Mitä yhteistä on koronatestauksella ja Yksi lensi yli käenpesän -elokuvalla?

 Lomaviikko töistä ja totta kai flunssaa potien. Asiaan kuuluvaa on, että poissuljetaan koronaviruksen mahdollisuus. Ei kun kokeisiin.  Koronatesti paikallisella terveysasemalla oli monella tapaa hyvä kokemus. Oli mielenkiintoista huomata omat tunnereaktiot, mitä sävytön, jopa kylmä konekivääripuhetyyli ja puheen keskeyttäminen aiheuttaa yhdistettynä itse tilanteen aikaan saamaan jännitykseen. Varmasti siinä säästyi useampi sekunti, en kiellä. Toki minun olisi pitänyt älytä, että tokaisu "henkkarit", tarkoitti niiden esittämistä, ei verbaalista ilmaisua. Oli ne mulla kyllä varattuna auton keskikonsolissa. En ymmärrä, mikä minuun oikein meni ja aloin luetella syntymäaikaani suusanallisesti. Silti on sanottava, että vapaalla puhetavalla ja kokonaisilla lauseilla olisin ymmärtänyt paremmin. Nyt nolostuin (primääritunne) virhettäni ja heti vihastuin (sekundääritunne). Se mikä nyt harmittaa, on etten kiittänyt lähtiessä. Esitänkin ne nyt tässä. Kiitos! Paitsi, että sain sen palvelun mitä olin hakemassa, opin jotain itsestäni ja inspiroiduin. Näytteenottaja ei tehnyt mitään väärin. Hänhän suorastaan edustaa hoitajan arkkityyppiä, sellaista kuin esimerkiksi Yksi lensi yli käenpesän hoitaja Ratched. Voihan olla, että minussakin on ripaus Jack Nicholsonin esittämää Randie P. McMurphya.  Mikä ihaninta, kaikki hoitajat ovat kollegoitani. Toivotaan, että koevastaus jää negatiiviseksi.

Tekstin laatimisessa on käytetty kirjojen Ajattele kuin munkki - kehitä mieltäsi ja saavuta sisäinen rauha, sekä Ratkaisu: ajattele toisin, oppeja. Olen vielä pikkumainen, mutta jo matkalla täydelliseen tyyneyteen ja hyväksyvään läsnäoloon.

Ei parasta ennen, vaan 7 vuoden jälkeen

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Atena 2013. 550 s.

 

En olisi saanut seitsemän vuotta sitten Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjan ilmestyessä sen lukemisesta niin paljoa irti kuin nyt sain. En olisi välttämättä ymmärtänyt sitä yhtä hyvin kuin nyt ainakin kuvittelen ymmärtäväni. Yliarvostettua tuo ymmärtäminen, ihan sivumainintana, tärkeämpäähän on kokeminen. No, en olisi kokenutkaan sitä vuonna 2013, kuin sen nyt koin, jankutan.

Tykkään ajatella, että lukemani kirjat jatkavat toisiaan. Edellinen kirja vaikuttaa seuraavaan lukukokemukseen, jos kirjavalintaankin ja niin poispäin. On sattumaa, että ennen Sielut kulkevat sateessa romaania luin Lovecraft-asiantuntija Lauri Lattun toimittaman, suomentaman ja kommentoiman novellikokoelman H. P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (Nysalor 2020). Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Keijo Kettunen ehdotti minulle tuota teosta arvioitavaksi RK.n seuraavaan numeroon, tämä siitä syystä, koska lehden edelliseen numeroon laadin kritiikin Jokke Saharisen esikoisromaanista Sielunveljet (Nysalor 2020), joka nojaa todella voimakkaasti Lovecraftin luomuksiin. Lattun kirjaa varten sain mahdollisuuden hankkia pohjia teoksen julkaisutilaisuudesta kulttuurikeskus Siihtalasta, jossa Lattu piti esitelmän Lovecraftista ihmisenä ja kirjailijana, sekä tämän tuotannosta ja elämästä.  Esitelmä oli osa Ghost of Cinemare -tapahtumaa.

