Olisiko Testinuket-dekkarista äänikirjaksi? Olisiko meikästä lukijaksi?

Laitetaanpas hupina jakoon vuonna 2009 omakustanteena julkaisemani Testinuket romaanin prologi, lukijana minä itse. Joissain yhteyksissä olen lupaillut esitellä kirjatuotantoani täälläkin, kun nuo kotisivuni mikakahkonen.fi vetelevät viimeisiään Suntuubissa. Sieltähän niistä kaikista on tähän saakka voinut lukea.

Testinuket on se todellinen esikoinen. Makuutin sen käsikirjoitusta pöytälaatikossa ja Väärin voitettu ehti mennä sen edelle ja saikin näin ollen esikoisen statuksen. Testinuket kertoo lääkintävahtimestari Ilpo Tolosesta ja hänen nuoremmasta veljestään, huumeista eroon päässeestä Ristosta. Risto ajautuu vanhojen huumevelkojen vuoksi ongelmiin ja päätyy kyseenalaiseen tutkimuskeskukseen. Tutkimuskeskus käyttää kolaritestauksissa narkomaaneja, pääoperatööreinään häikäilemätön tutkijainsinööri Toimi Repo ja lääkärinlupansa menettänyt Kaj Eriksson. Kuvio selviää Ilpolle, kun hän alkaa etsiä veljeään ja löytää tämän tutkimuslinjalta. Tähän kohtaan on pakko herutella: mutta onko kaikki silloin jo myöhäistä. 

Kuunnelkaa ja kritisoikaa. Muutamassa kohtaa sekoan sanoissa, äänenlaatu on mitä on ja luen vähän liian nopeasti. Lisäksi miimuu maamuu harjoituksista voisi olla hyötyä, eli suuta voisi aukoa. Vaatii reeniä. Itse tarinahan on mitä mainioin, elokuvakässärikamaa. Näin sain kuulla eräällä nimeltä mainitsemattomalta nirppanokalta, jonka mielestä kaikki on ******. Tai niin kuin toinen saman ihmistyypin edustaja tuumasi: "Oon lukenu paskempiakin." 

Se on jotain se!

Aavemetsästäjien kokemuksia kansissa

Mika Nikkilä: Suomen aavemetsästäjät

Basam books 2019. 218 s.

Paranormal Investigation Group Finland on 8.1.2014 perustettu rajatiedon ilmentymiä tutkiva ryhmä. Ryhmän ytimen muodostavat valkeakoskelaisveljekset Mika ja Markus Nikkilä, mutta mukaansa he ovat saaneet paljon isommankin joukon. Jos ryhmän Facebook-sivujen seuraajat lasketaan, ulkojäseniä on yli seitsemäntuhatta. Ja lasketaanhan heidät, koska iso osa yliluonnollisia ilmiöitä ja niiden esiintymispaikkoja koskevista vihjeistä tulee sivujen seuraajilta. Kertyneet kokemukset Mika Nikkilä on koonnut kirjan muotoon ja myös toisen kirjan materiaali on kasassa ja matkalla julkaistavaksi.

Nikkilän teoksen runko on tutkimusmatkoissa. Reissujen kohteet vaihtelevat yksityisasunnoista kartanoihin, linnoihin, autiotaloihin ja julkisiin laitoksiin, niin kuin nyt Lapinlahden vanhaan jo lakkautettuun mielisairaalaan. Viimeksi mainitusta miljöötyypistä tiedän jotain minäkin. Edellistä kirjaa kirjoittaessani sain tutustua toimintansa lopettaneen Paiholan mielisairaalan autioituneisiin käytäviin, eristyshuoneisiin ja teknisiin tiloihin. Aavemaista, sanoisin. En tiedä miten Nikkilän veljesten laitteet olisivat reagoineet vaikka entisen kriminaalipsykiatrisen osaston eristyshuoneessa. Ilman tekniikkaakin pystyi aistimaan historian läsnäolon vahvana. Kipeänä.

Tekniikasta puheenollen, aavemetsästäjät skannaavat radiokanavia satunnaisesti niin sanotulla Ghost boxilla, jonka avulla he saavat aikaiseksi white noisea. Sen joukosta he ovat onnistuneet poimia yksittäisiä sanoja, tai lyhyitä lauseita, joiden toistuessa niitä on voitu yhdistää käsillä olevaan ympäristöön, tai siellä aikaisemmin oleskelleisiin ihmisiin. Lisäksi käytössä on digisanelin, yövideokamera, turvakamera ja emf-mittari, joka vaikuttaakin mielenkiintoiselta laitteelta. Kirjan kirjoittajan mukaan aaveet muodostuvat energiasta. Usein tilat, joissa he suorittavat tutkimuksiaan ovat vailla sähköä. Emf-mittari mittaa sähkömagneettisten kenttien muutoksia. Useammin kuin kerran laitteen on viisari ilman ulkoista syytä heilahtanut punaiselle.

