Tuire Malmstedtin Isa Karos -sarjan kolmonen pysyy linjassa

 

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

Myllylahti 2020. 310 s.

 

Tuire Malmstedtin kolmannesta Isa Karos -dekkarista Enkelimetsä oli tarkoitukseni kirjoittaa Ruumiin kulttuurin kirjakäräjillä, josta kunniasta jääväsin itseni keskusteltuani lehden päätoimittajan kanssa sähköpostitse. Positiivinen ongelma sinällään, olen julkaissut saman kirjakustantajan kautta omaakin tuotantoa. Ja tottahan se on, en välttämättä olisi kyennyt riittävään objektiivisuuteen, tarkoitushan on kuitenkin lähtökohtaisesti arvioida teos ja kyetä tarvittaessa sitä myös kritisoimaan. Toisin on kirjablogin kanssa. Samasta osoitteesta löytyy esittelyt Malmstedtin kahdesta aikaisemmastakin romaanista, joten näin on jopa luontevampaa. Niistä puheen ollen, vuonna 2018 ilmestynyt esikoisdekkari Pimeä jää pokkasi dekkariseuran esikoisdekkari-kunniakirjan. Sarjan kakkonen Mykkä taivas julkaistiin heti seuraavana vuotena ja tämä kolmas nyt syksyllä. Kirja per vuosi. Se on hatun noston paikka. Opettajantyön rinnalla suoritus on ihailtava.

Enkelimetsässä Savonlinnan poliisilaitoksen rikostutkija Isa Karoksen häiden suunnittelu häiriytyy pahemman kerran, kun läheisestä metsästä löytyy morsiuspukuun puettu, tai pukeutunut nuori nainen joko hirttäytyneenä, tai hirtettynä. Näistä ensimmäinen vaihtoehto muuttuu epätodennäköisemmäksi, kun samasta metsästä löytyy pian toinenkin vastaava tapaus. Tapauksilla on Isaan voimakas vaikutus, varsinkin kun tietää hänen nykytilanteensa, elämänhistoriansa ja sairauskertomuksensa. Onneksi Isalla on Niiles, hänen kollegansa ja tuleva puolisonsa, sekä miehen tytär Aida, johon Isa on pyrkinyt tutustumaan parhaimpansa mukaan. Surutyö oman tyttären Lindan kuoleman vuoksi on edelleen kesken. Hiljaa hyvä tulee.

Laitoksella porukka on säilynyt suurin piirtein entisellään.  Uusina kasvoina tiimiin on tullut pirtsakka ja hyväntuulinen tutkintasihteeri Sikke ja karhumainen, jämptinoloinen tekninen tutkija Jarno. Porukan henki on suorastaan loistava. Raskaan työn vastapainona riittää hyväntahtoista naljailevaa huumoria ja neuvotteluhuoneen täyttää usein remakka nauru. Kaiken kaikkiaan Malmstedt käyttää ryhmää tarinan kuljettamisessa ihan mielekkäästi, muiden yksityiselämää unohtamatta.

Sarjan aikaisempiin teoksiin tutustuneille ei Enkelimetsän rakenne tule yllätyksenä. Tälläkään kertaa kirjailija ei päästä lukijaa, jos itseäänkään kirjoittajana helpolla. Aikatasoja ja juonilinjoja on useampiakin. Lukija pääsee seuraamaan uskomusten ja kyläyhteisön arvostelemaa teinirakkautta vuoden 1674 Marinmaalle. Tuohon aikaan pidettiin tietäjiä arvossaan, pelättiin metsässä yksin samoavaa ja ihmisuhria etsivää Tarkeltešia ja pidettiin uhrimenoja. Ajan hengen aistii kerrontatavasta. Pisteitä ropisee.

