Yliluonnollisia kokemuksia lapsuuden kotitalossa

Mia Vänskä: Saattaja

Atena 2011. 308 s.

 

Vänskää voisi lukea jatkossakin, totesin juhannuksen alla julkaisemani kirjaesittelyn päätteeksi. Olin lukenut Mia Vänskän vuonna 2012 ilmestyneen Mustan kuun. Ja tässä sitä ollaan, terveisiä taas kirjastosta, josta etsin kirjailijan esikoisteoksen Saattaja.

Parisuhdekriisin äärellä ollaan nytkin. Liljan mies Jokke hyppää vieraissa. Lilja nostaa kenkää, eli muuttaa kotimaisemiin ja entiseen lapsuudenkotiinsa. Vanha rintamamiestalo on ehtinyt olla ennen tuota jo hetken aikaa vieraan omistuksessa. Syy, miksi edellinen omistaja muutti pois jää epäselväksi. Ennättivät remontoidakin. Paikallisuutisten tiedottamisesta päävastuu on Liljan lapsuudentutulla Kristiinalla. Kristiina yrittää rajata itsensä otsikoiden ulkopuolelle, mikä ei tarkkasilmäiseltä Liljalta jää huomaamatta. Kristiinan mies Lasse juo ja hakkaa vaimoaan. Murheita riittäisi siis ilman kummitteluakin, paitsi ei. Koska genre on kauhu, sitä on myös luvassa. Liljan kotipihan tuntumassa on tapahtunut kuolemantapauksia, mikä ei itsessään vielä viittaa paranormaalin puolelle, ennen kuin itse talossa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä. Valot välkkyvät, ullakolla rasahtelee, unet varoittelevat kellarista. Klassinen peilikohtaus suihkun jälkeen kuuluu asiaan.

Kaikki on toistaiseksi selitettävissä järjellä, jopa kellarista löytyvä kissa, sekä vesilätäkkö, joka pyrkii itsepintaisesti ilmestymään betonilattiaan aina vain takaisin. Lilja kutsuu paikalle työmiehen, mikä ei kannattaisi. Homma ei mene niin kuin Strömsössä, ellei sitten Strömsössäkin kummittele. Tarkemmin yksilöimättömiä tapahtumia (ei paljasteta liikaa) tulee tutkimaan suurin piirtein Liljan ikäinen, tummatukkainen, ruskeasilmäinen, treenattu, vanhempi konstaapeli Julius. Te tiedätte yhtälön, mitä miehen ilmestymisestä seuraa. Melkein tekisi mieli laittaa tähän silmänisku emoji. Mikään kiiltokuvapoika ei ole Juliuskaan. Miehen menneisyyttä varjostaa traagiset tapahtumat ja turvautuminen pulloon. Siitä Julius vannoo päässeensä jo eroon. Näissä yhteyksissä vannomisellakin tuppaa olemaan tietty enteilevä karma. No kuitenkin, jos maallisen puolen tutkimukset jäävät Juliuksen kontolle, lankeaa loput Liljan tehtäväksi, mikä johtuu äidin puolelta perimästä. Liljalla on ylimaallisia kykyjä, jotka taloon yhdistettynä kertautuvat monikertaisiksi. Arvuuttelu voidaan lopettaa. Kerronta siirtyy yliluonnollisen puolelle. Seuraa ryhdistäytyneitä miehiä (voi olla oikeastikin), eläviä, kuolleita, levottomia sieluja ja Liljan raskas tehtävä. Millainen, siitä teidän on itse luettava.

Rohkeasti Vänskä on kastanut varpaansa ja pulahtanut lopulta kokonaan kauhun vietäväksi. Vertaus sopii tarinan kellariin ja siihen lätäkköön. Arvostan. Mukana on tietysti myös pienen paikkakunnan henkilökemiaa, annos nostalgiaa, luopumisen käsittelyä ja ihmissuhteita. Niin ja rintamamiestaloissa on oikeastikin magiaa.

