisi jossain muussa tilanteessa naurattanut.
”Hei!” Panu huudahti aurausmerkin luona ja nuuhkaisi. ”Tule haistamaan. Mikä? Snuuf. Mikä haju tämä on?”
Yrittääkö Panu saada huomion pois itsestään, Roni mietti. ”Kiitos, jätän väliin.”
”Ihan kuin olisin haistanut tämän Minninkin pihassa”, Panu sanoi.
”Just.”
Sananvaihto keskeytyi ärinäkonsertti. Se kuului pensaiden takaa. Samassa ympärille ilmestyi joukko sekarotuisia koiria.
13.
”Mitä väkeä!” ärähti joukon johtaja ja paljasti kulmahampaansa.
Roni yritti piiloutua itseään pienemmän Panun taakse. Panukaan ei varsinaisesti näyttänyt sankarilta. Häntä oli hävinnyt koipien väliin, korvat luimottivat ja otsakarvat laskeutuivat entistäkin tuuheampana silmien eteen.
”Kakistakaa ulos. Tää on meidän reviiriä!” johtajakoira jatkoi.
Vaikka molemmat koirat olivat kauhusta kankeina, se ei estänyt niiden aisteja toimimasta. Panun sieraimet suurenivat. Koirajoukosta leijui aurauskepin hajuja. Kyllä, mutta ei sitä samaa minkä se oli aistinut Minnin pihasta.
”Hyvää joulua”, Roni vinkaisi tahattomasti, mikä kuulosti yleensä möreä-äänisen koiran suusta luonnottomalta.
Siihen koirajoukko ei voinut olla takertumatta joten se puhkesi pilkalliseen nauruun.
Naurava koira ei pure, Panu tuumasi ja onnitteli Ronia mielessään.
”Ette sattuisi tietämään mistä saisi kunnon lihahyytelöä?”
”Näytämmekö me joiltain hyytelökauppiailta?” johtajakoira jatkoi joukkonsa naurattamista.
”No ette”, Panu sanoi. Punastus peittyi karvojen alle.
14.
Roni muistutti itseään koostaan ja kokosi rohkeutensa. Se kertoi huhupuheista ja Panun hyytelöpulasta. Se jätti vain Minnin osuuden mainitsematta.
”Vai sellaista puhutaan”, johtajakoira totesi kuultuaan Ronia.
”En tietenkään väitä, että teillä olisi mitään tekemistä sen kadulla liikkuvan hyytelön kanssa.” Roni sanoi ja tajusi sortuvansa selittelyyn.
”Ei tietenkään”, johtajakoira ivaili.
”Niin että oletteko sattuneet näkemään mitään?” Panu sanoi.
”Nähtiinhän me”, johtajakoira sanoi ja vilkaisi ovelasti joukkojaan, ”joulupukki”, se sanoi ja sai porukan taas nauramaan.
Nolostuneena Panu ja Roni kääntyivät ja löntystivät pois. Vasta matkan päästä ne tajusivat, että koirajoukko oikeasti päästi heidät menemään. Ne taisivat toimia katukoirille välikevennyksenä.
Oli palattava lähtöpisteeseen. Kaverukset miettivät Minniä, ikäkoiraa, joka oli joka joulu saanut lahjaksi herkullista lihahyytelöä. Nyt se oli vaarassa jäädä ilman. Ja kun kerrankin olisi ollut hyvä mahdollisuus nostaa mainettaan Minnin silmissä, ei homma ottanut edetäkseen.
15.
Koirat tapasivat Minnin haistelemassa takapihaa levottomana. Ne kertoivat lyhyesti kierroksensa tuloksesta, mikä oli nolla. Pienen koiran suuret silmät näyttivät tavallistakin kosteammilta. Kuono viisti lumen peittämää pihaa.
Yllättäen Panu huudahti: ”Pysähdy! Jäljet sotkeutuvat!” Se oli tajunut että he seisoivat rikospaikalla.
Hölmistynyt Minni nosti katseensa Panuun.
Nyt oli se tilanne, missä lampun olisi pitänyt syttyä Panun otsakarvoituksen yllä. Nyt piti näyttää, että siitä oli muuhunkin kuin aurauskeppien haistelijaksi ja yli-innokkaaksi perässäravaajaksi. Ensin näytti että suuri oivallus jäisi syntymättä. Sitten se päätti heittäytyä vaistojensa varaan. Se alkoi nuuhkia pihaa.