Kolmannessa juonilinjassa kuvataan tarkemmin määrittelemättömän minäkertojan lapsuutta, lapsen lämmintä, mutta kipuilevaa suhdetta vanhempiin, erityisesti alkoholisoituneeseen isään. Jälleen kirjailijan muuntautumiskyky erottuu positiivisesti. Pieni lapsi todellakin voi syyttää itseään mitä kummallisimmista asioista ja ymmärtää keskivaikean tunne-elämän häiriön ”keskeltä vaikeaksi tunnelman häiriöksi”. Miten jokin väärinkäsitys voi olla yhtä aikaa noin hauska ja samalla liikuttava? Ai niin, sitten on vielä pieni tiiseri lukijoille, jossa kuvataan anonyymia nukentekijää. Lakkasin jossain vaiheessa pohtimasta näiden sivujuonien ja aikaloikkien merkitystä pääjuoneen ja yksinkertaisesti vain upottauduin niiden maailmaan. Yhdistävät tekijät tulivat sitten vastaan, kun niiden aika oli.

Mitä muuhun lukukokemukseen tulee, hää- ja morsiuspukuteema resonoi kauhistuttaviin henkirikoksiin herkullisella tavalla. Siinähän yhdistyy ihmiselon yksi kauneimmista ja kauheimmista asioista. Kirjan suurin jännitys ja uhka tulee päähenkilön sisäisestä maailmasta ja mielenterveydestä. Ihan kuin joku pyrkisi sitä tietoisesti horjuttamaan. Aiheella leikittely on tuttua jo aikaisemmistakin kirjoista. Lukiessa pystyin nuorten aikuisten ja teinityttären isänä samaistumaan uhrien vanhempien asemaan vähän liiankin hyvin. Malmstedtin esitystapa on melko tunnerikasta, jota myönnän liikaa käytettynä karsastavani. Nämä ovat lukijakohtaisia mieltymyksiä, tiedän, joten lakitupatermein, vastalauseeni hylätään. Tarinaan sisältyy myös megaluokan käänne, jonka kohdalla hymähdin. Hymähtelyä oli silmiinpistävän paljon kirjassakin, hmmh, lähes maneeriksi asti.

Mielenkiinnolla jään seuraamaan mitä tulee tapahtumaan kirjailijan tuotannon kohdalla seuraavaksi, nimittäin Malmstedtin kustantaja on vaihtumassa Myllylahdesta Aula & Co:n ja tiedossa on aivan uusi dekkarisarja. Sarjan avaus pääsee lukijoiden käsiin vuoden 2021 aikana. Tieto on peräisin kirjailijan Facebook-sivuilta Kirjailija Tuire Malmstedt. Uskomaton tahti, on vielä toistettava.

Kauhua ja kansallisperinnettä Anne Leinosen Katveessa

 Anne Leinonen: Katve

Osuuskumma 2020. 282 s.

 Viittäkymppiä lähestyvä, töistään vuorotteluvapaata ottanut Tapani menee auttelemaan kuolemaa tekevää Eira tätiään Kakskierron saareen. Tapani harrastaa tähtitiedettä ja vastailee joskus Ursan parapuhelimeen. Toimessaan hän on realisti ja keskittyy katkomaan siipiä soittajien kaikkein korkealentoisimmilta ufojutuilta. Omille havainnoilleen hän ei mahda mitään, kuten kaukoputken päässä vastarannan autiotuvassa häntä tervehtivälle naiselle. Nainen ei voi mitenkään nähdä häntä niin kaukaa. Sattumaa, Tapani tulkitsee katseiden kohtaamisen. Samaa logiikkaa Tapani pyrkii soveltamaan tätinsäkin suhteen. Eiralla sanotaan olevan tietäjän, jos parantajankin vikaa. Kylällä tätiä pidetään jopa noitana ja häntä pyritään karttelemaan. Eikä Eira kuolemaa tee, mieluummin vetristyy päivä päivältä, saa Tapani huomata. Tepsiikö yrtit, vai onko taustalla jotain muuta?

