tiistai 30. marraskuuta 2021

Joulukertomus: Alatoopin arvoitus

 Lukijoille

Tyttärieni ollessa pieniä, kirjoittelin heille joulun alla lyhyitä joulukertomuksia paperikirjeinä, joita sujauttelin vaivihkaa huoneenoviin kyhättyihin postilaatikkoihin. Myöhemmin julkaisin kertomukseni kotisivuillani, lukijoiden kiusaksi tietenkin luukku kerrallaan - tavallaan joulukalenterin muodossa. Kertomuksissa pääsivät päärooliin itse lukijat eli lapset ja myöhemmin perheelle läheiset lemmikit. Ihan nostalgiamielessä ja varsinkin kolmen jo täysi-ikäisen tyttäreni iloksi laitan yhden kertomuksista tänne.  Nuo koirat pääsivät kesällä seikkailemaan taas yhdessä, kun koirista viimeisin, Panu menehtyi. Olkoon tämä Minnin, Ronin ja Panun muistolle. 

Rauhaisaa joulun odotusta,

Mika


1

Oli jouluaaton ilta. Kaksivuotiaalla Panulla oli paha olo. Mummolareissu oli takana, eikä tuo Portugalin vesikoira taaskaan voinut olla vastustamatta mummon herkkuja. Niitä se oli maistanut auliisti. ”Ihan vain kohteliaisuudesta, kun kerta tarjotaan. Pitäähän sitä ottaa.”

Kohteliaisuudesta oli kuolakin kai valunut. Nyt Panu vinkui takaovella ja pian pääsikin tarpeilleen. Pihalla se suuntasi suoraan koristekuusen juurelle ja nosti autuaana jalkaansa. Paha olokin alkoi helpottaa ja maha vajua. Kohta voisi taas ottaa jotain. Pakkanen teki hyvää.

Samassa Panu tajusi pimeyden, jossa oli jotain outoa. Pensaan varjo vaihtoi paikkaa, se oli varma siitä. Tassu jäykistyi pystyyn ja koira oli keikahtaa kuonolleen, kun se näki sen. Kookkaan hahmon, joka lähestyi pensaan takaa. Se suureni, suureni ja suureni.


2.

Hahmo tuli naapurin pihavalon säteisiin ja Panu tunnisti tulijan.

”Roni! Ei vitsi, että säikähdin”, Panu huudahti ja ryntäsi hääräämään kookkaan ystävänsä ympärille.

Innostuksissaan se ei ensin osannut ajatella, mitä Roni teki ulkona siihen aikaan. Se tuli mieleen vasta siinä vaiheessa, kun se yritti nähdä kenen kanssa Roni oli tullut. Nimittäin Roni oli liikenteessä yksin. Nyt oli jotain pahasti vinossa. Aina niin harkitsevainen ja varovainen berninpaimenkoira näytti olevan karannut kotiväeltään.


3.

Ronin ilmeestä ei voinut tulkita mitään. Se odotti vain, että sen yli-innokas kaveri rauhoittuisi. Jokin koiran olemuksessa kertoi huolestumisesta. Yleensä se yritti väistellä Panun uteliasta kuonoa. Nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan.

”Mikä on? Miksi tulit yksin?” Panu kysyi.

”Oli pakko”, Roni aloitti ja mietti hetken. ”Olet puhunut joskus Minnistä, eikö vain?”

Kysymys yllätti Panun. Se tosiaan tunsi yhden tuon nimisen tiibetinspanielin. Se kuului isäntäväen lasten mummille. Panu kertoi tästä Ronille ja lisäsi ettei Minni oikein tykännyt tästä. ”Ei ymmärrä nuoria”, se sanoi ja viskasi mustia otsakarvoja silmiltään. ”Mutta mistä se tuli mieleesi?”

”Jotain on sattunut”, Roni murahti. ”Tai sattumassa”, se jatkoi arvoituksellisesti.


4.

Roni kertoi lyhyesti mitä oli kuullut naapurin kultaiselta noutajalta. Noutaja oli tullut aidan taakse ja kertonut, että kaupungissa olisi pian liikkeellä varastettua lihahyydykettä. Noutajan vaikeuksiin ajautunut pentukaveri oli tullut parin tuntemattoman sekarotuisen kanssa kysymään häntä kimppaan. Toisella puolella kaupunkia olisi helppo keikka tiedossa. Siellä asui 13-vuotias tiibetinspanieli Minni, jolla oli huonot välit naapurin villakoiran kanssa. Joskus ne olivat ottaneet yhteenkin. Kun villakoiran isäntä oli ollut ostarin ärrällä tekemässä lottoa, oli koira odotellut ikkunan alla ja nähnyt kulmilla hengailevia sekarotuisia. Aikaisemmin villakoira oli nähnyt Minnin säntäilemässä takapihalla ja etsivän lahjapaketille piilopaikkaa. Villakoira oli naurahtanut, että sen huurupään piilot olivat maailman helpoimpia. Oli haissut kilometrien päähän, että paketti sisälsi lihahyydykettä.


5.

Vaikka Panu ei ollut vielä kolmeakaan, se tiesi lihahyydykkeen olevan kysyttyä kamaa katukaupassa. Sen saattoi helposti vaihtaa herkkukekseihin, tai jopa ydinluuhun. Itse se ei voinut kajota viimeksi mainittuun. Kerran emäntä oli sille antanut sellaisen ja se oli mennyt ihan sekaisin. Ärisi ja näytti hampaita, jos joku edes katsoi siihen päin. Nyt se palasi ajatuksistaan ja katsoi Ronia.

”On vain yksivaihtoehto. Meidän pitää mennä”, se sanoi.

”Öö, tuota... ajattelin, että olisit vihjannut siitä jotenkin emännällesi. Jos se olisi voinut tehdä asialle jotain.”

”Ei onnistu. Aina kun yritän tuoda ajatuksiani julki, niin häkki heilahtaa. Joskus riittää ihan pikku haukahduskin.”

”Osataanko me sinne?” Roni kysyi.

”Juu, totta kai. Mennään ennen kuin joku tulee huutelemaan minua takaovelle.”


6.

Koirien matka tyssäsi heti alkuunsa, kun ne saapuivat Pappilan kohdalle ja siellä tietylle nyppylälle.

”Sori”, Panu sanoi ja sinkosi kohti mäkeä niin että lumi pöllysi.

”Mitä nyt?” Roni kysyi tuskastuneena, mutta jäi vaille vastausta.

Panu vilahti Ronin ohi turkkia hipoen ja taas takaisin, kunnes sai kuvionsa valmiiksi. Läähättäen se tuijotti kaveriaan ja odotti tältä kommentteja. Niitä ei herunut, koska Roni oli mykistynyt. Kohta Panu kuuli kolme toisistaan selvästi erotettua sanaa:

”Mikä...sulle...tuli???”

”En mahda mitään. Aina kun ollaan lenkillä, tekee mieleni kokeilla vähän.”

”Okei?” Roni sanoi, mutta ei kuullut jatkoa. Se mietti oliko Panu sittenkään sopivaa seuraa moiselle reissulle. Se pystyi melkein näkemään kotinsa ikkunoiden valon Väinämöisenkadulta. Sen bernie häivytti mielestään, kun muisti naapurin koiran puheet. Tavallaan se oli velvollinen selvittämään asiaa. Järkikoirana se ei voinut laskea Panua yksin taipaleelle.


7.

”Hei olenko muuten kertonut, kun olin häiriökoirana?” Panu aloitti, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun Roni keskeytti.

”Keskitytään nyt vain tähän reittiin.”

Tilanne oli molemmille koirille uusi. Kumpikaan niistä ei ollut koskaan karannut. Niin, karkaamisesta tosiaan oli kysymys, vaikkei koirista kumpikaan ajatellut niin. Oikeastaan vain Roni keskittyi ajattelemaan. Panu vaelsi kuono maassa puun luota puun luo ja aurauskepiltä aurauskepille. Roni kulki edeltä, vaikkei tarkkaan tiennyt missä Minni asui. Tuskin sitä tiesi Panukaan. Sillä oli paikasta vain kaukainen muisto pentuajoilta.

Ihmeellistä kyllä ne löysivät oikean rivitalon luo ja sen takapihalle. Sisällä paloi valo. Kaihtimet olivat kiinni. Ulkona oli pieniä tassun jälkiä ja lyhteestä pudonneita siemeniä. Oli siellä jotain muutakin, mikä vahvisti Ronin kuulemat huhut: kahdet selvästi isommat tassun painumat.


8.

Minni oli saatava pihalle ilman että mummi huomaa vierailijoita. Olivatko aikaisemmat pihaan tunkeutujat onnistuneet juonessaan, koirapari mietti ääneen. Se kuului sisälle, koska sisältä kuului haukahdus. Kohta oven salpa rapsahti ja pojille tuli kiire piiloutua. Panulta se kävi helposti, se siirtyi Ronin taakse. Vierekkäin ne loikkasivat kulman taakse. Kohta ne seurasivat pientä tiibetinspanielia, kun tämä haisteli tassunjälkiä.

”Pssst”, Panu päästi suustaan ja yritti olla säikäyttämättä Minniä. Silti Minni olisi kimmonnut ilmaan, ellei alla olisi ollut pehmeää lunta joihin tassut upposivat.

”Mitä ihmettä?” Minni ärähti. Säikähdyksestä ei ollut enää tietoakaan. Kiukkua enemmänkin.

”Tämä on Roni”, Panu esitteli ja kertoi miksi olivat paikalla.

”No nyt ymmärrän”, Minni vastasi. ”Luulin jo että olin itse hävittänyt sen paketin epähuomiossa.

Panu ja Roni katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät. Heidän velvollisuutensa oli toimia.


9.

Panu ja Roni esittivät kysymyksiä vuoronperään: Millainen lahjapaperi? Milloin hyydyke on nähty viimeksi? Ketä Minni voisi epäillä? Onko vihatovereita? Viimeisen kysymyksen kuultuaan Minni ärisi.

”Se villakoira.”

