Jessica Niemi -sarjan kolmonen on ykkönen

 

Max Seeck: Kauna

Tammi 2021. E-kirja

 

Sana lukijoille, jotka tulevat tässä vaiheessa Jessica Niemi -trillerisarjan pariin. Jessica Niemi on helsinkiläinen rikosylikonstaapeli, joka on jäänyt kaksikymmentävuotta aikaisemmin perheen ainoana jäsenenä henkiin äidin laajennetusta itsemurhasta ja tullut varhaisaikuisuudessa rajulla tapaa hyväksikäytetyksi. Kokemukset ovat myrkyttäneet hänen aivokemiansa ja kummittelevat valveunina tänäkin päivänä. Toden ja paranoidin raja on häilyvä. On oikeaakin pelättävää, pitää vihjata. Lohtua naiselle ei tuo edes peritty mittava omaisuus.

Trillerisarjan kolmosen Kaunan lähtötilanteessa eletään tammikuuta ja Jessica Niemi tutkii jouluaattona tapahtunutta rituaalimurhaa virkavapaallaan. Ristiriitaiseksi tutkinnan tekee pelko siitä mitä hän saa selville. Nimittäin vaikuttaa siltä, että murhan uhri on sama tyyppi, joka on ahdistellut Jessicaa lenkkipolulla ja jolta hän on lyönyt pari hammasta sisään. Paitsi, että se on jättänyt aukkoja uhrin hammasriviin, pätee se myös Jessican muistin kanssa. Ei hyvä, ei hyvä. Kirjailija kertoo Jessican demonijahdin pääasiassa muusta juonesta irrallisena. Jotkut yksityiskohdista sisältävät vahvoja viitteitä aiempiin tapahtumiin. Tässä kohtaa muistikapasiteetti ei ainakaan minun kohdallani täysin riittänyt. Teki mieli selata kahta sarjan aikaisempaa teosta Uskollista lukijaa (2019) ja Pahan verkkoa (2020).

Mennään asiaan, eli neljä päivää sitten julkaistuun Kaunaan, jossa rikostutkijat saavat selvitettäväkseen yritysjohtaja Eliel Zetterborgin murhan. Vahvoja viitteitä teon motiivista antaa hänen yrityksensä RealEstin ilmoitus ajaa alas kokonainen tuotantoyksikkö, mikä tarkoittaa kenkää tuhansille työntekijöille. Poikkeukselliseksi itse veriteon tekevät olosuhteet ja tekninen aineisto. Mies löydetään kulunvalvonnalla suojatusta kerrostaloasunnostaan raa’asti surmattuna. Alkuun näyttää, että ainoa huoneiston yleiskuvaan kuulumaton elementti on palapeli. Sen paloja lojuu lasipöydällä. Tilaa voi verrata näyttämöön. Yleisö näkee kaiken tarpeellisen, eli joukon yksityiskohtia. Niihin palataan jutun edetessä vielä monesti ja mitä mielenkiintoisimmalla tavalla. Epäiltyjen joukko kattaa kaikki aina yritysmaailmasta uhrin lähipiiriin, niin kuin pitääkin, ja kun tarpeeksi kaivetaan, paljastuu yllättäviä ja tähän saakka tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Murha on toki lain edessä kaikkein rangaistavin teko, muttei aina koskettavin. Menneet ovat omiaan herättämään katkeruutta, kateutta ja haavoja, kuten kirjan esittelytekstissäkin mainitaan. Sitä kaunaa.

Jutun tutkijat ovat aikaisemmille lukijoille tuttuja. Päävastuun ylikomisario Helena ”Hellu” Lappi langettaa tällä kertaa Jusuf Pepplelle. Vaikka ryhmä käsittää joukon kovan luokan tekijöitä, Jusuf kaipaa Jessican herkkää vaistoa ja asiantuntemusta. Sitä hän saakin, mutta sopivasti annosteltuna. Kaikille riittää tehtäviä. Peruskaavaltaan Seeckin trilleri on simppeli. Erityiseksi teoksen tekee jo mainittu lähtöasetelma, sekä henkilöhahmot ja tapa, jolla Seeck ruokkii lukijan uteliaisuutta. Hän tarjoilee pieniä palkkioita matkan varrelle ja jättää jotain aina kertomatta ja näyttämättä (muttei ärsyttävästi), kunnes viimeinenkin kaappi ja vuoteenalusta on kopisteltu. Paras käsikirjoitus ja leikkaus, jos pystejä jaettaisiin. Loppuratkaisusta ei tohdi arvoitustrillerin kohdalla ihan hirveästi jutustella. Viimeinen kymmenys herätti tarpeen jutella jonkun kanssa. Sitä vertaistukea. Enkä puhuisi edes loppuratkaisusta, vaan -suista monikossa.

