Hihhulit vastaan Joensuun poliisi, feat. Utran Motörhead

 

Iiro Meriläinen: Paha kolminaisuus

Kirjokansi 2023. 356 s.

 

Taas on keskussairaalan vainajien kylmäsäilytyskapasiteetti koetuksella, kun aikaisemmin kuluvana vuonna ilmestynyt Iiro Meriläisen trilleri Pedon merkit saa jatkoa. Kaikki ei tullut kerrotuksi, ei lähimainkaan. Karmaisevan viitteensä tästä antaa Rääkkylän perukoilta ladosta löytyvä, selkeästi kultin aikaan saama taikapiiri. Huonommaksi ei jää Joensuun ev. lut. seurakunnan uuden pastorin Markus Tuorlahden kohtalo. Herran palvelija päätyy työmatkallaan mysteeriarabin jambiya-tikarin uhriksi, eikä jää siinä lajissa ainoaksi. Lisäksi jotain hämärää lastataan kontteihin, osoitteena Suomi, Joensuu.

Tapahtumapalettiin täytyy kuulua jollain lailla myös Gävlenlinnan päiväkodin tilalle pikavauhtia rakennettu Elaskivi-Albrecht-säätiön monitoimikeskus. Ei kai sanomalehti Karjalaisen ykkösvainukoira Immo Nevankare muuten osallistuisi keskuksen avajaisiin jo romaanin neljännessä luvussa ja keskuksen erityispiirteitä kuvattaisi näinkin tarkasti. Edellisessä tapahtumaepisodissahan tuo entinen päiväkoti räjäytettiin ilmaan. Tämä paljastus ei vielä pilaa lukukokemusta. Samoilla henkilöhahmoilla jatketaan, tärkeimpinä rikoskomisario Ilkka Rajakorven lisäksi Utran lahja raskaalle rokille, eli hevitrio Shemeikka, Musa ja Jyvis.

Nuoret miehet eivät ole edellisten tapahtumien jälkeen jääneet elämään pelkästään rock’n’roll elämää, vaan perustaneet Pömpelin. Pömpeli on etsivätoimisto, jonka nimi tulee Joensuun poliisilaitoksella hevareille varatusta huoneesta. Nyt en tarkoita putkaa, vaan ihan oikeaa työhuonetta. Uskomatonta kyllä, hevareista oli merkittävä apu vajaata vuotta aikaisemmin Joensuuta riivanneen murhasarjan selvittämisessä, varsinkin Shemeikasta, joka yrittää saada papinpaperit ulos yliopistolta. Demonologian tiedot tulivat tarpeeseen. Aikaisempiin sarjamurhiin liittyi nimittäin okkultistisia piirteitä. Ilman niitä ei jää nykyisetkään tapahtumat, jonka vuoksi Shemeikka, Musa ja Jyvis saavat jättää hetkeksi kadonneiden kissojen mysteerit kakkoskiireellisyyteen ja ryhtyä apupoliiseiksi. Kuvio on tuttu; bisse ja pitsalinjalla mennään.

Savo-Carelia Noiriksi tituleeratun Paha kolminaisuus -hupitrillerin (oma nimitykseni) itseoikeutettu hyve on lupsakan Savo-Karjala-huumorin lisäksi hevarien suorittamat symboli- sanaselitys- ja okkultismitutkimukset. Niiden suhteen taustatyöt on selvästikin tehty. Kirjailijan käsialasta on tunnistettavissa viihtyminen aiheen parissa. Teoksesta voi aistia luomistyön ilon. Meriläinen vie tarinaa ennakkoluulottomasti. Vai veisikö tarina sittenkin kirjoittajaansa, sen verran uskomattomiksi käänteet sivu sivulta paljastuvat. Tämä on yhtä aikaa sekä uhka, että mahdollisuus. Kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Pidän humoristisesta ja kaavoja rikkovasta kerronnasta.

Iiro Meriläinen, vanha hevari ja Lieksan lahja joensuulaiselle kirjallisuudelle tekee päivätyönsä luokanopettajana. Tapasimme loppusyksystä rikoskirjallisuuden tyyliin sopien hämyisessä katoksessa Rantakylän ostarilla. Raha ja eräs Dekkari livahtivat taskusta toiseen. Some-päivitysten perusteella Meriläinen lukeekin todella paljon ja jakaa mielellään lukukokemuksensa yleisesti. Tätä tapaa soisin enemmän kaikille kirjallisuuden ystäville. Vanha kunnon hevosmiesten tietotoimisto. Tai hevoshenkilöiden, miten tuo käsite nykykieleen nyt päivittyisikään. Kiva oli vaihtaa kuulumisia kirjoittamisen suhteen. Lisää odotellessa.

Tämän kirjan ostin suoraan kustantajalta. Posti kunnostautui ja sain kirjan Joensuun Tulliportinkadulta Joensuun Karsikkoon alle kahdessa viikossa. Ihan ok, mutta ensi kerralle taidan hypätä pyörän selkään ja mennä soittamaan Kirjokannen ovikelloa.

Meriläisen esikoisesta Pedon merkit kerron täällä.

Vuoden 2023 päiväni ovat luetut - ja kirjoitetut

Vuosi 2023 alkaa olla eletty. Moni asia pysytteli entisellään. Rakkaan puolisoni kanssa tuli täyteen 30 vuotta yhteiseloa, jos aloitetaan ajanlasku kihloihin menosta. Viimeiset puolitoista vuotta ollaankin oltu kahdestaan, kun nuorinkin tytär muutti kotoa. Nyt olisi ollut hyvä sauma kehitellä kriisiä, mutta ei. Työnkään suhteen ei ole mikään muuttunut. Päivystyspoliklinikkaa tuli täyteen 27 vuotta ja jatkuu ja jatkuu. Tämän enempää ei yksityiselämästä. Seuraavaksi kulttuuria.

Muun elämän ohessa kirjoitin romaania ja avustin Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteä kirja-arvioiden muodossa. Alkuvuodesta käytin käsikirjoitustani Kriittisen korkeakoulun arviossa ja oikeastaan koko vuosi meni kirjoittaessa sitä uusiksi. Sitä se on, kun painaa kolmea vuoroa samaan aikaan ja joutuu välillä suostuttelemaan itseään ihan tavallisiin arkiaskareisiin. Nopeammin ei synny.

Kässärin sisällön suhteen tein laajaa taustatyötä. Laajempaa kuin koskaan. Selasin väitöskirjoja, tietoteoksia ja sanomalehden digiarkistoja, katsoin aiheeseen liittyviä elokuvia, vierailin museoissa, kuuntelin äänikirjoja ja podcasteja ja tutustuin teemaa sivuaviin nettiartikkeleihin. Fiilistelin aiheilla ja tapahtumapaikoilla. Kävinpä kokeilemassa verikuppaustakin, jolla on pieni rooli tarinassa. Ei pitäisi menestys jäädä ainakaan taustatyöstä kiinni. Toki kirjallinen ilmaisu ratkaisee. Sen suhteen pysyttelen nöyränä. Minun tapauksessani, heh, on pakko. Tärkeintä on, että nautin tekemisestä.

Vähän aihealueeseen ja fiilistelyyn liittyen kävin myös pyhäinpäivänä lukemassa otteen käsikirjoituksesta veljeni ja isäni haudoilla. Isähän se nakkasi ensimmäisen aikuisten romaanin, Follettin Neulansilmän käteeni. Veljeni lyhyt elämä toimii puolestaan muuna innoittajana. Uskomusajattelua  tiedän. Saa tarjota foliohattua ja viskoa vihkivettä päälleni. Ensi vuosi näyttää, oliko rituaaleista hyötyä.

Vuonna 2023 aikana julkaisin tämä mukaan lukien kaksikymmentä blogikirjoitusta. Ihan kohtuullinen määrä siis. Kirjoitan näitä aina silloin kun huvittaa ja on asiaa. En saa näistä taloudellista hyötyä, elleivät nämä sitten toimi porttina kirjojeni pariin.

(Mainos alkaa) Kirjojani saa kirjastoista ja äänikirjapalveluista kautta maan. Tarkista myös nettikirjakaupat. (Mainos päättyy)

Blogiteksteistäni eniten luetuiksi osoittautuivat seuraavat kolme:

Top 1: Espoonlahden teatterin Top Secret säväyttää

Top 2: Dekkarin vuosi - muutama sana kirjan näkyvyydestä ja elämän raadollisuudesta

Top 3: Ari Wahlstenin Kit Karisma 7 - Ei täytesivuja, vain toteutusta

Kirjoja luin 33 ja kuuntelin 55. Näihin en laske lähdekirjallisuutta, joista suurinta osaa vain selailin. Lukukirjojen genret vaihtelevat melkein laidasta laitaan. Sotakirjat, runoteokset ja chick-lit loistaa toistaiseksi poissaolollaan. Joskus aikaisemmin olen laskenut kirjailijoiden sukupuolijakauman. Enää en. Ei huvita. En näe sitä tärkeänä. Muutenkin kirjailijaa pyritään nykyään nostamaan näyttämölle aivan liikaa. Kivannäköiset ja sujuvasanaiset ekstrovertit rules, voisi kärjistää. Tässä suhteessa ihailen esimerkiksi tapaus Ilkka Remestä eli Petri Pykälää, joka on malttanut pysyä kirjoituskammiossaan. Arvostan. Melkein voisi lukea taas jonkin hänen teoksistaan.

Lukemiseni valikoituu muutenkin puhtaasti aiheen perusteella. Eksentrisyys kiinnostaa. Poikkeus totutusta. Yllättävyys. Viisaus. Heittäytyminen. Kaavan rikkominen. Uusi tuore näkökulma. Vanha jo unohdettu lähestymistapa. Vierastan "liian suosittuja" teoksia. En mielelläni lähde jolkuttamaan lauman mukana. Näen ylihehkutetussa kirjoissa jotain epäilyttävää ja luultavasti pettyisin lukukokemukseeni. Liian suuret odotukset kääntyvät itseään vastaan. Saatan toki kohun hiivuttua tutustua näihinkin ja monen teoksen kohdalla myöntää sen ansiot. Siinä vaiheessa suuren yleisön huomio on jo seuraavassa ilmiössä. Usein menestyksen takaa paljastuu ihan oikeita kirjallisia hyveitä.

Ennen luettujen kirjojen listaan menoa toivotan kaikille elämysten täyteistä joulua ja rauhaisaa yhteiseloa uudelle vuodelle. Kiitos kaikille teille, jotka olette tutustuneet hengen tuotteisiini. Sen verran olen tyrkky minäkin (pakko perk...), että minut löytää Instagramista nimellä mika_olavi ja Facebookista näpyttämällä sinne sanat "Kirjailija Mika Kähkönen" sekä viestipalvelu äxästä (Twitter eli X) ihan omalla nimelläni. Ottakaa seurantaan, kuuluu kai sanoa.


