Kiitos 50 v. merkkipäivän muistamisesta

Näin selfieiden aikakautena pitää muistaa omaa merkkipäivääkin itse. Mikä tekee tämän erityisen vaikeaksi, on luontainen taipumus vähätellä omia saavutuksia. Sitä vahinkoa yritän nyt ottaa tässä vähän takaisin, vaikka mitään karnevaalitapahtumia en ole täysistä kymmenistäni tähänkään saakka järjestänyt, jos muistakaan aikaansaannoksista. Nytkin, kun täyteen tuli kokonainen puolivuosisata, tuli koronaepidemia, joten jouduin perumaan juhlatilaisuuden Joensuun Areenalla ZZ Topin esiintymisineen ja helikopterilennätyksineen. (Vitsi, vitsi!)

Synnyin teiniparin iloksi tosiaan vuonna 1970. Valmistuin suoraan amiksesta, nimittäin saadessani alkuni äiti kävi vielä viimeistä vuotta keittäjälinjaa, mikä varmaankin selittää mieltymykseni ruuanlaittoon. En ole mikään gourmet-kokki, teen ihan arkisapuskaa, mutta jotain kuvannee vanhimman tyttäreni huudahdus, kun hän joskus vuosia sitten tuli eräänkin kerran koulusta kotiin. ”Ihana tuoksu! Arvasin jo kadun päästä, että se tulee meiltä!”

Isä oli sairaanhoitaja, äiti perhepäivähoitaja ja teki loppu-uran kotipalvelussa lähihoitajana. Ihan suoraan en lähtenyt seuraamaan isän, tai vanhempien, esimerkkiä ammatinvalinnan suhteen. Peruskoulun jälkeen kävin putkilinjan P-K keskusammattikoulussa (tuttavallisemmin Kakolassa) ja ehdin ennen 90-luvun lamaa työskennellä putkifirmassa 2,5 vuotta. ”Teillä ei ole mitään hätää, olen putkiasentaja,” Tuolla ajatuksella olen joskus viihdyttänyt (ainakin itseäni), kun olen asettanut katetreja, nenämahaletkuja ja kanyylejä potilaille.

Sosiaali- ja terveydenhuollon perustutkinnon aika tuli vasta 1993, jota ennen ehdin olla työllistettynä terveyskeskuksen teknisessä huollossa ja vuodeosastolla. Vahvana vaikuttajana tässä oli tv-sarja Teho-osasto. (Se kutsumuksesta) Yksi sen käsikirjoittajista Michael Crichton kuuluu lempikirjailijoihini. Pääsin peruutuspaikalle Outokumpuun, josta siirryin myöhemmin Joensuuhun ensihoidon ja sairaankuljetuksen syventävälle jaksolle. Okussa oli muuten aivan upea äidinkielenopettaja ja elämänkaariteema oli viedä menneessään – ja veikin. 

Joensuun ryhmä oli ensihoitoon suuntautuvien lähihoitajien suhteen pioneeri, ensimmäinen lajissaan. Samaan aikaan päättyi lääkintävahtimestarien koulutus ja tilalle tuli lähihoitajan ammattinimike. Sain paperit stipendin kera jouluna 1995 ja lopputalvesta pääsin tekemään vuorotteluvapaan sijaisuutta Siilaisen terveysaseman päivystyspoliklinikalle. Siellä töitä riitti 4,5 vuotta, kun tuli aika siirtyä keskussairaalaan Tikkamäelle. Tämä tapahtui marraskuussa 2000. Siellähän sitä ollaan edelleenkin.

Aikaansaannoksista tärkeimmät ovat kolme tytärtäni, syntymävuodet 1997, 1999 ja 2003. Nuorimmainen on vielä kotona ja käy lukiota. Vanhin tytär asuu Tampereen seudulla ja valmistuu nyt hammashoitajaksi ja keskimmäinen asustelee kotoseudulla. Hän kävi kauppakoulun ja työskentelee luonnollisestikin kaupassa. Kohtuun ihmisiä ja omia persooniaan kaikki kolme. Olen ylpeä heistä. Rakkauden lapsia, voisi sanoa, nimittäin emme ole avopuolisoni kanssa naimisissa. Yhteiseloa on silti takana pian kolmekymmentävuotta. Temppu sinällään.

Kirjoittaminen tuli vakavasti kuvioihin 2000-luvun alkupuolella, kun menetin värikkäiden vaiheiden jälkeen keskimmäisen veljeni. Olin toki kirjoitellut ajatuskuvioita ja lukenut melko paljon tuotakin ennen, mutta nyt halusin jollain lailla purkaa tuon kokemukseni paperille. Purkamatta on edelleen, vaikka hyödynsin sitä paljonkin kirjoittaessani Testinukkeja, vuonna 2009 julkaisemaani jännitysromaania. Romaanin veljessuhteessa on paljon omakohtaista. Aloitin sen kirjoittamisen heti käytyäni Oriveden opiston luovan kirjoittamisen kurssin vuonna 2002. Nukkeja ennen oli ehtinyt ilmestyä vuotta aikaisemmin Väärin voitettu, fantasiani peliasiantuntijasta pulassa. Harrastin tuohon aikaan urheiluvedonlyöntiä melko ahkeraan ja haaveilin ammattilaisuudesta. Utopistista, tiedän, mutta ei haaveammattini ole muutenkaan olleet koskaan mitenkään realistisia, alkaen sijaisnäyttelijästä, siis stuntmanista, aina kirjailijaan.

