Kauhua opiskelija-asuntolassa

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena 2014. 287 s.

Mia Vänskän teosten kohdalla tein jotain, mitä en ole koskaan tehnyt yhdenkään suomalaisen, tai ulkomaisen kirjailijan kohdalla. Sensaatio! Luin koko tuotannon melko lailla ripeään tahtiin ja lähes samaan putkeen. Tämä mahdollisti tekemään vertailevaa tutkimusta, tai ainakin havaintoja teosten kesken. On selvää, että Mia Vänskä osaa ja taitaa kauhugenren, mutta myös joidenkin elementtien kohdalla toistaa itseään. Niin on sanottu Stephen Kingistäkin, joten eipä syytä huoleen. Vänskän toisto tulee henkilöhahmoista, heidän välisistä ihmissuhdekuvioista, sekä rakenteesta. Sama sapluuna, vaikka ympäristö muuttuukin. Varmasti siinä on yksi syy, minkä vuoksi hänen tuotantonsa kolmannen mallikappaleen ja toistaiseksi viimeisimmän lukeminen takkusi.

Valkoisessa aurassa Iina aloittaa vieraalla paikkakunnalla sairaanhoidon opinnot. Hän majoittuu opiskelija-asuntolaan ja aistii lähes välittömästi sen ylimmässä seitsemännessä kerroksessa jonkun, tai jonkin ylimääräisen läsnäolon. Taas kuvioissa on vanha lapsuudenystävä, tällä kertaa Linda. Hänen ja Lindan yhteisestä menneisyydestä löytyy joitain käsittelemättömiä menetyksiä, jotka Iinan on vielä tarinan aikana kohdattava. Kotikonnuille jäi poikakaveri Jarno, jonka kanssa tulee kränää välimatkasta. Suhde kariutuu. Tilalle tulee lääketieteenopiskelija ja opettajansijainen Aleksi. Sitten on vielä muita opiskelijoita omine erityispiirteineen ja suhdekuvioineen. Kaikkein rankimmat suhdekuviot ovat Elisellä, seitsemännessä kerroksessa tapetulla tytöllä. Veriteko on tapahtunut jo aikaisemmin. Elise on edelleen läsnä. Erityisherkkänä ja ylimaallisilla kyvyillä siunattu (tai kirottu) Iina aistii tämän. Ja kun Elise käy hänelle koko ajan vain todellisemmaksi, ei siitä voi seurata kuin reaalimaailman ja tuonpuoleisen välinen rajakahina. Oma lukunsa on surmatyön takana oleva henkilö x, joka on edelleen vapaalla jalalla, sekä Elisen muu lähipiiri omine motiiveineen. Enempää en paljasta. Sen sanon, että uhreitta ei selvitä. Onnellinen loppu on vähintäänkin uhattuna.

Etäisiä yhtymäkohtia löysin ilman etsimistä jo aikaisemmin mainitun Stephen Kingin teokseen Vihreä maili, kirjan kuolemantuomittuun vankiin John Coffeyhin, jolla on parantajan kykyjä, sekä saman kirjailijan tuoreempaan romaanin Mersumies -trilogian kolmanteen kirjaan, eli Viimeiseen vartioon. Siinähän lääkeainekokeiden buustaama Brady Hardsfield omaa kyvyn siirtyä lainakroppaan. Sivumainintana lämmin lukusuositus Vihreästä mailista. Luin sen kolmen pokkarin sarjana joskus pentuna. Kirjana ihan huippu ja elokuvanakin todella katsomisen arvoinen! Mitä yhtymäkohtiin tulee, aiheita kierrätetään kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Kauhukirjallisuus ei tee tässä poikkeusta. Liekö King syöttänyt Valkoisen auran googlekääntäjään, koska Viimeinen vartio ilmestyi Vänskän kirjaa neljä vuotta myöhemmin? Kunhan vitsailen ja vielä huonosti. Kolmesta Vänskän kirjasta paras oli Musta kuu. Koska se on.

Ammattirikollisen elämäkerta

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sarénin mafiaelämä

Crime Time 2019. 227 s.

