Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta

 

Laura Latvala: Tuulien talo – Sairaalapäiväkirja

WSOY 1964. 173 s.

 

Kirjoittaessani vuonna 2016 Kroonikkoa (Myllylahti 2018) tarvitsin taustatietoa mielisairaanhoidon historiasta. Samasta syystä vierailin Siilinjärvellä Harjamäen sairaalamuseossa, jossa satutin katseeni seinätauluun, jossa oli otteita talossa toimineen lääkäri Laura Latvalan kirjoittamasta sairaalapäiväkirjasta Tuulien talo. En siis millään lailla ole pakkomielteinen, en, mutta silti seinätaulun lainaukset jäivät mieleen ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin oli sopiva hetki etsiä käsiin tuo teos. Aihealue, mielisairaanhoidon historia ja sairaanhoidon historia kaiken kaikkiaan ei oikeastaan missään vaiheessa ole päästänyt irti. Lähteiden suhteen taitaa häntä heiluttaa koiraa.

Nyt tutustuttuani itse Laura Latvalan kirjaan, halusin tietää, kuka kirjan kirjoittaja oikeastaan oli. Wikipedia kertoo, että Laura Elina Latvala-Siippainen oli suomalainen runoilija ja lääkäri, joka syntyi 28. syyskuuta 1921 Lapualla ja kuoli Siilinjärvellä 10. marraskuuta 1986. Yliopisto-opintonsa hän aloitti filosofialla ja vaihtoi lääketieteeseen ja valmistui lääkäriksi vuonna 1950, jossa toimessa hän työskenteli ainakin Harjamäessä ja Paiholan mielisairaalassa Kontiolahdella. Hänen kirjalliseen tuotantoon kuuluu runoteoksia, laulukirjoja ja kirjoja lapsille. Valtion kirjallisuuspalkinnon hän on saanut runokokoelmastaan Aamusignaali, 1954 ja Kuopion taiteilijaseuran Minna-palkinnon samoin runokokoelmasta Rinascita, 1971. Tuohon aikaan 70-luvulla perehdyin itse lähinnä tuetta kävelyyn ja lusikan käyttöön. Pakko muuten mainita, että isäni työskenteli tuohon aikaan Paiholassa sairaanhoitajana. Ihan kuin oltaisiin kaikki samassa rihmastossa tai jonkinlaisessa suljetussa biosysteemissä. Jatkumossa. Mihinkä se vielä johtaakaan? Hoitoon? Pitää varmaan jutella tästä jonkun ammattilaisen kanssa.

Tuulien talossa Latvala kuvaa sairaalaelämää, sekä työnsä ja yksityiselämänsä tuomia tuntoja ja kokemuksia heinäkuusta 1962, heinäkuuhun 1963. Suuntautuneisuus filosofiaan ja taiteeseen tulee esille hänen tulkinnoissaan kirjallisuudesta, taiteesta ylipäätään, sekä vuodenajoista ja luonnosta – niin ihmisen kuin ympäristönkin. Mielikirjoikseen hän tunnustaa Sofokleen (kreikkalainen tragediakirjailija, poliitikko, sotapäällikkö – googletin) Filoktetesin ja Ovidiuksen (roomalainen runoilija – samoin googletin) Metamorfoosit. Latvala pohtii sairauksien merkitystä, erittelee ajatuksiaan ja mielialaansa ja kuvaa tunnelmiaan vaikkapa päivystäjänä. Siinä roolissa hän kohtaa somaattisiakin potilaita, kuten vatsahaavoja, tapaturmia ja liikenneonnettomuuksiakin. Vuodenajat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen. Marraskuussa mieli apeutuu, kun taas kevään korvilla hän haluaa ostaa (ja ostaakin) värikkään huulipuikon – ihan uhallaan. Hyvin kuvaavaa ja hauskaakin tämä. Päiväkirjamerkinnät paljastavan hänen kiinnostuksensa kohteitaan ja ihastuksensa erityisesti myrskyyn. Päivystämisen pitkinä tunteina alkaa kaivata tapahtumia.

Latvalan ilmaisu on lyyristä. Autuas valo väreilee maiseman yllä päivän pitkän, se on kuin jumalten juomaa… Merkintöjen väliin hän upottaa runoja ja katkelmia runoista. Ajankuva erottuu hänen käyttämistään sanoista. On huonoja potilaita, sielullisia ongelmia, ja medisiinareja. Tuossa ajassa pakkopaidat ja verkkosängyt joutavat jo museoon. Rajoittaminen tapahtuu nyt lääkkeillä. Hän havaitsee harhojenkin modernisoituneen. Nyt on jo televisioharhoja, magnetofoni- ja kaukokirjoitusharhoja, radioharhat kuuluvat tavanomaiseen ohjelmistoon. Joku luulee olevansa vetypommi, toinen hourailee sputnikeista.

Sairaalan viriketoimintaan kuuluu keskustelu- näytelmä- ja kirjallisuuskerhoja, jopa kirjailijavierailuja, sekä laulukuoroja, käsitöitä, askartelua, kuten vaikkapa pitsinvirkkuuta. Ommellaan lakanoita ja mattoja. Hän ilahtuu uudesta valoisasta tutkimushuoneesta, vaikkakin se on tehty vanhasta potilashuoneesta, jonka merkkinä on ristikot ikkunoissa. Kevääntulo näkyy ristikoista huolimatta. Potilaiden lisäksi Latvala tekee havaintoja sairaalan henkilökunnasta. Monenkirjavasta työväestä voi mainita talouspäällikön, puutarhurin, autonkuljettajan, mielisairaanhoitajan, ylihoitajan, sekä tallimiehen ja konemestarin, joka on vanha merikarhu. Kaksi ensimmäistä ovat Latvalan mukaan talon onnellisimpia. Viimeiseksi mainitulla on taas puolestaan parhaimmat jutut.

Sairaalan elämänmenosta jää luetun perusteella lämmin tunne. Yhteisö on ollut tiivis ja takuulla Latvala on tuonut omalla persoonallaan ja kulttuuritietoisuudellaan sairaala-arkeen sisältöä. Osasikohan hän kuvitella, että kirjaa luetaan vielä kuusikymmentävuotta myöhemmin?  Nythän tämä vasta onkin kypsä luettavaksi. Kannattaa tutustua, jos mielisairaanhoidon lähihistoria kiinnostaa. Käykää myös Harjamäen sairaalamuseossa. Lainasin kirjan Vaarakirjastosta.