Vielä pakolliset krediitit. Max Seeck on yksi tämän hetken kuumimmista nimistä suomalaisessa rikoskirjallisuuden genressä. Ennen Jessica Niemi -sarjaa häneltä on ilmestynyt Daniel Kuisma -sarja, eli Hammurabin enkelit (2016), Mefiston kosketus (2017) ja Haadeksen kutsu (2018). Näistä ensimmäisenä mainittu voitti Suomen Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Max Seeckin kirjojen ulkomaanviennistä sen verran, että se on riittävä – mitä nyt vain tarvitaan New York Timesin bestselleristiksi pääsemiseksi. Hän on syntynyt vuonna 1985 ja on ammatiltaan myynnin ja markkinoinnin ammattilainen.

Yksi juttu vielä, josta olen innoissani. Seeckin ja hänen lapsuudenystävän viestintäyrittäjä Joonas Pajusen käsikirjoittaman kauhuelokuvan Koputus kuvaukset alkavat nyt lokakuussa ja sen on määrä olla elokuvalevityksessä 2022. Solar Filmsin leffan päärooleissa nähdään Pekka Strang, Inka Kallén ja Saana Koivisto. Elokuvaa levittää Nordisk Film. Tähän sopisi jokin tunnetilaa kuvaava huudahduspartikkeli.

Älä koskaan julkaise mitään tällaista missään

 

Hip hei (not)

 

Julkaisin viikko pari sitten Instagramissa (mika_olavi) euforisen postauksen hyvin sujuvasta käsikirjoituksen työstämisestä, kuinka olen oppinut hyväksymään keskeneräisyyden ja miten vihkoon hahmottelemani esiteksti tuntuu melkein lunttaamiselta. Sillon vielä tuntui, että olen saanut runsaasti uutta tukkaa päälaelle, velat muuttuivat saataviksi ja mieskunto parani. Sitten tapahtui jotain.

Ei, mikään ei onnistu, edes tämän kirjoittaminen. Mitä tapahtui? Mullahan oli siis periaatteessa vihkoon kirjoitettu tarina suurin piirtein alusta loppuun. Lähdin intoa puhkuen purkamaan sitä tekstitiedostoksi. Taoin kirjasinmerkkejä 1000-2400 sanan päivätahtia. Kaikki meni hyvin suurin piirtein 12000 sanaan saakka. Vihkohahmotelmaan jäi jotain viisi tärkeää vaihetta, joiden jälkeen koko tapahtumaketju olisi kirjoitettu läpi, tästä lisättynä B-juoni, joka olisi tullut (huomaatteko, ”olisi”!), siis tulee (Hyvä Mika, nyt näyttää paremmalta!) kasvattamaan käsikirjoituksen mittaa jotain tyyliin 5000-10000 sanaa, sillä nyt ei ole niin väliä vielä tässä vaiheessa. Lisäksi sisällöstä puuttuu vielä roppakaupalla henkilöhahmojen syventämistä, miljöön kuvailua ja sen sellaista.

Ihan ensimmäisenä huomasin, että tuon sanamäärätavoitteen toteutuminen alkoi käydä aina vain raskaammaksi. Seuraava vaihe oli, että sisältö muuttui paskaksi. Naurettavaa tekstiä, enkä siis ole kirjoittamassa komiikkaa. Lopulta itsekin olin ihan paska. Jotain vastaavaa olen kokenut aikaisemminkin. Koetin tyynnytellä itseäni, palata viholle, ihan vain kirjoittelemaan ja heittämään vaihtoehtoja, mitä polkua seurata, mikä sekin tuntui säälittävältä hapuilulta. Yritin ja yritän edelleen pitää kiinni rutiinista. Heti aamupalan ja lehden luvun jälkeen tiedosto auki, vihko viereen ja käyt käsiksi tekstiin, mikä tarkoittaa edellisen päivän tuotoksen läpiselausta, vihkomerkintöjen kertausta ja tarinan kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Hohdossahan se Jack Torrance jäi naputtamaan liuskakaupalla sitä samaa tekstiä, nyt en muista mitä, mutta epäilen, että Stephen King on kokenut jotain samaa kanssani. Voisiko olla?

Voisiko olla, että kaikki muutkin, jotka lelettää sosiaalisessa mediassa ja kirjailijahaastatteluissa työskentelyn helppoutta ja kauaskantoisia suunnitelmia, törmäävät siihen usein mainittuun kirjoittajan bloggiin? Ajatus tästä helpottaa mieltäni, vaikka se ei olisi totta. Miettikää hei, joku Max Seeck tuijottamassa seinää ja hokemassa: tää on paskaa, tää on paskaa. I don´t think so. (Inhoan muuten vieraan kielen käyttämistä puhekielessä ja kirjoituksissa. Syyllistyin siihen nyt itse. Voi ristus, olen vajonnut alas!) Mainitsemani kaveri tuli nyt ihan ensimmäisenä mieleen, ihan siitä syystä, että aloitin hänen tuoreimman bestsellerinsä Kauna lukemisen eilen illalla ja se valvotti. Hyvää shittiä! (taas, vieraskieli!)

