maanantai 17. kesäkuuta 2019

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin


Mia Vänskä: Musta kuu
Atena 2012. 295 s.



Yritän tässä miettiä mistä Mia Vänskän nimi tuli tietoisuuteeni, paitsi että mulla oli samanniminen koulukaveri. Luultavasti näin mainoksen, tai some-maininnan hänen uudemmasta tuotannostaan. Mainittiinkohan hänet Tuoretta vertaKauhukirjoittajan oppaassa? Ainakin hän kirjoittaa kauhua ja satun olemaan kauhun ystävä. Samaan hengenvetoon totean, että olen lukenut sitä ihan liian vähän ja sittenkin turhan yksipuolisesti. Suomalaisista tekijöistä tuttu on oikeastaan vain Marko Hautala ja ulkomailta, no, Stephen King ja Dean Koontz. Ai niin, Mats Strandberg tuolta Ruotsin puolelta. Suositukset Strandbergille! Vänskän kirja löytyi kirjastosta periaatteella; mikä vaan hänen teoksensa. Löysin Mustan kuun, Tämä kirjahan on kirjailijalta jo toinen. Esikoisromaani Saattaja ilmestyi edellisenä vuonna 2011. Näiden kahden kirjan lisäksi häneltä on ilmestynyt Valkea aura, vuonna 2014.

Musta kuu kokoaa syrjäiseen mökkikylään sekalaisen seurakunnan loppukesän lomalaisia. Annukalla pukkaa perhekriisiä ja hän haluaa selvitellä ajatuksiaan. Vanhempi, mutta tuore lemmenpari Ursula ja Reino on taas täysin päinvastaisessa elämäntilanteessa. Yhden mökeistä miehittää bändi, joka pyrkii ratkomaan henkilökemioitaan luonnonhelmassa. Vielä pitää mainita isä ja tytär, Juhani ja Iida.
Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisissa merkeissä. Tehdään tuttavuutta grillikatoksessa ja sovitaan yhteistä ohjelmaa pelailun merkeissä. Kesäloma toimii, niin kuin Matti ja Teppo laulaisivat. Anteeksi korvakärpänen. Auringon paisteen keskelle kirjailija ripottelee pieniä viitteitä ja enteitä lähestyvistä ongelmista. Mustia perhosia, naakkoja, moni-ilmeinen luonto, sen äänimaailma ja kaiken yllä vilahteleva kuunsirppi. Käänteentekeväksi tapahtumaksi päätyy yöllinen retki pakanuuden aikaiselle uhripaikalle. Hetken kännitempauksella on kohtalokkaat seuraukset.

Paikan traaginen menneisyys alkaa ottaa tilaa itselleen. Sillä on vaikutus kesävieraisiin. Heistä löytyy yllättäviä piirteitä. Roolit muuttuvat. Kaiken kruunaa huomio, mökkikylästä ei ole poispääsyä. Ihan kuin heidät olisi suljettu sinne. Jopa ajan käsite vääristyy. Pian tapahtuu ensimmäinen katoaminen ja heti kohta löytyy ensimmäinen mustien perhosten vuoraama kuin kuiviin imetty ruumis. Aiheellinen kysymys kuuluu, kuka heistä on seuraava?

Mia Vänskä kuljettaa tarinaa näkökulmien kautta. Sen lisäksi mieluisaa ja tarpeellista vaihtelua tuo bändin matkassa tulleen nuoren naisen Auroran päiväkirjamerkinnät ja takaumakuvaukset vuoden 1678 tapahtumista, jolloin Aune Tuomaantytär ei ottanut asettua naiselta odotettuun muottiin ja saikin lopulta noidan statuksen. Meni sitten hymyilemään miehille riettaasti ja kävi liian näppäräksi käsistään, mokoma. Huomaamatta ei voi jäädä Aunen ja Annukan yhtäläisyydet, jotka pyrkivät matkan varrella vain korostumaan. Miten sitten lopulta kävi, jääköön mainitsematta. Hauskalla tavalla tarina jää joka tapauksessa auki. Vänskää voisi lukea jatkossakin.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Jos et lue dekkareita, kokeile tätä


Arttu Tuominen: Verivelka
WSOY 2019. 408 s.