Jääskeläisen kirja toimii hyvänä jatkona, nimittäin myös tuo jyväskyläläiskirjailija ja äidinkielenopettaja käyttää Lovecraftille tuttua kosmista kauhua, jossa ihminen on mitätön jonkin suuremman käsittämättömän voiman edessä. Olen myyty. Fiiliksissä. Toivottavasti en tokene tästä. Jos sama linja lukukokemuksissani jatkuu, löydän todellisen sieluni ja muutun syväläiseksi. Ymmärrätte tuon, kun luette eteenpäin.

No joo, siis Sielut kulkevat sateessa tarinan nelikymppinen sairaanhoitaja Judit on tympääntynyt elämäänsä ja tekee irtioton jättämällä miehensä ja muuttamalla Helsinkiin, jossa hän pääsee lapsuudenystävänsä Martan kautta kotisairaanhoitofirmaan nimeltä F-Remedium, jonka spesialiteettina on fyysisten tarpeiden lisäksi parantaa asiakkaiden sielunelämä. Siihen tarkoitukseen heillä on laite nimeltä Persinger. Yhdeksi Juditin paikoista lankeaa maailmankuulun ateistin Leo Moreaun koti. Haavanhoidon rinnalla Juditin tehtävä on saada selville, onko miehen lukaalissa merkkejä Jumalasta, että onko tuo ateisti toivoton tapaus. Judit oppii tuntemaan miestä, mutta myös kotihoitofirmaakin ja joutuu harkitsemaan suhtautumistaan molempiin. Yllätyksiä ja kaikenlaista inhaa on luvassa.

Kirjassa on hienoja jatkuvia teemoja, jotka herättävät kysymyksiä ja motivoivat jatkamaan sinällään muhkean teoksen lukemista. Kiinnostaa, mitä Persinger saa ihmisessä aikaiseksi. Toinen juttu, Juditilla on erikoinen kosketukseen voimakkaasti reagoiva arpi, jolla selvästikin on oma roolinsa kokonaisuudessa. Niin on myös Juditin lapsuudenystävän kahdeksanvuotiaalla pojalla Maurilla, jonka kummi Judit on. Poika sairastaa enneaikaiseen kuolemaan johtavaa neurologista sairautta ja on sattunut lukemaan Moreaun tuotantoa. Poika on vakuuttunut, ettei kuolemanjälkeistä elämää ole. Multiin vaan! Saako pojan ihannoima kummitäti pojan pään kääntymään? Mielenkiintoinen hahmo on myös Moreaun kirjastohuoneessa lukemiseen keskittynyt autistiselta vaikuttava nainen, Nomi. Nomillekin on oma lukunsa, näin sanaleikin keinoin sanottuna. Kirjan Lovecraft viitteet jätän erittelemättä. Sanon vain, että niitä on ja ne toimivat. Tapahtumien edetessä vastaan tulee muutama herkullinen bodyhorror-pätkä, jotka haluaisin kovasti mielelläni nähdä valkokankaalla. Materiaali sopisi jonkin japanilaisohjaajan käsiteltäväksi, vaikka Hideu Nakatalle, joka tunnetaan ainakin Ringusta. Ja jos se tavallinen kiertokulku jatkuisi, amerikkalaiset tekisivät siitä oman versionsa. Loppu olisi historiaa.

Jos joku miettii, että miten se muka niin sattumalta valitsi tän kirjan luettavakseen, voin sanoa, että kimmokkeen sain Jääskeläisen viimeisimmästä kirjasta Väärän kissan päivä, jonka luin sen ilmestymisvuonna 2017. Siihenkin sisältyy sattumaa. Netissä oli jokin kisa, jossa piti arvata muistaakseni, että montako kertaa sana kissa esiintyy kirjassa. Arvasin nappiin ja voitin kirjan. Kirja vastasi lukumakuani. Tykkään toden ja kuvitellun, unen ja harhan, terveen ja sairaan rajapintojen ylittämisestä, yliluonnollisen kanssa flirttailusta, mysteereistä ja selittämättömistä tapahtumista. Todellinen sieluna alkaa erottua, huomaan. Onko dekkaristin pinnan alla jotain vieläkin pimeämpää?

Kirjaston kirja oli tämä.