Uskalias, mutta sitäkin onnistuneempi DELTA-sarjan kolmonen

 

Arttu Tuominen: Vaiettu

WSOY 2021 e-kirja

 

Kuvan lähde: Storytel

Arttu Tuomisen DELTA-sarjan kolmas rikosromaani Vaiettu keskittyy kahteen ikämieheen kohdistuneisiin väkivallantekoihin. Pian täysiä satasia hipovalla teräsvaari Albert Kangasharjulla ja Klaus Halmisella on muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin eläkeläisalennukset, tulee selviämään Porin poliisin etsivä Jari Paloviidalle, Linda Toivoselle ja Henrik Oksmanille. Tapahtumien vyörytys alkaa, kun virkavalta saa hälytyksen palvelutalon läheiselle puistoalueelle. Siellä iltatapoihinsa pinttynyt Kangasharju on joutunut kesken rollaattorilenkin päällekarkauksen uhriksi ja välttynyt nipin napin kuolemalta. Kun niin käy toistamiseen ja puistoalueelta löytyy päiväaikaan suunnitelmallisuuden merkkejä, ei väkivallanteko voi olla sattumanvarainen. Miksi joku haluaa määrätietoisesti tappaa harmittoman ja hyvämaineisen papan? Lisävihjeitä poliisit saavat Klaus Halmisen tapauksesta, sekä molempien veteraanien menneisyydestä SS-vapaaehtoisena.

Nyt tähän seis. En halua kertoa yhtään enempää juonen etenemisestä. Sanon vain, että ajanjakson joulukuun 1941 - maaliskuun 1942 sotatoimilla, Ukrainalla ja kansainvälisellä rikollisuudella on merkittävä osuus nykyajan tapahtumiin. Jopa niin merkittävä, että Tuominen on kirjoittanut nuo vaiheet itsenäiseksi tapahtumasarjaksi. Melkein sanoisin, ettei voida puhua B-juonesta. On kuin tuijottaisi kuva-arvoitusta, joka ensi näkemältä näyttää rikosromaanilta, mutta pienellä lisävihjeellä tajuaa tuijottavansa sotakirjaa. Jutun keskiö paikallistuu miesten sota-ajan tekoihin ja tekemättä jättämisiin.

Porilaiskirjailijan julkaisutahdissa on tehoja, mikä kielii tinkimättömästä työmoraalista ja rutiineista, puhutaan kuitenkin edelleen arkisessa päivätyössä viihtyvästä perheellisestä ympäristöteknologian yamk-insinööristä. Näin siitäkin huolimatta, vaikka hän on saanut viimeisinä vuosina pitää kirjoitusvapaata apurahojen turvin. Se taas tarkoittaa, että hänet on tunnustettu vakavasti otettavaksi prosaistiksi myös kulttuurivaikuttajien taholta. Miksipä ei. DELTA-sarjan aikaisemmat osat Verivelka ja Hyvitys ilmestyivät 2019 ja 2020. Verivelalle myönnettiin dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto ja se kisaa Suomen edustajana yhteispohjoismaisen rikosromaanipalkinto Lasiavaimen voitosta. Tämän suhteen mulla on hyvä kutina. Lieneekö tuo kisa minkään vedonlyöntitoimiston kohde? All in!

DELTA-sarjaa aikaisemmin Tuomiselta on ilmestynyt neliosainen Labyrintti-dekkarisarja (2015-2018, Myllylahti). Itse olen kaiken ajankäyttöni puitteissa tutustunut vain myöhempään DELTAAN, mutta pystyn jo sen perusteella sanomaan, että Tuominen tuottaa harkittua, hyvin suunniteltua ja yksityiskohtien suhteen huoliteltua jännityskirjallisuutta, jonka ei tarvitse häpeillä vakavamielistenkään lukukirjojen rinnalla. Voisi jopa väittää, että kertomakirjallisuudessa maalataan monissa tapauksissa paksummalla pensselillä, mutten väitä. Vertailu ei ole kivaa.

Tuominen on maininnut joissain haastatteluissa yhdeksi esikuvakseen Väinö Linnan. Tämä näkyy Vaitetussa. Pidän itsekin Linnan tuotannosta. Jostain syystä päähäni on jäänyt Täällä pohjantähden alla trilogian kakkososan päätössanat: Isä oli tullut kotiin. Tiedän, että lukijat löytävät melko usein omia merkityksiä lukemastaan. En poikkea tässä suhteessa. Luulen löytäneeni Arttu Tuomisen vastineen tuolle hienolle Linnan kohtaukselle, kun Paloviita palaa rankkojen moraalisten päätösten jälkeen kotiinsa ja saa varsin tunteikkaan ja vilpittömän vastaanoton, kuinkas muuten kuin lapsiltaan. Paloviita oli kotona.

Sudenkorennon kesä - Nostalginen kasvutarina ja teknotrilleri joensuulaisittain

 

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Like 2021. 505 s.

 

Jos käsitteet Moviebox, Vip Video Club, MAD -lehti tai edes Ritari Ässä eivät sano sinulle mitään, älä jatka lukemista. Tai jatka sittenkin. On vain hyvä laajentaa sanastoa, nimittäin nuo termit tulevat tutuiksi Tuomas Liuksen uusimmasta romaanista Sudenkorennon kesä. Uutukaisessaan Lius on ottanut luupin alle 80-luvun monine ilmiöineen, tärkeimpänä kansainvälinen politiikka, kylmän sodan ilmapiiri, populaarikulttuuri ja nuoreksi varttuvan poikalapsen elämän pikkukaupungissa – tärkeysjärjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Tuo kaupunki voisi olla mikä vain aina Oulusta Jyväskylään tai Mikkelistä Vaasaan. Tässä tapauksessa se on Joensuu, mikä suo allekirjoittaneelle lukijana kotikenttäedun. Tarinan tapahtumien aikaan mopoilin noita samoja katuja. Saatoin kenties tavatakin Jessen.

Jesse on ala-asteen viimeistä luokkaa lopetteleva joensuulainen poika. Hän asuu kahdestaan sairaanhoitajaäitinsä Kaarinan kanssa kaupungin keskustassa Kirkkokadulla. Hänen elämäänsä on tulossa muutoksia, paitsi yläasteelle siirtymisen vuoksi, niin myös pitkäaikaisen lapsuudenystävänsä Helin muuton vuoksi. Heli tulee muuttamaan kesän lopuksi Turkuun. Traagiseksi eroamisen tekee tunteet. Hyvä kaveri, lähes yksi äijistä, on hyvää vauhtia kehittymässä nuoreksi naisenaluksi, eikä tämä ole jäänyt Jesseltä huomaamatta. Voi hormonit, ne hormonit! Aikaa kuluu, eikä Jesse saa sanoitettua tunteitaan, toisin kuin eräät ilkeät tyypit Louhelan koulusta, jotka levittävät Helistä pahansuopia juoruja. Pistää vihaksi vielä tätäkin kirjoittaessa. Muutenkin näiden kriminaalinalkujen edesottamukset puistattavat.

Muutoksista puheen ollen, nuo pari mainittua eivät jää Jessen kohdalta ainoiksi, eivätkä edes dramaattisimmiksi. Heti kesäloman alussa Jesse tutustuu kahteen varsin erilaiseen mieheen. Venäläistaustainen ikämies Nikolai asuttaa aikaisemmin rukoushuoneena pidettyä puutaloa ihan Jessen kotitalon naapurissa. Nikolain vahvuusalueista on moneksi, aina taiteellisesta tietotaidosta itämaisiin mielenhallintametodeihin. Talossa on tiloja, joihin vierailijoilla ei ole mitään asiaa. Toinen tärkeä mieshahmo on reilu kolmekymppinen Jukka, joka on ilmestynyt asuttamaan rukoushuoneen naapuritaloa. Jukka on kuin suoraan repäisty amerikkalaisesta toimintasarjasta. Olemus täyttää kaikki aikakauden kliseisen hahmon piirteet, mikä on epäilemättä tarkoituksellista, onhan näkökulmahenkilönä 13-vuotias elokuvafriikki poika.

Tarinan dramatiikasta on vaikea kertoa mitään ilman juonipaljastuksia. Kaikki liittyy Inarinjärven tapahtumiin 31. joulukuuta 1984. Jäihin on syöksynyt taivaalta jotain, joka on aiheuttanut sotilasoperaation. Tuo selkkaus luo Liuksen teokselle trilleriulottuvuuden, johon kirjailija tekee Jessen kasvutarinan ohessa poikkeamia. Poikkeamia, kunnes ne muodostuvat pääjuonen elementiksi ja kiskovat Jessen osaksi actionia. Sanan ”trilleri” eteen voisi laittaa etuliitteen ”tekno”. Tapahtumien kulkuun sisältyy tarkoin varjeltu sotilaallinen salaisuus, mahdollisesti koko nykyaikaisen sodankäynnin mullistava keksintö, joka jättää Oil Panicit ja Octopusit (elektroniikkapelejä. Pelasin) kirkkaasti kakkoseksi. Sen verran voin paljastaa, että tuosta keksinnöstä seuraa jokaisen (tai no, ainakin minulle olisi seurannut) esipuberteetin märkä uni. Jessen kohdalla uni käy toteen. Sanon tämän tässä nyt, ettei juonenkäänne sitten aiheuta turhaa närästystä.

Kokonaisuutena Tuomas Liuksen kaiken kaikkiaan yhdeksäs romaani oli nautittavaa luettavaa, eikä sen sivuja olisi halunnut jättää taakseen. Suohan se madonreiän omaan nuoruuteeni ja kokemuksiin, joista yllätyksekseni voin jakaa ison osan Jessen kanssa. Totta kai tapahtumamiljöö sai aikaiseksi nostalgiabuustin ja aiheutti suorastaan liikuttumista. Tekisi mieli alkaa jakaa omia kokemuksia tuolta ajalta, mutta niillä tuskin olisi yleistä kiinnostusta. Sopivampi paikka sille olisi Facebook-ryhmät Joensuu ennen ja nyt, Joensuu -kaupunki idässä ja Olin teini 80-luvulla. Näistä ryhmistä muuten Liuskin ammensi inspiraatiota ja tarkensi faktoja, monen muun lähteen lisäksi.

Lukukokemuksen erityispiirteistä on pakko mainita, kuinka kirja päätyi käsiini. Ennen kuin sain painetun version synttärilahjana (51, joka on peilikuvana 15. Sattumaa?), aloin lukea sitä e-kirjana. Sittenkin kun pääsin itse tiiliskiveen käsiksi, aloin kuunnella Sudenkorennon kesää myös äänikirjana, otin aina kiinni kohdan, jonka olin jo lukemalla saavuttanut. Joo, voitte pitää vähän outona. Äänikirjan lukijalla Valtteri Turusella on muuten juuri sopivan junnu ääni tarinan sisältöä ajatellen. Tämä on kehu, kuin myös maininta kansikuvan maalaajasta Riikka Miettinen-Syrjälästä. Hyvältä näyttää käden jälki.