Vuosien yrittämisen jälkeen solmin ensimmäisen kustannussopimuksen Myllylahden kanssa. Vuonna 2013 ilmestyi Pimeimmät tunnit, jota seurasi kolme vuotta myöhemmin Luonnollinen kuolema ja reilu pari vuotta sitten Kroonikko. Kiitos yhteistyöstä ja luottamuksesta Myllylahden Niina ja Lassi! Juuri nyt työn alla on eri vaiheissa neljä käsikirjoitusta, joten on mahdollista, että vähän pidemmän tauon jälkeen julkaisutoiminta tulee kiihtymään. Aikaisintaan jotain valmista voisi olla syksyllä 2021. Jos kirjoittaminen ei ole tuonutkaan elinkeinoa, on se rikastuttanut elämääni ja antanut merkityksen elämän varjopuolillekin.

Mitäs vielä kehuisi? Yksitoista maratonia, tosin viimeisimmästä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta, enkat 3:39: ja jotain. Nythän sitä voisi alkaa taas reenata vakavasti, kun vaihtuu sarjakin. Niin ja osaan soittaa kitaralla ainakin Still loving you, You shook me all night long, Hells bells ja Stairway to heavenin, viimeisestä sen A-osan. Olen itseoppinut kitaristi. Pääkeikka oli kymmenisen vuotta sitten ensiapupolin 20-vuotisjuhlissa. (Baddingia, Hurriganesta, yms.) Niin joo, allekirjoitin ihan äskettäin äänikirjasopimuksen kirjoista Testinuket, Pimeimmät tunnit, Luonnollinen kuolema ja Kroonikko. Mitä tästä seuraa, tarkentuu myöhemmin. Kiitos merkkipäivääni muistaneille. Vietin niitä lähimmäisteni kanssa.

Mika

Dekkari genren Saimaa-ilmiö

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Myllylahti 2018. 352 s.

Lähestyvänä syksynä (kyllä, syksy lähestyy aina, ennen kesääkin) on ilmestymässä joukko mielenkiintoisia kotimaisia kirjoja, ainakin Marko Hautalalta, Arttu Tuomiselta, Suvi Piiroiselta ja Tuire Malmstedtiltä. Kaksi viimeistä kiinnostavat paitsi teostensa puolesta, myös maantieteellisesti. Juuassa asusteleva Suvi Piiroinen on sijoittanut jännitysromaaniensa tapahtumat Joensuun seudulle, kun taas Malmstedt tappaa Savonlinnassa, näin leikkisästi ilmaistuna. Tutulla mie-kielialueella molemmat. Piiroinen onkin jo tuttu, mutta Malmstedtin tuotosten kanssa tuli kiire, mikäli mielin välttyä syksyn lukuruuhkalta.

Pieksämäkeläinen Englannin kielen opettaja Tuire Malmstedt otti ja pokkasi esikoisdekkarillaan Pimeä jää dekkariseuran esikoisromaanien vuoden 2018 kunniakirjan, jonka menestys ei jäänyt suinkaan muodolliseksi. Kirjabloggarit nappasivat teoksen omakseen ja suitsuttivat sen erinomaisuutta laajalla rintamalla, kuten myös Facebookin Dekkariryhmän postausaktiivit. Niin kuin usein aikaisemminkin, noteerasin tapauksen ja merkkasin kirjan muistiin palatakseni siihen myöhemmin. Aina ei käy niin, kaikkia kirjoja kun ei ehdi lukea hyvällä tahdollakaan. Se myöhemmin tuli nyt, kun kirjailija mainitsi Facebookissa Myllylahden kirjapakettitarjouksesta. Tartuin siihen oitis ja tulin innostuksissani sössineeksi verkkotilauksen niin, että kampanja ehti mennä ohi, eikä kirjoja näkynyt. Onneksi Myllylahden porukalla riitti suhteeni joustoa ja sain paketin vähän myöhässäkin kampanjahintaan.

Malmstedtin kirjasarja kertoo Savonlinnalaisesta poliisista Isa Karoksesta, hänen poliisitovereistaan, sekä naisen muusta lähipiiristä. Isan tytär Edith on kuollut aikaisemmin. Tuo elämänkokemus yhdistettynä aviosuhteen viilenemiseen on omiaan sävyttämään Isan tunnemaailmaa, mikä tekee seutukunnalla tapahtuvasta lapsisurmasta hänelle erityisen vaikean tutkittavan. Tyttölapsi löytyy katiskaan hylättynä, siis kuolleena veden varasta. Kun tapaus ei jää yhteen ja niiden väliltä löytyy yhdistäviä tekijöitä, on syytä otaksua liikkeellä olevan sarjamurhaajan. Epäilyksen kohteet löytyvät läheltä ja kaukaa, jopa peilistä, muttei mitään, mikä johtaisi pidätykseen.