Oli selvää etteivät pihaan ilmestyneet tassujen painumat kuuluneet pienelle villakoiralle, mutta tämä saattaisi tietää kenelle. Minni olisi halunnut lähteä poikien mukaan ja vähän kurittaa villakoiraa. Antaisi oikein vanhemman koiran tassusta. Sitä Roni ei sallinut. Muutenkin Ronia kadutti jo koko reissu. Panu kysyi missä villakoira asui ja säntäsi osoitteen kuultuaan matkaan, vaikkei tuntenut osoitteita. Roni ei voinut kuin seurata. Kadulle päästyään koirat tekivät pikaisen suunnitelman ja pöyhöttivät turkkejaan, jotta näyttäisivät karskemmilta.

”Onko paha?” Panu kysyi ja kohotti poskeaan niin että kulmahammas näkyi uhkaavasti.

”Tuo on paha”, Roni vastasi.


10.

Villakoiralla oli esitys päällä. Selvästi se tiedosti ikkunan takana odottavan koirakaksikon. Se työnsi kuonoaan emäntänsä käden alle ja sai tämän rapsuttamaan korvan takaa, hyppäsi lasten kanssa pallopeliin ja haukahti innosta. Lopulta se siirtyi oven taakse kuin olisi halunnut päästä tarpeilleen. Ulkona se katsoi vierailijoita ja esitti yllättynyttä, mutta ei ärissyt. Kaksi uroskoiraa oli eri juttu kuin naapurin vanha spanieli.

”Voinko olla avuksi?” se sanoi ja yritti olla mainettaan arvokkaampi.

Roni päätti lähteä leikkiin mukaan. ”Anteeksi, että häiritsemme jouluiltaa. Ollaan vähän pulassa. Nimittäin meidän pitäisi saada lihahyydykettä pikaisesti. Tämä kaverini tässä oli toivonut joulupukilta sitä lahjaksi ja jäi jostain syystä ilman.”

”Maksan kyllä mitä vaan”, Panu sanoi ja esitti tuskaista. ”En voi vastustaa sitä.”

Villakoira naurahti pilkallisesti. ”Miten luulitte, että juuri minä voisin auttaa?”

Roni antoi vaikutelman, että ne olisivat kiertäneet useammassakin pihassa. ”Jos kaveri jää ilman lihahyydykettä, muuttuu tämä turhan äreäksi”, se sanoi Panusta.

Kuin malliksi Panu näytti hampaitaan.


11.

”Uskotaan”, villakoira sanoi. ”Mistä te muuten tulette?” se kysyi kuin tietäisi vastauksen.

Pojat pitivät roolinsa.

”Ei sillä ole merkitystä”, Panu ärähti.

”No niin”, villakoira sanoi. ”Kannattaa kysyä ostarin sekarotuisilta. En tietenkään ole niiden kanssa missään tekemisissä. Olen vain kuullut, että ne tietävät mitä kadulla tapahtuu.”

Pojat poistuivat villakoiran pihasta, kun sen emäntä ilmestyi ovelle ja heristi rappuharjaa. Ne suuntasivat kohti ostoskeskusta. Sinne päästäkseen ne päättivät oikaista puiston läpi kirkon takaa, vaikka Roni ehdottikin kadun reunassa kulkevaa hyvin valaistua pyörätietä. Koirat kulkivat kylki kyljessä. Tosin Panu poikkesi katulamppujen kohdalla nostamaan jalkaa ja tutustui paikalliseen hajumaailmaan. Ronia moinen säntäily huvitti. Vanhempana koirana se oli oppinut säästäväiseksi, eikä viitsinyt nostaa jalkaa joka paikassa. Vieraat hajut lisäksi pelottivat sitä, mutta tätä se ei paljastanut Panulle.


12.

Kaikkein hämärimmässä kohdassa puistoa Panu rikkoi hiljaisuuden, halusi keventää jännitystä. ”Tiesitkö muuten, että mitä korkeammalle nostaa jalkaa, sitä varmempi on itsestään?”

Kuin malliksi se pysähtyi aurauskepille ja kurkotti takatassua mahdollisimman korkealle. Sen vuoksi sen tasapaino petti ja se sotki aurauskepin sijaan takatassunsa. Se yritti paikata noloa tilannetta revittelemällä paikallaan. Ronin ilme pysyi vakavana. Silti sen silmissä välähti. Kaverin toiminta olisi jossain muussa tilanteessa naurattanut.

”Hei!” Panu huudahti aurausmerkin luona ja nuuhkaisi. ”Tule haistamaan. Mikä? Snuuf. Mikä haju tämä on?”

Yrittääkö Panu saada huomion pois itsestään, Roni mietti. ”Kiitos, jätän väliin.”

”Ihan kuin olisin haistanut tämän Minninkin pihassa”, Panu sanoi.

”Just.”

Sananvaihto keskeytyi ärinäkonsertti. Se kuului pensaiden takaa. Samassa ympärille ilmestyi joukko sekarotuisia koiria.


13.

”Mitä väkeä!” ärähti joukon johtaja ja paljasti kulmahampaansa.

Roni yritti piiloutua itseään pienemmän Panun taakse. Panukaan ei varsinaisesti näyttänyt sankarilta. Häntä oli hävinnyt koipien väliin, korvat luimottivat ja otsakarvat laskeutuivat entistäkin tuuheampana silmien eteen.

”Kakistakaa ulos. Tää on meidän reviiriä!” johtajakoira jatkoi.

Vaikka molemmat koirat olivat kauhusta kankeina, se ei estänyt niiden aisteja toimimasta. Panun sieraimet suurenivat. Koirajoukosta leijui aurauskepin hajuja. Kyllä, mutta ei sitä samaa minkä se oli aistinut Minnin pihasta.

”Hyvää joulua”, Roni vinkaisi tahattomasti, mikä kuulosti yleensä möreä-äänisen koiran suusta luonnottomalta.

Siihen koirajoukko ei voinut olla takertumatta joten se puhkesi pilkalliseen nauruun.

Naurava koira ei pure, Panu tuumasi ja onnitteli Ronia mielessään.

”Ette sattuisi tietämään mistä saisi kunnon lihahyytelöä?”

”Näytämmekö me joiltain hyytelökauppiailta?” johtajakoira jatkoi joukkonsa naurattamista.

”No ette”, Panu sanoi. Punastus peittyi karvojen alle.


14.

Roni muistutti itseään koostaan ja kokosi rohkeutensa. Se kertoi huhupuheista ja Panun hyytelöpulasta. Se jätti vain Minnin osuuden mainitsematta.

”Vai sellaista puhutaan”, johtajakoira totesi kuultuaan Ronia.

”En tietenkään väitä, että teillä olisi mitään tekemistä sen kadulla liikkuvan hyytelön kanssa.” Roni sanoi ja tajusi sortuvansa selittelyyn.

”Ei tietenkään”, johtajakoira ivaili.

”Niin että oletteko sattuneet näkemään mitään?” Panu sanoi.

”Nähtiinhän me”, johtajakoira sanoi ja vilkaisi ovelasti joukkojaan, ”joulupukki”, se sanoi ja sai porukan taas nauramaan.

Nolostuneena Panu ja Roni kääntyivät ja löntystivät pois. Vasta matkan päästä ne tajusivat, että koirajoukko oikeasti päästi heidät menemään. Ne taisivat toimia katukoirille välikevennyksenä.

Oli palattava lähtöpisteeseen. Kaverukset miettivät Minniä, ikäkoiraa, joka oli joka joulu saanut lahjaksi herkullista lihahyytelöä. Nyt se oli vaarassa jäädä ilman. Ja kun kerrankin olisi ollut hyvä mahdollisuus nostaa mainettaan Minnin silmissä, ei homma ottanut edetäkseen.


15.

Koirat tapasivat Minnin haistelemassa takapihaa levottomana. Ne kertoivat lyhyesti kierroksensa tuloksesta, mikä oli nolla. Pienen koiran suuret silmät näyttivät tavallistakin kosteammilta. Kuono viisti lumen peittämää pihaa.

Yllättäen Panu huudahti: ”Pysähdy! Jäljet sotkeutuvat!” Se oli tajunut että he seisoivat rikospaikalla.

Hölmistynyt Minni nosti katseensa Panuun.

Nyt oli se tilanne, missä lampun olisi pitänyt syttyä Panun otsakarvoituksen yllä. Nyt piti näyttää, että siitä oli muuhunkin kuin aurauskeppien haistelijaksi ja yli-innokkaaksi perässäravaajaksi. Ensin näytti että suuri oivallus jäisi syntymättä. Sitten se päätti heittäytyä vaistojensa varaan. Se alkoi nuuhkia pihaa.

”Tuo ei auta”, Minni sanoi. ”Viimeisen puolen tunnin aikana olen nuuhkinut nokkani kylmäksi. Kohta en haista, tai maista enää mitään. Varsinkaan lihahyytelöä”, se sanoi vaimeasti.

”Ei kun hei. Keskitytään näihin isoihin jälkiin”, Panu sanoi.

Minni laahusti lähemmäs, vilkaisi jälkiä ja totesi, etteivät ne edes kuuluneet koiralle.

”Mistä lähtien koirilla on muka ollut kaviot?” se sanoi.

”Mitä?” Panu ja Roni kysyivät yhteen ääneen. Samaan aikaan ne myös ymmärsivät mitä kavioeläimiä oli ollut sinä iltana liikkeellä. Poroja. Joulupukin poroja.


16.

Katukoirien puheet eivät ehkä sittenkään olleet tarkoitetut pelkiksi vitseiksi. Ne tosiaan olivat ehkä nähneet joulupukin. Pikasuunnitelman jälkeen Panu ja Roni aikoivat jatkaa matkaansa.

Kuullessaan koiranuorukaisten suunnitelman, ei se Minni voinut kuin yhtyä siihen. Ehkä pojista vielä oli johonkin. Tuo maininta nostatti näiden molempien säkäkorkeutta ainakin kahdella sentillä. Mistä muualta ne saisivat ensikäden tietoa kuin joulupukin aattotiimiltä, johon myös porot kuuluivat. Toinen tärkeä porukka oli tontut, jotka seurasivat ihmisten käyttäytymistä – kuka oli kiltti, kuka tuhma. Niin ne tekivät kaikkien muidenkin kanssa, myös koirien. Tuskin tuo uuttera joulupukin apulaisporukka malttoi huilata edes jouluaattona. Saattoihan joku lapsi langeta viime hetkillä luvatta piparipurkille.

