Anarkiaa ja piiloleikkejä Marrasvirralla

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Atena 2023. 575 s.

 

Jyväskyläläisen äidinkielenopettaja Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjallisuuteen tutustumiseni alkoi vuonna 2017, kun voitin arvauskilpailun. Tehtävä oli arvata, kuinka monta kertaa esiintyy sana ”kissa” Jääskeläisen silloisessa uutuusromaanissa Väärän kissan päivä. En enää muista oikeaa vastausta, mutta voitin tuon kirjan ja se jäi mieleeni, jonka jälkeen aloin lueskella opettajan tuotannosta vanhempiakin taidonnäytteitä. Nyt uusimman ihan äsken ilmestyneen Kuurupiilon anatomian kohdalla jouduin palaamaan lukijuuteni (en tiedä onko tämä oikea sana) alkukysymyksen äärelle. Jaksanko lukea koko kirjan alusta loppuun? Teos on massiivinen ja hetkittäinen melko kaoottinenkin. Kuitenkin sen jatkuva teema, isoveljen katoaminen ja sen arvoitus, kannatteli kaoottisuuden yli ja olin reipas – koko kirja riviäkään ylittämättä, sanaakaan sivuamatta luettu! Voin intoilla tällä, vaikka en olekaan enää 10 vee. Toisena hyvänä kannustimena oli teoksen maailma tarinan päähenkilön kokemana. Mikä osa siitä on totta, mikä harhaa ja mikä kuviteltua? En osaa vieläkään vastata, mutta mitä väliä. Eihän tämä mikään äikän koe ole.

Kirjan päähenkilö M (tai Mymmeli, Mara, Mörkö, marasilainen, lukiolaistyttö) on poikkeuksellinen lapsi seitsemänkymmentä luvulla, joka ihailee ja kadehtii isoveljeään Alvaria. Ihailun suhteen hän ei ole ainoa laatuaan. Älykästä ja taitavaa kympinoppilas Alvaria ihailevat kaikki, aina lukion opettajista omiin vanhempiin ja naapurin rouviin saakka. M taas kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vialliseksi. Ympäristö tukee tuota ikävää ajattelutapaa, mikä on omiaan herättämään hänessä radikaaleja ajatuksia. Isoveli on kehitellyt pienemmän sisarensa iloksi ja jännitykseksi piiloleikin. M:n tehtävä on etsiä hänet ympäristöön jätettyjen vihjeiden avulla. M:n selviytymiskeinoihin kuuluu mentaalikamera, jolla hän taltioi tapahtumia palatakseen niihin myöhemmin. Käytössä on myös Antropologinen selviytymisopas marsilaisille vakoojille. Kun isoveli katoaa, piiloleikki jatkuu ja muuttuu pakkomielteiseksi. Tuosta hetkestä alkaa vuosikymmeniä kestävä delirium.

Tapahtumat sijoittuvat Marrasvirran kaupunkiin, jossa vaikuttaa kaksi vastakkaista alakulttuurin ryhmittymää, jägerit ja yönaakat, toisin sanoen skinit ja punkkarit. Taviksia yönaakat nimittävät sivistyneiksi apinoiksi. Isoveli on ollut kallellaan yönaakkoihin ja saavuttanut heidän keskuudessaan tietynlaisen profeetan maineen. Veljen etsinnät johdattelevat M:n lopulta yönaakkojen poppooseen ja hän elää tietyn ajanjakson elämästään täysiverisenä punkkarina kaikkine hajuineen.

Lukukokemuksessa oli vaiheensa. Vuonna 1970 syntyneenä muistan punk-liikkeen, mutta turvallisen välimatkan päästä. Olin nössö ja varmaan vieläkin kumartelen joka suuntaan. Pitää vain katsoa, ketä jää taakse. Jääskeläisen kuvaama elämäntapa aiheuttaa levottomuutta. Tunnelmaltaan kirja on paikoin luokkaa Pako New Yorkista ja joissain kohdin kuin repäisty Mauri Kunnaksen Nyrok City -sarjakuvan ruuduilta. Nämä nyt vain tulivat mieleeni ensimmäisinä. Ja ainoina. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä kirjan punk-konsertti, jonka touhottaminen menee paikoin koomiseksi. Nauroin. Sukupuolettomassa, ajattomassa, tavattomassa ja sovinnaisuuksille naureskelevassa elämäntavassa on varmasti puolensa. Eniten kirjasta saavat irti varmasti aatteen kannattajat. Vähän niin kuin vanhojen punkkareiden märkä uni.