LUETUT 2023

TAMMIKUU

1. Eeva Louko: Käärmeiden maa
2. Max Seeck: Loukko
3. C.J.Tudor: Rovio
4. Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo

Äänikirjat
1. Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Lukija: Toni Kamula. Kääntäjä: Antti Valkama. 5:24
2. Francesc Miralles, Hector Garcia: Namaste - Onnellisen elämän taito. Lukija: Jukka Pitkänen. Kääntäjä: Satu Ekman. 4:24
3. Timo J. Tuikka: Vitutuksen voima - Suomalaisen katkeruuden historia. Lukija: Pertti Koivula. 9:33
4. Anders Hansen: Aivoblues: Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin. Lukija: Panu Vauhkonen. Kääntäjä: Christine Thorel. 4:55
5. James Clear: Pura rutiinit atomeiksi - Näin saat aikaan muutoksen, joka pysyy. Lukija: Markus Niemi  Kääntäjä: Kaisa Koskela. 7:13

HELMIKUU

5.Carlos Fuentes: Aura
6. Laura Lindstedt & Sinika Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies - Menetelmällinen murhamysteeri
7. H. P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla. Toim. Lauri Lattu

Äänikirjat
6. Umberto Eco: Ruusun nimi. Lukija: Petri Hanttu. Kääntäjä: Aira Buffa. 24:17
7. Juha Rautaheimo, Sari Rainio: Vaeltavat vainajat - Mortui non silent II. Lukija: Toni Kamula, Hannamaija Nikander. 18:06

MAALISKUU

8. Sari Katajala-Peltomaa, Jenni Kuuliala, Marika Räsänen: Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä - Eletty usko myöhäiskeskiajalla
9. Abraham Merritt: Paholaisnuket
10. Eevi Kuokkanen: Ei sanaakaan

Äänikirjat
8. Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini. Lukija: Antti Jaakola. Kääntäjä: Pirkko Talvio-Jaatinen. 19:10
9. J. M. Barrie: Peter Pan. Lukija: Ossi Ahlapuro. Kääntäjä: Tarja Puumalainen. 0:53
10. C. J. Tudor: Ne muut. Lukija: Aku Laitinen. Kääntäjä: Saara Pääkkönen. 10:07
11. Marko Hautala: Kirottu maa. Lukija: Timo Määttä. 5:58
12. Taina Laane: Vahvuutena herkkyys: Kirjeitä hänelle, joka kokee syvästi. Lukija: Sanna Majuri. 5:42
13. C. J. Tudor: Liitu-ukko. Lukija: Aku Laitinen. Kääntäjä: Raimo Salminen. 9:43


HUHTIKUU

11. Stephen King: Satumaa
12. Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput: kirjoituksia romaanitaiteesta

Äänikirjat
14. Juhani Mattila: Herkkyys ja sosiaaliset pelot. Lukija: Mirjami Heikkinen. 8:36
15. C. J. Tudor: Paluu pimeästä. Lukija: Aku Laitinen. Kääntäjä: Laura Beck. 10:26
16. Emilia Kujala: Suorittajan mieli: Vapaudu ylikontrollista. Lukija Emilia Kujala. 6:57
17. Heikki Saure & Kuparikettu: Noitakirja - Nykynoidat ja noitien historiaa. Lukija: Maruska Verona 10:08
18. A. R. S. Horkka: Murhaballadit. Nordic Horrot -sarja, osa 4. Lukija: Saara Lehtonen. 3:37


TOUKOKUU

13. Ramsey Campbell: Vanhat Sarvet
14. Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
15. Sebastian Fitzek: Soittolista e
16. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika (selkokirja)

Äänikirjat
19. Stephen King: Revolverimies - Musta torni I. Lukija: Simo Häkli. Kääntäjä: Kari Salminen. 9:27
20. Katri Kanninen, Liisa Uusitalo-Arola: Terapian tarpeessa?: Lyhytterapeuttinen itsehoito. Lukija: Tuomas Tulikorpi. 7:13.
21. Stephen King: Kolme korttia pakasta: Musta torni II. Lukija: Simo Häkli. Kääntäjä: Kari Salminen. 16:14
22. Jose Ahonen: Yli luonnollisen: Mentalistin tutkimusmatka salatieteisiin. Lukija: Eero Ojala. 4:28
23. Karolina Kouvola: Pohjolan noituus: Magian historia Pohjoismaissa. Lukija: Leena Nuora. 6:45

KESÄKUU

17. Marko Hautala: Kuokkamummo
18. Sarah Penner: Lontoon Salatieteellinen seura
19. Gabriel Korpi: Sadekoirat (pdf)

Äänikirjat
24. Stephen King: Joutomaa: Musta torni III. Lukija: Simo Häkli, kääntäjä: Kari Salminen 21:54
25. Sue Black: Kaikki mitä jäljelle jää - Oikeusantropologin elämä kuoleman parissa. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Anna Kangasmaa, Anna Lönnroth. 11:17.
26. Vesa Sisättö: 102 murrettua myyttiä. Lukija: Paavo Kerosuo. 3:13.
27. Emmy Abrahamson: Kuinka menestyä hullujenhuoneella. Lukija: Katariina Lantto. Kääntäjä: Outi Menna. 7:23

HEINÄKUU

20. Toim. Markku Sadelehto: Haudantakaisia
21. Tommi Tolmunen: Salainen zen-harjoitus - Selkää ja niskaa hoitava liikemeditaatio
22. Sami Makkonen: Hevosjumala

Äänikirjat
28. Eckhart Tolle: Tyyneys puhuu. Lukija: Juhani Rajalin, ei kääntäjätietoja. 2:00
29. Jack London: Susikoira. Lukija: Juha Danson. Kääntäjä: Toivo Vallenius. 7:38
30. Jussi Moila: Tuntematon. Lukija: Tommi Eronen. 8:16
31. Ilkka Auer: Anastasia. Lukija: Petri Hanttu. 8:38
32. Tuire Malmstedt: Lyijysydän. Lukija: Mikko Leskelä. 7:13
33. John Ware, Gerald L. Posner: Josef Mengele - Elämä ja teot. Lukija: Simo Häkli. Kääntäjä: Pertti Jokinen. 16:13
34. Margaret Atwood: Noidan sikiö. Lukija: Jukka Pitkänen. Kääntäjä: Kristiina Drews. 9:59
35. Stephen King, Ritchard Chizmar: Gwendyn lipas. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Einari Aaltonen. 2:29
36. Robert Hunter: Krusifiksitappaja. Lukija: Petri Hanttu, kääntäjä: Inka Parpola. 13:28

ELOKUU

23. Clémence Michallon: Hiljainen vuokralainen
24. Marko Hautala: Musta kieli
25. Iiro Meriläinen: Pedon merkit

Äänikirjat
37. Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Lukija: Jussi Puhakka. Kääntäjä: Helene Bützow. 6:51
38. Vesa Sisättö: 103 kummallista juttua. Lukija: Arttu Kurttila. 3:21
39. Humphrey Carpenter: J. R. R. Tolkien: Elämäkerta. Lukija: Toni Kamula. Kääntäjä: Vesa Sisättö, Johanna Vainikainen. 11:50
40. Jarkko Stenius: Veriside. Lukija: Markus Niemi

SYYSKUU

26. Jo Nesbø: Pimeyden talo
27. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia.

Äänikirjat
41. Richard Chizmar: Gwendyn lumottu sulka. Esipuhe: Stephen King. Osa 2 sarjassa Gwendy. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Einari Aaltonen. 4:50
42. Arto Pietikäinen: Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Lukija: Juhani Rajalin. 8:20
43. Jo Nesbø: Torakat. Lukija: Jukka Pitkänen. Kääntäjä: Outi Menna. 13:09.
LOKAKUU

28. Tuomas Lius: Sikojen lahti
29. Samuli Antila: Marrassäkeet

Äänikirjat
44. Joona Keskitalo: Tottelemattomat. Lukija: Markus Niemi. 13:07
45. Anna Paldar: Kadonnut: Alesia B. Lukija: Vilma Kinnunen. 8:10.
46. Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Lukija: Jukka Pitkänen. Kääntäjä: Anna-Maija Viitanen. 21:53

MARRASKUU

30. Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot
31. Avi Heikkinen & Aapo Kukko: Ethän kuole ennen minua.

Äänikirjat
47. Rebecca Netley: Kalman kehtolaulu. Lukija: Senja Rajalin. Kääntäjä: Satu Loitsu. 9:17
48. Heikki Turunen: Simpauttaja. Lukija: Esa Saario. 10:37
49. Chris Carter: Teloittaja. Lukija: Petri Hanttu. Kääntäjä: Inka Parpola. 14:13.
50. Kia Kilpeläinen, Rami Mäkinen: Katiska: Suuri huumevyyhti. Lukija: Lauri Kortelainen. 9:19
51. Magdalena Hai: Sarvijumala. Lukija: Miiko Toiviainen. 4:26

JOULUKUU

32. Kaarina Griffiths: Meren syliin

33. Iiro Meriläinen: Paha kolminaisuus

Äänikirjat
52. Mika Immu Ilmén, Sami Lotila:  Gangstakuiskaaja. Lukija: Jari Nissinen. 7:31
53. Mika Ilmén, Jarkko Sipilä (toim.): Immu. Lukija: Mika Ilmén. 7:31
54. Mikko Lehtonen: Hanskat tiskissä. Lukija: Mikko Leskelä. 5:34

55. Susan Cain: Hiljaiset: Introverttien manifesti. Lukija: Hannamaija Nikander. Kääntäjä: Lea Peuranpuro. 11:18

Kaarina Griffithsin Meren syliin - Englannin rannikkokylän mystiikkaa ja tenho viehättää

 

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Otava 2023. 399 s.

 

Kaarina Griffithsin jännitysromaani Meren syliin aloittaa Cornwall-mysteeriksi nimetyn sarjan tarinalla, jossa pienen englantilaisen merenrantakylän pubin tarjoilija katoaa ja jonka ruumis löytyy myöhemmin koristeltuna merenneidoksi. Koristelulla on iso merkitys St Serenen -kylän asukkaille. Paikkakunnalla elää legenda kauniista tuntemattomasta naisesta, joka ilmestyi kirkkoon ja rakastui kirkkoherraan, joka pian tuon kohtaamisen jälkeen katosi. Uskomus merenneidosta ja syvyyksiin uponneesta kirkkoherrasta elää sitkeään.