Ghost boxin puheen lisäksi henget ilmaisevat läsnäoloaan muutenkin. Kuuluu askeleita, kuiskauksia, hengitystä, koputuksia ja narinoita. Esineet saattavat vaihtaa paikkaansa. Näköhavainnot ovat harvinaisempia, ellei sellaisiksi lasketa orbipalloiksi kutsuttuja pölyhiukkasia, joita ryhmä on huomannut jälkikäteen videotallenteista. Paitsi pölyhiukkasia ne eivät ole. Ne voi erottaa toisistaan lentoradan ja hohtavan ulkokehän perusteella. Tyhjää tilaa tallentamaan jätetty kamera on yrittänyt zoomata näkymää, vaikkei tilassa ole mitä tarkentaa. Ei pitäisi olla. Selittämätöntä on myös huonetilan äkillinen viileneminen. Aika lailla sitä tavallista kummitustarinakuvastoa, sanoisin. Aaveet eivät taida olla mitenkään uudistusmielisiä. Joku konsultti laittaisi heidänkin käytännöt uusiksi.

Äskeinen oli hyväntahtoista leikinlaskua. Niin ei läheskään aina ole. Epäilijöitä riittää, jopa naureskelijoita ja heidän joukossa on näennäisesti sivistyneitäkin tyyppejä. Toiminta on tuonut julkisuutta ja hienoja esiintymismahdollisuuksia, joiden mukana veljekset ovat asettaneet itsensä sataprosenttisesti likoon. Mika ja Markus hyväksyvät soraäänet, vaikka totta kai kaikki sellainen tuntuu pahalta. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että ivatessa tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään. Voisikin ajatella, että aaveiden lisäksi veljekset ovat onnistuneet kaivaa sivutuotteenaan esille joukon pikkusieluja. Nikkilän nöyrin toive onkin, että ihmiset pyrkisivät ensin ottamaan asioista selvää, ennen kuin alkavat jakaa tuomioita. Niin teen minäkin, tosin tuomitsemisen jätän välistä. Luen seuraavaksi mitä sanottavaa psykologian tohtori Jukka Häkkisellä on kirjassaan Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologia. Mies työskentelee Helsingin yliopistossa ja tutkii havaintopsykologiaa. Sen verran ehdin jo kurkkia tuota Häkkisen kirjaa, että voin sanoa ihmisaistien olevan rajallisia. Me emme todellakaan näe, kuule, haista, tunne, tai maista kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Aivot tekevät tulkintoja, eikä tulkinta ole läheskään aina sama kuin totuus.

Lukuvuosiraportti 2019

Viime kesän korvilla sain tietää, että kotisivupalvelu ja verkkoyhteisö Suntuubi on lopettamassa toimintansa kesäkuun lopussa 2020. Siitä on noin kymmenen vuotta, kun julkaisin tuubin kautta kotisivuillani ensimmäisen kirja-arvioni. Mikakahkonen.fi sivuille arvioita ehti kertyä lähes parisataa ja muita blogikirjoituksia tuli naputeltua tasan 64. Jos mielin jatkaa lukemieni kirjojen esittelyä netissä, oli etsittävä niille uutta kortteeria. Sellaisen löysin blogspotista.

Blogspot on ihan ok alusta, mutta tekee mieli kysyä, lukeeko näitä kukaan? Kyllä ja ei. Lukee, jos jaksaa mainostaa aikaansaannoksiaan ja valikoida uutuuksia, yleisesti pinnalla olevia teoksia, sitä mainstreamiä. Sekään ei takaa bittiruuhkaa. Ihan esimerkkinä, kirjoitin Marko Kilven Undertaker-sarjan kolmososasta Kuolemanlaakso, jota blogspotin tilastojen mukaan on käyty katsomassa vain viidesti. Niistäkin pari taitaa olla omia vierailuja. Kilpi on kova nimi, tätä nykyä ihan parlamentaarisestikin, vaikkei viimeksi mainitulla ole kirjoittamisen ja lukemisen kanssa mitään tekemistä. Eikö Finlandia-ehdokkaanakin piipahtanut kirjailija kiinnosta? Puuduttaako kiivas sarjaluonteisuus, tai saako liian näkyvä tuotteistaminen ärsyyntymään? En tiedä. Minusta Kilven päähenkilöluomus, kaksoisroolia vetävä hautturi on timangia ja odotan tarinalle jatkoa.

Kumoan oman väitteeni ainakin uutuuksien vs. vanhuuksien osalta, nimittäin julkaisin männä vuonna myös kirjoituksen Mia Vänskän kauhukirjoista Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura. Nuo kaikki ovat jo useamman vuoden takaa, jonka vuoksi sain hämmästellä kirjoista keskimmäisen, vuonna 2012 julkaistun Mustan kuun bloggauksen lukijamäärää, 76! Tykkäsin kirjasta. Niin kai moni muukin. Johtuneeko lukumäärä siitä?