Pakko lisätä, kuvasin kirjan tapahtumia kaoottisiksi ja vertasin deliriumiin. Tarkoitin tätä hyvässä mielessä. Leipätöissä tulee pohdittua aina silloin tällöin psykoottisen tilan järkevyyttä. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta harhoillakin on logiikkansa, ainakin joissain tapauksissa. Sekin, että Jääskeläisen romaani haastaa ymmärryksen, ainakin minun ymmärrykseni, on pelkkää positiivista. Kuurupiilon anatomiassa on oma johdonmukaisuutensa, joka toisella lukukerralla varmasti kirkastuisi.

Kirja on hankittu ostamalla se Joensuun Suomalaisesta kirjakaupasta.

Okkultistisia murhia hevimeiningillä Joensuussa

Iiro Meriläinen: Pedon merkit 

Kirjokansi 2023. 332 s.

Vietin kesäloman lopettajaisia alun perin lieksalaisen, mutta tätä nykyä Joensuussa asustelevan luokanopettaja Iiro Meriläisen (1980) esikoistrilleri Pedon merkit parissa. Vanhaksi hevariksikin voi Meriläistä nimetä, mikä selittää paljossa tuon teoksen ominaispiirteitä. Sen lukemisesta tekee erityisen mielenkiintoiseksi tapahtumapaikka Joensuu ja kaupungin valikoidut kohteet. Eipä ole virkistysuimala Vesikkokaan enää tämän jälkeen samalla tavalla rentouttava paikka. Eri tavalla kylläkin. Poiketaan kirjassa toki muuallakin Pohjois-Karjalassa tarpeen mukaan.

Tilannehan on nyt se, että kolmen hevarin trio eli Shemeikka, Jyvis ja Musa osuvat tuoreeltaan poliisien rikostutkintapaikalle Joensuun Utrassa. Joku on kipannut merkillisen ihmisraadon lasienkeräysastiaan ja piirustanut askin kylkeen punaisen L-kirjaimen. Tietyt yksityiskohdat rikoksessa merkitsevät Shemeikalle keskivertotallaajaa enemmän, vaikkapa nyt kropan pään tilalle ommeltu hevosenpää. Teologian opiskelijana, vaikkakin hitaan puoleisena, hän yhdistää havaintonsa demonologiaan. Makaaberien murhien lisääntyessä tuon hevarin päätelmät vahvistuvat ja Joensuun poliisi ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin palkata trion neuvonantajakseen. Ja se on nimenomaan koko Utran Motörhead tai ei heistä ketään. 

Sarjamurhaaja vie Joensuun poliisivoimia ja siinä sivussa KRP:tä kuin pässiä narussa. Porukkaa kylmenee ja merkillisiä kirjaimia tulee lisää, niin rikospaikoille, kuin paikkakunnan pääaviisi Karjalaiseenkin. Murhaaja nimittän syöttää lehden toimittaja Immo Nevankareelle uutisaihetta toisensa perään. Selkeästi julkisuuden kipeä tyyppi ja kipeä muutenkin. Näyttää pahasti siltä, että syyllinen ei hevillä selviä. Tai siis sillähän se nimenomaan tässä tapauksessa selviää (oli pakko). 

Kustantajan kotisivut luokittelevat kirjan Savo-Carelia -noiriksi. Itse taisin nimetä tämän Instagram-päivityksessäni hupitrilleriksi, jossa yhdistyy Kummelit Hannibaliin. Tarkoitin niitä Kummelin Speedyä ja Sakua. Pieru ja tissutteluhuumoria ei säästellä. Epäilen, että Pedon merkit vie tämän vuoden Suomen sarjan Eniten ruumiita -tittelin. Jätän lukeman mainitsematta. Jää yllätystä muillekin. 

