Matti Järvinen, Noora
Puolamäki (toim.): Kilkinkuoret ja muita
äyriäiskauhukertomuksia
Nysalor, 2022. 314 s.
Pitkästä aikaa ajattelin
leikkiä kirjabloggaria. Miksi juuri tämän teoksen kohdalla? Ensinnäkin olen
huomannut lukutottumusteni taantuvan 10-18 vuotiaan Mikan tasolle, jolloin
ahmin Yöjuttuja ja Shokki sarjakuva-albumeja, saalistin kirjastosta
Stephen Kingin tuotantoa ja muutenkin pidin reaalimaailmaa tylsänä paikkana. Videonauhurissa
pyöri eläinkauhua käärmeistä, krokotiileistä, piraijoista, hämähäkeistä, haikaloista
ja linnuista nyt ainakin. Niin ja Creepshow pitää mainita ja John
Carpenterin tuotanto. Tuoreessa muistissa oli 1979-1982 pyörinyt tv-sarja Safiiri
ja teräs. Pelkästään jo sarjan tunnusmusiikki aiheutti virtauksia
selkärangassa.
Taantuminen on tässä
tapauksessa hyvä. Eikä se ole edes taantumista, vaan juurille palaamista ja
lukutottumusten laajentumista. Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia
on neljäntoista suomalaisen kirjailijan kauhunovellikokoelma, jonka
pääteemana on nimensä mukaisesti äyriäiset. Ihan ensimmäisellä suutuntumalla
aihealue kuulostaa suppealta ja ehdinkin miettiä, toistavatko nuo
lyhytkertomukset mahdollisesti toisiaan. Tiedän nyt, että yllättävän vähän, jos
ollenkaan. Tarinoihin riittää monta tulokulmaa.
Samuli Antilan Maanalaisissa
tutkija päätyy kaivon pohjalle ja saa huomata, ettei ole lajissaan (tai
lajeissa) ensimmäinen.
Shimo Suntilan Rapukekkereissä
paljastuu muutakin kuumaa kuin ihmissuhteet.
Sini Helmisen Hehku
valottaa, miksei keskellä yötä jääkaapilla vierailu ja napostelu välttämättä
ole hyvä juttu. Ja ei, syy ei ole happohyökkäys.
Kaikkien nuorten ja jo aikuisiänkin
saavuttaneiden lasten mielestä vanhemmat ovat joskus outoja, muttei niin outoja
ehkä kuitenkaan, kuin Miia Myllymäen Kilkinkuorissa.
Nina Korennon ja E. K.
Saarin Raakkusydämessä selviää, kuinka käy tytölle, joka päätyy Näkin
luolaan ja miten sujuu Näkiltä viulunsoitto.
Lauri Latun Hummerijuhlien
kauhuelementiksi riittäisi kertojahahmon päätyminen suomenruotsalaisten
rapujuhliin, mutta eihän se tietenkään siihen jää.
Jussi Katajalan Mustalampi
vie uimishalut.
Rimma Erkon Kultatukka
ja tähtisilmä on satu kahden kuningattaren mutaatiopojasta ja tämän
lemmenmurheista. Sisältää opetuksen.
Tarja Sipiläisen Astacus
Magnus kuvaa julkisuutta ja seuraajia mielivän koemaistajan painajaisen.
Jyrki Pitkän Murheensyöjässä
murheita syövän ravun työkeikka Lemmonnotkon kartanolla osoittautuu
odotettua pahanmakuisemmaksi.
Artemis Kelosaaren Hiljainen
mies varoittaa nettifoorumituttavuuksista.
Noora Puolamäen novellissa
Kuoren alla paljastuu, että on ihan tavisrapuja, joo, ja sitten on se
jokin, joka on syvällä merenpohjassa ja saisi jäädäkin sinne.
Melina Marraksen Menneen
maailman nälkäiset yhdistää samuraimytologian, uuden ihmissuhteen
salaperäisyyden ja kohtalokkaan ruokakokeilun. Kohtalokkaan, mutta kenelle?
Kirjan päättää Teemu
Korpijärven Kravut. Tieteishenkisessä novellissa ryhmä ihmisiä tutkii
Kravun tähdistön ekologiaa yli 40 valovuoden päässä maasta. Sanon vain, että
tutkimuskeskuksen seinät eivät rapise lämpölaajenemisesta.
Tämä novelliantologiahan
on kuin syömishaaste. Sen jäljiltä hengitys haisee ja ikenet jäävät sinertäväksi,
mikä nyt ei ole ongelma ainakaan itselle, pikemminkin ympäristölle. Selvisin
haasteesta, suu on tyhjä. Jään odottamaan mitä tapahtuu ihon alla. Olisi
epäreilua nostaa noista lyhytkertomuksista jokin erityisesti toisten ohi. Sama
koskee kirjailijoita. Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia kävisikin
hyväksi sisäänheittokirjaksi heidän kaikkien tuotantoon. Suomalaisen
kauhukirjallisuuden, tai niin kuin laajemmin ilmaistaan, spelulatiivisen fiktion
kirjoittajaporukka on melko laaja. Näkisin mielelläni, niin kuin metallimusiikin
suhteen, Suomen pohjoismaisen kauhukirjallisuuden keskittymänä. Nämä pitää saada näkyville. Saa jatkaa tätä
ajatusta.