Tällä kertaa molemmat nuuhkivat aktiivisesti. Innostuksissaan Panu kysäisi Ronilta, oliko nyt sopiva hetki kertoa hänen häiriökoiraurastaan. Vastauksena Roni tokaisi, että kuono kiinni ja sieraimet auki. Niinpä Panu keskittyi häntä heiluen hajujälkiin.


17.

Niin kauan oli toivoa jäljellä, kuin oli aattoakin. Joulupukin kierros oli vielä kesken. Koirat tiesivät etteivät ne pääsisi tonttujen juttusille ilman että tapaisivat ensin pukkia. Harmissaan ne katsoivat korkealle kuusien latvoihin. Voi jos sinne olisi päässyt vähän nuuskaisemaan. Jouluporothan osasivat tunnetusti lentää. Maahan ne laskeutuivat vain talojen kohdalla. Niinpä koirat keskittivät tutkimuksensa talojen lähelle.

Hiljalleen hajut tosiaan voimistuivat. Pari kertaa Panu kokeili huudella tonttuja. Täytyihän näiden seurata heidänkin touhuiluaan. Sitä paitsi koirathan olivat luvatta ulkona, vaikkakin hyvällä asialla. Juuri sen vuoksi joulupukin reaktio ei ollut yllätys. Koirat melkein törmäsivät tähän. Hetken pukki katseli koiria. Sitten se kumartui lahjakontille. Ottaa risuja, koirat säikähtivät. Pukki haluaa muistuttaa sovituista säännöistä.

Panulta alkoi tulla tekstiä ja hyviä selityksiä, mutta aivan liikaa, jotta se olisi kuulostanut uskottavalta. Lopulta pukki keskeytti sen ja kysyi Ronilta miten asiat olivat. Vasta sitten hän suostui uskomaan, että pojilla oli pätevä syy olla liikenteessä.



18.

Joulupukki hälytti joukkonsa pikapalaveriin. Kuin sormen napsautuksesta koirien ympärille ilmestyi maantäydeltä tuskin Panun korkuisia tonttuja. Reaktio oli odotettu: molemmat koirat loikkasivat lähimmän lumikinoksen päälle ja hakivat turvaa toisistaan. Roni vilkuili sivuilleen minne paeta ja Panu tuijotti tätä miettien miten pysyä tämän perässä.

Kun tontut eivät olleet huomaavinaan heidän loikkimista, koirat rohkaistuivat ja kävivät haistelemassa paria lähintä tonttua. Pukki tiedusteli pieniltä apulaisiltaan ketkä olivat mummin ja Minnin osoitteen päivystysvastuussa ja oliko joku nähnyt ylimääräistä liikettä alueella. Paketointivastaava tonttu tarkisti muistiinpanonsa ja pystyi kertomaan millaisiin papereihin hyytelö oli paketoitu. Osoitevastaava ja toivevastaava tonttu pystyivät kokoamaan listan, minne lihahyytelöä oli toimitettu ja oliko joku jäänyt ilman. Pari koiraa oli tosiaan jäänyt ilman hyllyvää herkkua, vaikka oli sitä toivonut: Minnin naapurissa asuva villakoira ja kultainen noutaja, joka asui Ronin naapurissa.


19.

Aattoaikataulu ei sallinut joulupukille pitkiä taukoja. Puhumattakaan, että hän voisi jäädä selvittämään lahjavarkautta. Senpä vuoksi hän määräsi tontturyhmän koirien avuksi. Suunnitelmaan kuului, että tontut hajaantuvat ja tekevät kotietsinnän epäilyn alaisten koirien ruokakipoille, omille paikoille, koppeihin ja häkkeihin. Puruluutakaan ei jätettäisi kääntämättä. Jotkut tontuista saivat tehtäväkseen varjostaa villakoiraa ja noutajaa. Ronin ja Panun tehtäväksi jäi seurata Minnin kodin ympäristöä. Jotta yhteys pysyisi tonttuihin ilman häiriöitä, antoi viestitonttu niille pienet korvakuulokkeet ja tassuun kiinnitettävät mikrofonit.

”Koo ykkönen, koo kakkonen, tässä veetee vitonen. Kuuluuko? Kuuntelen”, viestitonttu testasi yhteyksiä ja sai kuittauksen uunituoreilta partiokoirilta.

Panu ja Roni olivat heti juonessa mukana. Ne ihailivat Korvatunturin porukan tehokkuutta. Tontut eivät enää pelottaneet. Sen vuoksi Panu harkitsi, kertoisiko se näille kokemuksistaan häiriökoirana. Juuri kun se oli avaamassa suunsa, joulupukki löi paksuihin karvarukkasiin suojatut kätensä yhteen ja porot säntäsivät taivaalle. Yhtä nopeasti myös tontut hajaantuivat ja katosivat olemattomiin, ihan kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.


20.

Tontut katosivat, mutta eivät olleet poissa. Siitä todistuksena oli radioliikenne, mikä alkoi kuulua vilkkaana koirien korvanappeihin.

Tee ykkönen kohteessa.”

Tee kakkonen kohteessa.”

Kohta Panu ja Ronikin pääsivät seurantapaikalleen ja ilmoittivat siitä tonttujoukolle. Tassumikkiin puhuminen sai ne tuntemaan itsensä tärkeiksi, vaikka vähän jännittikin.

Aluksi kuulosti, että aattoilta oli hiljentynyt. Ihmiset sulattelivat jouluruokia kodeissaan, kuten heidän lemmikkinsäkin.

”Jokohan ne etsivät meitä?” tuli Ronin mieleen.

Panu tiedusteli sitä tontulta, joka teki kotietsintää Ronin naapurissa. Uutinen oli Ronille kuin pommi. Sitä alkoi koskea mahaan. Naisväki tosiaan oli lähtenyt liikkeelle. Mutta niin ei ollut pelkästään Ronin kotona. Myös Panun kotiväki oli huomannut tapahtuneen. Siitä raportoi joulupukin rekitonttu. Se oli juuri lentänyt reen mukana Panun kotikadun yli ja nähnyt liikehdintää.

Pitkään koirat eivät ehtineet murehtia aiheuttamaansa huolta, kun niiden korvanapeissa rapsahti.

Okei, sekarotuiset liikkeellä”, raportoi tonttu ostoskeskuksen läheltä.


21.

Panun ja Ronin korvanappeihin satoi havaintoja katukoirista. Nämä tunkeutuivat talojen pihoihin ja taiteilivat roskisten kannet auki. Sieltä nämä kaivoivat ulos herkkupaloja, joita jouluaattona oli riittämiin. Ruuantähteiden lisäksi nämä levittelivät muitakin roskia, kuten lahjapapereita. Koirapari höristi korviaan, kun kuuli katukoirien seuraavasta liikkeestä. Nämä lähestyivät villakoiran pihaa. Villakoiran luona etsintöjään tekevä tonttu julisti radiohiljaisuuden. Kukaan ei saanut päästää pihahdustakaan mikrofoneihinsa. Katukoirat saattaisivat kuulla sen ja paeta paikalta.

Johtajakoira tempoi roska-astian luukkua ja käski joukon kookkainta koiraa kiipeämään sen reunalle. Tämän saatua etutassunsa ja kuononsa astian puolelle, ei johtaja malttanut odottaa, vaan laski luukun alas. Toisen koiran pää jäi kiilaksija johtajakoira pääsi tutkimaan sisältöä.

Tosi paatunut tapaus, Panu ja Roni miettivät.

Kohta pihalle lensi pakkausmuoveja, muovitölkkejä, vaippoja, lahjanaruja ja pian papereitakin.

Silloin radiohiljaisuus rikkoontui. Tuntomerkit osuivat nappiin. Villakoiran roskalaatikosta oli löytynyt lahjapaperia, jollaiseen Minnin lihahyytelökin oli pakattu.


22.

Kohta villakoiran pihassa riitti hälinää. Sitä ihmiset eivät voineet kuulla, koska sen aiheuttajana oli tonttutiimi. Katukoirat yrittivät paeta paikalta, mutta ne saatiin pysäytettyä kadunvarressa. Todisteet täsmäsivät. Lahjapaperissa luki: Hyvää joulua Minnille. Tontut kutsuivat myös Panun ja Ronin paikalle. He pyysivät koiria suorittamaan hajutestin. Sen perusteella he saattoivat pian todeta, että paperin sisällä oli säilytetty lihahyytelöä.

Katukoiria oli seurattu tiiviisti, joten ne suljettiin pian epäilyjen ulkopuolelle. Kukaan tontuista ei ollut nähnyt näiden hampaissa kantamuksia, kun ne olivat lähestyneet villakoiran pihaa. Lahjapaperi oli peräisin villakoiran roskalaatikosta. Kaikki merkit viittasivat villakoiran syyllisyyteen.

Tontut eivät tavallisesti paljasta läsnäoloaan edes koirille. Nämä eivät edes haista tonttuja, vaikka sellainen seisoisi suoraan kuonon edessä. Sen vuoksi tontun ilmestyminen sai villakoiran vikisemään hädissään ja antautumaan. Sen emäntä luuli vikinää kakkahädäksi ja laski koiran ulos. Kuulustelut saattoivat alkaa.

Kaikkien yllätykseksi villakoira kiisti syyllisyytensä. Se väitti, että se oli lavastettu syylliseksi. Paikalle hälytettiin myös tonttujen tekninen tutkinta. Kaikilta koirilta otettiin tassunjäljet ja verrattiin niitä lahjapaperista löytyneisiin. Selvisi ettei villakoira ollut koskenut paperiin. Oikeastaan niissä oli vain yhdet tassunjäljet. Niille ei löytynyt vastaavia keneltäkään.


23.

Panu ja Roni katsoivat toisiaan. Niillä molemmilla oli mielessä sama ajatus. Vain yksi koira oli koskenut lahjapaperiin. Vanhalla tiibetinspanielilla olisi selittämistä. Kohta saman asian ymmärsivät tontutkin ja ryhtyivät suunnittelemaan taktiikkaa. Miten he etenisivät tutkimuksissaan. Tällä kertaa kohteena olisi Minni.

”Hetkinen”, Roni sanoi ja tavoitteli virkamieskoiran äänenpainoa.