Poliisit, heidän etunenässään puutarhanhoitoa ja Digestive keksejä rakastava rikostarkastaja Paul Digginsin alkaa tutkia juttua, heti kun vain saa päivän keksiannoksensa. Ilman keksejä Diggins ei yksinkertaisesti pysty toimimaan, mikä kelpaa laitoksella hyvässä mielessä pilailunaiheena. Tuekseen rikostarkastaja saa suomalaisen kriminaalipsykologi ja profiloija Antti Honkasen, vaikkei Diggins alkuun niin välittäisikään. Miehet ovat jo kaksi vuotta aikaisemmin tavanneet vähän samoissa merkeissä, kun paikkakunnalla katosi nainen ja Honkanen oli jopa päätyä epäiltyjen joukkoon. Miehet pääsivät torautumaan. Honkanen saattaa olla joidenkin makuun turhan kukkomainen. James Bondia muistuttava konsultti asuttaa ja ylläpitää hulppeaa Trennan kartanoa, surffaa ja ajaa klassikkourheiluautoilla.

Tarjoilijan katoamisen aikoihin merenrantakylään saapuu suomalainen kuvataiteilija Kaisla Aalto, tavoitteenaan inspiroitua merenrantamaisemista. Kyläyhteisö ottaa hänet vastaan avosylin. Erityisen hyvin hän tutustuu pakistanilaistaustaiseen Evening Starin toimittaja Emmy Pateliin, joka on tullut tekemään katoamistapauksesta juttua. Naisten välillä synkkaa heti, eikä Aalto voi sallia toimittajan majoittua hotelliin, vaan vaatii tätä mökkiseurakseen. Ei aikaakaan, kun naiset saavat huomata joutuneensa vainotuksi. Se ei voi johtua pelkästään tiettyjen kyläläisten ahdasmielisyydestä seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Vaikuttaa pahasti siltä, että naiset ovat pääsemässä murhaajan jäljille poliiseja nopeammin ja siitähän ei seuraa mitään hyvää.

Se itse juonesta ja perusajatuksesta. Sananen miljööstä. St Serenen kylä sijaitsee lähellä Penmeren lahtea, joka on tunnettu luolistaan. Niihin sanotaan merirosvojen aikoinaan kätkeneen ryöstösaaliitaan. Mikään minun esittämäni kuvaus ei antaisi oikeutta muulle maisemalle. Kaikki, jotka ovat katsoneet englantilaisia maaseudulle ja varsinkin rannikolle sijoitettu televisiosarjoja, voivat kuvitella mitä tältä romaanilta voi odottaa. Se täyttää odotukset.

Tarinan kyläyhteisö on kokoonsa nähden runsas ja värikäs. On taideyhteisöä, elämäntapakommuunia, kalastajakulttuuria, uskonnollista ääriajattelua ja sosiaalisen kanssakäynnin ristivetoa. Epäiltyjä piisaa, niin kuin whodoneit-dekkariin kuuluukin. Mielellään en lähtisi arvostelemaan teosta mistään. Muutenkin, vaikkapa ”liian vähän versus liikaa” -tuijottaminen on turhaa, koska näissä asioissa mielipiteet menevät usein ristiin. Ai usein? Mieluummin aina. Teos on itsessään aina täydellinen ja valmis. Vain painotukset vaihtelevat. Saa väittää toki vastaan. Meren syliin -romaanin painotus on ihmissuhteissa ja ympäristössä, mistä tulikin mieleeni, että on kirjalla myös sanoma ja kantava teema: luonnon- ja vielä tarkemmin merensuojelu.

Lievetekstin mukaan Kaarina Criffiths on Cornwallissa asuva terapeutti ja toimittaja, jonka perheeseen kuuluu brittimiehen lisäksi löytökoira ja eläkeläishevonen. Kustantaja Otavan sivujen mukaan häneltä on ilmestynyt aikaisemmin romaanit Punainen piru ja musta enkeli (2018 Lind & co), Trennan sokkelo (2020 Taika Tales) ja Murha tunturissa (2021 Lind & co) Paikallistuntemus yhdistettynä terapeuttitaustaan antaa luvan odottaa häneltä vielä vaikka mitä. Siinä missä Satu Rämön hihasta löytyy jokerina Islanti ja Vera Valalta Italia, löytyy Kaarina Criffithsiltä Englanti.

Kirja oli toinen Suomen Suuren Kirjakerhon kuukauden kirjoista. Sain sen luettavakseni puolisoltani, heti kun hän lukenut sen ensin. Ja se piti vielä sanoa, että kirja sisältää erinomaisen määritelmän kalsarikännistä. Kotisohvalla kalsarisillaan vedetyt kännit rinnastetaan meditaatiomuodoksi. No, ovathan ne sitä.

Samuli Antila: Marrassäkeet

 

Samuli Antila: Marrassäkeet

Osuuskumma 2023. 269 s.

 

Eletään vuotta 1731.Velkojiaan pakeneva pappi Isak ottaa vastaan työtarjouksen pienestä Taraksen kylästä. Kylä sijaitsee Vääksyn kuninkaanmailla Tammerkosken kartanon omistamassa korvessa. Leskirouva Amanda suree miehensä kuolemaa ja on saanut isänsä puodin taakakseen. Lisämurhetta aiheuttaa Antin, hänen sotilaspoikansa, katoaminen Olavinlinnan komennuksella. Isak ja Amanda kohtaavat kievarin kulmilla, tekevät toisiinsa vaikutuksen ja päätyvät myöhemmin yhteen. Kun Amanda saa kuulla vielä ilouutisen hänen poikansa löytymisestä ja vieläpä elävien kirjoissa, ei voisi enää parempaa toivoa. Pojan löytyminen on Maaria unenpuhujan ansiota. Maarialla on kyseenalainen maine. Puhuu useampaa kieltä ja osaa kirjoittaakin, mikä sotii hänen yleistä olemustaan vastaan. Yleisellä olemuksella tarkoitetaan vaatimatonta kerjäläisen vaatteisiin pukeutumista. Noita-korttiakin on vilauteltu.

Yhteiselon auvoa ei riitä alkua pidemmälle, kun meno muuttuu jo kummaksi. Tapahtumat kietoutuvat kylän ympärille. Luvassa on unia kuolleista lähimmäisistä, unihalvauksia, erikoisia näkyjä ja ääniä, joista osan haluaisi niin mielellään laittaa vaikka paloviinan piikkiin, kunnes alkaa tapahtua outoja sairastumisia, kuolemantapauksia ja selittämättömiä toipumisia. Lieneekö ruttoa, vaiko pelkkä iso väärinkäsitys? Niin tai näin, Isakin seurakunta uhkaa pienentyä olemattomiin. Niin kuin tuo Herran palvelija onkin vannonut Raamatun sanaan, on hänen taivuttava harkitsemaan jopa pakanallisia manöövereitä.

Samuli Antilan romaanin Marrassäkeet ehdoton vahvuus on Ruotsin vallan alla olevan korpi-Suomen ajankuva. Hanskassa on yhtä lailla miljöönkuvaus, kuin puhekielikin, siinä missä henkilöhahmojen ajatusmaailma, ruoka- ja juomakulttuuri, kuin pukeutuminenkin. Mennyt aika soluttautuu jopa kieliasuun ja lauserakenteisiin. Joskus on tullut kahlattua vanhoja klassikoita, joiden esitystapa on vaatinut isompaa tai vieläkin isompaa pinnistelyä, ennen kuin tavaamiseni on alkanut sujua. Tässä oli alkuun vähän samoja fiiliksiä. Silti uteliaisuutta riitti loppuun saakka. Palkittiinko sitten uteliaisuus? No, ihan kaikkea Antila ei kirjoita auki, tärkeimpänä se itse Paha. Mistä se tulee, missä se lymyilee ja miten se nappaa valtaansa? Se on kuin maaperässä elävä hermomyrkky. Odottaa vain sopivaa tartuntapintaa. Vaikkapa ensi yön unia.

Kirjan lievelehden mukaan alkujaan tamperelainen Samuli Antila asuu Helsingissä ja työskentelee majoitusalalla. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt useita novelleja ja romaaneja, joista olen lukenut vuonna 2020 Osuuskumman julkaiseman romaanin Rojuhauta, sekä kauhuantologiasta Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia (Nysalor, 2022) löytyvän novellin Maanalaiset. Linkki antologian arvioon. Nyt lukemani kirjan lainasin kirjastosta.

Tuomas Liuksen Sikojen lahti on kirjoitettu suomeksi - ei kiertoilmaisuja

 

Tuomas Lius: Etsivätoimisto Haka – Sikojen lahti

Crime Time 2023. 555 s.

 

Haka 2009, Laittomat 2010, Härkäjuoksu 2011, Lanka palaa 2019 ja nyt 2023 Sikojen lahti. Julia Noussairin ja Marko Pippurisen seikkailut jatkuvat. Aplodit sille seisoen.

Omalaatuinen, uniikki sankaripari Julia Noussair ja Marko Pippurinen jatkavat yhteistyötään tällä kertaa ei niin maailmoja syleilevien tapahtumien parissa. Noussairhan on siis entinen erikoisjoukotkin läpikäynyt ja kamppailulajit taitava poliisi ja Pippurinen viinijärveläinen moottoriturpa-luonnonlapsi-autonasentaja. Tuota viimeisintä ei tosin huomaa hänen omasta Ladastaan. He ovat perustaneet etsivätoimisto Hakan, jonka toimipiste on Liperissä. Liperi on pohjoiskarjalainen maaseutupitäjä, ruuhka-Suomen eläjille tiedoksi. Väkiluku: 11 953 (Wikipedia)

Arvata saattaa, että etsivätoimisto ei voi kehuskella kassavirralla, ei ainakaan ennen kuin ökyrikkaan grynderi Tapio Witkan poika tulee kaapatuksi ja etsintätehtävä päätyy etsivätoimisto Hakalle. Epäilyksen kohteena on militantti, itse itsensä ekoterroristiryhmäksi nimennyt Vihreä kaarti. Sivukeissiksi Pippurinen keinottelee kadonneen papukaijan etsintätehtävän, joka olisi kuulunut paikallisten nuorten perustamille Heppaetsiville. Eikä tuo tapaus Witkakaan olisi kuulunut alun perin Pippurisen ja Noussairin toimistolle. Sanotaan nyt vaikka niin, että Pippurinen teki toimeksiantojen eteen pari siirtoa. Vakavat kirjallisuuden harrastajat klikkaavat viimeistään tässä vaiheessa itsensä blogista ulos ja käyvät pesulla. Kyllä, Sikojen lahti ei tarjoa älyllistä haastetta, mutta niinpä ei tarjoa mindfulnesskaan. Kysymys on mielen tyhjentämisestä – vaihtamisesta vapaalle. On aika laskea sisäinen juntti hetkeksi laitumelle. Sitä on kaikissa meissä. Muu on pintaa.

