Isän teot pojan kohtalona

 Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika

Avain, 2023. 136 s.

15-vuotias Jesse muuttaa Vaskikylään.
Äiti on saanut sieltä uuden työpaikan.
Jessen isä on vankilassa.
Vaskikylässä asuu myös poika,
jonka isän Jessen isä on tappanut.
Poika saa tietää sen
ja uhkaa kavereiden kanssa Jesseä.
Eikä se jää uhkaukseksi.

Gangsterin poika on Marja-Leena Tiaisen 

kahdeksas selkoromaani.
Sen alkusivuilla on hyödyllinen luettelo kirjan henkilöistä.
Kirjan lauseet ovat selkeitä ja
sen juonta on vaivatonta seurata.
Joukossa on jännittäviäkin kohtauksia,
osa jopa pelottavia.
Onneksi kirjan pojalla Jessellä
on huolehtiva äiti
ja kirjassa tapahtuu hyviäkin asioita.
Yksi hyvä asia on Sofia,
johon Jesse ihastuu.


Tykkäsin kirjasta paljon.
Itse opin lukemaan vasta toisella luokalla.
Olisipa minulla ollut silloin tällainen kirja.

Kirjailija Marja-Leena Tiaista on kehuttu.
Hän on saanut palkintojakin.
Tiaisen kirjat antavat ajateltavaa,
mikä on oikein ja mikä väärin.
Olen lukenut hänen kirjojaan aikaisemminkin.
Huolestun niissä esiintyvien hahmojen puolesta
ja jännitän miten he selviävät.
Jotkut hahmot ovat inhottavia.
Nautin tukalista tilanteista
ja niiden ratkeamisesta.
Jotkut aikaisemmat tarinat tapahtuvat Joensuussa.
Se on kiva juttu,
koska asun siellä ja tapahtumapaikat ovat tuttuja.
Kirjailija Tiainen asuu Kuopiossa.
Gangsterin poika sopii lukemista
tai suomen kieltä opetteleville.
Tai jos lukeminen on muuten vaikeaa.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirjailijablogi tänään 4 v.

Luettua ja kirjoitettua sairaaladekkaristin blogi täyttää tänään neljä vuotta. Tätähän edelsi blogi Suntuubi-palvelussa, jonne ennätin kirjoitella vuodesta 2008 alkaen. Tuotos sisälsi silloin kirja-arvioita, tunnelmia kirjoittamisesta, tietoa julkaisuistani ja julkisista esiintymisistä ja muuta sälää. Sama linja on jatkunut. Neljä vuotta, 71 blogikirjoitusta. Laitan tähän muutaman linkin niistä luetuimpiin. 

Olisiko muuten jotain, josta haluaisitte kuulla minulta enemmän? Saatan tietää jotain sairaalamaailmasta, julkisesta terveydenhuollosta ja kirjoittamisesta varsin jännityskirjallisuuden vinkkelistä. Näistä ainakin. Jotain kulissien takaa?

Kirjoitan 53 vuotiaan itäsuomalaisen parisuhteessa elävän kolmen aikuisen tyttären pohdiskelevana isänä, joka tekee edelleen töitä päivystyspoliklinikalla lääkintävahtimestarina. Koulutusta löytyy putkiasentamisesta ja lähihoitamisesta, josta juontaa kestovitsini katetreja, ym. letkuja eri reikiin asentaessani. "Teillä ei ole hätää, olen putkiasentaja." (Huono, tiedän. En sano sitä potilaalle - välttämättä)

Top 3 nettikirjoitelmat:

1. Univaikeuksista, vuorotyöstä ja työssäjaksamisesta

2. Kirja-arvio Arttu Tuomisen rikosromaanista Verivelka (WSOY 2019)

Jos et lue dekkareita, kokeile tätä

3. Kirja-arvio Mia Vänskän kauhuromaanista Musta kuu (Atena 2012)

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin

Ari Wahlstenin Kit Karisma 7 - Ei täytesivuja, vain toteutusta

 

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki

Crime Time 2023. 255 s.