Panu virnisti kaverinsa takana ja käytti tämän saaman huomion hyväkseen.

”Mitä jos me Ronin kanssa jututettaisiin Minniä. Ei suotta säikäytettäisi sitä tontuilla”, se sanoi.

Tontut painoivat päänsä yhteen ja supisivat aikansa, katsoivat sitten koiraparia. He suostuivat ehdotukseen, mutta sillä ehdolla, että olisivat koko ajan paikalla. Näkymättöminä tietenkin.

Kohta koirat olivat jo Minnin pihassa. Tällä kertaa niiden ei tarvinnut lymyillä, Manti-mummi saisi nähdä ne. Koirat uskoivat, että tieto Panun karkureissusta olisi levinnyt jo mummillekin asti ja olivat oikeassa. Ne näkivät Mummin ikkunan läpi, kun tämä puhui huolestuneen näköisenä puhelimeen. Minni haukahti takaoven edessä ja sai mummin huomion itselleen. Samassa mummi huomasi karkulaiset ja tuli ovelle. Koirat kuulivat mummin sanovan puhelimeen, että koirat olivat löytyneet. Pian ne olivat jo sisällä.


24.

”Mitä tämä on?” Minni ärisi heti kun mummi oli mennyt keittiöön täyttämään vesikippoa.

”Sano sinä”, Panu sanoi.

”Tontut tietävät”, Roni sanoi ja hivuttautui Panun taakse. Ikäneiti tosiaan oli juuri niin äreä kuin Panu oli kuvannut.

”Nyt on pojat tainneet lipittää liikaa jouluglögiä”, Minni naurahti, mutta hermostuneesti.

”Niinkö?” Panu sanoi ja laski kuononsa lattiaan.

Se otti pari nuuhkaisua ja lähti liikkeelle. Häntä heiluen se oli kohta eteisessä ja siirtyi kohti makuuhuoneen kynnystä. Silloin Minni nosti pystyyn rähinän. Panu sai jalat alleen ja säntäsi makuuhuoneen puolelle pakoon pientä spanielia. Se haki turvaa perimmäisestä nurkasta ja oli melkein liukastua koristetyynyn taakse kätkettyyn lihahyytelöön.

Se muutti Minnin käytöksen. Hetken aikaa sen leuka väpätti. Sitten Minni ei voinut pitää enää totuutta sisällään. ”Halusin kostaa sille ällötykselle”, se sanoi.

Minnin silmät kiiluivat, ensin vihaisena, sitten herkistyneenä. Se kertoi miten oli ottanut villakoiran kanssa yhteen ja miten se räyhäsi inhottavuuksia lenkillä.

”Mutta tontuthan näkevät kaiken. Sen vuoksi villakoira jäi ilman lihahyydykettä tänäkin jouluna”, Panu sanoi.

”Ensi jouluna tietysti minäkin jään ilman”, Minni huokaisi. ”Voi minua vanhaa höppänää.”

Panu ja Roni katsoivat päät kallellaan pientä ikäneitiä. Onneksi tontut kuulivat kaiken, ne ajattelivat.

Ovikello soi ja Panun kotiväki ilmestyi eteiseen.

”Ainakin saatiin autokyyti kotiin”, Panu sanoi leikkien rohkeaa. Kummasti sen häntä vain vetäytyi takatassujen väliin.

Ulkona ennen autoon hyppäämistä koirat pysähtyivät. Ne olivat kuulleet supinaa puskan juurelta. Siellä ne näkivät tonttujoukon.

”Mikä on tuomio?” Panu kysyi.

”Pukki päättää”, tontut sanoivat. Kohta yksi heistä jatkoi, että Minni-koira oli luultavasti jo saanut opetuksensa. Tällä kertaa rikos ei ehtinyt vanhentua, mutta koira kylläkin. Oli ensimmäinen kerta kun spanielivanhus sortui tuhmaksi.

Auton takaosassa koirat olivat hiljaisia. Kohta Roni kysyi Panulta, mitä tämä oli puhunut aikaisemmin urastaan häiriökoirana.

Panu oli kuin ei olisi heti muistanut mistä Roni puhui. ”Ai se”, se venytti puhettaan. ”Kävelin vain edestakaisin muiden koirien edessä. Niillä oli kokeet. Semmoinen pikkujuttu vain.”

”Vauh”, Roni haukahti.

lauantai 27. marraskuuta 2021

Kirja, johon haluaisin palata: Marko Hautalan Käärinliinat

 

Kuva vanhasta kipsaushuoneesta, PKKS

Marko Hautala: Käärinliinat

Tammi 2009. 279 s.

 

Marko-trilogiani täydentyi luettuani Marko Hautalan viisi vuotta sitten ilmestyneen romaanin Käärinliinat. Tarina tehosi. Sen saatoin todeta viimeistään siinä vaiheessa, kun heräsin kahden aikaan yöllä unesta, joka käsitteli kirjan tapahtumia. Sälekaihtimen ja verhon välissä oli pieni rako. Hetken aikaa pidin sitä kissan silmänä. Kirjan kansikuvan silmät muuten kiiltävät pimeässä.

Itse kirjassa, sen tapahtumissa mielenterveyshoitaja Mikael Siinto saa siirron kevyempiin hommiin jouduttuaan aggressiivisen potilaan päälle karkaamisen kohteeksi. Voimankäytöstä kuiskutellaan, olisiko vähempikin riittänyt. Ajoitus ratkaisee ja iskujen määrä. Kevyemmät hommat tarkoittavat toimimista Olavi Finnen omahoitajana. Reilua kymmentä vuotta aikaisemmin Finne on surmannut veljensä pienen tyttären, muttei edelleenkään osaa käsitellä asiaa, jos mitään muutakaan. Diagnoosi on paranoidinen skitsofrenia. Murhaajavanhus on suurimman osan ajastaan hiljaa. Hänen oma kantansa on, että teko on kohdistunut kissoihin. Ajatuksissa vilahtelee mystinen nainen. Tuo nainen olisi ollut paikalla surmatyönkin tapahtuessa. Sellaisesta ei ole todisteita.

Yksityiselämässä Mikaelin mieltä rasittaa naisystävän vaikea sairaus. Mies kituu itsekin seuratessaan syövän kanssa taistelevaa Saanaa. Jos Finne kieltää julman tekonsa, kieltää Mikael Saanan kohtalon. Hän haluaa vielä kerran suunnitella yhteistä tulevaisuutta, tehdä hankintoja, vaikka sitten häkkilintuja, rakastella ja riidelläkin, niin kuin pikkuasioista tavataan kinata. Lopulta miehen on vaikea enää hahmottaa mitkä hänen mielenliikkeistään ovat muistoja, mitkä suunnitelmia. Aivoituksiin oman lisänsä tuovat työpaikan ihmissuhteet, sekä uusi omapotilas. Mikael ei osaa pitää huonona enteenä edellisen omahoitajan kohtaloa. Lauri Kuutin itsemurhasta puhutaan vain kiertoilmauksin. Mieluummin korostetaan työssä jaksamista ja A-osaston rauhallisuutta. Finnen puheet toistuvat Mikaelin mielessä ja nousevat esille yllättävissäkin tilanteissa. Hän alkaa hahmottaa niistä merkityksiä, jotka yhtä hyvin voisivat olla yhteensattumia. Missä on työnohjaus, silloin kun sitä eniten tarvitaan?

Hautalan romaanista aistii, että mies on ennen kirjailijan ja opettajan uraansa ollut potilastyössä kyynärpäitään myöten. Mielisairaalaelämän kuvaus on kaunistelematonta, kyynistäkin, muttei ainakaan minun mielestä sorru ylilyönteihin. Henkilöhahmot ovat tarkkaan hiottuja. Potilaiden maneerit ovat helposti tunnistettavissa, melkein kuin olisin tavannut heidät joskus. Niin potilaiden, kuin henkilökunnankin korvien välissä kirjailija temmeltää estoitta ja saa myös lukijan pään hämmentyneeksi – ainakin minun. Viimeisen sivun jälkeen jouduin palaamaan muutamaan kohtaan ja tarkistamaan miten Hautala on kohtaukset kuvannut. Aikatasot ja näkökulmavaihtelut palvelevat kerrontaa. Olavi Finnen sota-ajan kokemukset inhimillistävät miestä ja selittävät mielen murtumista traagisella tavalla. Taas kerran tuli pahasta olosta hyvä olo.

Ihan selvennyksenä, tarkoitan Marko-trilogialla kirjailijoita Leino, Kilpi ja Hautala.

(Julkaistu 8/14 kotisivuilla mikakahkonen.fi)

 

lauantai 20. marraskuuta 2021

Kirjastovierailu Laitilassa - Luen ja kirjoitan sittenkin

 

Kuva Laitilan kaupunginkirjaston sivuilta

Käväisin 26.10. Laitilan kaupunginkirjaston kirjailijavieraana liittyen Lukeva kunta -verkoston ja Sanojen sinfoniaa Lounais-Suomessa -hankeen toimintaan. Tilaisuus mahdollistui Lukukeskuksen kautta, kiitos arvostamani kirjailijakollega Arttu Tuomisen, jonka vihjeestä hokasin antaa pari vuotta sitten tietoni tuolle instanssille. Lukukeskus pyrkii kehittämään ja ylläpitämään yleistä lukutaitoa ja välittää näitä kirjailijavierailujakin. Syy, miksi juuri minä vieraaksi, oli esittelyni Lukukeskuksen sivuilla ( https://kirjailijavierailut.lukukeskus.fi/kirjailijat/kahkonen-mika/ ). Kerron siellä halukkuudestani toimia mallina ja vertaistukena ihmisille, jotka tutkimusten mukaan lukevat vähiten. Tilastoihin jos katsoo, sekä taustoihini, ei niiden perusteella minunkaan pitäisi lukea, eikä varsinkaan kirjoittaa.