Tämän kaltaisten kirjojen vuoksi aloin alun perin harrastaa lukemista. Hahmot ovat pääasiassa liioiteltuja karrikatyyrejä, varsinkin Pippurinen. Pippurinen on se työpaikan sonni, porsas, sekä apina. Pippurinen saadaan, kun yhdistetään yksi osa Eddie Murphya Beverly Hillsin kytästä, osa Sylvester Stallonea Rockysta, ripaus John Belushia Blues Brothersista, ja kuorrutukseksi Bruce Willisiä Die Hardista. Koristeeksi vielä muutama höyhen Aku Ankkaa. Julia Noussair edustaa kirjasarjan älyä, toimintaa ja vakavampaa osastoa elämäntragedioineen. On tragiikkaa Pippurisessakin. Jos oikein vakavissaan pohtii tuota hahmoa, häntä taitaa vaivata klovnin kyyneleet. Ainakin väsyneimmällä hetkellä. Sikailu, suorasanaisuus ja kaiken leikiksi pistäminen on peitto. Pippurisen omin sanoin: ”Mie oon kaupanpäällinen. Turha jätkä. Pölähys pahanhajuista ilmaa.” Rockyllakin oli omat epäilyksen hetkensä. Et ole. Olet aito, sydämellinen ja rakastettava poikkeus turhantärkeilevässä maailmassa.

Kirja tarjoaa herkullisia hahmoja, hyvää makua koettelevaa huumoria, asepornoa (jota olisi saanut olla enemmänkin), Itä-Suomen eksotiikkaa, siellä mielikuvitusta ruokkivia kohtausympäristöjä. Jotten etenisi liian loogisesti, mainitsen lopuksi kirjan alkunäytöksen, jossa etsiväpari vie haastetta Tohmajärven Kaurilassa asustelevalle huumetehtailija Nyrkki-Kyllikille. Kohtaus pitäisi saada peruskoulun äidinkielen ohjelmaan malliesimerkiksi oikeaoppisesta slapstick-komiikasta.

Tilastojen mukaan lukemisen aktiivisimmat harrastajat ovat pääkaupunkiseudulla asuvat ylemmät toimihenkilönaisoletetut. En suosittele Tuomas Liusta heille, suosittelen Liusta heidän puolisoilleen. Lukekaa, vaikka salaa. Ja kun olette lukeneet, sujauttakaa kirja jälkikasvullenne, varsinkin pojille. Pitää olla omia juttuja ja jaettuja salaisuuksia. Muistelen tilastokeskuksen tietoa, jonka mukaan esimurkuista poitsuista vain neljä prosenttia on lukenut edes yhden kirjan vuodessa. Korjatkaa ihmeessä, jos muistan väärin. Olisin mielelläni väärässä.

Nyt, tyhjentäkää mielenne ja keskittykää hetkeen Tuomas Liuksen Sikojen lahden (vai lahtauksen?) parissa.

Jännitysromaani Testinuket - hahmogalleriaa ja juonilinjoja vuosipäivän kunniaksi

 

Rakkauslapseni, alun perin omakustanteena julkaisemani jännitysromaanini Testinuket julkaisusta tulee tänään neljätoista vuotta. Ensimmäisenä se ilmestyi makuuhuoneeseemme. Viittaan tässä Facebook päivitykseen: Kirjat tuli. Nyt on makuuhuone ku kirjakaupan varasto. Tykkäyksiä postaukseni keräsi viisi kappaletta. Kiitos Petra, Elina, Lasse, Pirjo ja Jaana! Olen ihan äärettömän iloinen, että teos on myöhemmin löytänyt äänikirjamuodossa kaikista kirjoistani toiseksi eniten kuuntelijoita ja siitä on pidetty 3,5-3,7 tähden edestä.

Ajattelin juhlistaa merkkipäivää julkaisemalla listan kirjan henkilöhahmoista ja kertomalla lyhyesti heidän merkityksestään tarinassa. Pontimena tälle on äänikirjakuuntelijan ”S” antama palaute, jonka mukaan henkilöhahmoja on ”hirveästi”, niin kuin taustoja ja juontakin, eikä ”S” päässyt koko tarinan aikana sen kärryille. Kuuntelija on oikeassa. Näin jälkikäteen tarkasteltuna hahmogalleria on lievästi sanottuna runsas. Tuolloin halusin treenata useamman tapahtumalinjan kuljettamista yhtä aikaa. Kerron tässä ensin lyhyesti mitä eri tapahtumalinjoissa tapahtuu ja lopuksi listaan tärkeimmät henkilöhahmot. Pyrin välttämään juonipaljastuksia.

Kuva: Storytel

Tapahtumien keskiössä on itäsuomalaiset veljekset Ilpo ja Risto. Risto on ollut pari vuotta kuivilla huumeista, kunnes tulee käänne ja hän tapaa tutun menneiltä ajoilta. Hiski Tuunanen vaatii häntä maksamaan vanhoja velkoja ja kun niin ei tapahdu, järkkää tämä Riston Länsi-Suomessa toimivaan salaiseen testikeskukseen. Veljen kadottua Ilpo lähtee etsimään tätä. (juonilinja 1) Tämä on arvattavissa, eikä sitä ole syytä salata.

Riston isoveli Ilpon elämää synkistää melko tuore eroaminen ja varsinkin sen syyt. Lääkintävahtimestarina keskussairaalassa työskentelevä Ilpo on langennut hemaisevan apulaislääkäri Krista Vaajamaan pauloihin ja sortunut pikkujouluiltana naisen matkaan, joka johtaa Ilpon ja Annin eroamiseen. Tämä draama pääsee käsittelyyn, kun Ilpo osallistuu opintopäiville, joille myös tuo apulaislääkäri osallistuu. (juonilinja 2)

Samoihin aikoihin Länsi-Suomessa (käytin muuten Seinäjokea esikuvakaupunkina) nuori huumeidenkäyttäjä Jani Lepistö on velkaantunut diilerille. Tuo diileri, Anssi ”Kosu” Koskimaa vaatii Janilta omiaan korkojen kera. Viimeisenä ansaintakeinonaan Jani ottaa yhteyttä lääketieteelliseksi asiantuntijaksi itsensä esitelleeseen Kaj Erikssoniin, jolta hän on aikaisemmin saanut työtarjouksen. Kun hänelle selviää töiden luonne, on jo myöhäistä pakittaa. Jopa kirjaimellisesti. (juonilinja 3)

Oman juonilinjasta (4) saa myös kolaritestauskeskuksen porukka, heistä tärkeimpänä jo mainittu asiantuntija Kaj Eriksson, joka värvää testikuljettavaksi vapaaehtoisia, ja ei niin vapaaehtoisia huumeaddikteja testiauton rattiin. Eriksson on niin sanottu likainen lääkäri.

Viides (5) juonilinja keskittyy länsisuomalaisen sairaalan porukkaan, siellä Ilpo Tolosen entisen työkaverin Petteri Marttilan ja saman sairaalan osastolla työskentelevän Mirka Perälän ympärille. He toimivat linkkinä, kun juonilinjoja yhdistetään. Myöhemmin Marttila osallistuu aktiivisen osapuolena Ilpon veljen etsintöihin.

Mainitsen vielä lyhyen juonilinjan (6), jossa Risto Tolosen työnantaja autofiksaamoyrittäjä Reijo Pitkänen pyrkii Ilpon lailla tavoittaa Ristoa ja siitähän ei hyvä seuraa.

Nämä nyt ainakin. Sitten lista toimijoista. Ota vaikka kuvakaappaus tueksesi, jos kiinnostuit kirjan kuuntelusta ja antaudu tarinan vietäväksi.

 

Ilpo Tolonen: lääkintävaksi, jonka pikkuveli päätyy testikeskukseen

Risto Tolu Tolonen: Ilpon pikkuveli 2 vuotta kuivilla huumeista.

Piia Heiskanen: Riston avopuoliso. Odottaa vauvaa

Hiski Tuunanen: Riston entinen tuttu huumepiireistä. Järjestää Riston kuseen

Petteri Marttila: Ilpon entinen työkaveri, töissä Länsi-Suomessa päivystyksessä

Reijo Pitkänen: autofiksaamoyrittäjä, palkannut Riston juokseviin hommiin

Kaj Eriksson testikeskuksen lääketieteellinen asiantuntija, värvää kuskeja

Toimi Repo: testikeskuksen paatunut tutkimusinsinööri

Jani Lepa Lepistö: velkaantunut huumeiden käyttäjä Länsi-Suomessa

Jussi Kivistö: Janin kaveri, huumeiden käyttäjä Länsi-Suomessa

Anssi Kosu Koskimaa: autokauppias Länsi-Suomessa. Huumediileri. Perii velkoja

Jorma Palander: Anssi Kosun Koskimaan autokuski

JP Lindi Lindfors Anssi Kosu Koskimaan katukauppias Länsi-Suomessa

Krista Vaajamaa apulaislääkäri, femme fatale, Ilpon hairahdus

Mikko Veräjätupa: pubin omistaja Länsi-Suomessa

Rudolf Broich: kolaritestauksen isokiho Saksasta

Elina Sinkkonen: Ilpon vähän ilkeä työkaveri päivystyksessä

Mirka Perälä: sairaanhoitaja vuodeosastolla Länsi-Suomessa

Tuomo Simanen: kirran polin lääkintävaksi. Sutinaa Krista Vaajamaan kanssa

Merja Kukkonen: Ilpon kiva työkaveri päivystyksessä

Joni Pietilä: Ilpon nykyinen työkaveri päivystyksessä

Riitta Keränen: osastonhoitaja

Anni Hukka: Ilpon exä. Muuttanut Norjaan

Reino Hukka: Ilpon exän isä
Tuula Hukka: Ilpon exän äiti

+ muita, joilla ei ole tarinan kannalta isompaa merkitystä.

Kuvakaappaus: Nextory

Anarkiaa ja piiloleikkejä Marrasvirralla

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Atena 2023. 575 s.

 

Jyväskyläläisen äidinkielenopettaja Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjallisuuteen tutustumiseni alkoi vuonna 2017, kun voitin arvauskilpailun. Tehtävä oli arvata, kuinka monta kertaa esiintyy sana ”kissa” Jääskeläisen silloisessa uutuusromaanissa Väärän kissan päivä. En enää muista oikeaa vastausta, mutta voitin tuon kirjan ja se jäi mieleeni, jonka jälkeen aloin lueskella opettajan tuotannosta vanhempiakin taidonnäytteitä. Nyt uusimman ihan äsken ilmestyneen Kuurupiilon anatomian kohdalla jouduin palaamaan lukijuuteni (en tiedä onko tämä oikea sana) alkukysymyksen äärelle. Jaksanko lukea koko kirjan alusta loppuun? Teos on massiivinen ja hetkittäinen melko kaoottinenkin. Kuitenkin sen jatkuva teema, isoveljen katoaminen ja sen arvoitus, kannatteli kaoottisuuden yli ja olin reipas – koko kirja riviäkään ylittämättä, sanaakaan sivuamatta luettu! Voin intoilla tällä, vaikka en olekaan enää 10 vee. Toisena hyvänä kannustimena oli teoksen maailma tarinan päähenkilön kokemana. Mikä osa siitä on totta, mikä harhaa ja mikä kuviteltua? En osaa vieläkään vastata, mutta mitä väliä. Eihän tämä mikään äikän koe ole.