Kansi: Timo Numminen

 Ari Wahlstenin Kit Karisma -sarjan seitsemäs näyte Langennut kaupunki jatkaa tutuksi tulleella kovaksi keitetyllä hard boiled linjalla. Se ei ole sarjan päähenkilö yksityisetsivä Kit Karisman valinta. Hän vain tuntuu päätyvän tilanteisiin, jotka vaativat äärimmäisiä keinoja, kovien kokemusten mukanaan tuomaa itsevarmuutta (suomeksi: munaa) ja järkähtämätöntä, jopa häikäilemätöntä päättäväisyyttä. Ainoa asia, jota hän ei voi vastustaa ja johon hän on heikkona – suomalaisen tangon ja viehättävien naisten lisäksi –  on hädänalaiseen asemaan joutuneen uhrin auttaminen. Viime kädessä se menee palkkiorahojen ja terveen itsesuojeluvaiston edelle. Käsillä oleva tapaus ei tee tässä poikkeusta.

Tällä kertaa Karisman tehtävä on etsiä aatelissuvun jälkikasvua. Paronitar Elsa von Baumgartenin 16-vuotias pojantytär Alma on tullut opiskelupaikastaan Sveitsistä Helsinkiin. Alman isä paroni Hugo von Baumgarten tuntuu tekevän kaikkensa, ettei isoäiti tapaisi pojantytärtään. Taustalla on aatelissuvun mittavan omaisuuden perintöjako ja arvonimihierarkia. Isä pitäisi mammonan mielellään jakamattomana ja soisi kaiken jäävän Robertille. Robert on toinen hänen lapsistaan. Kuulostaa pliisulta, eikö? Kohtapa laimeudesta ei ole tietoakaan. Alman isä Hugo paljastaa Karismalle, että tyttö on yhtä lailla häneltäkin kadoksissa. Katoamiseen liittyy isälle tuntematon nuori mies, vävyehdokas nimeltään Kiril. Nuoret hummaa, sanotte nyt. No, mutta kun eivät hummaa. Joku muu sitä kyllä tekee ja sille on olemassa rumempia ja suorastaan vastenmielisiä nimityksiä. Ja rumaksi homma menee, kun Karismaa vastaan tulee pari alamaailman torpedoa, joilla on taas yhteyksiä lihakauppiaana tunnettuun Felix Kuzminiin. Miehellä on kontaktit itäblokin rikollispiireihin. Miltä teidän korviin kuulostavat sanat ”lihatukku” ja ”maahantuonti Moldovasta”? Tässä asiayhteydessä ne tuskin merkitsevät kulinaristisia nautintoja.

Wahlstenin tarina kulkee ilman sivujuonteita tai turhia takaumakikkailuja. Ei aikomuksia, pelkkää toteutusta. Ei yksityiselämän murheilua ja sentimentaalisia täytesivuja. Fokus pysyy toimeksiannossa. Siksipä kirjaan voisi tarttua takarivin tuolinkeikuttajatkin, ne mopon virittelijät ja räkäpallon neppailijat, jotka pitävät koulun lukupiirejä snobistisina. Minä tiedän, olin joskus yksi ensiksi mainituista. Virtaviivaisen rakenteen lisäksi Langenneessa kaupungissa käytetty kieli on toteavaa, suorasukaista ja genren perinteitä kunnioittavaa. Sen sisältämät käänteet yllättävät ja huumorikin kukkii sopivan kyynisenä.

Aikaisempiin sarjan teoksiin tutustuneena osaa jo odottaa tiettyjä elementtejä. Silti Kit Karisman vaiheisiin sisäänajo ei vaadi aikaisempien osien tuntemusta. Tuo yksityisetsivähän on isänsä puolelta afroamerikkalainen jenkki, joka pitää kuntoaan yllä nyrkkeilysalilla ja jonka musiikkikorvaan sopii jo aikaisemmin mainitsemani tango. Naissuhteissaan Karisma on päivitetty versio Bondista, joka ei tarvitse Flemingin matskuun verrattuna siistimistä. Arvot ovat siis kohdallaan. Ihan sivumainintana, näistä vanhojen Bondien ja kumppaneiden siistimisistä voisi käydä ihan oman keskustelunsa, mutta ei mennä siihen.