Ei olisi uskonut. Kuulin tuon kommentin esikoiskirjani julkaisun jälkeen, toki vain toisen käden kautta, mutta silti. Ei olisi uskonut. Ei olisi uskonut. Ei se toistamalla parane, tottahan se on. No hei, mies Itä-Suomesta, työläisperheestä, koulutuksena pari alemman tason loppututkintoa, ei taiteenharrastajia suvussa ja vielä vasenkätinenkin. Lisäksi kolhin päätäni lapsena muutamaan kertaan ihan kiitettävästi. Keulin pyörällä ja lensin takaraivo edellä katuun, kaaduin luistellessa ilman kypärää (taas takaraivo) ja keksin irrottaa pyörän etulokarin ja jarruttaa asettamalla kumisaappaan etuhaarukan taakse renkaalle (vaihteeksi otsa edellä katuun). Harhauduin aiheesta. Tosiaan Lukukeskuksen esittelyssä kehotan haastamaan kaikki ennakkokäsitykset, yleistykset ja stereotypiat, koska ääneen lausuttuna ne tuppaavat toteuttamaan itseään. Jos aikomuksillesi hymähdetään, kannustan toteuttamaan ne, toki lain ja hyvien tapojen puitteissa. Viittaan siellä myös Stephen Kingiin, joka tuli kouluaikoinaan pyyhityksi priimusehdokkaiden listalta. Asiasta päättävä auktoriteetti ei tainnut yksinkertaisesti pitää Stephenistä, selviää omaelämäkerta- kirjoittamisoppaasta Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä. Käytän tätä aasinsiltana omiin oppivuosiini.

 

*** Jotain pahasti vialla ***

 


En siis oppinut lukemaan vielä ensimmäisenä oppivuotenani. Kai minussa oli jotain pahasti vialla muutenkin, koska opettaja katsoi parhaimmaksi poistaa minut jumppasalista kesken laulutunnin. Hän marssitti minut luokkaan, tuli itse perästä, istutti pulpettiin, otti tanakan otteen hiuksistani (ne olivat vankat vielä silloin) ja virkisti päänahkani verenkiertoa hetken aikaa reippaalla tukistuksella. Totta kai pelkäsin häntä tapauksen jälkeen, kuten opettajia kaiken kaikkiaan. Eihän lapsi ymmärrä. Voiko muuten lapsi olla yhtä aikaa sekä arka, että villi? Minä olin. Opettajien lisäksi pelkäsin myös kaikkia valkotakkisia, jotka latasivat ruiskua ja neulaa silmieni alla ja juttelivat ristiriitaisen lempeällä äänellä reippauspalkinnoista. Juoksin heitä henkeni edestä karkuun. Pakene tai kuole! Nurinkurista, että nykyään olen yksi valkotakeista (vaikka nykyinen suoja-asu onkin sininen) ja seuraan sosiaalisen median kautta opeihmisiä, heitä, jotka ovat jollain lailla tekemisissä kirjallisuuden kanssa. Aika moni on. Tuo tukkaepisodi tapahtui muuten Enon kirkonkylän ala-asteella vuonna 1977. Tuohon aikaan ruumiillinen kuritus oli käypä kasvatusmuoto. Koulussa ja opettajan toimesta se tuli pikkuisen puskista. Mitähän sanontaa olisi 70-luvulla käytetty? Näin lapsen oikeuksien päivänä mainittakoon, että kuritusväkivalta kiellettiin vuodesta 1984.

 

*** Alisuorittaja ***

 

Takaisin kirjastovierailuni teemaan. Tavoitteeni edistää lukuharrastusta ei ole mitenkään uniikki ja sen puolestapuhujina on paljon tunnetumpia ja kouluttautuneempiakin nimiä, joita en ala tässä luetella, koska joku jää aina listalta, eikä se ole kivaa. Mulla ei ole ihmereseptiä lasten ja nuorten tai sen enempää aikuistenkaan lukuharrastuksen lisäämiseksi, paitsi ehkä vertaistuki. Olen yksi takapulpetin hönöistä, niistä alisuorittajista. Suomessa kaikki ovat lukutaitoisia ja kirjastolaitos on ilmainen, mikä lisää tasa-arvoa. Joensuun yömajastakin eli asunnottomien tukipisteestä, löytyy kirjahylly. Tiedän, koska olen vieraillut siellä ja lahjottanut omaa tuotantoani. Tärkeintä on saada lukemisen malli ja kannustusta ihmisiltä, joita arvostaa. Voin vain puhua omasta puolestani, mikä taas ei ole vertailukelpoista nykyiseen tietokonepelien, suoratoistopalveluiden ja älypuhelimien aikaan. Peruselementit ovat varmasti edelleen ihan samoja eli lapselle lukeminen ja mallioppiminen. Mulla isä oli kirjakerhossa ja ahmi kioskikirjallisuudesta ainakin Jerry Cottoneita. Äiti huolehti iltasaduista, joskus ilman kirjaa, jolloin sain ehdottaa sadun aiheen ja ehdottaa muutoksia, jos käänteet eivät miellyttäneet.

 

*** Voisi olla huonompiakin malleja kehittää otsalohkoja kuin King ***

 

Kaikki alkoi vitsikirjoista ja sarjakuva-albumeista, kuten Lucky Luke, Asterix, Tintti ja Autopartio 525. Isän kautta löysin Finn Westit ja Remo-pokkarit, sekä ensimmäisen romaaninmittaisen teoksen, Ken Follettin Neulansilmän. Se iski suoraan 10-vuotiaan pojan hormonitasolle. Varsinaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta mieleen muistuu Kumi-Tarzan ja Kasper, Jesper ja Joonatan - kolme iloista rosvoa, sekä Nicky Cruz: Juokse poika juokse. Viimeisimmän luin ihan vastikään uudestaan. Halusin tietää, pääsenkö samalle tunnetasolle kuin mitä neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin tirahdin nimittäin itkuun, kun kirjan päähenkilö oli tappaa parhaimman kaverinsa. Kosketti se nytkin. On vielä mainittava Yöjuttu, kauhulukemisto, joka enteili tutustumistani Stephen Kingin tuotantoon, jonka parissa menikin koko loppumurrosikä. Meidän otsalohkothan (miestenkin) kehittyvät aina 22 ikävuoteen saakka. Siellä sijaitsee kaikki harkitsevuus ja itsehillintä, tunteiden ja reaktioiden säätely ylipäätään. Voisi olla huonompiakin malleja kehittää otsalohkoja kuin King. Lukeminenhan lisää empatiakykyjä, sanovat. Suomalaisista luin ainakin Arto Paasilinnaa. Vasta aikuisiällä tuli Väinö Linna ja Mika Waltari -tyyppiset tekijät.

 

*** Lempilistaa ***

 

Suomalaista tuotantoa olen oppinut lukemaan vasta myöhemmällä aikuisiällä. Hyviä tekijöitä on paljon ja yhä useampi kansainvälisestikin tunnustettuja. Lempparilistaa: Marko Kilpi, Tiina Raevaara, Marko Hautala, Kati Hiekkapelto, Risto Isomäki, Tuire Malmstedt, Tuomas Lius, Anne Leinonen, Arttu Tuominen, Suvi Piiroinen, Max Seeck, Mia Vänskä, Ari Wahlsten, Jarkko Stenius, kaikki melko tai todella tunnettuja nimiä, sitä valtavirtaa. Uusin tuttavuus on Hanna-Riikka Kuisma. Vähemmän otsikoissa esiintyneistä haluan mainita H. P. Lovecraft hengessä kirjoitetun Sielunveljet, kirjoittanut Jokke Saharinen, sekä Riku Talvitien Luurankovirus. Medianäkyvyys on siinä mielessä epäreilu, että paljon jää hyviä kirjoja pimentoon. Omakustanteita tämä koskee erityisesti. Toisaalta sen ymmärtää, joukkoon mahtuu huonosti toimitettuja tekeleitä, mutta myös laatukamaa. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi Gabriel Korpi pseudonyymillä kirjoittavan kirjailijan Valo Kurki -dekkarisarjaan.

Ei muuta. Syksynjatkot!


torstai 18. marraskuuta 2021

Universumi hakusessa eli kokemuksiani Harri ja Ilkka Virolaisen teoksesta Sisäinen rauha

 Virolainen Harri; Virolainen Ilkka: Sisäinen rauha

Viisas elämä 2021. 200 s.

 

Aloittaessani Ilkka ja Harri Virolaisen kirjan Sisäinen rauha lukemista, tuli mieleen, että mahtaakohan kannettu vesi pysyä kaivossa tällä kertaa. Mielenhallintakirjallisuutta on nimittäin kulunut allekirjoittaneen kohdalla jo jonkinmoinen määrä. Kaivovertaus on sikäli hyvä. Aika nopeasti (sopivan mystisesti) tajusin, että en ole kaivo, olen vesi. Se sopisi kirjan sanomaan. Virolaisetkin puhuvat Lähteestä, Ydinolemuksesta. Ehkäpä rakennankin kaivoa veden ympärille. Tai paremminkin ymmärrän olla rakentamatta. Antaa virrata. Kuten kirjassakin sanotaan, olen jo nyt rajaton, ajaton, kokonainen ja eheä. On turha etsiä sisäistä rauhaa itsensä ulkopuolelta. Se on koko ajan ollut sisimmässä. Sisäinen rauha on reilu ja tasa-arvoinen kaikille. Sitä voi tuntea yhtä lailla työtön sekatyömies tai -nainen, kuin tohtorikin. Tuntea on sikäli huono sana. Parempi olisi rauhan olemus tai tila. Eipähän sille tarvita Virolaisten mukaan edes sanaa. Sanatkin ovat vain kirjaimia. Mitä tulee tuohon sekatyöhenkilöön ja tohtoriin, ensiksi mainittu voi olla jopa zenimpi. Arvonimetkin ovat niät ulkoisia arvoja.

 

Voisin laatia taulun pukukaapin oveen:

Ole rehellinen itsellesi

Olet kokonainen ja ehjä

Olet riittävä

Ydinolemukseni on aina rauhan tilassa

 

Rauhaa ei etsitä, se koetaan. Sisäisellä rauhalla ei ole tarvetta tehdä vaikutusta toiseen ihmiseen. Kaikki suuttuminen on egosta lähtevää. Kaikki vertailu ja kadehdinta. Ei niistä eroon pääse, eikä tarvitse. Tärkeämpi on tunnistaa ne ja käsitellä (toistuva hokema, tiedän). Silti ei tarvitse käydä kynnysmatoksikaan. Epäkohdat voi ja kannattaa mainita, toki ilman dramatisointia. Yksi lohduttavimmista kirjan oivalluksia liittyy epäasialliseen käytökseen, jota itsekin joudun kohtaamaan. Päästelen toki itsekin aivopieruja aina silloin tällöin, enkä saa pidettyä ”rehellistä mielipidettäni” omana tietonani. Ihmisten epäasiallisessa käytöksessä on kyse rakkauden pyynnöstä. Huuto, kiukku, murhaava katse = rakasta minua.

