Kaksoismurhaaja avoimena

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

(De kallar mig solvallamördaren, 2018)

Suom. Juhamatti Lähdesmäki. Crime Time 2019. 320 s. pokkari

Tuntuu olevan tuo Tukholma oikea rikoshautomo. Otetaan suomalainen poika, mieluiten yksinhuoltajaperheestä ja tutustutetaan hänet kolttosia keksivään ja jännityksenkipeään (onko muunlaisia?) poikaporukkaan. Sekoitetaan joukkoon perheväkivaltaa, ulkopuolisuuden tunnetta, syrjintää (finnjävlar!) ja ripotellaan mausteeksi keskushermostoa stimuloivia aineita, niin soppa alkaa olla valmis. Janne Ranisen elämäkerran Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi lisäksi luin vasta vähän aikaa sitten Arvokuljetusryöstäjä Matti Sarénin mafiaelämä -kirjan ja tunnistin näiden kahden miehen kohtaloista samoja piirteitä. Yleistänkö? Ei kaikki ja niin poispäin, mikä sekin on totta, mutta silti taustoissa on paljon samaa.  Onneksi en ole kriminologi.

Toisin kuin Matti Sarén, Janne Raninen syyllistyi rikoksista pahimpaan ja oli vähintäänkin osallisena toiseen. Teot olivat harkittuja. En sano vakaasti harkittuja, koska molemmilla kerroilla vaikuttimina oli ulkopuolisia tekijöitä, stimulantteja, manipulointia, jopa huijauksen makua, vaikka Raninen sanookin tehneensä lopullisen päätöksen itse ja ensimmäisessä tapauksessa selvinpäin. Ensimmäisen murhan kohde oli pahamainen jugomafia Dragan ”Jokso” Joksović, jonka Janne ampui kylmästi Solvallan raviradalla pelijonossa vuonna 1998. Toinen murhista tapahtui 15 vuotta sitten Vuosaaressa yksityisasunnossa ja tuli myöhemmin ajankohtaiseksi ex-huumepoliisi Raimo Aarnion alamaailman yhteyksien kautta. Ruotsinturkkilainen Jannen lapsuudenkaveri Volkan Ünsal pääsi hengestään saman naisen asunnossa, joka myöhemmin paljasti tulenarkaa tietoa Aarnion tapauksen tutkijoille. Janne oli yhtenä joukossa, eikä halua vähätellä rooliaan, vaikkei kirjan kertoman mukaan ollut antamassa varsinaista kuoliniskua. Kuka on pässi, kuka naru ja kenen pussista on heinät maksettu? Kenelle kilikellot soivat? Aiheellisia kysymyksiä, nimittäin Ranisen kirjan ruotsinkielisestä painoksesta päätyi 15 sivua poliisin esitutkintamateriaaliksi. Oijoi, säger jag!

Muutos, jonka Raninen on vuosien varrella käynyt läpi kuulostaa sadulta. Tätä nykyä hän toki istuu edelleen Sörkassa, mutta on kouluttautunut ja jatko-opiskelee tavoitteenaan restonomin tutkinto. Vankeuden aikana hän on tullut isäksi ja tajunnut, että monessa tapauksessa vanhempaakin enemmän rangaistuksesta kärsii lapsi. Sitä Raninen ei ole jäänyt pelkästään harmittelemaan, vaan on kirjoittanut aiheesta kirjan Isänä vankilassa – Vanhemmuus vankilassa ja sen vaikutus lapsiin (Mediapinta 2013). Lisäksi hän on perustajajäsen ja puheenjohtaja hyväntekeväisyysjärjestö Voikukkalapset ry:ssä. Poistumisluvillaan hän kiertää seminaareissa, kouluissa ja vastaavissa kohteissa kertomassa elämänmuutoksen mahdollisuuksista. Kirja jättää pohdittavaa. Pahuus ja hyvyys, miten vaikeaa niitä onkaan määritellä. Samoin on totuuden ja luottamuksen kanssa. Molemmat ovat rikollisessa maailmassa vähintäänkin koetuksella. Enkä tiedä voiko tätä rajata pelkästään rikolliseen maailmaan.

Kirja oli ilo lukea. Jos nyt heittäydyn oikein vertauskuvalliseksi, sen sanomaa voisi verrata sitten vaikka voikukkaan. Se puskee esiin vaikka asfaltinraosta. Hyvä voittaa.

Mitä on olla muistisairaan lähimmäinen?

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Teos 2013. 289 s.

Helsinkiläisen toimittaja, kirjoittaja, tietokirjailija Hanna Jensenin kuusi vuotta sitten ilmestynyt teos 940 päivää isäni muistina on säilyttänyt ajankohtaisuutensa, ellei jopa muuttunut tätä nykyä ajankohtaisemmaksi. Ihmisten keskimääräinen elinikä sen kun pitenee. Totta kai se vaikuttaa muistiongelmaistenkin määrään, vaikka on heitä työikäisissäkin. Valtaosa, eli seitsemänkymmentä prosenttia varsinaisiin muistisairauksiin sairastuneista saa Alzheimer diagnoosin. Vuonna 2009 Hanna Jensenin isä oli yksi heistä. Melkein samaan aikaan, kun Jensen joutui ottamaan vastuuta isänsä arjen sujuvuudesta, alkoi hän kirjata huomioitaan ylös ja kerätä materiaalia kirjaan. Melkoinen suoritus! Oheistuotteena hänen oli selvitettävä, kuinka suomalainen terveydenhoito huolehtii muistisairaista ja heidän lähimmäisistään. Pahiksen rooli oli tarjolla. Apuja ei virallisilta tahoilta ollut helpolla saatavilla.

Tarinalla ei ole onnellista loppua. Tai on ja ei. Isän sairastumisen jälkeen kirjan kirjoittaja sai mahdollisuuden tutustua häneen uudella tavalla ja löytää isän muuttuneesta käytöksestä paljon hyvääkin. Kaikki turha oli poissa. Yhdessä vietetyn ajan, muistojen ja huolenpidon päätteeksi hän koki jopa onnen hetkiä. Niin varmasti isäkin. Tytär ehti keskustella isän kanssa kuolemasta ja tehdä surutyötä. Luopumisen hetkellä hän pystyi sanomaan isän eläneen hyvän elämän.

Itse en ole päässyt, tai joutunut kokemaan vastaavaa hidasta luopumista. Omaa isääni morjestin neljäntoista vanhana, kun hän viimeisen kerran sulki kotimme oven takanaan, eikä koskaan enää palannut. Siinä se. Muuten kyllä tapaan Hannan isän kanssa vastaavien ongelmien kanssa painivia joka ikinen työvuoro. Jok’ikinen! Tai eivät he asian kanssa paini. Niin kuin kirjan esipuheessa sanotaan, muistisairaat käyttäytyvät epäloogisesti vain meidän terveiden näkökulmasta. Enemmän he painivat kanssaihmisten asettamien vaatimusten kanssa. Muistista tivaaminen on vain jossain vaiheessa ymmärrettävä lopettaa. Sitä paitsi, minkään ihmisryhmän tuntemuksia ei voi yleistää, vaikka säännönmukaisuuksia voi löytyäkin. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan.

Kirjan lukeminen kasvatti ja avasi silmiä. Kirjailija esittelee kirjassaan amerikkalaisen sosiaaliterapeutti Naomi Feilin kehittelemän validaatiotekniikan, josta on apua toimittaessa muistisairaan kanssa. Jätetään puutteiden osoittelu ja keskitytään vahvuuksiin, näin lyhyesti ja yksinkertaistaen sanottuna. Suomessa menetelmänippu on saanut tamperelaisen kasvatustieteiden maisteri, validaatiotekniikan opettaja Satu Sipolan toimesta nimen TunteVa. Menetelmän teesit, kuten monia muitakin hyödyllisiä linkkejä löytyy kirjan sivuilta. Linkit ovat tosin kuusi vuotta vanhoja, mutta edelleen monesta kohtaa päteviä.

