Öölanti-sarjan aloitus

Johan Theorin: Hämärän hetki

(Skumtimmen, 2007)

Suom. Outi Menna. Tammi 2008. 429 s.

Voi sentään, onko siitä jo kuusi vuotta, kun arvioin Johan Theorinin teoksen Sankta Psykon kasvatit Ruumiin kulttuuri -lehteen 4/2013? Niin se aika rientää. Silloin kirjoitin, että tuo Theorinin kirja ei jätä rauhaan ennen viimeistä sivua, jos sen jälkeenkään. Ei jättänyt rauhaan kirjailijakaan. Silti kesti näin kauan ottaa käsiin ruotsalaiskirjailijan seuraava tuotos, tosin aikajärjestyksessä niistä ensimmäinen, eli esikoisteos Hämärän hetki. Lopullinen sykäys tuli Facebookin Dekkariryhmästä, jossa joku keksi pyytää kirjasuosituksia kauhuvivahteisista jännäreistä. Kiitokset sinne.

Hämärän hetkessä käsitellään 70-luvun alussa tapahtunutta Jens-pojan katoamista, sekä legendaa Pohjois-Öölannin nummilla vaeltavasta, jo aikaisemmin kuolleesta murhamiehestä Nils Kantista. Pojan ja miehen tiet vaikuttavat kohtaavan Jensin katoamisiltana, kun Kant ilmestyy usvan keskeltä karkulaisen eteen. Tässä vaiheessa vain lukijat tietävät tästä, niin ainakin alkuun annetaan ymmärtää. Pojan äiti Julia ei luonnollisestikaan pääse täysin yli pojan kohtalosta ja on joutunut painimaan elämänhallintansa kanssa nykyhetkeen saakka. Kun Julian isä, Jensin ukki Gerlof, ottaa tyttäreen yhteyttä ja kertoo jotain uutta paljastuneen liittyen pojan katoamiseen, on Julian palattava alkuelämänsä karuihin, mutta toisaalta kaihoisan kauniisiin Öölannin maisemiin. Joku tuntematon on lähettänyt Gerlofille kirjekuoressa Jensin sandaalin. Samoissa jalkineissa poika lähti parikymmentä vuotta aikaisemmin viimeiselle reissulleen. Isän ja tyttären tutkimuksista ei seuraa mitään hyvää, ellei heidän lähentymistään lasketa. Silti Julia ei voi jättää saarta, ennen kuin katoamisillan tapahtumat ja pojan kohtalo on saatu selville.

Theorin voitti kirjalla Ruotsin dekkariakatemian vuoden 2007 paras esikoinen palkinnon ja epäilemättä ansaitsi sen. Jo esikoisesta on tunnistettavissa flirttailu kauhuefektien kanssa, muttei ehkä siinä mittakaavassa kuin mitä odotin. Tilaa Theorin on antanut sitäkin enemmän ihmissuhdekuvaukselle, kuinka lapsen katoaminen, vanheneminen, luopuminen ja terveyden menettäminen vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Isossa roolissa on myös moni-ilmeinen tapahtumaympäristö, kaivosalueet, meren läheisyys, autioituvat kylät ja loputtomat nummet – alvarit, niin kuin ”laakeita aakeita” romaanissa kutsutaan. Tarpeellisen lisän ja sopivaa vaihtelua kerrontaan tuo pistäytymisen Nils Kantin seurassa. Aikatasoja taitaa olla kolme. Miehen toiminnassa, aina lapsuudesta lähtien on tunnistettavissa psykopaattisia piirteitä.

Vaikka romaani onkin ansioitunut ja mieluisa lukukokemus, ei sitä voi joiltain osin olla kritisoimatta. Monessa kohtaa panin merkille kirjailijan mieltymyksen ja suoranaisen innostuksen Öölannin rahtilaivahistoriaan. Ei sytyttänyt. Ei liittynyt riittävästi pääongelmaan. Kill the darlings on jo kulunut käsite vähänkin kirjoittamisen kanssa tekemisiin joutuneiden ympyröissä. Toisessa kohtaa Theorinilla on jäänyt taustatyö taas vajaaksi. Tiedän, että nipotan kun sanon, että jos solisluu murtuu, ei kävely kyynärsauvoilla onnistu millään muotoa. Tämä voi kuulostaa pikkujutulta ja kosmeettiselta haitalta, mutta se nyt vain on niin, että asiavirheet rikkovat toden illuusion. Et olekaan enää mukana tarinassa, vaan huomaat makaavasi kirja kädessä sohvan nurkassa. Tunnelma pilalla. Toisaalta olen huojentunut. Kovatkin nimet kirjailijoina ovat vain ihmisiä.