 

Ihan kaikkea kirjan sisältöä en ole valmis nielemään sellaisenaan. Kokemukset universumista, korkeammasta voimasta ja vaikka Jeesuksen ilmestymisestä vaatisivat turvautumista kiellettyihin kemikaaleihin, voimakasta väsymystä, aivovauriota tai psykoosia. Mitähän työkaverit tuumaisivat, jos kysyisin kahvipöydässä kesken päikkärikuulumisten ja lomasuunnitelmien, että ovatko he koskaan miettineet keitä he oikeasti ovat? No, tämä oli tällainen kevennys. Pidän sisäisen Dalai Lamani vielä toistaiseksi kuitenkin kurissa. Toistaiseksi. Sitä paitsi, mitä toisten tuumimiset minulle kuuluu? Joskus keskenkasvuisena saatettiin kysyä, että eikö sulla liiku päässä mitään. Hyvä kysymys. Tavoitehan on ja oikea vastaus, että ei. Ei liiku. Sopii kirjan aatteisiin.

 

Kirjailijat Ilkka ja Harri Virolainen ovat molemmat suorittaneet neljä maisterin tutkintoa ja tohtorin tutkinnon. Tunnetyöskentelyn, henkisen kasvun ja läsnäolon käsitteen kanssa he ovat viihtyneet jo 25 vuotta. Matkaan on mahtunut kursseja, luentoja ja retriittejä ympäri maailman, sekä heidän järjestämiään meditaatioita sekä yhteisöille, että yksilöillekin. Aikaisemmin olen tutustunut heidän kirjoihin Mielen voima - Mielen vaikutus terveyteen ja hyvinvointiin ja Onnistunut muutos: Sisäisestä muutoksesta ulkoiseen muutokseen, molemmat äänikirjoina, lukijana Raiko Häyrinen.


lauantai 11. syyskuuta 2021

Jessica Niemi -sarjan kolmonen on ykkönen

 

Max Seeck: Kauna

Tammi 2021. E-kirja

 


Sana lukijoille, jotka tulevat tässä vaiheessa Jessica Niemi -trillerisarjan pariin. Jessica Niemi on helsinkiläinen rikosylikonstaapeli, joka on jäänyt kaksikymmentävuotta aikaisemmin perheen ainoana jäsenenä henkiin äidin laajennetusta itsemurhasta ja tullut varhaisaikuisuudessa rajulla tapaa hyväksikäytetyksi. Kokemukset ovat myrkyttäneet hänen aivokemiansa ja kummittelevat valveunina tänäkin päivänä. Toden ja paranoidin raja on häilyvä. On oikeaakin pelättävää, pitää vihjata. Lohtua naiselle ei tuo edes peritty mittava omaisuus.

Trillerisarjan kolmosen Kaunan lähtötilanteessa eletään tammikuuta ja Jessica Niemi tutkii jouluaattona tapahtunutta rituaalimurhaa virkavapaallaan. Ristiriitaiseksi tutkinnan tekee pelko siitä mitä hän saa selville. Nimittäin vaikuttaa siltä, että murhan uhri on sama tyyppi, joka on ahdistellut Jessicaa lenkkipolulla ja jolta hän on lyönyt pari hammasta sisään. Paitsi, että se on jättänyt aukkoja uhrin hammasriviin, pätee se myös Jessican muistin kanssa. Ei hyvä, ei hyvä. Kirjailija kertoo Jessican demonijahdin pääasiassa muusta juonesta irrallisena. Jotkut yksityiskohdista sisältävät vahvoja viitteitä aiempiin tapahtumiin. Tässä kohtaa muistikapasiteetti ei ainakaan minun kohdallani täysin riittänyt. Teki mieli selata kahta sarjan aikaisempaa teosta Uskollista lukijaa (2019) ja Pahan verkkoa (2020).

Mennään asiaan, eli neljä päivää sitten julkaistuun Kaunaan, jossa rikostutkijat saavat selvitettäväkseen yritysjohtaja Eliel Zetterborgin murhan. Vahvoja viitteitä teon motiivista antaa hänen yrityksensä RealEstin ilmoitus ajaa alas kokonainen tuotantoyksikkö, mikä tarkoittaa kenkää tuhansille työntekijöille. Poikkeukselliseksi itse veriteon tekevät olosuhteet ja tekninen aineisto. Mies löydetään kulunvalvonnalla suojatusta kerrostaloasunnostaan raa’asti surmattuna. Alkuun näyttää, että ainoa huoneiston yleiskuvaan kuulumaton elementti on palapeli. Sen paloja lojuu lasipöydällä. Tilaa voi verrata näyttämöön. Yleisö näkee kaiken tarpeellisen, eli joukon yksityiskohtia. Niihin palataan jutun edetessä vielä monesti ja mitä mielenkiintoisimmalla tavalla. Epäiltyjen joukko kattaa kaikki aina yritysmaailmasta uhrin lähipiiriin, niin kuin pitääkin, ja kun tarpeeksi kaivetaan, paljastuu yllättäviä ja tähän saakka tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Murha on toki lain edessä kaikkein rangaistavin teko, muttei aina koskettavin. Menneet ovat omiaan herättämään katkeruutta, kateutta ja haavoja, kuten kirjan esittelytekstissäkin mainitaan. Sitä kaunaa.

Jutun tutkijat ovat aikaisemmille lukijoille tuttuja. Päävastuun ylikomisario Helena ”Hellu” Lappi langettaa tällä kertaa Jusuf Pepplelle. Vaikka ryhmä käsittää joukon kovan luokan tekijöitä, Jusuf kaipaa Jessican herkkää vaistoa ja asiantuntemusta. Sitä hän saakin, mutta sopivasti annosteltuna. Kaikille riittää tehtäviä. Peruskaavaltaan Seeckin trilleri on simppeli. Erityiseksi teoksen tekee jo mainittu lähtöasetelma, sekä henkilöhahmot ja tapa, jolla Seeck ruokkii lukijan uteliaisuutta. Hän tarjoilee pieniä palkkioita matkan varrelle ja jättää jotain aina kertomatta ja näyttämättä (muttei ärsyttävästi), kunnes viimeinenkin kaappi ja vuoteenalusta on kopisteltu. Paras käsikirjoitus ja leikkaus, jos pystejä jaettaisiin. Loppuratkaisusta ei tohdi arvoitustrillerin kohdalla ihan hirveästi jutustella. Viimeinen kymmenys herätti tarpeen jutella jonkun kanssa. Sitä vertaistukea. Enkä puhuisi edes loppuratkaisusta, vaan -suista monikossa.

Vielä pakolliset krediitit. Max Seeck on yksi tämän hetken kuumimmista nimistä suomalaisessa rikoskirjallisuuden genressä. Ennen Jessica Niemi -sarjaa häneltä on ilmestynyt Daniel Kuisma -sarja, eli Hammurabin enkelit (2016), Mefiston kosketus (2017) ja Haadeksen kutsu (2018). Näistä ensimmäisenä mainittu voitti Suomen Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Max Seeckin kirjojen ulkomaanviennistä sen verran, että se on riittävä – mitä nyt vain tarvitaan New York Timesin bestselleristiksi pääsemiseksi. Hän on syntynyt vuonna 1985 ja on ammatiltaan myynnin ja markkinoinnin ammattilainen.

Yksi juttu vielä, josta olen innoissani. Seeckin ja hänen lapsuudenystävän viestintäyrittäjä Joonas Pajusen käsikirjoittaman kauhuelokuvan Koputus kuvaukset alkavat nyt lokakuussa ja sen on määrä olla elokuvalevityksessä 2022. Solar Filmsin leffan päärooleissa nähdään Pekka Strang, Inka Kallén ja Saana Koivisto. Elokuvaa levittää Nordisk Film. Tähän sopisi jokin tunnetilaa kuvaava huudahduspartikkeli.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Älä koskaan julkaise mitään tällaista missään

 

Hip hei (not)

 


Julkaisin viikko pari sitten Instagramissa (mika_olavi) euforisen postauksen hyvin sujuvasta käsikirjoituksen työstämisestä, kuinka olen oppinut hyväksymään keskeneräisyyden ja miten vihkoon hahmottelemani esiteksti tuntuu melkein lunttaamiselta. Sillon vielä tuntui, että olen saanut runsaasti uutta tukkaa päälaelle, velat muuttuivat saataviksi ja mieskunto parani. Sitten tapahtui jotain.

Ei, mikään ei onnistu, edes tämän kirjoittaminen. Mitä tapahtui? Mullahan oli siis periaatteessa vihkoon kirjoitettu tarina suurin piirtein alusta loppuun. Lähdin intoa puhkuen purkamaan sitä tekstitiedostoksi. Taoin kirjasinmerkkejä 1000-2400 sanan päivätahtia. Kaikki meni hyvin suurin piirtein 12000 sanaan saakka. Vihkohahmotelmaan jäi jotain viisi tärkeää vaihetta, joiden jälkeen koko tapahtumaketju olisi kirjoitettu läpi, tästä lisättynä B-juoni, joka olisi tullut (huomaatteko, ”olisi”!), siis tulee (Hyvä Mika, nyt näyttää paremmalta!) kasvattamaan käsikirjoituksen mittaa jotain tyyliin 5000-10000 sanaa, sillä nyt ei ole niin väliä vielä tässä vaiheessa. Lisäksi sisällöstä puuttuu vielä roppakaupalla henkilöhahmojen syventämistä, miljöön kuvailua ja sen sellaista.