Nyt kun mietin, olen itse toteuttanut validaatiomenetelmää vaistonvaraisesti, tai sitten se johtuu perusluonteestani (ei mennä siihen tämän tarkemmin). Kerron kuitenkin maanläheisen esimerkin, anteeksi jo etukäteen. Päivystyspoliklinikan seurantahuoneessa odotti lääkärin tutkimuksia vanhempi mies, jonka diagnoosilistalta löytyi myös Alzheimer. Kiireisenä päivänä odotusajat tuppaavat venyä ja mitä kauemmin ihmiset viettävät aikaa päivystyksessä, sitä enemmän perustarpeet alkavat korostua, vaikka nyt virtsaamisen tarve, joka voi akutisoitua hetkessä. Ei auta, vaikka vähän aikaisemmin siitä olisi tiedusteltu, tarpeen ilmaisu ei välttämättä onnistu sanoin. Esimerkkitapauksessani olin myöhässä. Tapasin miehen toimittamassa tarpeitaan pesualtaalla. Kollegani kauhisteli tilannetta ja oli torua tekoa. Toruakin. Annoin miehen toimittaa tarpeensa loppuun ja totesin, että miehen pitää tehdä mitä miehen pitää. Mieluummin lavuaari kuin lattia, muusta puhumattakaan. Saattelin huojentuneen asiakkaan takaisin petipaikalle ja soitin laitoshuoltajan puhdistamaan altaan. Ensi kerralla yritän olla sitten nopeampi. Tällaista ei saisi tapahtua, tiedän. Tietääkö johto? Tai kuntapoliitikot? Tai eduskunta ja hallitus? Tätä kirjoittaessa ovat yt-neuvottelut käynnissä useammassakin sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiossa. Rahat loppu.

Öölanti-sarjan aloitus

Johan Theorin: Hämärän hetki

(Skumtimmen, 2007)

Suom. Outi Menna. Tammi 2008. 429 s.

Voi sentään, onko siitä jo kuusi vuotta, kun arvioin Johan Theorinin teoksen Sankta Psykon kasvatit Ruumiin kulttuuri -lehteen 4/2013? Niin se aika rientää. Silloin kirjoitin, että tuo Theorinin kirja ei jätä rauhaan ennen viimeistä sivua, jos sen jälkeenkään. Ei jättänyt rauhaan kirjailijakaan. Silti kesti näin kauan ottaa käsiin ruotsalaiskirjailijan seuraava tuotos, tosin aikajärjestyksessä niistä ensimmäinen, eli esikoisteos Hämärän hetki. Lopullinen sykäys tuli Facebookin Dekkariryhmästä, jossa joku keksi pyytää kirjasuosituksia kauhuvivahteisista jännäreistä. Kiitokset sinne.

Hämärän hetkessä käsitellään 70-luvun alussa tapahtunutta Jens-pojan katoamista, sekä legendaa Pohjois-Öölannin nummilla vaeltavasta, jo aikaisemmin kuolleesta murhamiehestä Nils Kantista. Pojan ja miehen tiet vaikuttavat kohtaavan Jensin katoamisiltana, kun Kant ilmestyy usvan keskeltä karkulaisen eteen. Tässä vaiheessa vain lukijat tietävät tästä, niin ainakin alkuun annetaan ymmärtää. Pojan äiti Julia ei luonnollisestikaan pääse täysin yli pojan kohtalosta ja on joutunut painimaan elämänhallintansa kanssa nykyhetkeen saakka. Kun Julian isä, Jensin ukki Gerlof, ottaa tyttäreen yhteyttä ja kertoo jotain uutta paljastuneen liittyen pojan katoamiseen, on Julian palattava alkuelämänsä karuihin, mutta toisaalta kaihoisan kauniisiin Öölannin maisemiin. Joku tuntematon on lähettänyt Gerlofille kirjekuoressa Jensin sandaalin. Samoissa jalkineissa poika lähti parikymmentä vuotta aikaisemmin viimeiselle reissulleen. Isän ja tyttären tutkimuksista ei seuraa mitään hyvää, ellei heidän lähentymistään lasketa. Silti Julia ei voi jättää saarta, ennen kuin katoamisillan tapahtumat ja pojan kohtalo on saatu selville.

Theorin voitti kirjalla Ruotsin dekkariakatemian vuoden 2007 paras esikoinen palkinnon ja epäilemättä ansaitsi sen. Jo esikoisesta on tunnistettavissa flirttailu kauhuefektien kanssa, muttei ehkä siinä mittakaavassa kuin mitä odotin. Tilaa Theorin on antanut sitäkin enemmän ihmissuhdekuvaukselle, kuinka lapsen katoaminen, vanheneminen, luopuminen ja terveyden menettäminen vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Isossa roolissa on myös moni-ilmeinen tapahtumaympäristö, kaivosalueet, meren läheisyys, autioituvat kylät ja loputtomat nummet – alvarit, niin kuin ”laakeita aakeita” romaanissa kutsutaan. Tarpeellisen lisän ja sopivaa vaihtelua kerrontaan tuo pistäytymisen Nils Kantin seurassa. Aikatasoja taitaa olla kolme. Miehen toiminnassa, aina lapsuudesta lähtien on tunnistettavissa psykopaattisia piirteitä.

Vaikka romaani onkin ansioitunut ja mieluisa lukukokemus, ei sitä voi joiltain osin olla kritisoimatta. Monessa kohtaa panin merkille kirjailijan mieltymyksen ja suoranaisen innostuksen Öölannin rahtilaivahistoriaan. Ei sytyttänyt. Ei liittynyt riittävästi pääongelmaan. Kill the darlings on jo kulunut käsite vähänkin kirjoittamisen kanssa tekemisiin joutuneiden ympyröissä. Toisessa kohtaa Theorinilla on jäänyt taustatyö taas vajaaksi. Tiedän, että nipotan kun sanon, että jos solisluu murtuu, ei kävely kyynärsauvoilla onnistu millään muotoa. Tämä voi kuulostaa pikkujutulta ja kosmeettiselta haitalta, mutta se nyt vain on niin, että asiavirheet rikkovat toden illuusion. Et olekaan enää mukana tarinassa, vaan huomaat makaavasi kirja kädessä sohvan nurkassa. Tunnelma pilalla. Toisaalta olen huojentunut. Kovatkin nimet kirjailijoina ovat vain ihmisiä.

Resepti menestyskirjailijaksi

Olen melko varma, että 2018 keväällä tapasin tontun. Se tapahtui keskussairaalassa kipsaushuoneessa. Ennen tuota tapausta olin vähän aikaisemmin lukenut Antti Leikaksen romaanin Tonttu – matka pimeyteen. Kirjassa on idea, jonka mukaan tontut ovat jalkojensa kautta yhteydessä maaperään ja rihmastoon. Jos niiltä katkaistaan jalat, ne kuolevat. Kipsaushuoneeseen tuli vanha mies, diabeetikko, jonka jalkapohjassa oli haavauma. Pahimmassa tapauksessa tuon kaltainen haavauma voi koitua jalan kohtaloksi, ellei sitä kevennetä. Tehtäväni oli valmistaa miehelle kevennyskenkä. Haavaan ei saanut kohdistua rasitusta.

Hommaan menee tunnista puoleentoista, joten aikaa jäi keskustelulle. Hyvin nopeasti minulle selvisi, että sitä oli luvassa, paljon, eikä se rajoittunut kipsaukseen ja jalanhoitoon. Mies kertoi jo aikuisista hyvin kouluttautuneista lapsistaan ja oli minun suhteeni utelias, kuinka olin päätynyt tehtävääni ja millaisella koulutuksella. Vähättelin itseäni, kipsariksi pääsee lähihoitajan papereilla ja ne vastaavat edesmennyttä lääkintävahtimestarin koulutusta. Vastavuoroisesti halusin tietää mitä mies oli tehnyt työkseen. Hän kieltäytyi vastaamasta. Sanoi, ettei sillä enää ollut merkitystä. Puhekielestä ja käytöksestä tein omat päätelmäni. Vähintäänkin mies oli piiloviisas.

Katso ympärillesi

Halusin jotenkin nokittaa ja sanoin, ettei työ ole minulle kaikki, kirjoitan vapaa-ajalla ja olen julkaissutkin. Mies innostui ja halusi tietää enemmän. Millaista kirjallisuutta, onko palkintoja ja menestystä? Kahteen viimeiseen kysymykseen jouduin vastaamaan kielteisesti ja sanoin, että olen asian kanssa ok. Ymmärrän realiteetit. On luultavaa, etten koskaan tule yltämään isoimpiin otsikoihin, megamyyntiin ja palkinnoille. Ne menevät akateemisesti koulutetuille. Olen antanut heille liikaa etumatkaa. On myöhäistä. Puheitteni jälkeen mies lähes suuttui, ainakin kovensi ääntään ja sanoi, etten saa puhua noin. Hän käski katsoa ympärilleni, millaisen runsauden keskellä työskentelen. Sairaalassa. Kosketuksissa aitoon elämään. Miten minä voin sanoa antaneeni etumatkaa? Sehän voisi olla pikemminkin toisinpäin. Luentosali vs. sairaala.

Tavallaan mies oli oikeassa. Ainakin hän jätti ajateltavaa, enkä ole päässyt tuosta kohtaamisesta eroon tänäkään päivänä. Halusin selvittää, millainen koulutus myydyimpien kirjojen kirjoittajilla on. Myyntilukujahan taidetaan pitää menestyksen mittana, siis palkintojen lisäksi. Niinpä hain eniten ostetuiden suomalaisten kirjailijoiden listoja kuluvalta vuodelta, kaikki, jotka ovat vähintään käväisseet top kympissä ja stalkkasin heidän koulutustaustansa. Listaan ne alle miten sattuu. Mietitään sitten asiaa uudelleen.

Enni Mustonen (Kirsi Manninen): filosofian tohtori
Outi Pakkanen: ekonomi

Heidi Köngäs: valtiotiedettä, toimittaja

Sofi Oksanen: kirjallisuustiedettä, kirjoittamista, dramaturgiaa

Karoliina Korhonen: opiskelee mediatuottajaksi

Sirpa Kähkönen: kirjallisuustiedettä ja historiaa

Reijo Mäki: kauppatieteiden maisteri
Johanna Venho: filosofian maisteri
Seppo Jokinen: Tampereen klassinen lyseo jäi kesken, lähti Australiaan!
Anneli Kivelä (Anne Seppälä): yo tiedotusoppia ja kirjallisuutta
Eeva Kilpi: filosofian kandidaatti
Kristiina Vuori: yo markkinointimerkonomi
Minna Rytisalo: äikän ope
Joel Haahtela: lääketieteen lisensiaatti
Karoliina Korhonen:  opiskelee mediatuottajaksi
Miki Liukkonen: lukio
Sami Makkonen: kuvataiteilija Tarton yliopistosta
Tuomas Kyrö: lukio, yliopisto kesken
Laura Lindstedt: filosofian maisteri
Eva Frantz: toimittaja
Pertti Jarla: kuvataide- ja animaatiokursseja
Suvi Ahola: filosofian tohtori
Pirjo Tuominen: ekonomi
Olli Jalonen: yhteiskuntatieteiden lisensiaatti
Niina Mero: väitöskirjatutkija
Ilkka Remes: kauppatieteiden maisteri
Kjell Westö: toimittaja
Juha Hurme: biologiaa
Eppu Nuotio: teatterikoulu?
Leena Lehtolainen: filosofian lisensiaatti
Antti Tuuri: diplomi-insinööri
Katja Kallio: filosofian maisteri

(Lähteet: kirjakauppaliitto.fi, Wikipedia, kustantajien kotisivut)

No niin, mitäs sanotte? Toki joukossa on muutama piristävä poikkeus, tai musta lammas, kuinka asia vain halutaan esittää, mutta pääasiassa top kymppi kirjailijoilla on yliopistotutkinto, tai vähintäänkin opintoja siellä. Entä tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat? Monika Fagerholm on humanististen tieteiden kandidaatti vuodelta 1987. JP Koskinen on filosofian maisteri matikasta ja vieläpä myöhemmin kirjoittamisen saralta. Hanna-Riikka Kuisma valmistui kuvataiteilijaksi Lahden taideinstituutista vuonna 2001.  Mikko Rimmisen koulutusta ei pikahaulla löytynyt. Mies kuitenkin on toiminut kustannustoimittajana ja opettajana Kriittisessä korkeakoulussa, joten näistä voi päätellä jo jotain. Pajtim Statovci on filosofian maisteri ja ymmärtääkseni tohtoriopinnotkin ovat hyvässä vaiheessa. Ja vielä Johanna Venho, hän on filosofian maisteri. Korjatkaa toki, jos jollain on näistä parempaa tietoa.

Perslihaksia

On kiistatonta, että akateemisesta koulutuksesta on suuresti hyötyä luotaessa kaunokirjallisuutta. Mikä siinä sitten on? Onko tuolla joukolla yksinkertaisesti tiiviimpi harmaa aine aivoissa, vai valmistaako opintojen sisältö luovaan kirjoittamiseen? Arvioisin, ettei tässäkään asiassa ole yhtä selittävää tekijää. Tärkeimpänä pitäisin tottumusta antautua pitkäaikaiseen projektiin, mitä romaanin mittaisen teoksen naputtelu vaatii, siinä missä opiskelukin. Perslihaksia siis! Toinen seikka on kirjoittamisen luonne. On osattava ottaa selvää siitä mistä kirjoittaa, itselleen vieraistakin elämänalueista, tutkia. Ja tutkimistahan se akateeminen maailma taitaa mitä enimmissä määrin olla. Okei, meikäläinen osaa melko vakuuttavasti kertoa sairaalamaailmasta ja punoa rikosjuonta, mutta osaanko, tai onko mulla kanttia ja keinoja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle? Tai uskoa. Onko lapsuudenkodissani valettu usko omiin kykyihin, kannustettu, ymmärretty ja tuettu, suotu mahdollisuus? Asioilla on tapana periytyä. Vanhempani olivat hoitoalalla. Isä oli dekkarihullu. Keitoksen lopputuote on tietenkin sairaaladekkaristi.

Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen

Opiskelu on tutkimisen lisäksi lukemista ja kirjoittamista, kielen käsittelyä ja olisihan se nyt suorastaan outoa, jos kaikkien niiden vuosien jälkeen ei sana taittuisi. Vilkas mielikuvitus on hyvä juttu ja elämänkokemukset, mutta jos niitä ei osaa muotoilla sanoiksi, ne jäävät pelkiksi elämänkokemuksiksi ja päiväuniksi. Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen. Opiskelu rocks! Muut, älkää unta nähkö. Tai nähkää! Nähkää ja kirjoittakaa! Miltä se nyt näyttäisi, jos hiihtokisoihinkin osallistuisi vain ranking kolmoset? Jollain yleisössä (lue: lukijalla) saattaa olla kannustuslakana varattuna viimeisellekin maaliintulijalle.

Ai niin muuten, tietojeni mukaan se tontun jalka parani.

Kauhua opiskelija-asuntolassa

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena 2014. 287 s.

Mia Vänskän teosten kohdalla tein jotain, mitä en ole koskaan tehnyt yhdenkään suomalaisen, tai ulkomaisen kirjailijan kohdalla. Sensaatio! Luin koko tuotannon melko lailla ripeään tahtiin ja lähes samaan putkeen. Tämä mahdollisti tekemään vertailevaa tutkimusta, tai ainakin havaintoja teosten kesken. On selvää, että Mia Vänskä osaa ja taitaa kauhugenren, mutta myös joidenkin elementtien kohdalla toistaa itseään. Niin on sanottu Stephen Kingistäkin, joten eipä syytä huoleen. Vänskän toisto tulee henkilöhahmoista, heidän välisistä ihmissuhdekuvioista, sekä rakenteesta. Sama sapluuna, vaikka ympäristö muuttuukin. Varmasti siinä on yksi syy, minkä vuoksi hänen tuotantonsa kolmannen mallikappaleen ja toistaiseksi viimeisimmän lukeminen takkusi.