Kirjan päähenkilö M (tai Mymmeli, Mara, Mörkö, marasilainen, lukiolaistyttö) on poikkeuksellinen lapsi seitsemänkymmentä luvulla, joka ihailee ja kadehtii isoveljeään Alvaria. Ihailun suhteen hän ei ole ainoa laatuaan. Älykästä ja taitavaa kympinoppilas Alvaria ihailevat kaikki, aina lukion opettajista omiin vanhempiin ja naapurin rouviin saakka. M taas kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vialliseksi. Ympäristö tukee tuota ikävää ajattelutapaa, mikä on omiaan herättämään hänessä radikaaleja ajatuksia. Isoveli on kehitellyt pienemmän sisarensa iloksi ja jännitykseksi piiloleikin. M:n tehtävä on etsiä hänet ympäristöön jätettyjen vihjeiden avulla. M:n selviytymiskeinoihin kuuluu mentaalikamera, jolla hän taltioi tapahtumia palatakseen niihin myöhemmin. Käytössä on myös Antropologinen selviytymisopas marsilaisille vakoojille. Kun isoveli katoaa, piiloleikki jatkuu ja muuttuu pakkomielteiseksi. Tuosta hetkestä alkaa vuosikymmeniä kestävä delirium.

Tapahtumat sijoittuvat Marrasvirran kaupunkiin, jossa vaikuttaa kaksi vastakkaista alakulttuurin ryhmittymää, jägerit ja yönaakat, toisin sanoen skinit ja punkkarit. Taviksia yönaakat nimittävät sivistyneiksi apinoiksi. Isoveli on ollut kallellaan yönaakkoihin ja saavuttanut heidän keskuudessaan tietynlaisen profeetan maineen. Veljen etsinnät johdattelevat M:n lopulta yönaakkojen poppooseen ja hän elää tietyn ajanjakson elämästään täysiverisenä punkkarina kaikkine hajuineen.

Lukukokemuksessa oli vaiheensa. Vuonna 1970 syntyneenä muistan punk-liikkeen, mutta turvallisen välimatkan päästä. Olin nössö ja varmaan vieläkin kumartelen joka suuntaan. Pitää vain katsoa, ketä jää taakse. Jääskeläisen kuvaama elämäntapa aiheuttaa levottomuutta. Tunnelmaltaan kirja on paikoin luokkaa Pako New Yorkista ja joissain kohdin kuin repäisty Mauri Kunnaksen Nyrok City -sarjakuvan ruuduilta. Nämä nyt vain tulivat mieleeni ensimmäisinä. Ja ainoina. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä kirjan punk-konsertti, jonka touhottaminen menee paikoin koomiseksi. Nauroin. Sukupuolettomassa, ajattomassa, tavattomassa ja sovinnaisuuksille naureskelevassa elämäntavassa on varmasti puolensa. Eniten kirjasta saavat irti varmasti aatteen kannattajat. Vähän niin kuin vanhojen punkkareiden märkä uni.

Pakko lisätä, kuvasin kirjan tapahtumia kaoottisiksi ja vertasin deliriumiin. Tarkoitin tätä hyvässä mielessä. Leipätöissä tulee pohdittua aina silloin tällöin psykoottisen tilan järkevyyttä. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta harhoillakin on logiikkansa, ainakin joissain tapauksissa. Sekin, että Jääskeläisen romaani haastaa ymmärryksen, ainakin minun ymmärrykseni, on pelkkää positiivista. Kuurupiilon anatomiassa on oma johdonmukaisuutensa, joka toisella lukukerralla varmasti kirkastuisi.

Kirja on hankittu ostamalla se Joensuun Suomalaisesta kirjakaupasta.

Okkultistisia murhia hevimeiningillä Joensuussa

Iiro Meriläinen: Pedon merkit 

Kirjokansi 2023. 332 s.

Vietin kesäloman lopettajaisia alun perin lieksalaisen, mutta tätä nykyä Joensuussa asustelevan luokanopettaja Iiro Meriläisen (1980) esikoistrilleri Pedon merkit parissa. Vanhaksi hevariksikin voi Meriläistä nimetä, mikä selittää paljossa tuon teoksen ominaispiirteitä. Sen lukemisesta tekee erityisen mielenkiintoiseksi tapahtumapaikka Joensuu ja kaupungin valikoidut kohteet. Eipä ole virkistysuimala Vesikkokaan enää tämän jälkeen samalla tavalla rentouttava paikka. Eri tavalla kylläkin. Poiketaan kirjassa toki muuallakin Pohjois-Karjalassa tarpeen mukaan.

Tilannehan on nyt se, että kolmen hevarin trio eli Shemeikka, Jyvis ja Musa osuvat tuoreeltaan poliisien rikostutkintapaikalle Joensuun Utrassa. Joku on kipannut merkillisen ihmisraadon lasienkeräysastiaan ja piirustanut askin kylkeen punaisen L-kirjaimen. Tietyt yksityiskohdat rikoksessa merkitsevät Shemeikalle keskivertotallaajaa enemmän, vaikkapa nyt kropan pään tilalle ommeltu hevosenpää. Teologian opiskelijana, vaikkakin hitaan puoleisena, hän yhdistää havaintonsa demonologiaan. Makaaberien murhien lisääntyessä tuon hevarin päätelmät vahvistuvat ja Joensuun poliisi ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin palkata trion neuvonantajakseen. Ja se on nimenomaan koko Utran Motörhead tai ei heistä ketään. 

Sarjamurhaaja vie Joensuun poliisivoimia ja siinä sivussa KRP:tä kuin pässiä narussa. Porukkaa kylmenee ja merkillisiä kirjaimia tulee lisää, niin rikospaikoille, kuin paikkakunnan pääaviisi Karjalaiseenkin. Murhaaja nimittän syöttää lehden toimittaja Immo Nevankareelle uutisaihetta toisensa perään. Selkeästi julkisuuden kipeä tyyppi ja kipeä muutenkin. Näyttää pahasti siltä, että syyllinen ei hevillä selviä. Tai siis sillähän se nimenomaan tässä tapauksessa selviää (oli pakko). 

Kustantajan kotisivut luokittelevat kirjan Savo-Carelia -noiriksi. Itse taisin nimetä tämän Instagram-päivityksessäni hupitrilleriksi, jossa yhdistyy Kummelit Hannibaliin. Tarkoitin niitä Kummelin Speedyä ja Sakua. Pieru ja tissutteluhuumoria ei säästellä. Epäilen, että Pedon merkit vie tämän vuoden Suomen sarjan Eniten ruumiita -tittelin. Jätän lukeman mainitsematta. Jää yllätystä muillekin. 

Uuden kirjailija kohdalla joudun joskus opettelemaan lukutaitoni alusta, ennen kuin rivit alkavat vetää. Näkökulmahenkilöitä Meriläisen kirjassa on melkoisesti ja näkökulma saattaa vaihtua kesken luvun. Piirre pysyy linjassa läpi teoksen, eikä se lopulta haitannut. Enimmän aikaa lukija saa viettää rikoskomisario Ilkka Rajakorven mukana. Tutkijaryhmään kuuluvat myös urheilullinen ja työssään kunnianhimoinen Sanna Salmenvuori, sekä konstaapelit Daniel Holma ja Polanen. Nämä jäivät ainakin mieleeni. Hahmojen puhekielestä enimmäkseen tunnistaa kuka puhuu. Vuorosanojen poljento on tutun itäsuomalaista, leppoisaa ja kulkee paljon asian vierestäkin. Se voi jakaa lukijoita, mikä nyt ei ole uusi ilmiö auringon alla. 

Realistinenkaan tarina ei pääasiassa ole, alkaen kolmen retkun käyttämisestä rikostutkinnan asiantuntijana. Tämä tiedoksi heille, jotka todentuntua lukukokemukseltaan odottavat. Minun kantani on, että realistisuus vs. epärealistisuus ei ole hyvän laadun mittari. Tärkeämpää on, että valittu linja säilyy. Silti, kun kuvitteellinen tarina sijoitetaan nimettyyn todelliseen ympäristöön ja siinä kuvataan tiettyjen ammattien harjoittamista, asettaa se tosiseikoille vaatimuksia. Tätä sivusi sanomalehti Karjalaisen kritiikki 18.7.23, jonka johdosta muuten kiinnostuinkin romaanista. Lehden kulttuurisivuilla, itsekin kirjailija, Tuomas Lius harmittelee kirjan poliisin työskentelyä koskevia asiavirheitä. Yhden lipsahduksen haluaisin minäkin nostaa esille, osui nimittäin liian lähelle. Ennen kuin jatkan, täytyy tunnustaa, että olen itsekin sössinyt faktoja ja tekee suorastaan kipeää huomata ne jo painetussa kirjassa. Niistä ei tämän enempää. No sitten, Joensuun oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset on tehty Kuopiossa jo toistakymmentä vuotta. Joensuussa suoritetaan vain vainajan ulkoinen tarkastus ja kuoleman toteaminen. Sen tekee hoitajan avustamana päivystävä lääkäri ja se tapahtuu keskussairaalamme kellarikerroksessa obduktio-osastolla. Henkirikosepäilyissä poliisit osallistuvat toimitukseen esimerkiksi valokuvaamalla ulkoisia väkivallan merkkejä ja pussittamalla vainajan vaatteet jatkotutkimuksiaan varten. Itse osallistun näihin leipätyössäni epäsäännöllisen säännöllisesti. Toki kirjassa ei nimetä, missä tarinan patologi (?) Paananen tutkimuksensa fyysisesti suorittaa. Joensuusta ajaltaa Kuopioon reilussa puolessatoista tunnissa. Miksipä ei. 

Silti kaiken kaikkian tämän kaltaisen kirjajärkäleen kokoaminen on kunnioitettava suoritus. Juonellinen rikostarina on todella haastava kirjallisuuden laji ja sen lukijat ovat valistunutta ja vaativaa, mutta reilua sakkia. Viihdyin tämän parissa. Osuudet, joissa teologian opiskelija Shemeikka esittää tulkintojaan sarjamurhaajan vihjeistä ja viittaa alan kirjallisuuteen, ovat teoksen parasta antia. Sitä paitsi on aina erinomaista, kun Joensuu saa uuden nastan Suomen dekkarikartalle. Tykkään myös kauhuelementtien kanssa flirttailusta. Lisää Iron Maidenia, pizzaa ja mietoja alkoholijuomia on luvassa jo mahdollisesti isänpäivän tienoilla. Tarina saa jatkoa. Otetaan sille! 

Lukemani kirja on Vaara-kirjaston omaisuutta.