Ihan ensimmäisenä huomasin, että tuon sanamäärätavoitteen toteutuminen alkoi käydä aina vain raskaammaksi. Seuraava vaihe oli, että sisältö muuttui paskaksi. Naurettavaa tekstiä, enkä siis ole kirjoittamassa komiikkaa. Lopulta itsekin olin ihan paska. Jotain vastaavaa olen kokenut aikaisemminkin. Koetin tyynnytellä itseäni, palata viholle, ihan vain kirjoittelemaan ja heittämään vaihtoehtoja, mitä polkua seurata, mikä sekin tuntui säälittävältä hapuilulta. Yritin ja yritän edelleen pitää kiinni rutiinista. Heti aamupalan ja lehden luvun jälkeen tiedosto auki, vihko viereen ja käyt käsiksi tekstiin, mikä tarkoittaa edellisen päivän tuotoksen läpiselausta, vihkomerkintöjen kertausta ja tarinan kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Hohdossahan se Jack Torrance jäi naputtamaan liuskakaupalla sitä samaa tekstiä, nyt en muista mitä, mutta epäilen, että Stephen King on kokenut jotain samaa kanssani. Voisiko olla?

Voisiko olla, että kaikki muutkin, jotka lelettää sosiaalisessa mediassa ja kirjailijahaastatteluissa työskentelyn helppoutta ja kauaskantoisia suunnitelmia, törmäävät siihen usein mainittuun kirjoittajan bloggiin? Ajatus tästä helpottaa mieltäni, vaikka se ei olisi totta. Miettikää hei, joku Max Seeck tuijottamassa seinää ja hokemassa: tää on paskaa, tää on paskaa. I don´t think so. (Inhoan muuten vieraan kielen käyttämistä puhekielessä ja kirjoituksissa. Syyllistyin siihen nyt itse. Voi ristus, olen vajonnut alas!) Mainitsemani kaveri tuli nyt ihan ensimmäisenä mieleen, ihan siitä syystä, että aloitin hänen tuoreimman bestsellerinsä Kauna lukemisen eilen illalla ja se valvotti. Hyvää shittiä! (taas, vieraskieli!)

Jo pitkän aikaa seuranneena olen pannut merkille, että todelliset mestarit eivät koskaan pura epätoivoaan julkisesti. Jotenkin olen mieltänyt, että sinä päivänä, kun parahdat mediaan, median luonteesta riippumatta, potkit jalkoja altasi. Kirjabisnes ja kirjallisuus taiteenalana toimii pitkälti mielikuvien varassa. Enemmistö ihmisistä, siis silloin kun käyttäytymiseen ei kiinnitetä erityistä huomiota, haluaa mennä voittajien puolelle. Sama koskee kirjallisuudesta vastaavia tuottajia, kirjailijoita, yhtä lailla kuin heidän henkilöhahmojaan. Ainakin jälkimmäistä on tutkittu, muistan lukeneeni. Ohjenuora on: kaikki, minkä lasket itsestäsi julkisuuteen, on tuettava brändiä. Ruma sana, joo. Entä jos se on synonyymi mielikuvalle? Onhan se.

Jotenkin tuntuu, että tämän päivän menestyskirjailijoissa on hyvin vähän taiteilijapersoonia. Melkein kuin toimistovirkailijoita nämä. Heidät on brändätty, eli heistä, heidän piirteistä, on tuotu julkisuuteen hyvin valikoidusti totuuksia. Yksi totuus muuten on myös kovien nimien takaa löytyvä verkosto. Kerran, jos toistekin olen miettinyt jo käsikirjoituksen alkuvaiheessa, että olisipa joku valistunut ihminen, jonka kanssa tuulettaa ajatuksia, joku hyvä haltija, joka ilmestyy pörräämään pään ympärille ja sirottelisi taikapölyä päälleni. Kadehdin kovien nimien kirjailija-kustannustoimittaja -suhdetta. Just tää Max Seeck on kertonut jossain haastattelussa ja samaa muuten on sanonut Ilkka Remeskin, mikä se oli, Ilkka Sysimetsä (ei kun tuo on Frederik), tarkoitan Petri Pykälä, että käsikirjoitus käväisee jo varhaisessa vaiheessa ottamassa vauhtia kustannustoimittajalla. Ainakin se auttaa pysymään fokuksessa, juttu ei lähde paisumaan väärään suuntaan ja nopeuttaa prosessia. Pitäisi osata verkostoitua. Itse olen ihan auttamattoman surkea siinä lajissa ja totta kai kun sanon näin, se vain vahvistaa tuota käsitystä. Mika, Mika!

Mitä tästä kaikesta sekavasta aivotuhnuttelusta jää käteen, jääkö edes lusikallista? Vielä reilu viikko sitten olin yksi voittajista ja leletin Instagramissa, kuinka tehtaan pilli soi ja homma sujuu. Ärsyttävä jätkä! Niin feikki! Eikä suju. Älä luule itsestäsi liikoja. Nämä ovat tärkeitä asioita sanoa itselle ja kirjoittaa, mutta ei julkisesti. Heti kun olin soimannut itseäni noin, jokin nivel asettui sisälläni paikalleen, huomasin. Eihän se nyt noinkaan ole, ei pelkästään. Liioittelusta on silti hyötyä, jossain vaiheessa se yltää naurettavuuksiin asti ja parhaimmassa tapauksessa huomaa oman ajattelutavan kohtuuttomuuden. Nämä vaiheet kuuluvat prosessiin. Ohjeeni siis on, että hauku itseäsi niin pahasti, enemmän kuin sielu sietää, mutta tee se poissa julkisuudesta.

Jälkisanat. Kuuntelen tällä hetkellä Petteri Pietikäisen tietoteosta Kipeät sielut – Hulluuden historia Suomessa (Lukija: Ari-Matti Hedman). Monen mielenkiintoisen jutun ohella nautin suunnattomasti kuunnella nimikaimani Mika Waltarin sairaalajaksoista unettomuuden ja uupumuksen vuoksi. Mestareiden mestari oli siis lihaa ja verta. Ihminen. Waltarin ja muidenkin (nimittäin heitä on ajan historiassa käynyt lepäilemässä useampikin) kirjailijoiden oirehdintaan, on meikäläisen poteminen vielä kevyttä. Toki uranikin on sitä. (Peikko sai viimeiset sanat).

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Kit Karisma -sarja menee blues skaalassa

 

(Kannen ulkoasu: Timo Numminen)

Ari Wahlstenin Kit Karisma -sarja on jatkoa Raymond Chandlerin ja Dashiel Hammettin viitoittamalle ns. kovaksi keitetylle tarinankerrontaperinteelle ja kävisi Näin kerrotaan dekkari -kurssin mallikirjaksi. Peruskaava korostuu.

Yksityisetsivä Kit Karisma on musta mies, enkä tarkoita sillä pelkästään ihon pigmenttiä. Tuo Suomen jenkki on kyyninen ja kuvia kumartamaton dekkari, jonka vaiheita on mahdollista seurata ohjaaja käsikirjoittaja kirjailija Ari Wahlstenin luomana kirjasarjana. Nuo kirjat ovat Kuka pelkää mustaa miestä? (Kosmos, 2016), Lumimies (Kosmos, 2016), Nelisormi (Kosmos, 2017), Hyvästi enkelini (Crime Time, 2020) ja Ikiuni (Vrime Time 2021).

 

Ikiunen juoni hyödyntää kohdehenkilö paparazzi Jan Viisparran mieltymystä valokuvaukseen. Kaikki eivät ole kuvista yhtä ilahtuneita. Todisteena siitä on uhkauskirje. Janin äiti oopperadiiva Katriina Viisparta haluaa Kit Karisman selvittävän kirjeen lähettäjän. Toki olisi sitäkin parempi, etteivät uhkaukset kävisi varsinkaan toteen. Kuvien kohteista Karisma saa kelpo listan epäiltyjä. Kuka hyötyy, kuka kärsii? Kuka pitää, kuka vihaa? Motiiveja. Eteen marssii liuta mielenkiintoisia persoonia politiikasta, rikollispiireistä, kaikkea aina alkoholisoituneesta urheilusankarista nuoreen blondityttöön. Saa suuttua, mutta viimeiseksikin mainittu kuuluu galleriaan. Kaikki he ovat genren tunnistettavia hahmoja, kuin hyviä ystäviä. Tai huonoja, joiden jutut jaksavat ottaa kerta toisensa jälkeen päähän. Näitä juttuja, paskimpiakin, tosin alkaa kaivata, jos ei ole kuullut niitä aikoihin.

 

Kirjailija Wahlsten ei jää vellomaan omiin nokkeluuksiinsa, vaan ripottelee niitä piiloviisaasti toiminnan keskelle. Kirjan taika on kohtausten tunnelmassa ja oikein valituissa sananparsissa ja jo mainitsemissani hahmoissa, vanhaa raudan äärellä taottua dekkarikuvastoa sopivasti lämmitettynä. Toki maistuu tämä kylmänäkin. Mieleen tulee Claes Andersonin ohjeet kielikuvien käytöstä. Siis sen, että Anderson antoi niitä. (Pitäisi kerrata Luova mieli: Kirjoittamisen vimma ja vastus) Antaa Wahlstenkin sellaisia, nimittäin Kriittisessä korkeakoulussa opettajana. Wahlstenin kielikuvat eivät ole pakotettuja. Ne kuuluvat tekstiin, mutta eivät tee itsestään numeroa.

 

Kulunut Rokka-lainaus hävettää, mutta menköön. Mulla ei ole mitään menetettävää. Mis sie tarvitset oikei hyvvää dekkarii, täs siul on sellane.


tiistai 29. kesäkuuta 2021

Uskalias, mutta sitäkin onnistuneempi DELTA-sarjan kolmonen

 

Arttu Tuominen: Vaiettu

WSOY 2021 e-kirja

 

Kuvan lähde: Storytel

Arttu Tuomisen DELTA-sarjan kolmas rikosromaani Vaiettu keskittyy kahteen ikämieheen kohdistuneisiin väkivallantekoihin. Pian täysiä satasia hipovalla teräsvaari Albert Kangasharjulla ja Klaus Halmisella on muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin eläkeläisalennukset, tulee selviämään Porin poliisin etsivä Jari Paloviidalle, Linda Toivoselle ja Henrik Oksmanille. Tapahtumien vyörytys alkaa, kun virkavalta saa hälytyksen palvelutalon läheiselle puistoalueelle. Siellä iltatapoihinsa pinttynyt Kangasharju on joutunut kesken rollaattorilenkin päällekarkauksen uhriksi ja välttynyt nipin napin kuolemalta. Kun niin käy toistamiseen ja puistoalueelta löytyy päiväaikaan suunnitelmallisuuden merkkejä, ei väkivallanteko voi olla sattumanvarainen. Miksi joku haluaa määrätietoisesti tappaa harmittoman ja hyvämaineisen papan? Lisävihjeitä poliisit saavat Klaus Halmisen tapauksesta, sekä molempien veteraanien menneisyydestä SS-vapaaehtoisena.