Valkoisessa aurassa Iina aloittaa vieraalla paikkakunnalla sairaanhoidon opinnot. Hän majoittuu opiskelija-asuntolaan ja aistii lähes välittömästi sen ylimmässä seitsemännessä kerroksessa jonkun, tai jonkin ylimääräisen läsnäolon. Taas kuvioissa on vanha lapsuudenystävä, tällä kertaa Linda. Hänen ja Lindan yhteisestä menneisyydestä löytyy joitain käsittelemättömiä menetyksiä, jotka Iinan on vielä tarinan aikana kohdattava. Kotikonnuille jäi poikakaveri Jarno, jonka kanssa tulee kränää välimatkasta. Suhde kariutuu. Tilalle tulee lääketieteenopiskelija ja opettajansijainen Aleksi. Sitten on vielä muita opiskelijoita omine erityispiirteineen ja suhdekuvioineen. Kaikkein rankimmat suhdekuviot ovat Elisellä, seitsemännessä kerroksessa tapetulla tytöllä. Veriteko on tapahtunut jo aikaisemmin. Elise on edelleen läsnä. Erityisherkkänä ja ylimaallisilla kyvyillä siunattu (tai kirottu) Iina aistii tämän. Ja kun Elise käy hänelle koko ajan vain todellisemmaksi, ei siitä voi seurata kuin reaalimaailman ja tuonpuoleisen välinen rajakahina. Oma lukunsa on surmatyön takana oleva henkilö x, joka on edelleen vapaalla jalalla, sekä Elisen muu lähipiiri omine motiiveineen. Enempää en paljasta. Sen sanon, että uhreitta ei selvitä. Onnellinen loppu on vähintäänkin uhattuna.

Etäisiä yhtymäkohtia löysin ilman etsimistä jo aikaisemmin mainitun Stephen Kingin teokseen Vihreä maili, kirjan kuolemantuomittuun vankiin John Coffeyhin, jolla on parantajan kykyjä, sekä saman kirjailijan tuoreempaan romaanin Mersumies -trilogian kolmanteen kirjaan, eli Viimeiseen vartioon. Siinähän lääkeainekokeiden buustaama Brady Hardsfield omaa kyvyn siirtyä lainakroppaan. Sivumainintana lämmin lukusuositus Vihreästä mailista. Luin sen kolmen pokkarin sarjana joskus pentuna. Kirjana ihan huippu ja elokuvanakin todella katsomisen arvoinen! Mitä yhtymäkohtiin tulee, aiheita kierrätetään kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Kauhukirjallisuus ei tee tässä poikkeusta. Liekö King syöttänyt Valkoisen auran googlekääntäjään, koska Viimeinen vartio ilmestyi Vänskän kirjaa neljä vuotta myöhemmin? Kunhan vitsailen ja vielä huonosti. Kolmesta Vänskän kirjasta paras oli Musta kuu. Koska se on.

Ammattirikollisen elämäkerta

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sarénin mafiaelämä

Crime Time 2019. 227 s.

Joskus aikaisemmin tiedustelin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä mielipidettä true crime -kirjallisuuteen ja olisin mielelläni ottanut vastaan jopa lukusuosituksia. Tiesin kyllä, että tuo kirjallisuuden laji jakaa mielipiteet. Toiset näkevät lajin tuotoksissa opetuksellisen ulottuvuuden, kun taas monien mielestä niissä mahtaillaan ja ne ovat omiaan lisäämään pahojen poikien ja tyttöjen fanitusta – houkuttelee jopa pahantekoon. Mielenkiintoisinta on, ettei kukaan vastannut minulle. Aihe voi olla kuuma peruna. Paljastaessaan mieltymyksensä, tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään. Keskustelunaloitukseni saattoi olla liian neutraali. Olisi jyrkemmin pitänyt valita oma puoli. Helpompi peesata, tai kyseenalaistaa. Mitä tuohon mahtailua vai hyvä opetus kysymyksenasetteluun tulee, niin vastaan tylsästi: sekä että. Sama asia voi olla yhtä aikaa sekä hyvä, että paha.

Matti Sarénin elämänvaiheisiin minut johdatteli Varkaudessa järjestetty Dekkarit-Festivaali, jossa sain henkilökohtaisesti tavata hänet, sekä kirjan toimittaneen rikoskirjailija Harri Nykäsen. Oli mielenkiintoista seurata heidän haastattelua, sekä keskustelua, johon he osallistuivat yhdessä poliisitaustaisen kansanedustajakirjailija Marko Kilven ja Tukholman yliopiston rikospsykologian tohtori Angela Aholan kanssa. Aiheena oli profilointi. Ahola on muistaakseni toisen polven ruotsinsuomalainen ja ehtinyt jo jonkin verran unohtaa sanastoamme. Tässä hänelle toimi oivallisena apuna kuusivuotiaana Tukholmaan äitinsä kanssa muuttanut Matti Sarén. Viehättävä asetelma, ex-gangsteri tulkkaa tohtoria. Siistiä!

Itse kirjaan. Yksinkertaisimmillaan kuvaisin Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sarénin mafiaelämä teosta vaikeuksien kautta voittoon tarinana. Paha tekee parannuksen. Vähän niin kuin Kaunottaressa ja hirviössä, paitsi etten nähnyt Nykäsessä kaunotarta, jos en sen enempää Sarénissa hirviötäkään. Ennen lopullista parannusta minäkertoja Matti Sarén kertoo lapsuudestaan, ulkopuolisuuden tuntemuksista, kaveripiiristään ja valinnoista, vääristä sellaisista. Kerronnan painopiste pysyy pääasiassa viimeksi mainitussa. Valinnoille löytyy selittäviä tekijöitä. Lavea tie johti suorastaan sadunhohteiselle rikollisuralle, mafiapiireihin, yltäkylläisyyteen ja jetset -elämään, josta Sarén ei kuitenkaan saanut elämälleen todellista sisältöä. Organisoijana hän oli kurinalainen, järjestelmällinen ja toteutuksessa päättäväinen, joka oli paras tapa välttää tarpeeton väkivalta. Ulkopuolisia ei saanut vahingoittaa. Hän ja hänen monikansallinen porukkansa erikoistui arvokuljetusryöstöihin. Muuna aikana hän oli kuin kuka vain menestyvä bisnesmies, hyvä naapuri ja puoliso.

Kirjaa lukiessa sokeutui. Jossain vaiheessa ei enää ymmärtänyt lukevansa todellisia oikean elämän tapahtumia. Joutui jopa nauramaan. Sarén sanookin, että jos elämänvaiheita lähdettäisiin muokkaamaan elokuvan muotoon, siitä ei tulisi draama, vaan mieluummin satiiria. Rikollisen elämäkerraksi tapahtumat ovat uniikkeja. Eniten jäin miettimään omistuskirjoitusta. Mikalle Matilta. Kiitos kun kuuntelit. Onko tosiaan niin, että joidenkin meistä on ensin tehtävä elämänura ammattirikollisena ennen kuin saa puheenvuoron? Olisikohan tätä kirjaa koskaan kirjoitettu, jos pienenä lapsena isänsä menettänyttä suomalaista maahanmuuttajapoikaa olisi kuunneltu vähän aikaisemmin? Tietenkään lähtökohdilla ei voi yksistään selittää tekoja, mutta jostainhan on aloitettava. Onneksi en ole kriminologi, tai kasvatuksen ammattilainen.

Yliluonnollisia kokemuksia lapsuuden kotitalossa

Mia Vänskä: Saattaja

Atena 2011. 308 s.

 

Vänskää voisi lukea jatkossakin, totesin juhannuksen alla julkaisemani kirjaesittelyn päätteeksi. Olin lukenut Mia Vänskän vuonna 2012 ilmestyneen Mustan kuun. Ja tässä sitä ollaan, terveisiä taas kirjastosta, josta etsin kirjailijan esikoisteoksen Saattaja.