Pariviikkoinen venähtää Tapanin kohdalla kuukausiksi. Miehellä ei ole erityistä innostusta palata takaisin kaupunkiin, ihan kuin hän karttelisi jotain. Useana yönä hän herää unihalvauksen kourissa ja kohtaa naisen hahmon. Homma saa eroottisia sävyjä, mutta myös uhkaavia, eikä suinkaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Turvasanoja ei tunneta. Naisteema toistuu vastarannan Marian kanssa. Nimi selviää Tapanille, kun Maria ottaa yhteyttä parapuhelimeen.

Saaren lähituntumassa alkaa tapahtua merkillisiä asioita, jos lie aina tapahtunut. Eläimiä kuolee ilman hyvää selitystä, taivaalla näyttäytyy valoilmiöitä, on henkipuita, on vanhoja paikallislegendoja, niistä tärkeimpänä meteoriitin aiheuttama syvänne. Outoja hukkumistapauksia riittää pitkälle menneisyyteen. Syvänteeseen on Tapanikin päätyä, yhtä lailla konkreettisesti, kuin kuvaannollisestikin.

Anne Leinosen maagista realismia ja kauhua yhdistelevä Katve on lukukokemuksena salakavala. Sen sisältö on suurelta osin kotiseutunostalgiaa, luonnon- ja kalenterinkierron kuvausta, sekä vanhuksen ja keski-ikäisen miehen sympaattisen yhteiselon kuvailua, entisten aikojen muisteloa unohtamatta. Kuvaan kuuluu huoltoasemalla aikaansa viettävä, muita asiakkaita ja maailman ilmiöitä tutkaileva ukkokööri, jonka jutunaiheiksi kelpaa mitä vain eturauhasesta entisiin heiloihin. Taustamusiikiksi voisi kuvitella haitarinsoiton, tuoksuksi mäntysuovan ja kulisseiksi sinisen taivaan. Tai sitten ei. Syrjäseuduilla on toinenkin puoli. Niin ihmismielelläkin. Se on riitasointuja täynnä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioni Leinosen romaanissa oli kirjan kansi. Enää en muista missä näin sen, milloin, tai missä yhteydessä, mutta sen tunnelma kiehtoi. Lievetekstin mukaan kannesta vastaa Tapio Ruotsalainen. Itse kirjailijan nimi on mahtanut sattua kohdalleni sekä sosiaalisessa mediassa, jossa seuraan aktiivisesti kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, että kauhukirjallisuuteen yhdistetystä tietokirjallisuudesta. Voisin mainita näistä viimeisimmän, Juri Nummelinin teoksen Kuoleman usvaa ja pimeyttä – Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia (Oppian, 2020). Nummelinin kirjasta voi lukea tarkemmin 3.10.20 bloggauksesta. Katve on itsenäistä jatkoa vuonna 2017 Atenan kustantamana julkaistulle Metsän äidille. Leinosen tuotannolle on kuvaavaa aineiston monipuolisuus, kauhuelementit ja suomalaisen kansanperinteen hyödyntäminen. Meillä todellakin on mistä ammentaa.

Myös Katveen kustantaja Osuuskumma on mielenkiintoinen tapaus. Kustantamo on vuonna 2012 kirjailijoiden itsensä perustama osuuskuntamuotoinen toimija, joka on nimenomaan erikoistunut scifiin, fantasiaan, kauhuun ja muuhun spekulatiiviseen fiktioon, siihen materiaaliin, joka ei välttämättä tartu suurempien kustantamojen haaviin. En tiedä, mulla ainakin herää tutkimusmatkailija moodi. Mitäs muita löytöjä olisi tarjolla?

Vielä yksi juttu. Kirja oli päässyt jollain aikaisemmalla kirjaston käyttäjällä kastumaan ja viimeiset sivut olivat kihartuneet aalloille. Varmaan väsytti tai jotain, mutta sain kastumisesta mielleyhtymän kirjassa esiintyneeseen syvänteeseen. Jotain tässä täytyy piillä. Nyt karmii.