”Tuo ei auta”, Minni sanoi. ”Viimeisen puolen tunnin aikana olen nuuhkinut nokkani kylmäksi. Kohta en haista, tai maista enää mitään. Varsinkaan lihahyytelöä”, se sanoi vaimeasti.
”Ei kun hei. Keskitytään näihin isoihin jälkiin”, Panu sanoi.
Minni laahusti lähemmäs, vilkaisi jälkiä ja totesi, etteivät ne edes kuuluneet koiralle.
”Mistä lähtien koirilla on muka ollut kaviot?” se sanoi.
”Mitä?” Panu ja Roni kysyivät yhteen ääneen. Samaan aikaan ne myös ymmärsivät mitä kavioeläimiä oli ollut sinä iltana liikkeellä. Poroja. Joulupukin poroja.
16.
Katukoirien puheet eivät ehkä sittenkään olleet tarkoitetut pelkiksi vitseiksi. Ne tosiaan olivat ehkä nähneet joulupukin. Pikasuunnitelman jälkeen Panu ja Roni aikoivat jatkaa matkaansa.
Kuullessaan koiranuorukaisten suunnitelman, ei se Minni voinut kuin yhtyä siihen. Ehkä pojista vielä oli johonkin. Tuo maininta nostatti näiden molempien säkäkorkeutta ainakin kahdella sentillä. Mistä muualta ne saisivat ensikäden tietoa kuin joulupukin aattotiimiltä, johon myös porot kuuluivat. Toinen tärkeä porukka oli tontut, jotka seurasivat ihmisten käyttäytymistä – kuka oli kiltti, kuka tuhma. Niin ne tekivät kaikkien muidenkin kanssa, myös koirien. Tuskin tuo uuttera joulupukin apulaisporukka malttoi huilata edes jouluaattona. Saattoihan joku lapsi langeta viime hetkillä luvatta piparipurkille.
Tällä kertaa molemmat nuuhkivat aktiivisesti. Innostuksissaan Panu kysäisi Ronilta, oliko nyt sopiva hetki kertoa hänen häiriökoiraurastaan. Vastauksena Roni tokaisi, että kuono kiinni ja sieraimet auki. Niinpä Panu keskittyi häntä heiluen hajujälkiin.
17.
Niin kauan oli toivoa jäljellä, kuin oli aattoakin. Joulupukin kierros oli vielä kesken. Koirat tiesivät etteivät ne pääsisi tonttujen juttusille ilman että tapaisivat ensin pukkia. Harmissaan ne katsoivat korkealle kuusien latvoihin. Voi jos sinne olisi päässyt vähän nuuskaisemaan. Jouluporothan osasivat tunnetusti lentää. Maahan ne laskeutuivat vain talojen kohdalla. Niinpä koirat keskittivät tutkimuksensa talojen lähelle.
Hiljalleen hajut tosiaan voimistuivat. Pari kertaa Panu kokeili huudella tonttuja. Täytyihän näiden seurata heidänkin touhuiluaan. Sitä paitsi koirathan olivat luvatta ulkona, vaikkakin hyvällä asialla. Juuri sen vuoksi joulupukin reaktio ei ollut yllätys. Koirat melkein törmäsivät tähän. Hetken pukki katseli koiria. Sitten se kumartui lahjakontille. Ottaa risuja, koirat säikähtivät. Pukki haluaa muistuttaa sovituista säännöistä.
Panulta alkoi tulla tekstiä ja hyviä selityksiä, mutta aivan liikaa, jotta se olisi kuulostanut uskottavalta. Lopulta pukki keskeytti sen ja kysyi Ronilta miten asiat olivat. Vasta sitten hän suostui uskomaan, että pojilla oli pätevä syy olla liikenteessä.
18.
Joulupukki hälytti joukkonsa pikapalaveriin. Kuin sormen napsautuksesta koirien ympärille ilmestyi maantäydeltä tuskin Panun korkuisia tonttuja. Reaktio oli odotettu: molemmat koirat loikkasivat lähimmän lumikinoksen päälle ja hakivat turvaa toisistaan. Roni vilkuili sivuilleen minne paeta ja Panu tuijotti tätä miettien miten pysyä tämän perässä.