Lukumäärälistaus on tylsää. Silti on pakko mainita vielä niin sanottu voittaja-arvio. Otsikoin sen nimellä ”Jos et lue dekkareita, lue tämä”. Tuon jutun lukijamäärästä (121) en voi ottaa kunniaa itselleni. Arvion kohteena oli Porin oma (lisää tähän oma suosikkisi) Arttu Tuominen dekkarillaan Verivelka. Tuo saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2019 parhaimpia kotimaisia jännitysromaaneja. Kuka sen sanoo ja millä mittarilla? Siihen on yhtä monta vastausta, kuin on lukijaa. Ja se on hyvä. Kirjallisuudesta (dekkareistakin) löytyy jokaiselle jotakin, vaikka sitten Tuomas Liuksen Pippurin & Noussair -sarjan jatko Lanka palaa. Jos pidät ronskilla huumorilla höystetystä 80-luvun hengessä kirjoitetusta kovaotteisesta toiminnasta, on Tuomas Lius oikea nimi kirjaston, tai nettikaupan hakuriville. On niitä kivijalkakaupoissakin.

Kaikkein eniten lukijoita keräsin härskin houkuttelevalla klikkiotsikolla ”Resepti menestyskirjailijaksi”. Sitä kävi lueskelemassa lähes kaksisataa uteliasta. Tekstillä oli tarkkaan valittu lukijakunta, kaikki kirjailijanurasta haaveilevat, tai jo julkaisseet kynäilijät ja meitähän riittää. Paras foorumi mainostaa leikkimielistä minitutkimustani oli Facebookin ryhmä Kirjailijanloput. Juttua kommentoitiinkin. Erityisen otettu olen Jukka-Pekka Koskisen sanoista. Kaikki tietää, se sama mies, joka oli Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Tulisiipi. Koskinen oli lukenut kirjoitelmani ajatuksen kanssa ja esitti siitä arvionsa. ”Ihan hyvää analyysia, mutta toisaalta…” Yhtä lailla olen otettu muidenkin kommenteista. Huippuryhmä muuten tuo Kirjailijanloput!

Lopulta ei ole merkitystä kuinka moni lukee blogiani. Tärkeintä on sen kirjoittaminen. Luetun analysointi auttaa kehittämään omaa luku- ja kirjoitustaitoa. Luetun listaamisessakin on oma järkensä. Se on kuin urheiluohjelma, sport tracker. Tai tässä tapauksessa read tracker. Olisiko tuossa patentin paikka, äppi valmentamaan paremmaksi lukijaksi? Listaaminen innostaa ja haastaa lukemaan enemmän. Vaikka jäin luettujen kirjojen määrässä vuodesta 2018 seitsemällä teoksella, en ainakaan sen takia masennu. Edelleen olen positiivisessa mielessä tilasto-oikku. Tilastokeskuksen mukaan lukeminen on pääasiassa naisten, ylemmässä sosioekonomisessa asemassa olevien toimihenkilöiden ja pääkaupunkiseudulla majailevien ajanviettotapa. Tässä suhteessa en siis ole itsekään sitä mainstreamiä. Aika siistiä! Silti ja varsinkin siksi jatkan touhuiluani blogin parissa. Välttämättä en kirjoita kaikista luetuista tarkkaa arviota, jos arviota ollenkaan. Niin kävi päättyneenä vuotena Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösromaanille Viimeinen vartio. Se vaan jäi, sori. Samoin äänikirjoista en toistaiseksi pihahda.

Koska Suomi on luku- ja kirjoittajakansaa, on meillä myös lukemattomat määrät kirjabloggareita. Tai pitäisikö sanoa luetut määrät? Heitä voisi pitää vaikka esilukijoina, tai tiedustelijoina. Varmasti joukosta löytyy omaa lukumakua vastaava ylläpitäjä. On naisia, miehiäkin, leveällä ikähaarukalla ja joka puolelta Suomea. Laitan ihan loppuun linkin heidän sivuistaan. Lukekaa heitä.  Saa hyviä vinkkejä.

Hyvää lukuvuotta 2020!

Luetut kirjat 2019 (äänikirjat jätän huomiotta)

Naiskirjailijoiden teokset: 9 kpl.

Miesten: 14 kpl.

Sekä ettien: 2 kpl.

Muun sukupuolisten: 0 kpl.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Joseph Burgo: Narsistit lähelläsi – Tunnista ja toimi oikein

Lars Kepler: Lazarus

Stephen King: Viimeinen vartio

Arttu Tuominen: Verivelka

Mia Vänskä: Musta kuu

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Tuomas Lius: Lanka palaa

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Minna Sadeniemi, Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen, Anna-Liisa Tsokkinen: Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sárenin mafiaelämä

Johan Theorin: Hämärän hetki

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

Ruumiin kulttuurin käräjäkirjat

RK 1/19

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi

Dare Talvitie: Valkea liekki – Näkymätön piiri 1

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani

RK 2/19

Thomas Erikson: Mielivalta

Erin Kelly: Älä jää pimeään

RK 3/19

J. P. Delaney: Usko minua

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

RK 4/19

Tina Frennstedt: Lupaus

Un-Su Kim: Tappajat

Don Winslow: Raja

Suomalaisia kirjablogeja:

https://www.kirjasampo.fi/kirjablogit/fi/kirjablogit