Parisuhdekriisin äärellä ollaan nytkin. Liljan mies Jokke hyppää vieraissa. Lilja nostaa kenkää, eli muuttaa kotimaisemiin ja entiseen lapsuudenkotiinsa. Vanha rintamamiestalo on ehtinyt olla ennen tuota jo hetken aikaa vieraan omistuksessa. Syy, miksi edellinen omistaja muutti pois jää epäselväksi. Ennättivät remontoidakin. Paikallisuutisten tiedottamisesta päävastuu on Liljan lapsuudentutulla Kristiinalla. Kristiina yrittää rajata itsensä otsikoiden ulkopuolelle, mikä ei tarkkasilmäiseltä Liljalta jää huomaamatta. Kristiinan mies Lasse juo ja hakkaa vaimoaan. Murheita riittäisi siis ilman kummitteluakin, paitsi ei. Koska genre on kauhu, sitä on myös luvassa. Liljan kotipihan tuntumassa on tapahtunut kuolemantapauksia, mikä ei itsessään vielä viittaa paranormaalin puolelle, ennen kuin itse talossa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä. Valot välkkyvät, ullakolla rasahtelee, unet varoittelevat kellarista. Klassinen peilikohtaus suihkun jälkeen kuuluu asiaan.

Kaikki on toistaiseksi selitettävissä järjellä, jopa kellarista löytyvä kissa, sekä vesilätäkkö, joka pyrkii itsepintaisesti ilmestymään betonilattiaan aina vain takaisin. Lilja kutsuu paikalle työmiehen, mikä ei kannattaisi. Homma ei mene niin kuin Strömsössä, ellei sitten Strömsössäkin kummittele. Tarkemmin yksilöimättömiä tapahtumia (ei paljasteta liikaa) tulee tutkimaan suurin piirtein Liljan ikäinen, tummatukkainen, ruskeasilmäinen, treenattu, vanhempi konstaapeli Julius. Te tiedätte yhtälön, mitä miehen ilmestymisestä seuraa. Melkein tekisi mieli laittaa tähän silmänisku emoji. Mikään kiiltokuvapoika ei ole Juliuskaan. Miehen menneisyyttä varjostaa traagiset tapahtumat ja turvautuminen pulloon. Siitä Julius vannoo päässeensä jo eroon. Näissä yhteyksissä vannomisellakin tuppaa olemaan tietty enteilevä karma. No kuitenkin, jos maallisen puolen tutkimukset jäävät Juliuksen kontolle, lankeaa loput Liljan tehtäväksi, mikä johtuu äidin puolelta perimästä. Liljalla on ylimaallisia kykyjä, jotka taloon yhdistettynä kertautuvat monikertaisiksi. Arvuuttelu voidaan lopettaa. Kerronta siirtyy yliluonnollisen puolelle. Seuraa ryhdistäytyneitä miehiä (voi olla oikeastikin), eläviä, kuolleita, levottomia sieluja ja Liljan raskas tehtävä. Millainen, siitä teidän on itse luettava.

Rohkeasti Vänskä on kastanut varpaansa ja pulahtanut lopulta kokonaan kauhun vietäväksi. Vertaus sopii tarinan kellariin ja siihen lätäkköön. Arvostan. Mukana on tietysti myös pienen paikkakunnan henkilökemiaa, annos nostalgiaa, luopumisen käsittelyä ja ihmissuhteita. Niin ja rintamamiestaloissa on oikeastikin magiaa.

Järki ja tunne, viha ja rakkaus paiskaavat kättä

 

Minna Sadeniemi, Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen, Anna-Liisa Tsokkinen: Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville

Duodecim 2019. 318 s.

 

Kärsin tunnesäätelyvaikeuksista. Minulle tuottaa hankaluuksia ilmaista mielipiteitäni, ahdistun ja lopulta reagoin kohtuuttomasti. Olen taipuvainen jopa vihaan. Olen raivonnut pyöränsatulassa, autonratissa, koiraa ulkoiluttaessa, maalla, merellä ja ilmassa. Vetäydyn mielelläni syrjään ja pyrin välttelemään ihmiskontakteja. Joku, joka on sattunut olemaan tekemisissä edustusminäni kanssa, voi ihmetellä tuota paljastusta. ”Aina niin rauhallinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva”, on sanottu. Se ei ole koko totuus, ei kumpikaan kuvauksista. Meissä on monta puolta. Tieto siitä on hankala ymmärtää, koska lokerot ovat niin helppoja ja kivoja. Silti oli tarpeen tutustua kirjaan Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville pelkästään jo työni puolesta, jossa kohtaan ihmisiä päivittäin. Päivystyspoliklinikalla joudun toistuvasti vastaamaan ristiriitatilanteisiin, säätelemään käytöstäni, aistimaan tunnetiloja, olemaan vakuuttava, ymmärtäväinen ja ystävällinen. Tätä saa toteuttaa yhtä lailla kävijäkunnan, kuin työkavereidenkin kanssa. Aina se ei onnistu.

Lukemani oppaan opit perustuvat dialektisen käyttäytymisterapian periaatteisiin ja sen tarkoitus on vahvistaa tunnesäätely- ja ihmissuhdetaitoja. Dialektiikka, DKT, tarkoittaa tilannetta, jossa näennäisesti ristiriidassa olevat asiat ja tavoitteet voivat olla samassa tilassa yhtä aikaa. Vähän niin kuin minä ja minun työni! Dialektiikan käsite tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa keskustelua, tai keskustelu- ja väittelytaitoa. Suora lainaus: Dialektisen filosofian mukaan väitteen ja vastaväitteen kautta on mahdollista päästä uusiin oivalluksiin ja eriävien näkökulmien synteesiin.

 

Terapiamuotona DKT on alun perin amerikkalaisen psykologian professori Marsha Lineanin kehittämä ja siinä sovelletaan dialektisen filosofian lisäksi kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja hyväksyvää, tietoista läsnäoloa, eli sitä nykymuodikasta mindfulnessia, joka onkin omien tunnereaktioiden säätelyn perusta. Alun perin terapiamuotoa käytettiin itsetuhoisten ja epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien hoitona, mutta tätä nykyä sitä sovelletaan myös lievempiin tunnesäätelyvaikeuksiin, masennukseen, vihanhallintavaikeuksiin, syömishäiriöihin, alkoholi- ja huumeongelmiin, ADHD-oireisiin ja traumaoireiluun. Suomeen sitä ovat olleet tuomassa kirjan kirjoittajista Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen ja Anna-Liisa Tsokkinen. He ovatkin Suomen johtavia DKT-asiantuntijoita. Suomessa menetelmä on otettu ensimmäisenä käyttöön Jorvin sairaalassa.

 

Opinko kirjasta mitään? Ainakin huomasin, että monessa kohtaa olen jo toiminut Lineanin oppien mukaan. Väitän olevani taitava validoimaan ihmisten tunnetiloja. Validoinnilla tarkoitetaan tunnetilojen ja reaktioiden hyväksymistä. Jos nyt vaikka joku lääkärin vastaanottoa odottava potilas arvostelee laitoksen toimintaa, en tuomitse väitettä, vaan sanon ymmärtäväni sen. Tämä ei tarkoita, että lähtisin samaan kuoroon. Sen sijaan pahoittelin viivytyksiä ja kerron mistä ajan venyminen johtuu. Invalidointi on validoinnin vastakohta – ei saa itkeä, turha pelätä ja sitä rataa. Kuulostaa menneiden aikojen kasvatusmetodilta, tuo invalidointi.

 

Kirjan opeista ihastuin ajatukseen primaari- ja sekundaaritunteista. Jos alkuperäistä tunnetta ei tunnisteta, tilalle tulee sekundaaritunne. Tavallinen tilanne on pettymyksen muuntautuminen vihaksi. Samalla lailla kaikelle naureskelukin voi olla sekundaarireaktio. Siihenhän on sanontakin: ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Ennen kuin pistetään vihaksi ja avataan äänijänteitä, pettymys tulisi hyväksyä, sen syitä kannattaisi miettiä, kuten myös sitä, kuinka pettymyksen voisi jatkossa ehkäistä. Tooodella helpommin sanottu kuin tehty! Huomasin sen viimeksi toissa viikonloppuna ja tietenkin töissä. Vastoinkäymiset voi jättää noteeraamatta, muttei se ole fiksua. Sen sijaan ne kannattaa kohdata ja hyväksyä, jonka jälkeen soisi huomion suuntautuvan muualle, mahdollisesti ongelman ratkaisuun. Vaatii harjoitusta. Paljon.