Nyt tähän seis. En halua kertoa yhtään enempää juonen etenemisestä. Sanon vain, että ajanjakson joulukuun 1941 - maaliskuun 1942 sotatoimilla, Ukrainalla ja kansainvälisellä rikollisuudella on merkittävä osuus nykyajan tapahtumiin. Jopa niin merkittävä, että Tuominen on kirjoittanut nuo vaiheet itsenäiseksi tapahtumasarjaksi. Melkein sanoisin, ettei voida puhua B-juonesta. On kuin tuijottaisi kuva-arvoitusta, joka ensi näkemältä näyttää rikosromaanilta, mutta pienellä lisävihjeellä tajuaa tuijottavansa sotakirjaa. Jutun keskiö paikallistuu miesten sota-ajan tekoihin ja tekemättä jättämisiin.

Porilaiskirjailijan julkaisutahdissa on tehoja, mikä kielii tinkimättömästä työmoraalista ja rutiineista, puhutaan kuitenkin edelleen arkisessa päivätyössä viihtyvästä perheellisestä ympäristöteknologian yamk-insinööristä. Näin siitäkin huolimatta, vaikka hän on saanut viimeisinä vuosina pitää kirjoitusvapaata apurahojen turvin. Se taas tarkoittaa, että hänet on tunnustettu vakavasti otettavaksi prosaistiksi myös kulttuurivaikuttajien taholta. Miksipä ei. DELTA-sarjan aikaisemmat osat Verivelka ja Hyvitys ilmestyivät 2019 ja 2020. Verivelalle myönnettiin dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto ja se kisaa Suomen edustajana yhteispohjoismaisen rikosromaanipalkinto Lasiavaimen voitosta. Tämän suhteen mulla on hyvä kutina. Lieneekö tuo kisa minkään vedonlyöntitoimiston kohde? All in!

DELTA-sarjaa aikaisemmin Tuomiselta on ilmestynyt neliosainen Labyrintti-dekkarisarja (2015-2018, Myllylahti). Itse olen kaiken ajankäyttöni puitteissa tutustunut vain myöhempään DELTAAN, mutta pystyn jo sen perusteella sanomaan, että Tuominen tuottaa harkittua, hyvin suunniteltua ja yksityiskohtien suhteen huoliteltua jännityskirjallisuutta, jonka ei tarvitse häpeillä vakavamielistenkään lukukirjojen rinnalla. Voisi jopa väittää, että kertomakirjallisuudessa maalataan monissa tapauksissa paksummalla pensselillä, mutten väitä. Vertailu ei ole kivaa.

Tuominen on maininnut joissain haastatteluissa yhdeksi esikuvakseen Väinö Linnan. Tämä näkyy Vaitetussa. Pidän itsekin Linnan tuotannosta. Jostain syystä päähäni on jäänyt Täällä pohjantähden alla trilogian kakkososan päätössanat: Isä oli tullut kotiin. Tiedän, että lukijat löytävät melko usein omia merkityksiä lukemastaan. En poikkea tässä suhteessa. Luulen löytäneeni Arttu Tuomisen vastineen tuolle hienolle Linnan kohtaukselle, kun Paloviita palaa rankkojen moraalisten päätösten jälkeen kotiinsa ja saa varsin tunteikkaan ja vilpittömän vastaanoton, kuinkas muuten kuin lapsiltaan. Paloviita oli kotona.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Sudenkorennon kesä - Nostalginen kasvutarina ja teknotrilleri joensuulaisittain

 

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Like 2021. 505 s.

 


Jos käsitteet Moviebox, Vip Video Club, MAD -lehti tai edes Ritari Ässä eivät sano sinulle mitään, älä jatka lukemista. Tai jatka sittenkin. On vain hyvä laajentaa sanastoa, nimittäin nuo termit tulevat tutuiksi Tuomas Liuksen uusimmasta romaanista Sudenkorennon kesä. Uutukaisessaan Lius on ottanut luupin alle 80-luvun monine ilmiöineen, tärkeimpänä kansainvälinen politiikka, kylmän sodan ilmapiiri, populaarikulttuuri ja nuoreksi varttuvan poikalapsen elämän pikkukaupungissa – tärkeysjärjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Tuo kaupunki voisi olla mikä vain aina Oulusta Jyväskylään tai Mikkelistä Vaasaan. Tässä tapauksessa se on Joensuu, mikä suo allekirjoittaneelle lukijana kotikenttäedun. Tarinan tapahtumien aikaan mopoilin noita samoja katuja. Saatoin kenties tavatakin Jessen.

Jesse on ala-asteen viimeistä luokkaa lopetteleva joensuulainen poika. Hän asuu kahdestaan sairaanhoitajaäitinsä Kaarinan kanssa kaupungin keskustassa Kirkkokadulla. Hänen elämäänsä on tulossa muutoksia, paitsi yläasteelle siirtymisen vuoksi, niin myös pitkäaikaisen lapsuudenystävänsä Helin muuton vuoksi. Heli tulee muuttamaan kesän lopuksi Turkuun. Traagiseksi eroamisen tekee tunteet. Hyvä kaveri, lähes yksi äijistä, on hyvää vauhtia kehittymässä nuoreksi naisenaluksi, eikä tämä ole jäänyt Jesseltä huomaamatta. Voi hormonit, ne hormonit! Aikaa kuluu, eikä Jesse saa sanoitettua tunteitaan, toisin kuin eräät ilkeät tyypit Louhelan koulusta, jotka levittävät Helistä pahansuopia juoruja. Pistää vihaksi vielä tätäkin kirjoittaessa. Muutenkin näiden kriminaalinalkujen edesottamukset puistattavat.

Muutoksista puheen ollen, nuo pari mainittua eivät jää Jessen kohdalta ainoiksi, eivätkä edes dramaattisimmiksi. Heti kesäloman alussa Jesse tutustuu kahteen varsin erilaiseen mieheen. Venäläistaustainen ikämies Nikolai asuttaa aikaisemmin rukoushuoneena pidettyä puutaloa ihan Jessen kotitalon naapurissa. Nikolain vahvuusalueista on moneksi, aina taiteellisesta tietotaidosta itämaisiin mielenhallintametodeihin. Talossa on tiloja, joihin vierailijoilla ei ole mitään asiaa. Toinen tärkeä mieshahmo on reilu kolmekymppinen Jukka, joka on ilmestynyt asuttamaan rukoushuoneen naapuritaloa. Jukka on kuin suoraan repäisty amerikkalaisesta toimintasarjasta. Olemus täyttää kaikki aikakauden kliseisen hahmon piirteet, mikä on epäilemättä tarkoituksellista, onhan näkökulmahenkilönä 13-vuotias elokuvafriikki poika.

Tarinan dramatiikasta on vaikea kertoa mitään ilman juonipaljastuksia. Kaikki liittyy Inarinjärven tapahtumiin 31. joulukuuta 1984. Jäihin on syöksynyt taivaalta jotain, joka on aiheuttanut sotilasoperaation. Tuo selkkaus luo Liuksen teokselle trilleriulottuvuuden, johon kirjailija tekee Jessen kasvutarinan ohessa poikkeamia. Poikkeamia, kunnes ne muodostuvat pääjuonen elementiksi ja kiskovat Jessen osaksi actionia. Sanan ”trilleri” eteen voisi laittaa etuliitteen ”tekno”. Tapahtumien kulkuun sisältyy tarkoin varjeltu sotilaallinen salaisuus, mahdollisesti koko nykyaikaisen sodankäynnin mullistava keksintö, joka jättää Oil Panicit ja Octopusit (elektroniikkapelejä. Pelasin) kirkkaasti kakkoseksi. Sen verran voin paljastaa, että tuosta keksinnöstä seuraa jokaisen (tai no, ainakin minulle olisi seurannut) esipuberteetin märkä uni. Jessen kohdalla uni käy toteen. Sanon tämän tässä nyt, ettei juonenkäänne sitten aiheuta turhaa närästystä.

Kokonaisuutena Tuomas Liuksen kaiken kaikkiaan yhdeksäs romaani oli nautittavaa luettavaa, eikä sen sivuja olisi halunnut jättää taakseen. Suohan se madonreiän omaan nuoruuteeni ja kokemuksiin, joista yllätyksekseni voin jakaa ison osan Jessen kanssa. Totta kai tapahtumamiljöö sai aikaiseksi nostalgiabuustin ja aiheutti suorastaan liikuttumista. Tekisi mieli alkaa jakaa omia kokemuksia tuolta ajalta, mutta niillä tuskin olisi yleistä kiinnostusta. Sopivampi paikka sille olisi Facebook-ryhmät Joensuu ennen ja nyt, Joensuu -kaupunki idässä ja Olin teini 80-luvulla. Näistä ryhmistä muuten Liuskin ammensi inspiraatiota ja tarkensi faktoja, monen muun lähteen lisäksi.

Lukukokemuksen erityispiirteistä on pakko mainita, kuinka kirja päätyi käsiini. Ennen kuin sain painetun version synttärilahjana (51, joka on peilikuvana 15. Sattumaa?), aloin lukea sitä e-kirjana. Sittenkin kun pääsin itse tiiliskiveen käsiksi, aloin kuunnella Sudenkorennon kesää myös äänikirjana, otin aina kiinni kohdan, jonka olin jo lukemalla saavuttanut. Joo, voitte pitää vähän outona. Äänikirjan lukijalla Valtteri Turusella on muuten juuri sopivan junnu ääni tarinan sisältöä ajatellen. Tämä on kehu, kuin myös maininta kansikuvan maalaajasta Riikka Miettinen-Syrjälästä. Hyvältä näyttää käden jälki.