Muutamia päiviä sitten luin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä tiedustelun, jossa yksi ryhmäläisistä valitteli pään olevan raskaan kouluvuoden jälkeen jumissa ja hän kaipasi sopivaa luettavaa. Kirjan tuli olla tarinavetoinen, helppolukuinen ja silti syvällinen, ei pelkkää hömppää kuitenkaan, vaan teoksen tuli sisältää myös pohdintaa, erityisesti ihmissuhteista. Kaikki vaatimukset täsmäsivät Arttu Tuomisen uutuusromaaniin Verivelka. Olin jo painaa vastaa-painiketta, kun luin postauksen loppuun. Jäsen X rajasi genren ja totesi ettei lue dekkareita, eikä fantasiaa. Ihan kuin päässäni olisi vinyylilevy pysähtynyt kesken kappaleen. No höh! Ymmärrän toki, miksi kirjallisuutta lokeroidaan. Sillä halutaan helpottaa lukijan valintoja. Se luo ennakkokäsityksiä kirjan sisällöstä. Sitä saa, mitä tilaa. Tässä piilee riski. Jotain erityistä voi jäädä kokematta.

Verivelka on rikosromaani, jossa porilainen komisario Jari Paloviita joutuu valinnan eteen. Kumpi menee edelle: murrosiän kynnyksellä tehty lupaus, vai laki? Hänen paras, ellei ainoa poikavuosien ystävä Antti on ajautunut rappioalkoholistiksi ja syyllistynyt tappoon. Surmatyön kohdekaan ei ole Jarille täysin vieras. Jari haluaisi auttaa Antin pinteestä, mikä vaatisi muutaman lainmutkan oikaisua ja vaarantaisi paitsi hänen uransa, mutta myös avio-onnen. Jälkimmäisen suhteen saattaa muutenkin olla jo lähtölaskenta edessä. Löytääkseen omantunnonkysymykseensä vastauksen, on hänen palattava kahdenkymmenenseitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin, kesään 1991.

Romaani aloittaa DELTA-sarjan, jonka ytimessä on poliisiyksikkö. Yksikkö muodostuu ihmisistä, joilla kaikilla on omat tragediansa, mikä tekee heistä helposti tunnistettavia. Tuttu sapluuna, voisi äkkipäätään todeta. Eläpä mitä! Niin kuin ostoskanavalla: ei siinä vielä kaikki. Ei lähimainkaan. Oikeastaan aloitusromaanin miestappo esiintyy vain alulle panevana sykäyksenä. Tapahtumien päähuomio on kirjan toimijoiden vaietuissa salaisuuksissa, motiiveissa ja ratkaisuissa, niin menneessä ajassa, kuin nykyaikaa edustavassa syksyssä 2018. Dekkarina Verivelka on kiltti, muttei hampaaton. Se sisältää paljon hyvänmielenkohtauksia ja juuri siinä piilee teoksen puremahammas. Tuominen kirjoittaa ihmishahmonsa lukijalle tutuiksi. Heille (siis hahmoille, mut miksei lukijoillekin) huomaa toivovansa pelkkää hyvää. Eihän se tietenkään niin mene ja samasta syystä heidän kohtalonsa osuu tunnehermoon.

Tuominen malttaa kertoa tarinaa, nimenomaan kertoa, eikä sorru nostattamaan jännitystä keinotekoisilla leikkauksilla. Tarkoitan ehjiä lukuja, kokonaisia juonenkaaria ja kohtauksia, jotka ovat jo kertomus itsessään. Esitystapa rauhoittaa lukijan – ainakin minut – keskittymään hetkeen. Pitää malttaa.  Artun samaistumiskyvyillä voisi työskennellä ihmissuhdealalla. Minkä terapeutin maailma onkaan tuossa porilaisessa ympäristöteknologian insinöörissä menettänyt! Vai onko sittenkään? Tosielämän ongelmiahan peilataan kertomakirjallisuuden kautta. Se on turvallista ja vapauttavaa. Meillä kaikilla on omat antit, ramit ja henriikat. Sarille terveisiä!

Aikaisemmin Porin mieheltä on ilmestynyt neljä teosta sisältävä Labyrintti-dekkarisarja (Myllylahti). Tuon sarjan aloittavan ja samalla Tuomisen esikoisen Muistilabyrintin ilmestymisestä on vasta neljä vuotta. Kirjailijan tahti on hengästyttävä. Vielä hengästyttävämpi on tuotannon suosio. Nyt Verivelan luettuani ymmärrän sen täysin. Kirja on synttärilahja perheeltäni. Minua rakastetaan.