Joskus aikaisemmin tiedustelin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä mielipidettä true crime -kirjallisuuteen ja olisin mielelläni ottanut vastaan jopa lukusuosituksia. Tiesin kyllä, että tuo kirjallisuuden laji jakaa mielipiteet. Toiset näkevät lajin tuotoksissa opetuksellisen ulottuvuuden, kun taas monien mielestä niissä mahtaillaan ja ne ovat omiaan lisäämään pahojen poikien ja tyttöjen fanitusta – houkuttelee jopa pahantekoon. Mielenkiintoisinta on, ettei kukaan vastannut minulle. Aihe voi olla kuuma peruna. Paljastaessaan mieltymyksensä, tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään. Keskustelunaloitukseni saattoi olla liian neutraali. Olisi jyrkemmin pitänyt valita oma puoli. Helpompi peesata, tai kyseenalaistaa. Mitä tuohon mahtailua vai hyvä opetus kysymyksenasetteluun tulee, niin vastaan tylsästi: sekä että. Sama asia voi olla yhtä aikaa sekä hyvä, että paha.

Matti Sarénin elämänvaiheisiin minut johdatteli Varkaudessa järjestetty Dekkarit-Festivaali, jossa sain henkilökohtaisesti tavata hänet, sekä kirjan toimittaneen rikoskirjailija Harri Nykäsen. Oli mielenkiintoista seurata heidän haastattelua, sekä keskustelua, johon he osallistuivat yhdessä poliisitaustaisen kansanedustajakirjailija Marko Kilven ja Tukholman yliopiston rikospsykologian tohtori Angela Aholan kanssa. Aiheena oli profilointi. Ahola on muistaakseni toisen polven ruotsinsuomalainen ja ehtinyt jo jonkin verran unohtaa sanastoamme. Tässä hänelle toimi oivallisena apuna kuusivuotiaana Tukholmaan äitinsä kanssa muuttanut Matti Sarén. Viehättävä asetelma, ex-gangsteri tulkkaa tohtoria. Siistiä!

Itse kirjaan. Yksinkertaisimmillaan kuvaisin Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sarénin mafiaelämä teosta vaikeuksien kautta voittoon tarinana. Paha tekee parannuksen. Vähän niin kuin Kaunottaressa ja hirviössä, paitsi etten nähnyt Nykäsessä kaunotarta, jos en sen enempää Sarénissa hirviötäkään. Ennen lopullista parannusta minäkertoja Matti Sarén kertoo lapsuudestaan, ulkopuolisuuden tuntemuksista, kaveripiiristään ja valinnoista, vääristä sellaisista. Kerronnan painopiste pysyy pääasiassa viimeksi mainitussa. Valinnoille löytyy selittäviä tekijöitä. Lavea tie johti suorastaan sadunhohteiselle rikollisuralle, mafiapiireihin, yltäkylläisyyteen ja jetset -elämään, josta Sarén ei kuitenkaan saanut elämälleen todellista sisältöä. Organisoijana hän oli kurinalainen, järjestelmällinen ja toteutuksessa päättäväinen, joka oli paras tapa välttää tarpeeton väkivalta. Ulkopuolisia ei saanut vahingoittaa. Hän ja hänen monikansallinen porukkansa erikoistui arvokuljetusryöstöihin. Muuna aikana hän oli kuin kuka vain menestyvä bisnesmies, hyvä naapuri ja puoliso.

Kirjaa lukiessa sokeutui. Jossain vaiheessa ei enää ymmärtänyt lukevansa todellisia oikean elämän tapahtumia. Joutui jopa nauramaan. Sarén sanookin, että jos elämänvaiheita lähdettäisiin muokkaamaan elokuvan muotoon, siitä ei tulisi draama, vaan mieluummin satiiria. Rikollisen elämäkerraksi tapahtumat ovat uniikkeja. Eniten jäin miettimään omistuskirjoitusta. Mikalle Matilta. Kiitos kun kuuntelit. Onko tosiaan niin, että joidenkin meistä on ensin tehtävä elämänura ammattirikollisena ennen kuin saa puheenvuoron? Olisikohan tätä kirjaa koskaan kirjoitettu, jos pienenä lapsena isänsä menettänyttä suomalaista maahanmuuttajapoikaa olisi kuunneltu vähän aikaisemmin? Tietenkään lähtökohdilla ei voi yksistään selittää tekoja, mutta jostainhan on aloitettava. Onneksi en ole kriminologi, tai kasvatuksen ammattilainen.