Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet
Crime Time 2025. 255 s.
Ari Wahlstenin vakiosankari
afroamerikansuomalaisen Kit Karisma on henkilökohtaisemman tehtävän edessä kuin
koskaan. Mies Karisman menneisyydestä ilmestyy ison meren takaa aikomuksenaan
ottaa tuo helsinkiläisyksityisetsivä hengiltä. Heti kohta Karismalle selviää
syykin, kun tähän vilpittömään suomalaisen tangon ystävään ja Corsa kuskiin
ottaa yhteyttä miamilainen rikosylikomisario Christina Jimenez.
Kaksikymmentä vuotta aiemmin Karisman yksityisetsiväisän murhassa käytetty
käsiase on löytynyt. Itse tekijä on edelleen teillä tietämättömillä. On selvää,
että tällainen tieto ei jätä Karismaa rauhaan ja hänen on jäljitettävä isänsä
murhaaja, varsinkin kun teon taustatahot haluavat näköjään vaimentaa pysyvästi myös
hänetkin.
Juttu vaatii matkustamista Miamiin
entisille kotikonnuille ja vanhojen tuttujen tapaamista niin hyvässä kuin
pahassakin. Vaaditaan myös takaumavierailuja kahdenkymmenen vuoden taakse.
Silloin nuori Karisma viettää aikaa Miami Boxing Clubilla, heilastelee ja
yrittää noudattaa vuoden 1964 kullanvärisellä Cadillac 4d 62 sedanilla ajavan isänsä
neuvoja. Neuvot koskevat seuran valintaa. Nuorten lähtökohdat vaihtelevat
poliisin pojasta ammattirikollisiin. (Oli muuten pakko mainita auton malli noin
tarkkaan, koska ajopeli on tasan vastaava Hurriganesin Roadrunner albumin
kansikuva-auton kanssa, paitsi tietysti väriltään.) Takauman ansiosta lukija
pääsee mukaan veritekoon johtaneeseen tapahtumasarjaan tässä ja nyt
-kohtauksina. Mukaan päätyi silloin myös Kit Karisma. Samasta syystä hän teki
äitinsä kautta Suomen kaksoiskansalaisena jenkkinä ratkaisunsa ja vaihtoi
merenrantamaiseman Atlantista Itämereen.
Allekirjoittaneella oli kunnia
osallistua kirjan julkaisutilaisuuteen Kallion kirjastossa ja toki
jatkoillekin. Kiitoksia Wahlsten! Ei johdu konjakkitarjoilusta jos sanon, että sarjan
yhdeksännen osan kaikki 255 sivua sisältävät loistavia juonenkaaria, käänteitä
ja kohtauksia ilman turhia sivujuonia. Olen sanonut tämän ennenkin. Wahlstenin
kerrontaratkaisu on tietoinen. Ihan kaikki ei ole kuitenkaan tietoista, selviää
tapahtuman haastatteluosuudessa. Kirjailijan työskentely ei ole alusta loppuun
luku luvulta suunniteltua insinöörityötä, vaan lähempänä tyyliä, jossa mies
astuu ovesta ulos, eikä tiedä mitä kulman takana odottaa. Ihan jo senkin
puolesta en voi kuin ihmetellä, että päästyäni kirjan loppuun, oli pakko selata
aikaisempia tapahtumia ja kerrata syy-yhteyksiä. Jännitekaaret ovat todellakin
rikoskirjallisuuden eliitistä. Matkan varrelta on löydettävissä enteitä ja
alustuksia tulevaan, eikä niistä saa millään muotoa tekemällä tehtyä kuvaa, vaan ne
ovat luonnollinen osa tapahtumien jatkumoa. Tätä voi ihmetellä. Wahlsten
mainitsi kirjoittavansa lähes kerralla valmista ilman toisia tai kolmansia
versioita. Ärsyttää! Itsestäni on tullut loputon hioja. Voi kun se jäisikin
edes hionnaksi! Tosin, kun tietää Wahlstenin teatteritaustan ja kokemuksen kirjoittamisen
opettamisesta, voi työmenetelmät ja ammattitaidon ymmärtää. Ei tietenkään voi
verrata. Sitä Wahlstenkin painotti yleisötilaisuudessa. Niin sanottuja oikeita
työmenetelmiä on useita.
Niin kuin Kuoleman pitkät jäljet, on
koko kirjasarja konstailematonta, tyylitajuista ja sujuvaa kerrontaa. Wahlsten
osaa kiusata lukijaa, mutta hyväntahtoisesti. Näytteeksi siitä kelpaa tämän
viimeisimmän kirjan avoin loppu. Te tiedätte, ketkä olette jo oman kappaleenne
lukeneet. Tuli muuten pitkä vuosi odotella kirjailijan seuraavaa teosta.