 

Hyvä vinkki on myös tunteiden nimeäminen. Ääneen sanottuna ne yllättävästi laimenevat. Huomattu on. Pitäisi myös päästä eroon arvottamisesta ja tuomitsemisesta. Sen sijaan kannattaa kuvailla. Tästä omakohtaisena ja usein toistuvana esimerkkinä seuraava tilanne. Työpäivä ei ollut paska, vaan potilaita oli liikaa suhteessa henkilökuntaan ja työtehtävät jakautuivat epätasaisesti. Ja vielä yksi niksi, nimittäin merkityksen muuttaminen. Kun jokin asia ottaa toistuvasti päähän, mieti sille uusi merkitys. Jos nyt vaikka kaupan kassa tiuskii ja viskoo ostoksiani keräyslaariin, saatan luulla hänen olevan vihainen ruttuun liimaamastani kooditarrasta, tai sitten hän syystä tai toisesta yksinkertaisesti vain inhoaa minua. Tilanteessa helpottaa ajatella, että ehkäpä joku edellisistä asiakkaista on onnistunut myrkyttää kassan mielentilan antamalla palautetta jostain, johon työntekijä ei voi mitenkään vaikuttaa ja kirsikkana kakkuun kyseenalaistanut ammattitaidonkin. Voi olla, että yritän uuden ajattelutapani ansiosta suhtautua työntekijään suoranaisella lempeydellä.

 

Käyttäytymistiede ja psykologia kiinnostavat. Niitä voisi vaikka opiskella. Toistaiseksi olen vain tyytynyt lukemaan niistä (linkit). Jos tiedät hyviä lukusuosituksia, vinkkaa. Palautettakin saa antaa. En suutu ja jos suutunkin, myönnän sen.

Alice Miller: Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä (WSOY, 1984)

Alice Miller: Alussa oli kasvatus: Kätketty julmuus ja väkivallan juuret (WSOY, 1985) http://www.mikakahkonen.fi/?cat=152

Päivi Nurmi (toim.): Lapsen ja nuoren viha (PS-kustannus, 2013) http://www.mikakahkonen.fi/?cat=150

Joni Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet – Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinut harhaan (Talouspsykologia JKM Oy, 2012) http://www.mikakahkonen.fi/?cat=157

Joseph Burgo: Narsistit lähelläsi – Tunnista ja toimi oikein (Scanria 2018)

Vielä mukana, eli Undertaker maratonin kuoleman kilometrit

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Crime Time 2019. 347 s.

Undertaker maraton on ylittänyt puolivälin. Joitain irtiottoja on jo nähty, sekä ensimmäiset uupumiset. Silti kärkijoukko on pysytellyt suurin piirtein kasassa. Ennakkosuosikkien tekemisiä kyttäillään. Mielestäni maratonvertaus sopii Marko Kilven romaanisarjan arvioon osuvasti, nimittäin sarjan kolmonen, Kuolemanlaakso edustaa jo loppupuolen osuuksia. Käsitykseni perustuu Radio Rockin haastatteluun, jossa kirjailija tarkensi suunnitelmiaan sarjan jatkon suhteen. Haastattelun suhteen taas olen muistini varassa, se kun tuli joskus alkukesästä, joten korjatkaa jos muistelen väärin. Alun perinhän Kilpi kaavaili Jarmo Kivi -saagaa jopa kahdeksanosaiseksi. Nytkin hahmot jäävät toki elämään (paitsi kuka jää, kuka ei), mutta yhtenäinen tarina saavuttaa päätöksensä vähän aikaisemmin. Jatkossa tarinankaaret pysyttelevät kuulemma lyhyempinä. Ratkaisua Kilpi perustelee lukijatottumuksille. Pitkän yhtenäisen juonen seuraaminen saatetaan kokea raskaaksi ja vaatii sitoutumista. Se on kyllä totta. Mukaan hyppääminen ei ole silti vielä myöhäistä. Itse olen lukenut kirjat suurin piirtein niiden ilmestymisaikoihin. Mielenkiintoista olisi lukea koko setti putkeen, sitten kun sen viimeinen piste on lyöty ja painettu romaanin asuun.

Ken ei vielä tiedä mistä on kysymys, se kerrottakoon. Jutun päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan kriminaali, joka tekee peiteroolinaan hautausurakoitsijan hommia. Kivi on järjestellyt apulaisekseen Tuomas Linnun, rehellisen, mutta epäonnekkaan nuoren miehen, joka hyvistä yrityksistä huolimatta on jäänyt ilman työtä ja onnea. Kiven arkkivihollinen on täysi psykopaatti Rundi. Undertakerin maailmaan kuuluvat myös miesten lähimmäiset, sekä luonnollisestikin poliisikunta. Kiven vaimo Leena on pappi ja pyrkimässä kirkollisessa maailmassa vaikutusvaltaiseen asemaan. Tuomaksen siippa yrittää puolestaan selvitä mielenterveysongelmistaan ihan vain hengissä. Poliiseilla ei mene yhtään sen paremmin. Minuun heistä on tehnyt voimakkaimman vaikutuksen Tiina, jonka poliisimies on päätynyt ampumaan itsensä ja tehnyt sen Tiinan silmien alla. Naisen elämänhalu on poissa ja käytös paikoin itsetuhoista. Paikoin? Saatan vähätellä.

Tältä pohjalta ei hyvänmielenkirjaa kirjoiteta, eikä Kilpi ole siihen pyrkinytkään. Kerronta on tiukan realistista. Kilpi lyö pöytään ilman pihistelyä nyky-yhteiskunnan vääryyksiä: kansainvälistyvän rikollisuuden, poliisien supistuvat resurssit, riippuvuussairaudet, mielenterveysongelmat, työttömyyden, kouluampumiset, sosiaalisen median, sekä nettimaailman vaarat. Kuvitteellisena kertomuksena kirjasarjan asetelma on kutkuttava. Iso paha sijoittuu näyttämölle kaikkien eteen, eikä kukaan näe häntä. Tarkoitan Kiveä. Hahmona hän ei kuitenkaan ole yksiselitteisen turmeltunut. Hautturista löytyy useita kerroksia, pohjimmaisena huolehtiva perheenisä, puoliso ja hyväntekijä, mutta myös armoton tappaja. 

Kolmososan päätös pistää toivomaan, etteivät Arkadianmäen kiireet häiritse Kuopion miehen luovaa työskentelyä liikaa. Aiemmasta tuotannosta olen laatinut pieniä kirjoitelmia 6/2020 lakkautuville kotisivuilleni http://www.mikakahkonen.fi/?cat=115

Taistelupari Pippurinen & Noussairin tarina jatkuu

Tuomas Lius: Lanka palaa

Like 2019. 621 s.

Kuvasta puuttuu Haka. Ei löytynyt kirjahyllystä

Jokin aika sitten kuulutin Instagramin kautta uutista, jonka mukaan Pippurinen oli saanut jatkoa. Tarkoitin Tuomas Liuksen kirjasarjan pääsankaria Liperin omaa poikaa yksityisetsivä-autonasentaja Marko Pippurista. Uutista on syytä korjata ja tehdä siihen pieni lisäys. Päähenkilöitä on kaksi. Myös Julia Noussair on saanut jatkoa. Lanka palaa romaanissa tuon entisen poliisin peliaika menee jopa etusijalle. Suurin osa siitä on erikoistilanteita etulinjassa, näin urheilu- ja sotatermejä lainatakseni.