Resepti menestyskirjailijaksi

Olen melko varma, että 2018 keväällä tapasin tontun. Se tapahtui keskussairaalassa kipsaushuoneessa. Ennen tuota tapausta olin vähän aikaisemmin lukenut Antti Leikaksen romaanin Tonttu – matka pimeyteen. Kirjassa on idea, jonka mukaan tontut ovat jalkojensa kautta yhteydessä maaperään ja rihmastoon. Jos niiltä katkaistaan jalat, ne kuolevat. Kipsaushuoneeseen tuli vanha mies, diabeetikko, jonka jalkapohjassa oli haavauma. Pahimmassa tapauksessa tuon kaltainen haavauma voi koitua jalan kohtaloksi, ellei sitä kevennetä. Tehtäväni oli valmistaa miehelle kevennyskenkä. Haavaan ei saanut kohdistua rasitusta.

Hommaan menee tunnista puoleentoista, joten aikaa jäi keskustelulle. Hyvin nopeasti minulle selvisi, että sitä oli luvassa, paljon, eikä se rajoittunut kipsaukseen ja jalanhoitoon. Mies kertoi jo aikuisista hyvin kouluttautuneista lapsistaan ja oli minun suhteeni utelias, kuinka olin päätynyt tehtävääni ja millaisella koulutuksella. Vähättelin itseäni, kipsariksi pääsee lähihoitajan papereilla ja ne vastaavat edesmennyttä lääkintävahtimestarin koulutusta. Vastavuoroisesti halusin tietää mitä mies oli tehnyt työkseen. Hän kieltäytyi vastaamasta. Sanoi, ettei sillä enää ollut merkitystä. Puhekielestä ja käytöksestä tein omat päätelmäni. Vähintäänkin mies oli piiloviisas.

Katso ympärillesi

Halusin jotenkin nokittaa ja sanoin, ettei työ ole minulle kaikki, kirjoitan vapaa-ajalla ja olen julkaissutkin. Mies innostui ja halusi tietää enemmän. Millaista kirjallisuutta, onko palkintoja ja menestystä? Kahteen viimeiseen kysymykseen jouduin vastaamaan kielteisesti ja sanoin, että olen asian kanssa ok. Ymmärrän realiteetit. On luultavaa, etten koskaan tule yltämään isoimpiin otsikoihin, megamyyntiin ja palkinnoille. Ne menevät akateemisesti koulutetuille. Olen antanut heille liikaa etumatkaa. On myöhäistä. Puheitteni jälkeen mies lähes suuttui, ainakin kovensi ääntään ja sanoi, etten saa puhua noin. Hän käski katsoa ympärilleni, millaisen runsauden keskellä työskentelen. Sairaalassa. Kosketuksissa aitoon elämään. Miten minä voin sanoa antaneeni etumatkaa? Sehän voisi olla pikemminkin toisinpäin. Luentosali vs. sairaala.

Tavallaan mies oli oikeassa. Ainakin hän jätti ajateltavaa, enkä ole päässyt tuosta kohtaamisesta eroon tänäkään päivänä. Halusin selvittää, millainen koulutus myydyimpien kirjojen kirjoittajilla on. Myyntilukujahan taidetaan pitää menestyksen mittana, siis palkintojen lisäksi. Niinpä hain eniten ostetuiden suomalaisten kirjailijoiden listoja kuluvalta vuodelta, kaikki, jotka ovat vähintään käväisseet top kympissä ja stalkkasin heidän koulutustaustansa. Listaan ne alle miten sattuu. Mietitään sitten asiaa uudelleen.