Järki ja tunne, viha ja rakkaus paiskaavat kättä

 

Minna Sadeniemi, Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen, Anna-Liisa Tsokkinen: Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville

Duodecim 2019. 318 s.

 

Kärsin tunnesäätelyvaikeuksista. Minulle tuottaa hankaluuksia ilmaista mielipiteitäni, ahdistun ja lopulta reagoin kohtuuttomasti. Olen taipuvainen jopa vihaan. Olen raivonnut pyöränsatulassa, autonratissa, koiraa ulkoiluttaessa, maalla, merellä ja ilmassa. Vetäydyn mielelläni syrjään ja pyrin välttelemään ihmiskontakteja. Joku, joka on sattunut olemaan tekemisissä edustusminäni kanssa, voi ihmetellä tuota paljastusta. ”Aina niin rauhallinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva”, on sanottu. Se ei ole koko totuus, ei kumpikaan kuvauksista. Meissä on monta puolta. Tieto siitä on hankala ymmärtää, koska lokerot ovat niin helppoja ja kivoja. Silti oli tarpeen tutustua kirjaan Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville pelkästään jo työni puolesta, jossa kohtaan ihmisiä päivittäin. Päivystyspoliklinikalla joudun toistuvasti vastaamaan ristiriitatilanteisiin, säätelemään käytöstäni, aistimaan tunnetiloja, olemaan vakuuttava, ymmärtäväinen ja ystävällinen. Tätä saa toteuttaa yhtä lailla kävijäkunnan, kuin työkavereidenkin kanssa. Aina se ei onnistu.

Lukemani oppaan opit perustuvat dialektisen käyttäytymisterapian periaatteisiin ja sen tarkoitus on vahvistaa tunnesäätely- ja ihmissuhdetaitoja. Dialektiikka, DKT, tarkoittaa tilannetta, jossa näennäisesti ristiriidassa olevat asiat ja tavoitteet voivat olla samassa tilassa yhtä aikaa. Vähän niin kuin minä ja minun työni! Dialektiikan käsite tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa keskustelua, tai keskustelu- ja väittelytaitoa. Suora lainaus: Dialektisen filosofian mukaan väitteen ja vastaväitteen kautta on mahdollista päästä uusiin oivalluksiin ja eriävien näkökulmien synteesiin.

 

Terapiamuotona DKT on alun perin amerikkalaisen psykologian professori Marsha Lineanin kehittämä ja siinä sovelletaan dialektisen filosofian lisäksi kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja hyväksyvää, tietoista läsnäoloa, eli sitä nykymuodikasta mindfulnessia, joka onkin omien tunnereaktioiden säätelyn perusta. Alun perin terapiamuotoa käytettiin itsetuhoisten ja epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien hoitona, mutta tätä nykyä sitä sovelletaan myös lievempiin tunnesäätelyvaikeuksiin, masennukseen, vihanhallintavaikeuksiin, syömishäiriöihin, alkoholi- ja huumeongelmiin, ADHD-oireisiin ja traumaoireiluun. Suomeen sitä ovat olleet tuomassa kirjan kirjoittajista Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen ja Anna-Liisa Tsokkinen. He ovatkin Suomen johtavia DKT-asiantuntijoita. Suomessa menetelmä on otettu ensimmäisenä käyttöön Jorvin sairaalassa.

 

Opinko kirjasta mitään? Ainakin huomasin, että monessa kohtaa olen jo toiminut Lineanin oppien mukaan. Väitän olevani taitava validoimaan ihmisten tunnetiloja. Validoinnilla tarkoitetaan tunnetilojen ja reaktioiden hyväksymistä. Jos nyt vaikka joku lääkärin vastaanottoa odottava potilas arvostelee laitoksen toimintaa, en tuomitse väitettä, vaan sanon ymmärtäväni sen. Tämä ei tarkoita, että lähtisin samaan kuoroon. Sen sijaan pahoittelin viivytyksiä ja kerron mistä ajan venyminen johtuu. Invalidointi on validoinnin vastakohta – ei saa itkeä, turha pelätä ja sitä rataa. Kuulostaa menneiden aikojen kasvatusmetodilta, tuo invalidointi.