Kun tontut eivät olleet huomaavinaan heidän loikkimista, koirat rohkaistuivat ja kävivät haistelemassa paria lähintä tonttua. Pukki tiedusteli pieniltä apulaisiltaan ketkä olivat mummin ja Minnin osoitteen päivystysvastuussa ja oliko joku nähnyt ylimääräistä liikettä alueella. Paketointivastaava tonttu tarkisti muistiinpanonsa ja pystyi kertomaan millaisiin papereihin hyytelö oli paketoitu. Osoitevastaava ja toivevastaava tonttu pystyivät kokoamaan listan, minne lihahyytelöä oli toimitettu ja oliko joku jäänyt ilman. Pari koiraa oli tosiaan jäänyt ilman hyllyvää herkkua, vaikka oli sitä toivonut: Minnin naapurissa asuva villakoira ja kultainen noutaja, joka asui Ronin naapurissa.
19.
Aattoaikataulu ei sallinut joulupukille pitkiä taukoja. Puhumattakaan, että hän voisi jäädä selvittämään lahjavarkautta. Senpä vuoksi hän määräsi tontturyhmän koirien avuksi. Suunnitelmaan kuului, että tontut hajaantuvat ja tekevät kotietsinnän epäilyn alaisten koirien ruokakipoille, omille paikoille, koppeihin ja häkkeihin. Puruluutakaan ei jätettäisi kääntämättä. Jotkut tontuista saivat tehtäväkseen varjostaa villakoiraa ja noutajaa. Ronin ja Panun tehtäväksi jäi seurata Minnin kodin ympäristöä. Jotta yhteys pysyisi tonttuihin ilman häiriöitä, antoi viestitonttu niille pienet korvakuulokkeet ja tassuun kiinnitettävät mikrofonit.
”Koo ykkönen, koo kakkonen, tässä veetee vitonen. Kuuluuko? Kuuntelen”, viestitonttu testasi yhteyksiä ja sai kuittauksen uunituoreilta partiokoirilta.
Panu ja Roni olivat heti juonessa mukana. Ne ihailivat Korvatunturin porukan tehokkuutta. Tontut eivät enää pelottaneet. Sen vuoksi Panu harkitsi, kertoisiko se näille kokemuksistaan häiriökoirana. Juuri kun se oli avaamassa suunsa, joulupukki löi paksuihin karvarukkasiin suojatut kätensä yhteen ja porot säntäsivät taivaalle. Yhtä nopeasti myös tontut hajaantuivat ja katosivat olemattomiin, ihan kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.
20.
Tontut katosivat, mutta eivät olleet poissa. Siitä todistuksena oli radioliikenne, mikä alkoi kuulua vilkkaana koirien korvanappeihin.
”Tee ykkönen kohteessa.”
”Tee kakkonen kohteessa.”
Kohta Panu ja Ronikin pääsivät seurantapaikalleen ja ilmoittivat siitä tonttujoukolle. Tassumikkiin puhuminen sai ne tuntemaan itsensä tärkeiksi, vaikka vähän jännittikin.
Aluksi kuulosti, että aattoilta oli hiljentynyt. Ihmiset sulattelivat jouluruokia kodeissaan, kuten heidän lemmikkinsäkin.
”Jokohan ne etsivät meitä?” tuli Ronin mieleen.
Panu tiedusteli sitä tontulta, joka teki kotietsintää Ronin naapurissa. Uutinen oli Ronille kuin pommi. Sitä alkoi koskea mahaan. Naisväki tosiaan oli lähtenyt liikkeelle. Mutta niin ei ollut pelkästään Ronin kotona. Myös Panun kotiväki oli huomannut tapahtuneen. Siitä raportoi joulupukin rekitonttu. Se oli juuri lentänyt reen mukana Panun kotikadun yli ja nähnyt liikehdintää.
Pitkään koirat eivät ehtineet murehtia aiheuttamaansa huolta, kun niiden korvanapeissa rapsahti.
”Okei, sekarotuiset liikkeellä”, raportoi tonttu ostoskeskuksen läheltä.