Päätarinan edetessä Malmstedt käyttää lukijaa parissa aikaisemmassa aikajanassa. Ensimmäinen alkaa vuoden 1882 Alaskasta ja toinen Naarajärven sotavankileiriltä alkaen vuodesta 1943. Ensikosketuksella takaumien ihmiskohtaloilla, kahden intiaanilapsen eloonjäämistaistelulla ja suomalaismiehen järkyttävillä sotakokemuksilla ei vaikuttaisi olevan Savonlinnan tragedian kanssa mitään tekemistä. Niinpähän vain yhteys löytyy. Aika lailla hienosti kirjailija yhdistelyssä onnistuukin.

Karkeasti rikostutkinta noudattaa rikoskirjallisuuden ja poliisiromaanien totuttuja kuvioita. Tehdään rikospaikkatutkintaa, puhutetaan ja kuulustellaan paikkakuntalaisia ja tehdään johtopäätelmiä. Homma muuttuu ahdistavaksi Isan kannalta, kun joku tuntematon, kenties murhaaja, kohdistaa huomionsa häneen ja jättää itsestään jälkiä. Vähän outoa, Isa ei silti hiisku tästä kollegoilleen, mikä selittynee hänen henkisen jaksamisensa rakoilulla. Olon ollessa kurjimmillaan rikostutkijan on vaikea tunnistaa unen ja valvemaailman, tai toden ja kuvitellun rajapintoja. Loppuratkaisu on hajottaa hänet peruuttamattomasti. Mutta hajottaako, siitä otan selvää käymällä sarjan kakkososan Mykkä taivas kimppuun.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Myllylahti 2019. 341 s.

 Sitten tämä tapaus Mykkä taivas. Miten kuvailla dekkarin tapahtumista spoilaamatta yllätyksiä? Yksi keino on rajata kuvailu kirjan takakannen informaatioon, eikä sekään aina sensuurina riitä. Vastaani on tullut takakansitekstejä, jotka kertovat kaiken suurin piirtein koko teoksesta ja itse kirjan lukeminen lässähtää. Vieläkö jäi jotain luettavaa, huomaa miettivän. Isa Karos -sarjan kakkososan Mykkä taivas takakansi on tässä suhteessa onnistunut. Se virittää oikeaan tunnelmaan. Yleensäkin lukupäätös perustuu tunnereaktioon. Sanat: ”synkkä”, ”karmea”, ”pimeän verkko”, ”raaka murha”, ”sisäiset demonit” ja ”tuntematon pahuus” toimivat useimman dekkarihullun taikasanoina. Tartu kirjaan ja lue, voisi hokea kuin hypnoosin vallassa. Niinpä teinkin. Siis luin, en hokenut.

Isa Karoksesta kerroinkin jo jotain tuossa aikaisemmin. Nyt Isa ja muu poliisitiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyvän ihmisen pään mysteerin. Suhteellisen pienellä paikkakunnalla kun ollaan, osuu murha turhan lähelle viranomaisiakin. Herää kysymyksiä. Kenelle pää kuuluu, missä on loppukroppa, miksi hirvittävään tekoon on päädytty ja kuka tai ketkä ovat veriteon takana? Jotain tekemistä täytyy olla evakkotytön traagisella salaisuudella, kuin myös syyrialaisen pakolaistytön kohtalolla. Heidän elämänvaiheisiin lukija pääsee tutustumaan takaumajaksojen kautta. Tuttu kerrontamuoto jo esikoisen lukijoille ja varsin käytetty laajemminkin.

Yksityiselämän puolella Isa vaikuttaisi olevan kahden miehen loukussa. Exä Samuel tuntuu olevan vähän turhan hakki auttelemaan Isan kotipaikan tyhjentämisessä ja myyntikuntoon laitossa. Isan kaksijakoinen suhde työtoveri Niilekseen aiheuttaa hampaiden kiristelyä, varsinkin kun Isa ei ole ainoa nainen näköpiirissä. Inhimillisiä hahmoja, aina lasten sairasteluista romanttisiin suhteisiin, voisi henkilögallerian tiivistää.

Taaskaan Isa ei välty tuntemattoman pahan henkilökohtaiselta huomiolta ja joutuu ilkivallan kohteeksi. Tosin tekojen nimeäminen huomioksi ja ilkivallaksi ei anna oikeutta niiden mittasuhteille, käy tarinan edetessä selväksi. Rikostutkinta johtaa kerta toisensa jälkeen takaisin alkuruutuun. Häkissä ehtii pyörähtää epäiltyjä läheltä ja kaukaa. Kylmää kylmää, kunnes lämpenee ja lopulta polttaa. Loppuyllätys lyö todella ällikällä.

Mutta millä astalolla lyö Isa Karos -sarjan kolmonen Enkelimetsä? Se selviää syyskuussa. Kirja on muuten jo ennakkovarattavissa. Pitäisköhän?