Kirjasarjan luoja, äskettäin täysiä kymmeniä täyttänyt helsinkiläinen Ari Wahlsten (1963) on tullut tunnetuksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittamisen opettajana ja yhtenä entisistä Lapinlahden linnuista. Dekkarikirjallisuuden lisäksi hän myös ohjaa, käsikirjoittaa ja näyttelee. Viimeisistä teatteriohjauksista on pakko mainita Espoonlahden teatterin dekkarihupailu ja satiiri Top Secret (teatteriesityksestä lisää), jonka käsikirjoituksesta voi yhtä lailla osoitella Wahlstenia. Samaan aikaan alkuvuodesta esitettiin myös Tapanilan Työväen Näyttämöllä hänen Shakespeare mukaelmaansa Don Hamlet – tragikomedia kostosta ja kunniasta.

Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.

Vuolan ja Melenderin Maailmojen loput ja vähän minunkin - kirjojeni lopetusten taustaa

 

Luin äskettäin Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin teoksen Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta (WSOY, 2018), jossa nuo kaksi ansioitunutta asiantuntijaa käsittelee romaanien lopetusten rakentamista, niiden sisältöä ja mitä ne mahdollisesti merkitsevät lukijalle. Tietenkin tyylilajeissa on vaihtelua, on heti alkuun mainittava. Siinä missä genrekirjallisuudessa arvostetaan lajityypille oletettavaa loppua, kuten vaikka dekkareissa, joissa paha saa palkkansa ja syyllinen selviää, saatetaan taiteellisimpiin arvoihin pyrkivässä proosassa ja kaunokirjallisuudessa hakea enemmän omaperäisyyttä ja valtavirrasta poikkeavaa – rikkoa kaavaa, niin kuin sanotaan. Näin ainakin ymmärrän nyt luettuani tuon tietokirjan. Tietokirjaksi sen voisi lokeroida.

Oli kirjassa paljon muutakin. Maailmojen loput perustuu kirjailijakaksikon vuoropuheluun, jossa he pallottelevat ajatuksiaan esseiden muodossa, sekä nostavat esimerkkien ja kirjaesittelyiden kautta eri lopetusvariaatioita. Yksi heidän liikkeelle paneva voimansa oli huomio, että useammin lukijoiden mieleen jää loppusanojen sijaan alkusanat, vaikka koko teos olisi johdattelua kohti viimeisiä rivejä. Näin ainakin väite ymmärtääkseni kuluu. Tarkasteluun nostettujen kirjojen joukossa on sekä ulkomaalaisia, että kotimaisia uudemman ja vanhemman ajan klassikoita tai muuten hyvässä tai pahassa noston ansaitsevia romaaneja. Joitain niistä olen jopa lukenutkin.

Parasta antia ja hienoimpia kirjoittajaparin oivalluksia mielestäni olivat vaikkapa ajatus siitä, että saman romaanin kolmeen kertaan lukemisesta voi saada enemmän kuin kolmen eri romaanin lukemisesta. On myös lohdullista – ainakin itseni kohdalla – että hyvät kirjat ovat älykkäämpiä kuin tekijänsä. Vuola ja Melender myös tuumaavat (en muista tarkalleen kumpi), että leikin ja työn välinen jännite on kirjailijan perusvoimia. Voin allekirjoittaa tuonkin. On lahja säilyttää rento kirjoittelun ote, mutta tehdä se ammattimaisesti. Onnistuminen taas voi olla pienestä kiinni, jopa pilkun paikasta. Kirjan kirjoittajien mukaan jokainen runoilija tietää, että yksi ainoa pilkku voi luoda tai tuhota merkityksiä. Tästä mulla on oma vähän – no, en sano mikä – esimerkki, jonka olen joskus kirjannut puhelimeni muistioon.