 

Kirjan opeista ihastuin ajatukseen primaari- ja sekundaaritunteista. Jos alkuperäistä tunnetta ei tunnisteta, tilalle tulee sekundaaritunne. Tavallinen tilanne on pettymyksen muuntautuminen vihaksi. Samalla lailla kaikelle naureskelukin voi olla sekundaarireaktio. Siihenhän on sanontakin: ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Ennen kuin pistetään vihaksi ja avataan äänijänteitä, pettymys tulisi hyväksyä, sen syitä kannattaisi miettiä, kuten myös sitä, kuinka pettymyksen voisi jatkossa ehkäistä. Tooodella helpommin sanottu kuin tehty! Huomasin sen viimeksi toissa viikonloppuna ja tietenkin töissä. Vastoinkäymiset voi jättää noteeraamatta, muttei se ole fiksua. Sen sijaan ne kannattaa kohdata ja hyväksyä, jonka jälkeen soisi huomion suuntautuvan muualle, mahdollisesti ongelman ratkaisuun. Vaatii harjoitusta. Paljon.

 

Hyvä vinkki on myös tunteiden nimeäminen. Ääneen sanottuna ne yllättävästi laimenevat. Huomattu on. Pitäisi myös päästä eroon arvottamisesta ja tuomitsemisesta. Sen sijaan kannattaa kuvailla. Tästä omakohtaisena ja usein toistuvana esimerkkinä seuraava tilanne. Työpäivä ei ollut paska, vaan potilaita oli liikaa suhteessa henkilökuntaan ja työtehtävät jakautuivat epätasaisesti. Ja vielä yksi niksi, nimittäin merkityksen muuttaminen. Kun jokin asia ottaa toistuvasti päähän, mieti sille uusi merkitys. Jos nyt vaikka kaupan kassa tiuskii ja viskoo ostoksiani keräyslaariin, saatan luulla hänen olevan vihainen ruttuun liimaamastani kooditarrasta, tai sitten hän syystä tai toisesta yksinkertaisesti vain inhoaa minua. Tilanteessa helpottaa ajatella, että ehkäpä joku edellisistä asiakkaista on onnistunut myrkyttää kassan mielentilan antamalla palautetta jostain, johon työntekijä ei voi mitenkään vaikuttaa ja kirsikkana kakkuun kyseenalaistanut ammattitaidonkin. Voi olla, että yritän uuden ajattelutapani ansiosta suhtautua työntekijään suoranaisella lempeydellä.

 

Käyttäytymistiede ja psykologia kiinnostavat. Niitä voisi vaikka opiskella. Toistaiseksi olen vain tyytynyt lukemaan niistä (linkit). Jos tiedät hyviä lukusuosituksia, vinkkaa. Palautettakin saa antaa. En suutu ja jos suutunkin, myönnän sen.

Alice Miller: Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä (WSOY, 1984)

Alice Miller: Alussa oli kasvatus: Kätketty julmuus ja väkivallan juuret (WSOY, 1985) http://www.mikakahkonen.fi/?cat=152

Päivi Nurmi (toim.): Lapsen ja nuoren viha (PS-kustannus, 2013) http://www.mikakahkonen.fi/?cat=150

Joni Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet – Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinut harhaan (Talouspsykologia JKM Oy, 2012) http://www.mikakahkonen.fi/?cat=157

Joseph Burgo: Narsistit lähelläsi – Tunnista ja toimi oikein (Scanria 2018)

Vielä mukana, eli Undertaker maratonin kuoleman kilometrit

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Crime Time 2019. 347 s.