Tolkienin elämäkerta nappasi

Kuva: Stotyrel

Humphrey Carpenter: J. R. R. Tolkien: Elämäkerta. Lukija: Toni Kamula. Kääntäjät: Vesa Sisättö, Johanna Vainikainen. 11h 50m.

Ei ihan ensimmäisenä tulisi mieleen, että minulla ja Taru Sormusten herran kirjoittajalla Oxfordin professori J. R. R. Tolkienilla (1892-1973) olisi jotain yhteistä, mutta onpas hyvinkin. Meikäläisen lailla myös Tolkien kirjoitti kaksisormijärjestelmällä. Joku voisi pilailla, että eipä ihme, että Tolkienin edellä mainitun pääteoksen kirjoittamiseen meni 12 vuotta ja kirjailija oli sen valmistuessa lähes kuudenkymmenen. Tai oikeastaan J. R. R. hienosääti tuota taruaan ja mytologiaa koko ikänsä. Joka kohdassa, läheskään, ei ollut tavoitteena edes tekstin julkaisu, selviää elämäkerrasta.

Omasta ja varmasti monen muunkin suomalaisen mielestä mielenkiintoinen tieto on Tolkienin kiinnostus Suomen kansalliseepos Kalevalaan ja suomen kieleen. Tolkien treenasi parikymppisenä jeppenä käyttäen Kullervon tarinaa esimerkkinä. Suomea Tolkien käytti myös kehitellessään haltioiden kieltä Taru sormusten herraan Ja muihinkin tarkoituksiin. Näin Pohjois-Karjalan eläjänä imartelee se, että Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot käyttää eepoksessa suuressa määrin ilomantsilaisen Simana Sissosen (1786-1848) runonlaulua ja loitsuja. Tätä yhteyttä maailmankirjallisuuteen ei voi mielestäni liikaa korostaa. Pois itäsuomalainen vähättely! Made in Pohjois-Karjala!

Humphrey Carpenter (1946-2005) ennätti tavata Tolkienin vielä tämän eläessä. Tolkien itse ei perustanut elämäkerroista. Silti tämä kuuntelukokemus oli kyllä omalla kohdallani yksi kiinnostavimmista pitkään aikaan. Oudointa tässä on, että en ole lukenut Tolkienia varmaan riviäkään. Nyt varmaan pitäisi ottaa urakaksi. Kalevala on toki tuttu. Siitä on hyvä äänikirjaversio Antti Virmavirran lukemana. Tolkienin tarkistettu elämäkerta on julkaistu viime vuonna kirjailijan syntymän 130-vuotisjuhlan kunniaksi.

Missä mennään uusimman käsikirjoituksen kanssa

Muutama sana kirjoitusprosessista. Edellisessä Instagram päivityksessä peilasin sairaalaviikkotyötunteja mahdollisuuksiini toteuttaa kirjoittamista. Päivitys oli ääriesimerkki. Yleensä tunnit noudattavat työehtosopimuksia. Kirjoittamisen suhteen en työtunteja laskeskele, mutta pidän kuitenkin jonkinlaista kirjaa työn etenemisestä. Seuraavassa muutama speksi, jos sallitte tuon ilmaisun. 

Nykyisen tekstin perusidean kirjasin ylös 13.3.2020. Aktiivinen leipätekstin takominen alkoi 10.12.2020 ja nyt pitää muistaa, että työstin samaan aikaan keväällä 2022 julkaistua dekkaria Dekkari. Nämähän menevät limittäin. Raakaversio lähti Kriittisen korkeakoulun arvioon 27.11.2022. Kokoa tiedostolla oli silloin 53434 sanaa.

Tykkään käyttää arvostelupalvelua ennen kuin laitan tuotoksiani kustantajan nähtäväksi. Pitää mainita, että kirjoitan sopimuksettomassa tilassa ilman yhteistyötä kustannustoimittajan kanssa. En pallottele aiheitani edes kylänmiesten tai -naisten kanssa, puolisostani puhumattakaan. Sama vaitiolovelvollisuus taitaa koskea yhtä lailla leipätyötäni kuin proosan suoltamistakin. Sopimuksettomuus tarkoittaa, ettei mikään takaa, että tuotos julkaistaisiin. Vastapainona on sanottava, ettei mikään estä sitä päätymästä yhtä lailla maailmanmenestykseksi. Pitää vain kirjoittaa riittävän hyvää proosaa. No hei!

Siitä puheenollen, alkuvuodesta aloin kirjottamaan koko tekstiä tavallaan uusiksi, nyt ammattilaisen huomioin varustettuna. Eilen sain uuden kirjoituskierroksen päätökseen. Nyt emätiedosto oli lihonut 75130 sanaan. Kirja pysyisi pystyssä tuulessakin. Edelleenkään käsikirjoitus ei ole valmis. Seuraavalla kierroksella poistan muun muassa toisteisuutta, sekä testaan tapahtumien järjestystä ja henkilöhahmojen esillepanoa. Isotkin muutokset ovat vielä mahdollisia. Musiikin puolella puhuttaisiin varmaan soundcheckistä ja biisijärjestyksestä. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Ainahan näissä on jonkinasteinen mysteeri ja arvoitus, jonka soisi avautuvan lukijalle koukuttavalla tavalla. Koukuttavalla eli oikeassa järjestyksessä, etten panttaisi oleellista tietoa, mutten lipsauttaisi tärkeitä ratkaisuja liian aikaisin. Kellosepän työtä. Tai dramaturgin. Valitettavasti en ole kumpaakaan. Toinen tärkeä huomion kohde ovat henkilöhahmot. Suoraan sanottuna en tuntenut heitä hahmotteluvaiheessa tai ensimmäisessä raakaversiossakaan. Nyt kun tiedän heistä enemmän, osaan esitellä heidät lukijallekin paremmin - toivon mukaan kiinnostavammin. Nämä pari juttua vain esimerkkinä. Ja kielioppi on vielä tarkistamatta, vaikka sorrunkin muuttamaan sanajärjestyksiä ja näppäilyvirheitä myös matkan varrella. Ei pitäisi, se rikkoo flown ja palauttaa minut tapahtumapaikalta keittiöön tai missä nyt kirjoitankaan. 

Valmista tulee, kun tulee. Välillä huomaan sortuvani miettimään ajan käyttöäni. Mistä kaikesta voisin nipistää kirjoittamisen kustannuksella? Olisiko rutiineissani korjattavaa? Kiirehdin suotta ja asetan itselleni turhia paineita. Lopulta uskon kuitenkin, että kaikki menee niin kuin kaiken on tarkoitettu menevän. Jos ei kirjoittaminen maistu, pitää keksiä jotain muuta. Toistaiseksi on maistunut, vaikkakin vaihtelevasti. Siihen ei saa vaikuttaa ulkoiset tekijät, kuten lukijapalautteet, julkiset huomioinnit tai sellaisten puute, ylipäätään mikään muista ihmisistä tai olosuhteista lähtevä. Kirjoittamisessa tärkeintä on kirjoittaminen. Ennen kuin käyn liian sentimentaaliseksi, lopetan tähän ja avaan käsikirjoitustiedoston. Ehdin muokata sitä jonkin aikaa ennen iltavuoroa.

Salanimi Gabriel Korven mystiikka puree ilman kyyneliä - kirjailijan neljäs Valo Kurki -dekkari Sadekoirat

 

Gabriel Korpi: Sadekoirat

SAGA Egmont 2023. E-kirja 80 s.

 

Salanimi Gabriel Korpi vie kestosankarinsa yksityisetsivä osto- ja myyntiliikeyrittäjä Valo Kurjen Suomenlinnaan, jossa Kurki kohtaa sattumalta entisen kollegansa poliisiajoilta. Arvonen etsiskelee saarelta osoitetta, jossa evp rannikkotykistön vääpeli Väinö Vuorinen on murhattu. Virkaa tekevä rikostutkija pyytää vanhojen aikojen kunniaksi Kurjen mukaansa. Tarkkasilmäisestä dekkarista voi olla apua ja onkin.

Oman etsivätoimistonsa tiimoilta Kurki saa toimeksiannon vakiyhteistyökumppani asianajaja Teijo Mantereleelta. Mantereen asiakkaan edesmennyt mies on testamentannut sisarentyttärelle ihan kivan summan valuuttaa. Ongelma vain on, että tuon nuoren naisen Sara Saartoluoman yhteystietoja ei löydy puhelinluettelosta tai muutenkaan. Kurki on oikea mies selvittämään perijän liikkeitä ja nykysijaintia.

Kirjasarjojen lukeminen on paitsi uuden keissin ratkomista yhdessä sankarin kanssa, niin yhtä lailla tämän kuulumisten päivitystä. Kurjen miesystävä Jan on lähdössä Kaliforniaan pitkälle työkeikalle. Kurjen luottoparturi Mailis on lopettamassa työuraansa. Onneksi Janilla on tuttavapiirissään hiusmuotoilija Daniel, jonka vastuulle voi Kurjen kuontalon hyvillä mielin luovuttaa. Danielin kautta Kurki saa myös piristystä ikävään. Janin poissa ollessa Kurki alkaa käydä tanssitapahtumissa, joiden osallistujien elämään tuo väriä paitsi mieltä laajentavat napit, niin myös totuttua säkenöivämpi pukeutuminen. Kurki ei napeista välitä, jos bling blingistäkään, vaan on enemmän viski ja olut miehiä. Rauhallisempia illanviettoja Kurki viettää siskonsa Violan ja siskon tyttären Vapun kanssa. Niin ja onhan ne kissatkin, Sylvi ja Urhokin kuvioissa mukana.

Epäselvät kuolemantapaukset eivät jää yhteen. Kontaktiensa ja aktiivisen seuraelämänsä – vaikka vähän jörö onkin – ansiosta Kurjelle selviää yksi jos toinenkin murhaan ja muihin tapaukseen liittyvä detalji. Henkilögalleriassa ei ole niin vähäpätöistä sivuhenkilöä, etteikö se veisi jollain lailla rikosjuonta eteenpäin. Muusta esillepanosta mainittakoon, että GK esittelee kyllä valistuneesti 90-luvun ajankuvaa. Käyttöesineiden, asioiden ja ilmiöiden väläyttely ankkuroi tapahtumat aikakauteensa. Epäilemättä Helsingin ja sen ympäristötienoon lähiöt arkkitehtuureineen, palveluverkkoineen ja henkisine erityispiirteineen osuvat. Niiden täytyy merkitä kirjailijapseudonyymille paljonkin. Muutenkin tarinan rekvisiitta on sijoiteltu valistuneella maulla, aina biedermeirpöydistä lähtien. Joko salanimen taakse kätkeytynyt kirjailija on pitkälle sivistynyt kulttuurin harrastaja, miksei ammattilainenkin tai sitten ihan pirun sinnikäs ja lahjakas googlettaja. Vaiko molempia? Epäilemättä juuri tässä on yksi GK-ilmiön viehätyksestä. Toinen on anonymiteetti, jota voisi nimetä mustanaamio-, zorro- tai vaikka taikaviittaefektiksi, osaksi illuusiota. Mystistä se ainakin on. Kolmanneksi nostan vielä miellyttävän tavan kertoa tarinaa. Ei angstia ja vihaa, ei väkivallan ja seksin kuvausta. Korven neljäs (-kin) romaani on kuin kiireetön kolmen ruokalajin illallinen kokin jälkiruokayllätyksellä - rotanmyrkyllä tai ilman.