21.
Panun ja Ronin korvanappeihin satoi havaintoja katukoirista. Nämä tunkeutuivat talojen pihoihin ja taiteilivat roskisten kannet auki. Sieltä nämä kaivoivat ulos herkkupaloja, joita jouluaattona oli riittämiin. Ruuantähteiden lisäksi nämä levittelivät muitakin roskia, kuten lahjapapereita. Koirapari höristi korviaan, kun kuuli katukoirien seuraavasta liikkeestä. Nämä lähestyivät villakoiran pihaa. Villakoiran luona etsintöjään tekevä tonttu julisti radiohiljaisuuden. Kukaan ei saanut päästää pihahdustakaan mikrofoneihinsa. Katukoirat saattaisivat kuulla sen ja paeta paikalta.
Johtajakoira tempoi roska-astian luukkua ja käski joukon kookkainta koiraa kiipeämään sen reunalle. Tämän saatua etutassunsa ja kuononsa astian puolelle, ei johtaja malttanut odottaa, vaan laski luukun alas. Toisen koiran pää jäi kiilaksija johtajakoira pääsi tutkimaan sisältöä.
Tosi paatunut tapaus, Panu ja Roni miettivät.
Kohta pihalle lensi pakkausmuoveja, muovitölkkejä, vaippoja, lahjanaruja ja pian papereitakin.
Silloin radiohiljaisuus rikkoontui. Tuntomerkit osuivat nappiin. Villakoiran roskalaatikosta oli löytynyt lahjapaperia, jollaiseen Minnin lihahyytelökin oli pakattu.
22.
Kohta villakoiran pihassa riitti hälinää. Sitä ihmiset eivät voineet kuulla, koska sen aiheuttajana oli tonttutiimi. Katukoirat yrittivät paeta paikalta, mutta ne saatiin pysäytettyä kadunvarressa. Todisteet täsmäsivät. Lahjapaperissa luki: Hyvää joulua Minnille. Tontut kutsuivat myös Panun ja Ronin paikalle. He pyysivät koiria suorittamaan hajutestin. Sen perusteella he saattoivat pian todeta, että paperin sisällä oli säilytetty lihahyytelöä.
Katukoiria oli seurattu tiiviisti, joten ne suljettiin pian epäilyjen ulkopuolelle. Kukaan tontuista ei ollut nähnyt näiden hampaissa kantamuksia, kun ne olivat lähestyneet villakoiran pihaa. Lahjapaperi oli peräisin villakoiran roskalaatikosta. Kaikki merkit viittasivat villakoiran syyllisyyteen.
Tontut eivät tavallisesti paljasta läsnäoloaan edes koirille. Nämä eivät edes haista tonttuja, vaikka sellainen seisoisi suoraan kuonon edessä. Sen vuoksi tontun ilmestyminen sai villakoiran vikisemään hädissään ja antautumaan. Sen emäntä luuli vikinää kakkahädäksi ja laski koiran ulos. Kuulustelut saattoivat alkaa.
Kaikkien yllätykseksi villakoira kiisti syyllisyytensä. Se väitti, että se oli lavastettu syylliseksi. Paikalle hälytettiin myös tonttujen tekninen tutkinta. Kaikilta koirilta otettiin tassunjäljet ja verrattiin niitä lahjapaperista löytyneisiin. Selvisi ettei villakoira ollut koskenut paperiin. Oikeastaan niissä oli vain yhdet tassunjäljet. Niille ei löytynyt vastaavia keneltäkään.
23.
Panu ja Roni katsoivat toisiaan. Niillä molemmilla oli mielessä sama ajatus. Vain yksi koira oli koskenut lahjapaperiin. Vanhalla tiibetinspanielilla olisi selittämistä. Kohta saman asian ymmärsivät tontutkin ja ryhtyivät suunnittelemaan taktiikkaa. Miten he etenisivät tutkimuksissaan. Tällä kertaa kohteena olisi Minni.
”Hetkinen”, Roni sanoi ja tavoitteli virkamieskoiran äänenpainoa.
Panu virnisti kaverinsa takana ja käytti tämän saaman huomion hyväkseen.