Undertaker maraton on ylittänyt puolivälin. Joitain irtiottoja on jo nähty, sekä ensimmäiset uupumiset. Silti kärkijoukko on pysytellyt suurin piirtein kasassa. Ennakkosuosikkien tekemisiä kyttäillään. Mielestäni maratonvertaus sopii Marko Kilven romaanisarjan arvioon osuvasti, nimittäin sarjan kolmonen, Kuolemanlaakso edustaa jo loppupuolen osuuksia. Käsitykseni perustuu Radio Rockin haastatteluun, jossa kirjailija tarkensi suunnitelmiaan sarjan jatkon suhteen. Haastattelun suhteen taas olen muistini varassa, se kun tuli joskus alkukesästä, joten korjatkaa jos muistelen väärin. Alun perinhän Kilpi kaavaili Jarmo Kivi -saagaa jopa kahdeksanosaiseksi. Nytkin hahmot jäävät toki elämään (paitsi kuka jää, kuka ei), mutta yhtenäinen tarina saavuttaa päätöksensä vähän aikaisemmin. Jatkossa tarinankaaret pysyttelevät kuulemma lyhyempinä. Ratkaisua Kilpi perustelee lukijatottumuksille. Pitkän yhtenäisen juonen seuraaminen saatetaan kokea raskaaksi ja vaatii sitoutumista. Se on kyllä totta. Mukaan hyppääminen ei ole silti vielä myöhäistä. Itse olen lukenut kirjat suurin piirtein niiden ilmestymisaikoihin. Mielenkiintoista olisi lukea koko setti putkeen, sitten kun sen viimeinen piste on lyöty ja painettu romaanin asuun.

Ken ei vielä tiedä mistä on kysymys, se kerrottakoon. Jutun päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan kriminaali, joka tekee peiteroolinaan hautausurakoitsijan hommia. Kivi on järjestellyt apulaisekseen Tuomas Linnun, rehellisen, mutta epäonnekkaan nuoren miehen, joka hyvistä yrityksistä huolimatta on jäänyt ilman työtä ja onnea. Kiven arkkivihollinen on täysi psykopaatti Rundi. Undertakerin maailmaan kuuluvat myös miesten lähimmäiset, sekä luonnollisestikin poliisikunta. Kiven vaimo Leena on pappi ja pyrkimässä kirkollisessa maailmassa vaikutusvaltaiseen asemaan. Tuomaksen siippa yrittää puolestaan selvitä mielenterveysongelmistaan ihan vain hengissä. Poliiseilla ei mene yhtään sen paremmin. Minuun heistä on tehnyt voimakkaimman vaikutuksen Tiina, jonka poliisimies on päätynyt ampumaan itsensä ja tehnyt sen Tiinan silmien alla. Naisen elämänhalu on poissa ja käytös paikoin itsetuhoista. Paikoin? Saatan vähätellä.

Tältä pohjalta ei hyvänmielenkirjaa kirjoiteta, eikä Kilpi ole siihen pyrkinytkään. Kerronta on tiukan realistista. Kilpi lyö pöytään ilman pihistelyä nyky-yhteiskunnan vääryyksiä: kansainvälistyvän rikollisuuden, poliisien supistuvat resurssit, riippuvuussairaudet, mielenterveysongelmat, työttömyyden, kouluampumiset, sosiaalisen median, sekä nettimaailman vaarat. Kuvitteellisena kertomuksena kirjasarjan asetelma on kutkuttava. Iso paha sijoittuu näyttämölle kaikkien eteen, eikä kukaan näe häntä. Tarkoitan Kiveä. Hahmona hän ei kuitenkaan ole yksiselitteisen turmeltunut. Hautturista löytyy useita kerroksia, pohjimmaisena huolehtiva perheenisä, puoliso ja hyväntekijä, mutta myös armoton tappaja. 

Kolmososan päätös pistää toivomaan, etteivät Arkadianmäen kiireet häiritse Kuopion miehen luovaa työskentelyä liikaa. Aiemmasta tuotannosta olen laatinut pieniä kirjoitelmia 6/2020 lakkautuville kotisivuilleni http://www.mikakahkonen.fi/?cat=115