Enni Mustonen (Kirsi Manninen): filosofian tohtori
Outi Pakkanen: ekonomi

Heidi Köngäs: valtiotiedettä, toimittaja

Sofi Oksanen: kirjallisuustiedettä, kirjoittamista, dramaturgiaa

Karoliina Korhonen: opiskelee mediatuottajaksi

Sirpa Kähkönen: kirjallisuustiedettä ja historiaa

Reijo Mäki: kauppatieteiden maisteri
Johanna Venho: filosofian maisteri
Seppo Jokinen: Tampereen klassinen lyseo jäi kesken, lähti Australiaan!
Anneli Kivelä (Anne Seppälä): yo tiedotusoppia ja kirjallisuutta
Eeva Kilpi: filosofian kandidaatti
Kristiina Vuori: yo markkinointimerkonomi
Minna Rytisalo: äikän ope
Joel Haahtela: lääketieteen lisensiaatti
Karoliina Korhonen:  opiskelee mediatuottajaksi
Miki Liukkonen: lukio
Sami Makkonen: kuvataiteilija Tarton yliopistosta
Tuomas Kyrö: lukio, yliopisto kesken
Laura Lindstedt: filosofian maisteri
Eva Frantz: toimittaja
Pertti Jarla: kuvataide- ja animaatiokursseja
Suvi Ahola: filosofian tohtori
Pirjo Tuominen: ekonomi
Olli Jalonen: yhteiskuntatieteiden lisensiaatti
Niina Mero: väitöskirjatutkija
Ilkka Remes: kauppatieteiden maisteri
Kjell Westö: toimittaja
Juha Hurme: biologiaa
Eppu Nuotio: teatterikoulu?
Leena Lehtolainen: filosofian lisensiaatti
Antti Tuuri: diplomi-insinööri
Katja Kallio: filosofian maisteri

(Lähteet: kirjakauppaliitto.fi, Wikipedia, kustantajien kotisivut)

No niin, mitäs sanotte? Toki joukossa on muutama piristävä poikkeus, tai musta lammas, kuinka asia vain halutaan esittää, mutta pääasiassa top kymppi kirjailijoilla on yliopistotutkinto, tai vähintäänkin opintoja siellä. Entä tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat? Monika Fagerholm on humanististen tieteiden kandidaatti vuodelta 1987. JP Koskinen on filosofian maisteri matikasta ja vieläpä myöhemmin kirjoittamisen saralta. Hanna-Riikka Kuisma valmistui kuvataiteilijaksi Lahden taideinstituutista vuonna 2001.  Mikko Rimmisen koulutusta ei pikahaulla löytynyt. Mies kuitenkin on toiminut kustannustoimittajana ja opettajana Kriittisessä korkeakoulussa, joten näistä voi päätellä jo jotain. Pajtim Statovci on filosofian maisteri ja ymmärtääkseni tohtoriopinnotkin ovat hyvässä vaiheessa. Ja vielä Johanna Venho, hän on filosofian maisteri. Korjatkaa toki, jos jollain on näistä parempaa tietoa.

Perslihaksia

On kiistatonta, että akateemisesta koulutuksesta on suuresti hyötyä luotaessa kaunokirjallisuutta. Mikä siinä sitten on? Onko tuolla joukolla yksinkertaisesti tiiviimpi harmaa aine aivoissa, vai valmistaako opintojen sisältö luovaan kirjoittamiseen? Arvioisin, ettei tässäkään asiassa ole yhtä selittävää tekijää. Tärkeimpänä pitäisin tottumusta antautua pitkäaikaiseen projektiin, mitä romaanin mittaisen teoksen naputtelu vaatii, siinä missä opiskelukin. Perslihaksia siis! Toinen seikka on kirjoittamisen luonne. On osattava ottaa selvää siitä mistä kirjoittaa, itselleen vieraistakin elämänalueista, tutkia. Ja tutkimistahan se akateeminen maailma taitaa mitä enimmissä määrin olla. Okei, meikäläinen osaa melko vakuuttavasti kertoa sairaalamaailmasta ja punoa rikosjuonta, mutta osaanko, tai onko mulla kanttia ja keinoja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle? Tai uskoa. Onko lapsuudenkodissani valettu usko omiin kykyihin, kannustettu, ymmärretty ja tuettu, suotu mahdollisuus? Asioilla on tapana periytyä. Vanhempani olivat hoitoalalla. Isä oli dekkarihullu. Keitoksen lopputuote on tietenkin sairaaladekkaristi.

Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen

Opiskelu on tutkimisen lisäksi lukemista ja kirjoittamista, kielen käsittelyä ja olisihan se nyt suorastaan outoa, jos kaikkien niiden vuosien jälkeen ei sana taittuisi. Vilkas mielikuvitus on hyvä juttu ja elämänkokemukset, mutta jos niitä ei osaa muotoilla sanoiksi, ne jäävät pelkiksi elämänkokemuksiksi ja päiväuniksi. Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen. Opiskelu rocks! Muut, älkää unta nähkö. Tai nähkää! Nähkää ja kirjoittakaa! Miltä se nyt näyttäisi, jos hiihtokisoihinkin osallistuisi vain ranking kolmoset? Jollain yleisössä (lue: lukijalla) saattaa olla kannustuslakana varattuna viimeisellekin maaliintulijalle.

Ai niin muuten, tietojeni mukaan se tontun jalka parani.