”Mitä jos me Ronin kanssa jututettaisiin Minniä. Ei suotta säikäytettäisi sitä tontuilla”, se sanoi.
Tontut painoivat päänsä yhteen ja supisivat aikansa, katsoivat sitten koiraparia. He suostuivat ehdotukseen, mutta sillä ehdolla, että olisivat koko ajan paikalla. Näkymättöminä tietenkin.
Kohta koirat olivat jo Minnin pihassa. Tällä kertaa niiden ei tarvinnut lymyillä, Manti-mummi saisi nähdä ne. Koirat uskoivat, että tieto Panun karkureissusta olisi levinnyt jo mummillekin asti ja olivat oikeassa. Ne näkivät Mummin ikkunan läpi, kun tämä puhui huolestuneen näköisenä puhelimeen. Minni haukahti takaoven edessä ja sai mummin huomion itselleen. Samassa mummi huomasi karkulaiset ja tuli ovelle. Koirat kuulivat mummin sanovan puhelimeen, että koirat olivat löytyneet. Pian ne olivat jo sisällä.
24.
”Mitä tämä on?” Minni ärisi heti kun mummi oli mennyt keittiöön täyttämään vesikippoa.
”Sano sinä”, Panu sanoi.
”Tontut tietävät”, Roni sanoi ja hivuttautui Panun taakse. Ikäneiti tosiaan oli juuri niin äreä kuin Panu oli kuvannut.
”Nyt on pojat tainneet lipittää liikaa jouluglögiä”, Minni naurahti, mutta hermostuneesti.
”Niinkö?” Panu sanoi ja laski kuononsa lattiaan.
Se otti pari nuuhkaisua ja lähti liikkeelle. Häntä heiluen se oli kohta eteisessä ja siirtyi kohti makuuhuoneen kynnystä. Silloin Minni nosti pystyyn rähinän. Panu sai jalat alleen ja säntäsi makuuhuoneen puolelle pakoon pientä spanielia. Se haki turvaa perimmäisestä nurkasta ja oli melkein liukastua koristetyynyn taakse kätkettyyn lihahyytelöön.
Se muutti Minnin käytöksen. Hetken aikaa sen leuka väpätti. Sitten Minni ei voinut pitää enää totuutta sisällään. ”Halusin kostaa sille ällötykselle”, se sanoi.
Minnin silmät kiiluivat, ensin vihaisena, sitten herkistyneenä. Se kertoi miten oli ottanut villakoiran kanssa yhteen ja miten se räyhäsi inhottavuuksia lenkillä.
”Mutta tontuthan näkevät kaiken. Sen vuoksi villakoira jäi ilman lihahyydykettä tänäkin jouluna”, Panu sanoi.
”Ensi jouluna tietysti minäkin jään ilman”, Minni huokaisi. ”Voi minua vanhaa höppänää.”
Panu ja Roni katsoivat päät kallellaan pientä ikäneitiä. Onneksi tontut kuulivat kaiken, ne ajattelivat.
Ovikello soi ja Panun kotiväki ilmestyi eteiseen.
”Ainakin saatiin autokyyti kotiin”, Panu sanoi leikkien rohkeaa. Kummasti sen häntä vain vetäytyi takatassujen väliin.
Ulkona ennen autoon hyppäämistä koirat pysähtyivät. Ne olivat kuulleet supinaa puskan juurelta. Siellä ne näkivät tonttujoukon.
”Mikä on tuomio?” Panu kysyi.
”Pukki päättää”, tontut sanoivat. Kohta yksi heistä jatkoi, että Minni-koira oli luultavasti jo saanut opetuksensa. Tällä kertaa rikos ei ehtinyt vanhentua, mutta koira kylläkin. Oli ensimmäinen kerta kun spanielivanhus sortui tuhmaksi.
Auton takaosassa koirat olivat hiljaisia. Kohta Roni kysyi Panulta, mitä tämä oli puhunut aikaisemmin urastaan häiriökoirana.
Panu oli kuin ei olisi heti muistanut mistä Roni puhui. ”Ai se”, se venytti puhettaan. ”Kävelin vain edestakaisin muiden koirien edessä. Niillä oli kokeet. Semmoinen pikkujuttu vain.”
”Vauh”, Roni haukahti.