Uuden kirjailija kohdalla joudun joskus opettelemaan lukutaitoni alusta, ennen kuin rivit alkavat vetää. Näkökulmahenkilöitä Meriläisen kirjassa on melkoisesti ja näkökulma saattaa vaihtua kesken luvun. Piirre pysyy linjassa läpi teoksen, eikä se lopulta haitannut. Enimmän aikaa lukija saa viettää rikoskomisario Ilkka Rajakorven mukana. Tutkijaryhmään kuuluvat myös urheilullinen ja työssään kunnianhimoinen Sanna Salmenvuori, sekä konstaapelit Daniel Holma ja Polanen. Nämä jäivät ainakin mieleeni. Hahmojen puhekielestä enimmäkseen tunnistaa kuka puhuu. Vuorosanojen poljento on tutun itäsuomalaista, leppoisaa ja kulkee paljon asian vierestäkin. Se voi jakaa lukijoita, mikä nyt ei ole uusi ilmiö auringon alla. 

Realistinenkaan tarina ei pääasiassa ole, alkaen kolmen retkun käyttämisestä rikostutkinnan asiantuntijana. Tämä tiedoksi heille, jotka todentuntua lukukokemukseltaan odottavat. Minun kantani on, että realistisuus vs. epärealistisuus ei ole hyvän laadun mittari. Tärkeämpää on, että valittu linja säilyy. Silti, kun kuvitteellinen tarina sijoitetaan nimettyyn todelliseen ympäristöön ja siinä kuvataan tiettyjen ammattien harjoittamista, asettaa se tosiseikoille vaatimuksia. Tätä sivusi sanomalehti Karjalaisen kritiikki 18.7.23, jonka johdosta muuten kiinnostuinkin romaanista. Lehden kulttuurisivuilla, itsekin kirjailija, Tuomas Lius harmittelee kirjan poliisin työskentelyä koskevia asiavirheitä. Yhden lipsahduksen haluaisin minäkin nostaa esille, osui nimittäin liian lähelle. Ennen kuin jatkan, täytyy tunnustaa, että olen itsekin sössinyt faktoja ja tekee suorastaan kipeää huomata ne jo painetussa kirjassa. Niistä ei tämän enempää. No sitten, Joensuun oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset on tehty Kuopiossa jo toistakymmentä vuotta. Joensuussa suoritetaan vain vainajan ulkoinen tarkastus ja kuoleman toteaminen. Sen tekee hoitajan avustamana päivystävä lääkäri ja se tapahtuu keskussairaalamme kellarikerroksessa obduktio-osastolla. Henkirikosepäilyissä poliisit osallistuvat toimitukseen esimerkiksi valokuvaamalla ulkoisia väkivallan merkkejä ja pussittamalla vainajan vaatteet jatkotutkimuksiaan varten. Itse osallistun näihin leipätyössäni epäsäännöllisen säännöllisesti. Toki kirjassa ei nimetä, missä tarinan patologi (?) Paananen tutkimuksensa fyysisesti suorittaa. Joensuusta ajaltaa Kuopioon reilussa puolessatoista tunnissa. Miksipä ei. 

Silti kaiken kaikkian tämän kaltaisen kirjajärkäleen kokoaminen on kunnioitettava suoritus. Juonellinen rikostarina on todella haastava kirjallisuuden laji ja sen lukijat ovat valistunutta ja vaativaa, mutta reilua sakkia. Viihdyin tämän parissa. Osuudet, joissa teologian opiskelija Shemeikka esittää tulkintojaan sarjamurhaajan vihjeistä ja viittaa alan kirjallisuuteen, ovat teoksen parasta antia. Sitä paitsi on aina erinomaista, kun Joensuu saa uuden nastan Suomen dekkarikartalle. Tykkään myös kauhuelementtien kanssa flirttailusta. Lisää Iron Maidenia, pizzaa ja mietoja alkoholijuomia on luvassa jo mahdollisesti isänpäivän tienoilla. Tarina saa jatkoa. Otetaan sille! 

Lukemani kirja on Vaara-kirjaston omaisuutta.