Johan Theorin: Hämärän
hetki
(Skumtimmen, 2007)
Suom. Outi Menna. Tammi
2008. 429 s.
Voi sentään, onko siitä
jo kuusi vuotta, kun arvioin Johan Theorinin teoksen Sankta Psykon kasvatit Ruumiin
kulttuuri -lehteen 4/2013? Niin se aika rientää. Silloin kirjoitin, että tuo
Theorinin kirja ei jätä rauhaan ennen viimeistä sivua, jos sen jälkeenkään. Ei
jättänyt rauhaan kirjailijakaan. Silti kesti näin kauan ottaa käsiin
ruotsalaiskirjailijan seuraava tuotos, tosin aikajärjestyksessä niistä
ensimmäinen, eli esikoisteos Hämärän hetki. Lopullinen sykäys tuli
Facebookin Dekkariryhmästä, jossa joku keksi pyytää kirjasuosituksia
kauhuvivahteisista jännäreistä. Kiitokset sinne.
Hämärän hetkessä käsitellään
70-luvun alussa tapahtunutta Jens-pojan katoamista, sekä legendaa
Pohjois-Öölannin nummilla vaeltavasta, jo aikaisemmin kuolleesta murhamiehestä
Nils Kantista. Pojan ja miehen tiet vaikuttavat kohtaavan Jensin
katoamisiltana, kun Kant ilmestyy usvan keskeltä karkulaisen eteen. Tässä
vaiheessa vain lukijat tietävät tästä, niin ainakin alkuun annetaan ymmärtää.
Pojan äiti Julia ei luonnollisestikaan pääse täysin yli pojan kohtalosta ja on
joutunut painimaan elämänhallintansa kanssa nykyhetkeen saakka. Kun Julian isä,
Jensin ukki Gerlof, ottaa tyttäreen yhteyttä ja kertoo jotain uutta
paljastuneen liittyen pojan katoamiseen, on Julian palattava alkuelämänsä
karuihin, mutta toisaalta kaihoisan kauniisiin Öölannin maisemiin. Joku
tuntematon on lähettänyt Gerlofille kirjekuoressa Jensin sandaalin. Samoissa
jalkineissa poika lähti parikymmentä vuotta aikaisemmin viimeiselle reissulleen.
Isän ja tyttären tutkimuksista ei seuraa mitään hyvää, ellei heidän
lähentymistään lasketa. Silti Julia ei voi jättää saarta, ennen kuin
katoamisillan tapahtumat ja pojan kohtalo on saatu selville.
Theorin voitti kirjalla Ruotsin
dekkariakatemian vuoden 2007 paras esikoinen palkinnon ja epäilemättä ansaitsi
sen. Jo esikoisesta on tunnistettavissa flirttailu kauhuefektien kanssa, muttei
ehkä siinä mittakaavassa kuin mitä odotin. Tilaa Theorin on antanut sitäkin
enemmän ihmissuhdekuvaukselle, kuinka lapsen katoaminen, vanheneminen,
luopuminen ja terveyden menettäminen vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Isossa
roolissa on myös moni-ilmeinen tapahtumaympäristö, kaivosalueet, meren
läheisyys, autioituvat kylät ja loputtomat nummet – alvarit, niin kuin ”laakeita
aakeita” romaanissa kutsutaan. Tarpeellisen lisän ja sopivaa vaihtelua
kerrontaan tuo pistäytymisen Nils Kantin seurassa. Aikatasoja taitaa olla
kolme. Miehen toiminnassa, aina lapsuudesta lähtien on tunnistettavissa
psykopaattisia piirteitä.
Vaikka romaani onkin
ansioitunut ja mieluisa lukukokemus, ei sitä voi joiltain osin olla
kritisoimatta. Monessa kohtaa panin merkille kirjailijan mieltymyksen ja
suoranaisen innostuksen Öölannin rahtilaivahistoriaan. Ei sytyttänyt. Ei
liittynyt riittävästi pääongelmaan. Kill the darlings on jo kulunut käsite
vähänkin kirjoittamisen kanssa tekemisiin joutuneiden ympyröissä. Toisessa
kohtaa Theorinilla on jäänyt taustatyö taas vajaaksi. Tiedän, että nipotan kun
sanon, että jos solisluu murtuu, ei kävely kyynärsauvoilla onnistu millään
muotoa. Tämä voi kuulostaa pikkujutulta ja kosmeettiselta haitalta, mutta se
nyt vain on niin, että asiavirheet rikkovat toden illuusion. Et olekaan enää
mukana tarinassa, vaan huomaat makaavasi kirja kädessä sohvan nurkassa.
Tunnelma pilalla. Toisaalta olen huojentunut. Kovatkin nimet kirjailijoina ovat
vain ihmisiä.