Sadekoirat, kuten koko Valo Kurki -sarja eli West Endin tytöt (BoD 2020), Täydellinen päivä (BoD 2020) ja Timantti ja ruoste (2021) profiloituu sateenkaarikirjallisuudeksi, sekä rikoskirjallisuuden genressä Cosy Crime -alakategoriaan. Näihin ainakin. Viimeksi mainitun suhteen kirjailija oli yllättää Sadekoirien aloituslausahduksessa: ”Niska rusahti ja katkesi.” Heti selvisi, että tuo toimenpidekuvaus kohdistui nahkiaiseen silakkamarkkinoilla. Onneksi tai valitettavasti, miten vain. GK on otettu tavallaan uniikkina lisänä suomalaiseen kirjallisuuteen. Viimeisimpänä osoituksena tästä on kirjailijan hyväksyminen Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Ihan omakohtaisistakin syistä sympatiseeraan omakustanne- ja indikirjailijoita, jollaisena Korpikin julkaisi kolme ensimmäistä teostaan. Tiedoksi, ne kaikki löytyvät tätä nykyä myös äänikirjoina.

Jostain syystä tuntuu aina hyvältä, kun joku kirjallisuuden alkutuottaja saa kaupallisten kustantajien alkunikottelusta huolimatta siimansa vetämään. Raha ja painomuste ei välttämättä haise samalle. Tutustuin Korven uutuusromaanin pdf-tiedostona. Kiitokset tästä ja onnea virallisesta kirjailijan statuksesta!

Isän teot pojan kohtalona

 Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika

Avain, 2023. 136 s.

15-vuotias Jesse muuttaa Vaskikylään.
Äiti on saanut sieltä uuden työpaikan.
Jessen isä on vankilassa.
Vaskikylässä asuu myös poika,
jonka isän Jessen isä on tappanut.
Poika saa tietää sen
ja uhkaa kavereiden kanssa Jesseä.
Eikä se jää uhkaukseksi.

Gangsterin poika on Marja-Leena Tiaisen 

kahdeksas selkoromaani.
Sen alkusivuilla on hyödyllinen luettelo kirjan henkilöistä.
Kirjan lauseet ovat selkeitä ja
sen juonta on vaivatonta seurata.
Joukossa on jännittäviäkin kohtauksia,
osa jopa pelottavia.
Onneksi kirjan pojalla Jessellä
on huolehtiva äiti
ja kirjassa tapahtuu hyviäkin asioita.
Yksi hyvä asia on Sofia,
johon Jesse ihastuu.


Tykkäsin kirjasta paljon.
Itse opin lukemaan vasta toisella luokalla.
Olisipa minulla ollut silloin tällainen kirja.

Kirjailija Marja-Leena Tiaista on kehuttu.
Hän on saanut palkintojakin.
Tiaisen kirjat antavat ajateltavaa,
mikä on oikein ja mikä väärin.
Olen lukenut hänen kirjojaan aikaisemminkin.
Huolestun niissä esiintyvien hahmojen puolesta
ja jännitän miten he selviävät.
Jotkut hahmot ovat inhottavia.
Nautin tukalista tilanteista
ja niiden ratkeamisesta.
Jotkut aikaisemmat tarinat tapahtuvat Joensuussa.
Se on kiva juttu,
koska asun siellä ja tapahtumapaikat ovat tuttuja.
Kirjailija Tiainen asuu Kuopiossa.
Gangsterin poika sopii lukemista
tai suomen kieltä opetteleville.
Tai jos lukeminen on muuten vaikeaa.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirjailijablogi tänään 4 v.

Luettua ja kirjoitettua sairaaladekkaristin blogi täyttää tänään neljä vuotta. Tätähän edelsi blogi Suntuubi-palvelussa, jonne ennätin kirjoitella vuodesta 2008 alkaen. Tuotos sisälsi silloin kirja-arvioita, tunnelmia kirjoittamisesta, tietoa julkaisuistani ja julkisista esiintymisistä ja muuta sälää. Sama linja on jatkunut. Neljä vuotta, 71 blogikirjoitusta. Laitan tähän muutaman linkin niistä luetuimpiin. 

Olisiko muuten jotain, josta haluaisitte kuulla minulta enemmän? Saatan tietää jotain sairaalamaailmasta, julkisesta terveydenhuollosta ja kirjoittamisesta varsin jännityskirjallisuuden vinkkelistä. Näistä ainakin. Jotain kulissien takaa?

Kirjoitan 53 vuotiaan itäsuomalaisen parisuhteessa elävän kolmen aikuisen tyttären pohdiskelevana isänä, joka tekee edelleen töitä päivystyspoliklinikalla lääkintävahtimestarina. Koulutusta löytyy putkiasentamisesta ja lähihoitamisesta, josta juontaa kestovitsini katetreja, ym. letkuja eri reikiin asentaessani. "Teillä ei ole hätää, olen putkiasentaja." (Huono, tiedän. En sano sitä potilaalle - välttämättä)

Top 3 nettikirjoitelmat:

1. Univaikeuksista, vuorotyöstä ja työssäjaksamisesta

2. Kirja-arvio Arttu Tuomisen rikosromaanista Verivelka (WSOY 2019)

Jos et lue dekkareita, kokeile tätä

3. Kirja-arvio Mia Vänskän kauhuromaanista Musta kuu (Atena 2012)

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin

Ari Wahlstenin Kit Karisma 7 - Ei täytesivuja, vain toteutusta

 

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki

Crime Time 2023. 255 s.

Kansi: Timo Numminen

 Ari Wahlstenin Kit Karisma -sarjan seitsemäs näyte Langennut kaupunki jatkaa tutuksi tulleella kovaksi keitetyllä hard boiled linjalla. Se ei ole sarjan päähenkilö yksityisetsivä Kit Karisman valinta. Hän vain tuntuu päätyvän tilanteisiin, jotka vaativat äärimmäisiä keinoja, kovien kokemusten mukanaan tuomaa itsevarmuutta (suomeksi: munaa) ja järkähtämätöntä, jopa häikäilemätöntä päättäväisyyttä. Ainoa asia, jota hän ei voi vastustaa ja johon hän on heikkona – suomalaisen tangon ja viehättävien naisten lisäksi –  on hädänalaiseen asemaan joutuneen uhrin auttaminen. Viime kädessä se menee palkkiorahojen ja terveen itsesuojeluvaiston edelle. Käsillä oleva tapaus ei tee tässä poikkeusta.

Tällä kertaa Karisman tehtävä on etsiä aatelissuvun jälkikasvua. Paronitar Elsa von Baumgartenin 16-vuotias pojantytär Alma on tullut opiskelupaikastaan Sveitsistä Helsinkiin. Alman isä paroni Hugo von Baumgarten tuntuu tekevän kaikkensa, ettei isoäiti tapaisi pojantytärtään. Taustalla on aatelissuvun mittavan omaisuuden perintöjako ja arvonimihierarkia. Isä pitäisi mammonan mielellään jakamattomana ja soisi kaiken jäävän Robertille. Robert on toinen hänen lapsistaan. Kuulostaa pliisulta, eikö? Kohtapa laimeudesta ei ole tietoakaan. Alman isä Hugo paljastaa Karismalle, että tyttö on yhtä lailla häneltäkin kadoksissa. Katoamiseen liittyy isälle tuntematon nuori mies, vävyehdokas nimeltään Kiril. Nuoret hummaa, sanotte nyt. No, mutta kun eivät hummaa. Joku muu sitä kyllä tekee ja sille on olemassa rumempia ja suorastaan vastenmielisiä nimityksiä. Ja rumaksi homma menee, kun Karismaa vastaan tulee pari alamaailman torpedoa, joilla on taas yhteyksiä lihakauppiaana tunnettuun Felix Kuzminiin. Miehellä on kontaktit itäblokin rikollispiireihin. Miltä teidän korviin kuulostavat sanat ”lihatukku” ja ”maahantuonti Moldovasta”? Tässä asiayhteydessä ne tuskin merkitsevät kulinaristisia nautintoja.

Wahlstenin tarina kulkee ilman sivujuonteita tai turhia takaumakikkailuja. Ei aikomuksia, pelkkää toteutusta. Ei yksityiselämän murheilua ja sentimentaalisia täytesivuja. Fokus pysyy toimeksiannossa. Siksipä kirjaan voisi tarttua takarivin tuolinkeikuttajatkin, ne mopon virittelijät ja räkäpallon neppailijat, jotka pitävät koulun lukupiirejä snobistisina. Minä tiedän, olin joskus yksi ensiksi mainituista. Virtaviivaisen rakenteen lisäksi Langenneessa kaupungissa käytetty kieli on toteavaa, suorasukaista ja genren perinteitä kunnioittavaa. Sen sisältämät käänteet yllättävät ja huumorikin kukkii sopivan kyynisenä.

Aikaisempiin sarjan teoksiin tutustuneena osaa jo odottaa tiettyjä elementtejä. Silti Kit Karisman vaiheisiin sisäänajo ei vaadi aikaisempien osien tuntemusta. Tuo yksityisetsivähän on isänsä puolelta afroamerikkalainen jenkki, joka pitää kuntoaan yllä nyrkkeilysalilla ja jonka musiikkikorvaan sopii jo aikaisemmin mainitsemani tango. Naissuhteissaan Karisma on päivitetty versio Bondista, joka ei tarvitse Flemingin matskuun verrattuna siistimistä. Arvot ovat siis kohdallaan. Ihan sivumainintana, näistä vanhojen Bondien ja kumppaneiden siistimisistä voisi käydä ihan oman keskustelunsa, mutta ei mennä siihen.

Kirjasarjan luoja, äskettäin täysiä kymmeniä täyttänyt helsinkiläinen Ari Wahlsten (1963) on tullut tunnetuksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittamisen opettajana ja yhtenä entisistä Lapinlahden linnuista. Dekkarikirjallisuuden lisäksi hän myös ohjaa, käsikirjoittaa ja näyttelee. Viimeisistä teatteriohjauksista on pakko mainita Espoonlahden teatterin dekkarihupailu ja satiiri Top Secret (teatteriesityksestä lisää), jonka käsikirjoituksesta voi yhtä lailla osoitella Wahlstenia. Samaan aikaan alkuvuodesta esitettiin myös Tapanilan Työväen Näyttämöllä hänen Shakespeare mukaelmaansa Don Hamlet – tragikomedia kostosta ja kunniasta.

Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.

Vuolan ja Melenderin Maailmojen loput ja vähän minunkin - kirjojeni lopetusten taustaa

 

Luin äskettäin Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin teoksen Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta (WSOY, 2018), jossa nuo kaksi ansioitunutta asiantuntijaa käsittelee romaanien lopetusten rakentamista, niiden sisältöä ja mitä ne mahdollisesti merkitsevät lukijalle. Tietenkin tyylilajeissa on vaihtelua, on heti alkuun mainittava. Siinä missä genrekirjallisuudessa arvostetaan lajityypille oletettavaa loppua, kuten vaikka dekkareissa, joissa paha saa palkkansa ja syyllinen selviää, saatetaan taiteellisimpiin arvoihin pyrkivässä proosassa ja kaunokirjallisuudessa hakea enemmän omaperäisyyttä ja valtavirrasta poikkeavaa – rikkoa kaavaa, niin kuin sanotaan. Näin ainakin ymmärrän nyt luettuani tuon tietokirjan. Tietokirjaksi sen voisi lokeroida.

Oli kirjassa paljon muutakin. Maailmojen loput perustuu kirjailijakaksikon vuoropuheluun, jossa he pallottelevat ajatuksiaan esseiden muodossa, sekä nostavat esimerkkien ja kirjaesittelyiden kautta eri lopetusvariaatioita. Yksi heidän liikkeelle paneva voimansa oli huomio, että useammin lukijoiden mieleen jää loppusanojen sijaan alkusanat, vaikka koko teos olisi johdattelua kohti viimeisiä rivejä. Näin ainakin väite ymmärtääkseni kuluu. Tarkasteluun nostettujen kirjojen joukossa on sekä ulkomaalaisia, että kotimaisia uudemman ja vanhemman ajan klassikoita tai muuten hyvässä tai pahassa noston ansaitsevia romaaneja. Joitain niistä olen jopa lukenutkin.

Parasta antia ja hienoimpia kirjoittajaparin oivalluksia mielestäni olivat vaikkapa ajatus siitä, että saman romaanin kolmeen kertaan lukemisesta voi saada enemmän kuin kolmen eri romaanin lukemisesta. On myös lohdullista – ainakin itseni kohdalla – että hyvät kirjat ovat älykkäämpiä kuin tekijänsä. Vuola ja Melender myös tuumaavat (en muista tarkalleen kumpi), että leikin ja työn välinen jännite on kirjailijan perusvoimia. Voin allekirjoittaa tuonkin. On lahja säilyttää rento kirjoittelun ote, mutta tehdä se ammattimaisesti. Onnistuminen taas voi olla pienestä kiinni, jopa pilkun paikasta. Kirjan kirjoittajien mukaan jokainen runoilija tietää, että yksi ainoa pilkku voi luoda tai tuhota merkityksiä. Tästä mulla on oma vähän – no, en sano mikä – esimerkki, jonka olen joskus kirjannut puhelimeni muistioon.

Kyllä se siitä. Kyllä, se siitä.

Molemmat ovat kökköjä lohdutuksen sanoja joo, mutta jälkimmäinen käy jopa tuomiosta.

Loppuja lukiessani jouduin turvautumaan muutamissa kohdissa hakupalveluun, kielitieteelliset termit kun eivät aiivan osu meikäläisen parhaaseen osaamiseen. Niin kävi vaikkapa käsitteiden digressio, allegorinen, epiteetti ja parenteesi kanssa. Ihan piruuttani jätän ne tässä selventämättä, jokainen tehköön omat googletuksensa. Paitsi tehän tiedättekin jo nämä, eikö vain?

Kirjan innoittamana aloin miettiä omien romaanieni lopetuksia, joiden merkityksiä, taustaa ja tarkoitusta aion vielä lopuksi avata. Tietenkin jokainen, joka on tuotantoani lukenut, on muodostanut sen sisällöstä lopetuksineen oman käsityksensä ja se on jättänyt tietyn maun heidän kielelleen. Hyvän tai pahan, miten vain. Mikä parasta, kaikki ovat oikeassa. Jos joku pelkää kohta seuraavan juonipaljastuksia, niin ei kannata. Maailmojen loput kirjan mukaan laadukkaan teoksen sisältö ei kärsi juonipaljastuksista. Lukunautinnon on löydyttävä kirjan muusta sisällöstä, sen rakenteista ja esitystavoista ja kaikesta kirjoittamatta jätetystäkin. Varsinkin viimeksi mainitusta.

Ennen kuin menen omiini, niin mainittakoon, että Sinikka Vuola on helsinkiläinen kirjallisuuden opettaja ja kirjailija, koulutukseltaan filosofian maisteri. Vantaalainen Tommi Melender on kirjailija, runoilija ja toimittaja, koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri. Vuolaa seuraan mielenkiinnolla Twitterissä, jossa hän jakaa kirjoittamiseen liittyviä havaintojaan.

Väärin voitettu (BoD 2008, 2013)

Perttu kääntyi katsomaan Markoa takanaan, iski tälle silmää ja tarjosi pallon takaisin Raimolle.

Kirjan lopussa peliasiantuntija Raimo Aarnio potkii jalkapalloa poikansa Markon ja hyvän lapsuudenystävänsä Perttu Lehtosen kanssa. Perttu on ammattijalkapalloilija ja itsekin futista junnuissa pelaavan Markon fanituksen kohde. Isän ja pojan yhteinen aika ei ole itsestään selvyys. Yksi heidän suhteensa ongelma on isän työkiireet ja poissaolevuus. Poika on jäänyt liian vähälle huomiolle. Loppukohtauksen on tarkoitus olla huojentava, isä ja poika ovat saaneet suhteensa ihan ok mallille. Isä on saanut opetuksensa, jalkapalloilija Perttu on taas palannut lajin juurille, eli hauskanpitoon hyvässä seurassa. Niin ja kaikki he säilyivät hengissä, vaikka henki tarinan varrella olikin vaarassa.

Testinuket (omakustanne 2009, 2013, SAGA Egmont 2020)

”Ymmärrän, soittelen sitten lähempänä”, Mirka sanoi äänessään hymyä. (2009)

Uusi yhteys, sen hän ei antaisi enää katketa. (2013)

Kirjan päähenkilö Ilpo on sössinyt aikaisemman ihmissuhteensa. Tosin siinä vaiheessa suhde taisi vedellä jo muutenkin viimeisiään. Selityksen makua, tiedän. Etsiskellessään kadonnutta veljeään ja tämän pelastusoperaation aikana hän tapaa kivan pohjalaisen sairaanhoitaja Mirkan, jolta hän saa kirjan lopussa mieluisan yllätyspuhelun ja he sopivat tapaamisesta. Tässä vaiheessa itse rikosjuoni on jo taputeltu ja tuntui asialliselta jättää henkilöhahmojen ihmissuhteet kaikkinensa toiveikkaaseen vaiheeseen. Jälkikäteen korjailin loppua vuoden 2013 pehmeäkantiseen versioon, jonka tekstitiedosto on äänikirjankin pohjana. En oikein tiedä miksi, siis korjailin. Ehkä halusin makustella Mirkan ja Ilpon käänteentekevää ja sympaattista puhelua. Rakkautta ilmassa. Ihkua saattaa ihmisiä yhteen.

Pimeimmät tunnit (Myllylahti 2013, SAGA Egmont 2020)

Kaikki luukut olivat auki.

Päähenkilö Salla Helmeri kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Hänellä on kahden vuoden takaisissa tapahtumissa muistiaukko. Lopun kokoontumisessa hän joutuu vastaamaan aikaisemmista tekemisistään ja katsomaan erästä toista ihmistä silmiin. Hänen tekemisillään oli ratkaiseva traaginen rooli tuon toisen ihmisen elämään. Vertaan muistin palautumista avautuviin luukkuihin. Luukku esiintyy muuallakin tarinassa.

 

Luonnollinen kuolema (Myllylahti 2016, SAGA Egmont 2020)

Lain koura oli lämmin ja pehmeä.

Rikoskonstaapeli Arto Puronsuu pidättää syyllisen. Tai epäiltyhän tämä on vasta tuossa vaiheessa, mutta kuitenkin, kun he tekevät lähtöä kamarille, eläkeputkessa oleva Arto ei ole päästä ylös penkistä. Epäilty ojentaa hänelle kätensä ja auttaa nousemaan. Tuon loppulauseen toteamuksen tausta löytyy tyttäreni riparilta. Taisi olla vanhin tyttäreni, mutta se ole tässä nyt se pääpointti. Pääpointti on vanhempien vierailupäivässä ja jossain ihme tutustumisleikissä, jossa vanhemmat muodostivat piirin ja joutuivat ottamaan toisiaan kädestä. Vierelleni sattui mies, joka tosiaan oli ammatiltaan rikospoliisi. Yllätyin käden pehmeydestä ja lämmöstä. En tiedä huomasiko hän. Kuitenkin se jätti muistijäljen, joka oli pakko käyttää.

 

Kroonikko (Myllylahti 2018, SAGA Egmont 2020)

He lähtivät.

Päähenkilö Kari Jontka on kylpemässä eläkkeelle jääneen kollegansa Arto Puronsuun mökillä. Monessa löylyssä Jontka on ehtinyt hikoilla jo ennen tuotakin. Mies on henkisesti piesty ja yrittää toipua kokemuksistaan. Siinä auttaa hyvän ex-kollegan seura, sauna ja virkistävä pulahdus Viinijärveen. He siis lähtevät polskimaan. Ei mitenkään huipputaiteellista, mutta hiton kivaa ja supisuomalaista.

 

Dekkari (Myllylahti 2022)

”Anteeksi, saisinko uuden kylmäpussin”, Lilli pyysi. ”Ja ottakaa itsekin.”

Ja taas ollaan saattamassa ihmisiä yhteen. Kohta olen kuin jokin tohtori Outolempi. Kari Jontka on selvittänyt yhdessä hyvän kollegansa Lilli Velimiehen kanssa armomurhasarjan. Loppukähinöissä (ei taida olla kirjallisuustieteen termi) molemmat, sekä Velimies, että Jontka ottavat osumaa ja päätyvät paikattavaksi päivystykseen. Tutkinnan aikana Jontka on tutustunut topakkaan sairaanhoitaja Sanna Uuskoskeen. Jontkan vaimon menehtymisestä on aikaa jo toistakymmentä vuotta, eikä Jontkalla ole ollut ihmissuhteita väliaikana. Monessa mielessä hän on ollut menettää uskonsa koko ihmiskuntaan. Sanna on just sopiva ihminen Karille. Mätsää, mätsää!

Kiitos lukemisesta,

t. Mika Outolempi