Mistä on kysymys? Lanka palaa on pohjoiskarjalaisen kirjailija Tuomas Liuksen kirjasarjan neljäs teos. Sarjan aloittava Haka näki kirjakauppojen keinovalot vuonna 2009, Laittomat 2010 ja Härkäjuoksu 2011. Sarja jäi tauolle ja teki odotetun comebackin nyt loppukeväästä. En tiedä kertooko se enemmän minusta lukijana, vai Liuksen tarinoinnista, mutta sanaleikin keinoin ilmaistuna hakastuin lukemaani jo Hakasta alkaen. Uusin romaani sisältää kaikki tutut elementit, joihin Lius ehti totuttaa lukijansa kolmessa ensimmäisessä tarinassa. Puhutaan monivaiheisesta seikkailusta, toiminnasta ja makutottumuksia testaavasta satiirista. En tiedä onko aika tehnyt tehtävänsä, sarjan lukemisesta on jo aikaa, nimittäin olin tunnistavani sisällössä uuden ulottuvuuden. Varmasti jo aikaisemmissakin teoksissa kirjailija on taustoittanut henkilöhahmonsa tarkkaan. Uusimmassa tätä viedään vielä pidemmälle. Kenttään on tehty tilaa ihmissuhteille, elämänvalinnoille, luopumiselle, luottamukselle ja sen pettämiselle, sanalla sanoen tragedialle. Jos lukiessa nauroin, paikoin joutui puremaan huultakin. Enempää en tunnusta. Jonkin aikaa saa myös rullakebab aurajuustolla ja habaneroilla olla rauhassa.

Sananen itse tarinasta. Taistelupari Pippurinen & Noussair työskentelee kansainväliselle tiedustelukollektiivi Verstaalle. Pippurinen seurustelee vakavasti (ihan totta, vakavasti) Verstaan tiedustelu-upseeri Minja Valkosen kanssa. Verstas on saanut venäläiseltä kansallisia aarteita metsästävältä Bogatyr-säätiöltä tehtäväkseen löytää myyttisen ja mittaamattoman arvokkaan meripihkahuoneen. Huoneen seinät on valmistettu meripihka- ja kultapaneeleista. Tuo rakennelma on lähtöisin 1700-luvulta ja suunniteltu alun perin Charlottenburgin linnaan, josta sitä on siirrelty, ensin Talvipalatsiin ja sieltä eteenpäin, kunnes natsit pääsivät näppeineen väliin ja ryöstivät koko pytingin. Aarteen sijainnista on olemassa kartta ja kompassi, joka on kätketty Suomen Lappiin. Joko kuulostaa seikkailulta? No, meripihkahuoneella on useampikin tavoittelija, muun muassa venäläinen uransa iltapuolta lähentelevä toimintaleffatähti Maxim Zolnerovitš. Vähiten halutaan, että Venäjän poliittinen johto saisi aarteen haltuunsa ja pääsisi pönkittämään sillä paisuvaistaan. Sanomattakin on selvää, että kilpailevat tahot eivät vierasta äärimmäisiäkään keinoja. Pippurinen ei syty ajatukselle, vaan haluaisi luopua järjestön toiminnasta kokonaan. Käytännön toteutus jää muiden muassa Julia Noussairille ja Minja Valkoselle. Kaikki menee pieleen, jopa Pippurisen biljardi-ilta. Hän tulee vedetyksi osaksi tapahtumaketjua. Panoksista on turha edes mainita.

Liuksen teksti on vahvan toimintapainotteista. Taistelukohtauksissa on selkeä, nautittava ja lisätään vielä riittoisa koreografia. Kuvailu on tarkkaa, asiantuntevaa ja noudattaa kovaksikeitetyn dekkarin kuvastoa, jonka vuoksi se ei välttämättä sovellu lämminhenkisen cozy crimen ystäville. Silti muistaakseni lapsia ja eläimiä ei tapahtumien tiimellyksessä vahingoiteta. Näistä kahdesta ensin mainittuhan tuntuu nykyään olevan scandic noirissa sallittua riistaa. Tämä vain verrokkina. Kaikesta saa kirjoittaa. Käsittelytapa ja aineiston käyttötarkoitus ratkaisee – halutaanko vain järkyttää, vai herätellä ajatuksia. Liuksen tapauksessa kirjailija noudattaa perinteitä menneiltä ajoilta, tarkemmin 80-luvulta. Olin teini silloin ja vuosikymmen jätti luonnollisesti lähtemättömän vaikutuksen. Mulla oli samanlainen tukka kuin Paul Youngilla, mutta ei mennä siihen.

Jos kiinnostaa, kerron noista sarjan aikaisemmista kirjoista muutaman sanan kotisivuillani http://www.mikakahkonen.fi/?cat=65 (edit: sivut eivät enää käytössä) Sieltä löytyvät myös arvioni sarjan ulkopuolisesta teoksesta, vuonna 2012 ilmestyneestä Keisarista, jonka Lius kirjoitti yhdessä Kimmo Puustisen kanssa, sekä Magnum opuksesta, joka ilmestyi vuonna 2015.  Lanka palaa romaanin hommasin Joensuun Suomalaisesta kirjakaupasta.

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012. 295 s.

Yritän tässä miettiä mistä Mia Vänskän nimi tuli tietoisuuteeni, paitsi että mulla oli samanniminen koulukaveri. Luultavasti näin mainoksen, tai some-maininnan hänen uudemmasta tuotannostaan. Mainittiinkohan hänet Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaassa? Ainakin hän kirjoittaa kauhua ja satun olemaan kauhun ystävä. Samaan hengenvetoon totean, että olen lukenut sitä ihan liian vähän ja sittenkin turhan yksipuolisesti. Suomalaisista tekijöistä tuttu on oikeastaan vain Marko Hautala ja ulkomailta, no, Stephen King ja Dean Koontz. Ai niin, Mats Strandberg tuolta Ruotsin puolelta. Suositukset Strandbergille! Vänskän kirja löytyi kirjastosta periaatteella; mikä vaan hänen teoksensa. Löysin Mustan kuun, Tämä kirjahan on kirjailijalta jo toinen. Esikoisromaani Saattaja ilmestyi edellisenä vuonna 2011. Näiden kahden kirjan lisäksi häneltä on ilmestynyt Valkea aura, vuonna 2014.

Musta kuu kokoaa syrjäiseen mökkikylään sekalaisen seurakunnan loppukesän lomalaisia. Annukalla pukkaa perhekriisiä ja hän haluaa selvitellä ajatuksiaan. Vanhempi, mutta tuore lemmenpari Ursula ja Reino on taas täysin päinvastaisessa elämäntilanteessa. Yhden mökeistä miehittää bändi, joka pyrkii ratkomaan henkilökemioitaan luonnonhelmassa. Vielä pitää mainita isä ja tytär, Juhani ja Iida.

Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisissa merkeissä. Tehdään tuttavuutta grillikatoksessa ja sovitaan yhteistä ohjelmaa pelailun merkeissä. Kesäloma toimii, niin kuin Matti ja Teppo laulaisivat. Anteeksi korvakärpänen. Auringon paisteen keskelle kirjailija ripottelee pieniä viitteitä ja enteitä lähestyvistä ongelmista. Mustia perhosia, naakkoja, moni-ilmeinen luonto, sen äänimaailma ja kaiken yllä vilahteleva kuunsirppi. Käänteentekeväksi tapahtumaksi päätyy yöllinen retki pakanuuden aikaiselle uhripaikalle. Hetken kännitempauksella on kohtalokkaat seuraukset.

Paikan traaginen menneisyys alkaa ottaa tilaa itselleen. Sillä on vaikutus kesävieraisiin. Heistä löytyy yllättäviä piirteitä. Roolit muuttuvat. Kaiken kruunaa huomio, mökkikylästä ei ole poispääsyä. Ihan kuin heidät olisi suljettu sinne. Jopa ajan käsite vääristyy. Pian tapahtuu ensimmäinen katoaminen ja heti kohta löytyy ensimmäinen mustien perhosten vuoraama kuin kuiviin imetty ruumis. Aiheellinen kysymys kuuluu, kuka heistä on seuraava?

Mia Vänskä kuljettaa tarinaa näkökulmien kautta. Sen lisäksi mieluisaa ja tarpeellista vaihtelua tuo bändin matkassa tulleen nuoren naisen Auroran päiväkirjamerkinnät ja takaumakuvaukset vuoden 1678 tapahtumista, jolloin Aune Tuomaantytär ei ottanut asettua naiselta odotettuun muottiin ja saikin lopulta noidan statuksen. Meni sitten hymyilemään miehille riettaasti ja kävi liian näppäräksi käsistään, mokoma. Huomaamatta ei voi jäädä Aunen ja Annukan yhtäläisyydet, jotka pyrkivät matkan varrella vain korostumaan. Miten sitten lopulta kävi, jääköön mainitsematta. Hauskalla tavalla tarina jää joka tapauksessa auki. Vänskää voisi lukea jatkossakin.