Kyllä se siitä. Kyllä, se siitä.

Molemmat ovat kökköjä lohdutuksen sanoja joo, mutta jälkimmäinen käy jopa tuomiosta.

Loppuja lukiessani jouduin turvautumaan muutamissa kohdissa hakupalveluun, kielitieteelliset termit kun eivät aiivan osu meikäläisen parhaaseen osaamiseen. Niin kävi vaikkapa käsitteiden digressio, allegorinen, epiteetti ja parenteesi kanssa. Ihan piruuttani jätän ne tässä selventämättä, jokainen tehköön omat googletuksensa. Paitsi tehän tiedättekin jo nämä, eikö vain?

Kirjan innoittamana aloin miettiä omien romaanieni lopetuksia, joiden merkityksiä, taustaa ja tarkoitusta aion vielä lopuksi avata. Tietenkin jokainen, joka on tuotantoani lukenut, on muodostanut sen sisällöstä lopetuksineen oman käsityksensä ja se on jättänyt tietyn maun heidän kielelleen. Hyvän tai pahan, miten vain. Mikä parasta, kaikki ovat oikeassa. Jos joku pelkää kohta seuraavan juonipaljastuksia, niin ei kannata. Maailmojen loput kirjan mukaan laadukkaan teoksen sisältö ei kärsi juonipaljastuksista. Lukunautinnon on löydyttävä kirjan muusta sisällöstä, sen rakenteista ja esitystavoista ja kaikesta kirjoittamatta jätetystäkin. Varsinkin viimeksi mainitusta.

Ennen kuin menen omiini, niin mainittakoon, että Sinikka Vuola on helsinkiläinen kirjallisuuden opettaja ja kirjailija, koulutukseltaan filosofian maisteri. Vantaalainen Tommi Melender on kirjailija, runoilija ja toimittaja, koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri. Vuolaa seuraan mielenkiinnolla Twitterissä, jossa hän jakaa kirjoittamiseen liittyviä havaintojaan.

Väärin voitettu (BoD 2008, 2013)

Perttu kääntyi katsomaan Markoa takanaan, iski tälle silmää ja tarjosi pallon takaisin Raimolle.

Kirjan lopussa peliasiantuntija Raimo Aarnio potkii jalkapalloa poikansa Markon ja hyvän lapsuudenystävänsä Perttu Lehtosen kanssa. Perttu on ammattijalkapalloilija ja itsekin futista junnuissa pelaavan Markon fanituksen kohde. Isän ja pojan yhteinen aika ei ole itsestään selvyys. Yksi heidän suhteensa ongelma on isän työkiireet ja poissaolevuus. Poika on jäänyt liian vähälle huomiolle. Loppukohtauksen on tarkoitus olla huojentava, isä ja poika ovat saaneet suhteensa ihan ok mallille. Isä on saanut opetuksensa, jalkapalloilija Perttu on taas palannut lajin juurille, eli hauskanpitoon hyvässä seurassa. Niin ja kaikki he säilyivät hengissä, vaikka henki tarinan varrella olikin vaarassa.

Testinuket (omakustanne 2009, 2013, SAGA Egmont 2020)

”Ymmärrän, soittelen sitten lähempänä”, Mirka sanoi äänessään hymyä. (2009)

Uusi yhteys, sen hän ei antaisi enää katketa. (2013)

Kirjan päähenkilö Ilpo on sössinyt aikaisemman ihmissuhteensa. Tosin siinä vaiheessa suhde taisi vedellä jo muutenkin viimeisiään. Selityksen makua, tiedän. Etsiskellessään kadonnutta veljeään ja tämän pelastusoperaation aikana hän tapaa kivan pohjalaisen sairaanhoitaja Mirkan, jolta hän saa kirjan lopussa mieluisan yllätyspuhelun ja he sopivat tapaamisesta. Tässä vaiheessa itse rikosjuoni on jo taputeltu ja tuntui asialliselta jättää henkilöhahmojen ihmissuhteet kaikkinensa toiveikkaaseen vaiheeseen. Jälkikäteen korjailin loppua vuoden 2013 pehmeäkantiseen versioon, jonka tekstitiedosto on äänikirjankin pohjana. En oikein tiedä miksi, siis korjailin. Ehkä halusin makustella Mirkan ja Ilpon käänteentekevää ja sympaattista puhelua. Rakkautta ilmassa. Ihkua saattaa ihmisiä yhteen.