Jo pitkän aikaa seuranneena olen pannut merkille, että todelliset mestarit eivät koskaan pura epätoivoaan julkisesti. Jotenkin olen mieltänyt, että sinä päivänä, kun parahdat mediaan, median luonteesta riippumatta, potkit jalkoja altasi. Kirjabisnes ja kirjallisuus taiteenalana toimii pitkälti mielikuvien varassa. Enemmistö ihmisistä, siis silloin kun käyttäytymiseen ei kiinnitetä erityistä huomiota, haluaa mennä voittajien puolelle. Sama koskee kirjallisuudesta vastaavia tuottajia, kirjailijoita, yhtä lailla kuin heidän henkilöhahmojaan. Ainakin jälkimmäistä on tutkittu, muistan lukeneeni. Ohjenuora on: kaikki, minkä lasket itsestäsi julkisuuteen, on tuettava brändiä. Ruma sana, joo. Entä jos se on synonyymi mielikuvalle? Onhan se.

Jotenkin tuntuu, että tämän päivän menestyskirjailijoissa on hyvin vähän taiteilijapersoonia. Melkein kuin toimistovirkailijoita nämä. Heidät on brändätty, eli heistä, heidän piirteistä, on tuotu julkisuuteen hyvin valikoidusti totuuksia. Yksi totuus muuten on myös kovien nimien takaa löytyvä verkosto. Kerran, jos toistekin olen miettinyt jo käsikirjoituksen alkuvaiheessa, että olisipa joku valistunut ihminen, jonka kanssa tuulettaa ajatuksia, joku hyvä haltija, joka ilmestyy pörräämään pään ympärille ja sirottelisi taikapölyä päälleni. Kadehdin kovien nimien kirjailija-kustannustoimittaja -suhdetta. Just tää Max Seeck on kertonut jossain haastattelussa ja samaa muuten on sanonut Ilkka Remeskin, mikä se oli, Ilkka Sysimetsä (ei kun tuo on Frederik), tarkoitan Petri Pykälä, että käsikirjoitus käväisee jo varhaisessa vaiheessa ottamassa vauhtia kustannustoimittajalla. Ainakin se auttaa pysymään fokuksessa, juttu ei lähde paisumaan väärään suuntaan ja nopeuttaa prosessia. Pitäisi osata verkostoitua. Itse olen ihan auttamattoman surkea siinä lajissa ja totta kai kun sanon näin, se vain vahvistaa tuota käsitystä. Mika, Mika!

Mitä tästä kaikesta sekavasta aivotuhnuttelusta jää käteen, jääkö edes lusikallista? Vielä reilu viikko sitten olin yksi voittajista ja leletin Instagramissa, kuinka tehtaan pilli soi ja homma sujuu. Ärsyttävä jätkä! Niin feikki! Eikä suju. Älä luule itsestäsi liikoja. Nämä ovat tärkeitä asioita sanoa itselle ja kirjoittaa, mutta ei julkisesti. Heti kun olin soimannut itseäni noin, jokin nivel asettui sisälläni paikalleen, huomasin. Eihän se nyt noinkaan ole, ei pelkästään. Liioittelusta on silti hyötyä, jossain vaiheessa se yltää naurettavuuksiin asti ja parhaimmassa tapauksessa huomaa oman ajattelutavan kohtuuttomuuden. Nämä vaiheet kuuluvat prosessiin. Ohjeeni siis on, että hauku itseäsi niin pahasti, enemmän kuin sielu sietää, mutta tee se poissa julkisuudesta.

Jälkisanat. Kuuntelen tällä hetkellä Petteri Pietikäisen tietoteosta Kipeät sielut – Hulluuden historia Suomessa (Lukija: Ari-Matti Hedman). Monen mielenkiintoisen jutun ohella nautin suunnattomasti kuunnella nimikaimani Mika Waltarin sairaalajaksoista unettomuuden ja uupumuksen vuoksi. Mestareiden mestari oli siis lihaa ja verta. Ihminen. Waltarin ja muidenkin (nimittäin heitä on ajan historiassa käynyt lepäilemässä useampikin) kirjailijoiden oirehdintaan, on meikäläisen poteminen vielä kevyttä. Toki uranikin on sitä. (Peikko sai viimeiset sanat).