Jos et lue dekkareita, kokeile tätä

Arttu Tuominen: Verivelka

WSOY 2019. 408 s.

Muutamia päiviä sitten luin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä tiedustelun, jossa yksi ryhmäläisistä valitteli pään olevan raskaan kouluvuoden jälkeen jumissa ja hän kaipasi sopivaa luettavaa. Kirjan tuli olla tarinavetoinen, helppolukuinen ja silti syvällinen, ei pelkkää hömppää kuitenkaan, vaan teoksen tuli sisältää myös pohdintaa, erityisesti ihmissuhteista. Kaikki vaatimukset täsmäsivät Arttu Tuomisen uutuusromaaniin Verivelka. Olin jo painaa vastaa-painiketta, kun luin postauksen loppuun. Jäsen X rajasi genren ja totesi ettei lue dekkareita, eikä fantasiaa. Ihan kuin päässäni olisi vinyylilevy pysähtynyt kesken kappaleen. No höh! Ymmärrän toki, miksi kirjallisuutta lokeroidaan. Sillä halutaan helpottaa lukijan valintoja. Se luo ennakkokäsityksiä kirjan sisällöstä. Sitä saa, mitä tilaa. Tässä piilee riski. Jotain erityistä voi jäädä kokematta.

Verivelka on rikosromaani, jossa porilainen komisario Jari Paloviita joutuu valinnan eteen. Kumpi menee edelle: murrosiän kynnyksellä tehty lupaus, vai laki? Hänen paras, ellei ainoa poikavuosien ystävä Antti on ajautunut rappioalkoholistiksi ja syyllistynyt tappoon. Surmatyön kohdekaan ei ole Jarille täysin vieras. Jari haluaisi auttaa Antin pinteestä, mikä vaatisi muutaman lainmutkan oikaisua ja vaarantaisi paitsi hänen uransa, mutta myös avio-onnen. Jälkimmäisen suhteen saattaa muutenkin olla jo lähtölaskenta edessä. Löytääkseen omantunnonkysymykseensä vastauksen, on hänen palattava kahdenkymmenenseitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin, kesään 1991.

Romaani aloittaa DELTA-sarjan, jonka ytimessä on poliisiyksikkö. Yksikkö muodostuu ihmisistä, joilla kaikilla on omat tragediansa, mikä tekee heistä helposti tunnistettavia. Tuttu sapluuna, voisi äkkipäätään todeta. Eläpä mitä! Niin kuin ostoskanavalla: ei siinä vielä kaikki. Ei lähimainkaan. Oikeastaan aloitusromaanin miestappo esiintyy vain alulle panevana sykäyksenä. Tapahtumien päähuomio on kirjan toimijoiden vaietuissa salaisuuksissa, motiiveissa ja ratkaisuissa, niin menneessä ajassa, kuin nykyaikaa edustavassa syksyssä 2018. Dekkarina Verivelka on kiltti, muttei hampaaton. Se sisältää paljon hyvänmielenkohtauksia ja juuri siinä piilee teoksen puremahammas. Tuominen kirjoittaa ihmishahmonsa lukijalle tutuiksi. Heille (siis hahmoille, mut miksei lukijoillekin) huomaa toivovansa pelkkää hyvää. Eihän se tietenkään niin mene ja samasta syystä heidän kohtalonsa osuu tunnehermoon.

Tuominen malttaa kertoa tarinaa, nimenomaan kertoa, eikä sorru nostattamaan jännitystä keinotekoisilla leikkauksilla. Tarkoitan ehjiä lukuja, kokonaisia juonenkaaria ja kohtauksia, jotka ovat jo kertomus itsessään. Esitystapa rauhoittaa lukijan – ainakin minut – keskittymään hetkeen. Pitää malttaa.  Artun samaistumiskyvyillä voisi työskennellä ihmissuhdealalla. Minkä terapeutin maailma onkaan tuossa porilaisessa ympäristöteknologian insinöörissä menettänyt! Vai onko sittenkään? Tosielämän ongelmiahan peilataan kertomakirjallisuuden kautta. Se on turvallista ja vapauttavaa. Meillä kaikilla on omat antit, ramit ja henriikat. Sarille terveisiä!

Aikaisemmin Porin mieheltä on ilmestynyt neljä teosta sisältävä Labyrintti-dekkarisarja (Myllylahti). Tuon sarjan aloittavan ja samalla Tuomisen esikoisen Muistilabyrintin ilmestymisestä on vasta neljä vuotta. Kirjailijan tahti on hengästyttävä. Vielä hengästyttävämpi on tuotannon suosio. Nyt Verivelan luettuani ymmärrän sen täysin. Kirja on synttärilahja perheeltäni. Minua rakastetaan.

Tervehdys!

Olen pitänyt kotisivuja mikakahkonen.fi Suntuubi-palvelun kautta vuodesta 2008 alkaen. Nyt nuo sivut vetävät viimeisiään - toiminta lakkaa 2020 kesäkuussa. Jotain pitää saada siis tilalle. Tulin sitten blogspottiin.

Alun perin otin nettisivut tuodakseni esille kirjallisia tuotoksiani. Vuonna 2008 ilmestyi ensimmäinen jännitysromaanini Väärin voitettu. Nyt niitä on viisi, viimeisimpänä viime syksynä ilmestynyt Kroonikko (Myllylahti). Kotisivujen käyttö laajeni nopeasti kirja-arvioihin. Kaikkiaan niitä ehti kertyä lähes parisataa kappaletta.Halusin jollain tavalla listata lukemisiani, esitellä niitä ja vähän analysoidakin. Muutenkin halusin tuulettaa ajatuksia kirjallisuudesta niin lukijana, kuin tuottajanakin. Nettisivujen sisällöksi päätyi niin ajatelmia ja mietteitä, kuin pieniä joulukalenterin muotoon sovittamiani joulutarinoitakin. Palaute oli kannustavaa. Spontaanit ihastelut ja riemunkiljahdukset hivelivät sydänalaa. Joulutarinat olivat tärkeitä erityisesti omille tyttärilleni. Ihan ensimmäinen julkaisukanava oli jääkaapin ovi ja sitä ennen pienet tonttupostilaatikot huoneen ovissa. Nyt tytöt ovat jo aikuisuuden kynnyksellä. On aika eri tarinoille.

Blogspotissa haluan edelleen jakaa ajatuksiani kirjoittamisesta ja esitellä viimeksi lukemiani kirjoja. Erityisesti sydäntä lähellä ovat luonnollisestikin dekkarit, mutta silloin tällöin poikkean klassikoissa, tai syvennyn elämänkohtaloihin ja ihmismielen hämärään puoleen. Tietokirjallisuus kulkee mukana pelkästään jo lähteiden vuoksi. Haluan tutkia, miksi mieli menee rikki, mitkä ovat ne ratkaisevat elämänvaiheet ennen alamäkeä ja mitä mäen pohjalta löytyy. On jo vähän kulahtanutta puhua hyvän ja pahan vastakkain asettelusta. Silti aihe on ikuinen, valitettavasti.

Periaatteeni on, etten loukkaa kirjoitelmillani ketään ja kunnioitan erilaisuutta. Toki kunnioitan myös samanlaisuutta. Kanssani ei tarvitse olla samaa mieltä, eikä se välttämättä edes kannata - varaan option vaihtaa mielipidettä, jos satun saamaan parempaa tietoa tapetilla olevasta keissistä. :) Loppuun vielä perisuomalaiset pahoittelut. Menee varmasti aikaa, ennen kuin saan sivut soimaan. Ulkoasu on varmasti vielä pitkän aikaa raajarikkoinen, mutta samalla lailla roikkuu moni kotityökin, voin sanoa.  Poikkeathan aina silloin tällöin kurkkaamassa mitä kuuluu.

Mika

Linkki vanhaan osoitteeseen:

http://mikakahkonen.suntuubi.com/