Janne Raninen, Ivar
Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi
(De kallar mig solvallamördaren, 2018)
Suom. Juhamatti Lähdesmäki. Crime Time 2019. 320 s. pokkari
Tuntuu olevan tuo
Tukholma oikea rikoshautomo. Otetaan suomalainen poika, mieluiten
yksinhuoltajaperheestä ja tutustutetaan hänet kolttosia keksivään ja jännityksenkipeään
(onko muunlaisia?) poikaporukkaan. Sekoitetaan joukkoon perheväkivaltaa,
ulkopuolisuuden tunnetta, syrjintää (finnjävlar!) ja ripotellaan mausteeksi
keskushermostoa stimuloivia aineita, niin soppa alkaa olla valmis. Janne
Ranisen elämäkerran Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi lisäksi luin vasta
vähän aikaa sitten Arvokuljetusryöstäjä Matti Sarénin mafiaelämä -kirjan
ja tunnistin näiden kahden miehen kohtaloista samoja piirteitä. Yleistänkö? Ei
kaikki ja niin poispäin, mikä sekin on totta, mutta silti taustoissa on paljon
samaa. Onneksi en ole kriminologi.
Toisin kuin Matti Sarén,
Janne Raninen syyllistyi rikoksista pahimpaan ja oli vähintäänkin osallisena
toiseen. Teot olivat harkittuja. En sano vakaasti harkittuja, koska molemmilla
kerroilla vaikuttimina oli ulkopuolisia tekijöitä, stimulantteja, manipulointia,
jopa huijauksen makua, vaikka Raninen sanookin tehneensä lopullisen päätöksen
itse ja ensimmäisessä tapauksessa selvinpäin. Ensimmäisen murhan kohde oli
pahamainen jugomafia Dragan ”Jokso” Joksović, jonka Janne ampui kylmästi
Solvallan raviradalla pelijonossa vuonna 1998. Toinen murhista tapahtui 15
vuotta sitten Vuosaaressa yksityisasunnossa ja tuli myöhemmin ajankohtaiseksi ex-huumepoliisi
Raimo Aarnion alamaailman yhteyksien kautta. Ruotsinturkkilainen Jannen
lapsuudenkaveri Volkan Ünsal pääsi hengestään saman naisen asunnossa, joka
myöhemmin paljasti tulenarkaa tietoa Aarnion tapauksen tutkijoille. Janne oli
yhtenä joukossa, eikä halua vähätellä rooliaan, vaikkei kirjan kertoman mukaan
ollut antamassa varsinaista kuoliniskua. Kuka on pässi, kuka naru ja kenen
pussista on heinät maksettu? Kenelle kilikellot soivat? Aiheellisia kysymyksiä,
nimittäin Ranisen kirjan ruotsinkielisestä painoksesta päätyi 15 sivua poliisin
esitutkintamateriaaliksi. Oijoi, säger jag!
Muutos, jonka Raninen on vuosien
varrella käynyt läpi kuulostaa sadulta. Tätä nykyä hän toki istuu edelleen
Sörkassa, mutta on kouluttautunut ja jatko-opiskelee tavoitteenaan restonomin
tutkinto. Vankeuden aikana hän on tullut isäksi ja tajunnut, että monessa
tapauksessa vanhempaakin enemmän rangaistuksesta kärsii lapsi. Sitä Raninen ei ole
jäänyt pelkästään harmittelemaan, vaan on kirjoittanut aiheesta kirjan Isänä
vankilassa – Vanhemmuus vankilassa ja sen vaikutus lapsiin (Mediapinta
2013). Lisäksi hän on perustajajäsen ja puheenjohtaja hyväntekeväisyysjärjestö
Voikukkalapset ry:ssä. Poistumisluvillaan hän kiertää seminaareissa, kouluissa
ja vastaavissa kohteissa kertomassa elämänmuutoksen mahdollisuuksista. Kirja
jättää pohdittavaa. Pahuus ja hyvyys, miten vaikeaa niitä onkaan määritellä. Samoin
on totuuden ja luottamuksen kanssa. Molemmat ovat rikollisessa maailmassa vähintäänkin
koetuksella. Enkä tiedä voiko tätä rajata pelkästään rikolliseen maailmaan.
Kirja oli ilo lukea. Jos
nyt heittäydyn oikein vertauskuvalliseksi, sen sanomaa voisi verrata sitten
vaikka voikukkaan. Se puskee esiin vaikka asfaltinraosta. Hyvä voittaa.