Pimeimmät tunnit (Myllylahti 2013, SAGA Egmont 2020)

Kaikki luukut olivat auki.

Päähenkilö Salla Helmeri kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Hänellä on kahden vuoden takaisissa tapahtumissa muistiaukko. Lopun kokoontumisessa hän joutuu vastaamaan aikaisemmista tekemisistään ja katsomaan erästä toista ihmistä silmiin. Hänen tekemisillään oli ratkaiseva traaginen rooli tuon toisen ihmisen elämään. Vertaan muistin palautumista avautuviin luukkuihin. Luukku esiintyy muuallakin tarinassa.

 

Luonnollinen kuolema (Myllylahti 2016, SAGA Egmont 2020)

Lain koura oli lämmin ja pehmeä.

Rikoskonstaapeli Arto Puronsuu pidättää syyllisen. Tai epäiltyhän tämä on vasta tuossa vaiheessa, mutta kuitenkin, kun he tekevät lähtöä kamarille, eläkeputkessa oleva Arto ei ole päästä ylös penkistä. Epäilty ojentaa hänelle kätensä ja auttaa nousemaan. Tuon loppulauseen toteamuksen tausta löytyy tyttäreni riparilta. Taisi olla vanhin tyttäreni, mutta se ole tässä nyt se pääpointti. Pääpointti on vanhempien vierailupäivässä ja jossain ihme tutustumisleikissä, jossa vanhemmat muodostivat piirin ja joutuivat ottamaan toisiaan kädestä. Vierelleni sattui mies, joka tosiaan oli ammatiltaan rikospoliisi. Yllätyin käden pehmeydestä ja lämmöstä. En tiedä huomasiko hän. Kuitenkin se jätti muistijäljen, joka oli pakko käyttää.

 

Kroonikko (Myllylahti 2018, SAGA Egmont 2020)

He lähtivät.

Päähenkilö Kari Jontka on kylpemässä eläkkeelle jääneen kollegansa Arto Puronsuun mökillä. Monessa löylyssä Jontka on ehtinyt hikoilla jo ennen tuotakin. Mies on henkisesti piesty ja yrittää toipua kokemuksistaan. Siinä auttaa hyvän ex-kollegan seura, sauna ja virkistävä pulahdus Viinijärveen. He siis lähtevät polskimaan. Ei mitenkään huipputaiteellista, mutta hiton kivaa ja supisuomalaista.

 

Dekkari (Myllylahti 2022)

”Anteeksi, saisinko uuden kylmäpussin”, Lilli pyysi. ”Ja ottakaa itsekin.”

Ja taas ollaan saattamassa ihmisiä yhteen. Kohta olen kuin jokin tohtori Outolempi. Kari Jontka on selvittänyt yhdessä hyvän kollegansa Lilli Velimiehen kanssa armomurhasarjan. Loppukähinöissä (ei taida olla kirjallisuustieteen termi) molemmat, sekä Velimies, että Jontka ottavat osumaa ja päätyvät paikattavaksi päivystykseen. Tutkinnan aikana Jontka on tutustunut topakkaan sairaanhoitaja Sanna Uuskoskeen. Jontkan vaimon menehtymisestä on aikaa jo toistakymmentä vuotta, eikä Jontkalla ole ollut ihmissuhteita väliaikana. Monessa mielessä hän on ollut menettää uskonsa koko ihmiskuntaan. Sanna on just sopiva ihminen Karille. Mätsää, mätsää!

Kiitos lukemisesta,

t. Mika Outolempi