Median vaikuttajana ja
sisällön tuottajana tunnetuksi tullut Mikko Toiviainen herättelee kirjallaan Pimeä
peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita sisäistä poikaani. Antauduin teoksen
vaikutukselle tarkoituksella. Kaipaan 80-luvun Creepshow aikoja. Jotkut
muistavat, ne sarjakuvan kaltaiset lyhyet kauhupätkät, joiden taustalla on
kukapas muu kuin Stephen King.
Jotain samaa näen
Toiviaisen teoksessa, ainakin lyhyet kauhutarinat, jotka yhtä lailla paitsi
kauhistuttavat, niin myös saavat naurahtamaan hyvällä tavalla hölmistyneenä.
Tarinankerrontamuoto on tuotu 2020-luvulle, eikä pelkästään vain muotoseikkojen
suhteen, vaan myös teemaltaan, joka uppoutuu tietokonepelien, internetin ja
yleensäkin nykytekniikan bittitodellisuuteen. Sitä Toiviainen sotkee tietoiseen
ympäristöön mitä kekseliäimmin.
Vaikka teema on melko
kapeasti rajattu, eivät tarinat käy toistamaan itseään. Kirjassa on vain 157
sivua. Silti en kyennyt ahmaisemaan sen sisältöä kerralla. En halunnut.
Läpilukemalla yksittäiset tarinat, tai tilannekuvaukset olisivat vain
menettäneet parhaimman tehonsa. Näin ainakin minä ajattelen. Osa jutuista on
pelkkiä välähdyksiä, tai aihelmia, joiden varsinainen tarina pääsee vasta
alkuun, kun se jo muljautetaan yllättävään loppuun. Ei jaaritella, mitä pidän
virkistävänä piirteenä.
Käytetty kieli on
nykyaikaista, paikoin tietotekniikan erikoissanastoa, sitä nörttikieltä,
höystettynä nuorisoslangilla, jonka täysi ymmärtäminen vaati ainakin
minulta ponnisteluja. Hyvinhän tuo taittuu Toiviaiseltakin, vaikkei hänkään ole
enää ihan poikanen (kohta kolmekymppinen). Pidän kirjailijan muuntautumiskykyä
taidon osoituksena. Tässä kohtaa mieleen tulee jo aikaisemmin mainitsemani
Stephen King, jota pidän eri ikäisten, erityisesti nuorten asemaan asettumisen
mestarina. Oikeasti, voisin käyttää Kingiä aina ja ainoana vertailukohteena.
Joskus verrokki vain osuu lähemmäs, joskus kauemmas. Nyt ollaan aika lähellä.
Toinen vertailukohde on vanhat Book Studion suomeksi julkaisemat Dean Koontz
-pokkarit. Ne tulivat mieleen Pimeän peilin kansikuvasta.
Mitä pitää vielä sanoa Pimeän
peilin tarinoista on niiden taustat, joita Toiviainen valottaa
loppusanoissaan. Hän puhuu ”avoimesta lähdekoodista”, creepypastasta,
jolla viitataan internetissä, tai somessa liikkuvaan, monessa tapauksessa
muuntautuvaan kauhutarinaan, jonka alkuperäisen esittäjän jäljittäminen voi
olla mahdotonta. Osa kirjan tarinoista ovat juuri tällaisia, mutta jälleen
kerran uusiksi muunnettuna. Tätähän on harrastettu aina, alkaen nuotiolla
kerrotuista suusta suuhun kiertävissä paikallisissa legendoissa. Sama
paikallisuus tuntuu vain toteutuvan maanosasta toiseen.
Lisääntyvästi nykyään
olen alkanut yhdistää lukemisen ja podcastit, joissa joko käsitellään lukemaani
kirjaa, tai/ ja haastatellaan sen kirjoittajaa. Joskus taas bongaan
lukuvinkkejä podcastista. Oiva reitti tutustua uusiin nimiin. Taustat
kiinnostavat, kuten kirjan esikuvat, mahdolliset lähteet ja innoittajat
ylipäätään. Mikko Toiviaisen ajatuksia pääsee kuuntelemaan Marko Suomen kirjoihin
ja lukemiseen keskittyneestä podcastista Takakansi. Lähetys on julkaistu
10.11.2020 ja on kuultavissa kaikista podcast-palveluista. Suomen
haastateltavana Toiviainen muun muassa visioi tarinankerronnalle uusia, mitä
mielikuvituksellisimpia tulevaisuuden näkymiä. Kirja säilyy, mutta saa uusia
tasoja ja ulokkeita ympärilleen. Kannattaa kuunnella, kuten myös lukea tuo
kirja, olitpahan minkä ikäinen hyvänsä. Netistä kirjailijan löytää myös nimellä
Kalenterikarju.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti