Kokemuksia 30-luvun mielisairaalasta

Aino Manner: Viesti yöstä - Mielisairaalakokemuksia

WSOY 1935. 216 s.

Kuuntelin joitain aikoja sitten Storytelin alkuperäisäänikirjan Lobotomia - Psykiatrian musta luku, kirjoittaneet Laura Kytölä ja Heidi Laaksonen, jossa lainattiin otteita Aino Mannerin teoksesta Viesti yöstä. Innostuin välittömästi ja innostuin vieläpä vähän lisää huomattuani että kirja on Joensuun seutukirjaston varastossa. Ei kun varaukseen.

Pidin ja pidän edelleen teosta harvinaisuutena. Vastaavia omakohtaisen sairaalakokemuksen kuvauksia ei ole liikaa tänäkään päivänä. Saa vihjata, jos sellaisia on tiedossa. 

Ylistarossa vuonna 1893 syntynyt Manner eli lapsuutensa 10 lapsisessa perheessä ja niin kuin hän itse asian kuvaa, koki hän itsensä "mielipuolena" jo lapsena nähdessään keisarinnan kuvan hahmon alkavan liikehtiä. 

Elämä ei ollut pelkkää oirehdintaa, vaan Aino oli aktiivinen osallistuja nuorisoseuratoiminnassa, jossa  hän näytteli, piti puheita ja harrasti lausuntaa yleisölle. Koulutustasoltaan hän oli vaatimaton, mutta sai silti aikaiseksi hienon omaelämäkerrallisen teoksen ja elättipä itseään jopa puhtaaksikirjoitustöilläkin.

Ainon isosisko sairastui uskonnollisen mietiskelyn vuoksi 18-vuotiaani. Sairaus aktivoitui siskon säikähtäessä äreää koiraa mummon luona. Lapsista seitsemän, myös tämä isosisko olivat kuolleet Ainon kirjottaessa kirjaansa. Yksi sylilapsena, neljä pikkulapsena, yksi seitsenvuotiaana ja tämä jo mainittu isosisko 27-vuotiaana. 

Aino pohtii paljon omaa mielentilaansa ja tulkitsee olevansa herkkähermoinen. Perinnöllisyyttäkin on tähän suuntaan, mitä Aino ei pidä oman sairastumisensa syynä. Sielu kun ei ole kenenkään jälkeläinen, vaan itsenäinen olento, hän sanoo.

Aino työskenteli liikeapulaisena ja teki sittemmin konttoritöitä. Hän kärsi unettomuudesta, kunnes alkoi nähdä näkyjä ja kuulla kuuloharhoja. Ajatuksiin nousi uskonnollisia muistoja hänen aikaisemmin lukemastaan ja kuulleistaan Raamatun lainauksista kaikkine karitsanverineen. Hänellä esiintyi myös eläinharhoja ja hän kuuli isänsä ja veljensä puhetta.

Sairaalakierre alkoi julmasti, kun hänet haettiin kotoa sairaalaan ilman selityksiä. Saattaja oli vaitonainen, eikä vaihtoehtoja esitetty. Aino vastusteli kyyditystä suureen ääneen ja teki naapureille selväksi, että häntä kohdeltiin kaltoin. Tämä kaikki tuloksetta. 

Sairaalassa päiväohjelmaan kuului  tuntien mittaisia kylvetyshoitoja. Hänet kapaloitiin yöksi, hän sai vesikäärehoitoja ja päätyi joskus koppihoitoon, jota hän piti rauhoittavana kokemuksena. Saipahan omaa rauhaa. Ei tarvinnut olla muiden joukossa suuressa sairaalasalissa. Kopin ikkuna oli katonrajassa, ovi kaksinkertainen js yöpuuna olkivuode. 

Ensimmäisen sairaalajakson diagnoosiksi varmistui psychosis manias-depression. Jakso kesti kolme kuukautta ja kahdeksan päivää. Aino kuvaa harhaisia jaksoja illusionimaailmaksi ja vertaa kokemuksiaan Danten Jumalaiseen näytelmään.

Sairaalasta päästyään hän koki ympäristön vaihdoksen ja oli alkuun innostunut uusista ihmisistä ympärillään, sekä työstään konttoristina, mutta huomasi pian hermoilevansa ihmisten seurassa. Tämä lyhyempi sairausjakso meni ohi kotona levolla, kunnes ajatukset lähtivät taas kierroksille. Uudet pelot kohdistuivat ylösnousemuksen päivään. Sellaisenhan täytyy koskea kaikkia eläimiäkin. Miten siis tulee käymään eläimien nahasta valmistettujen jalkineiden ja päähineiden kanssa?

Hoitopaikkoja oli tasan kaksi, joko piirimielisairaala tai kunnalliskoti. Hän päätyi ensiksi  mainittuun, joka jakautui ylä- ja alakertaan. Alakerta muistutti hänen sanoin  helvettiä, "kamalokaa", pahojen henkien valtakuntaa, jollaisesta Aino oli lukenut teosofisesta kirjallisuudesta. Hän koki joutuneensa sinne rangaistuksena. Häntä kohdeltiinkin paljon töykeämmin ja käskyttävästi. Aino epäili sen johtuvan ylihoitajien ja -lääkäreiden hetkellisistä poissaoloista. Ammeitakaan ei pesty tai vuodevaatteita vaihdettu, kun johto oli poissa.

Kun hän pääsi pois helvetistään, hän osallistui pitkän sivusta seuraamisen jälkeen puhdetöihinkin, eli kutomaan sukkia. Häntä vajaakuntoisemmat purkivat tilkkuja tyynyntäytteiksi. Sitä sai tehdä, jos ei ihan "patahullu" ollut. Mielenkiintoinen rajoituskeino Ainon kohdalla oli lukemisen ja kirjoittamisen estäminen. Häneltä saatettiin viedä pois kynä ja paperi, eikä hän saanut lukea sanomalehtiä pitkiin aikoihin. Pitääkseen häiritsevät ajatukset poissa, Aino saattoi laulaa. Ymmärtääkseni nämä lauluhetken venyivät ylipitkiksi ja saattoivat sisältää samoja kappaleita toistona.

Mitä voin sanoa tuon ajan hoitokäytännöistä? Parhaiten sitä kuvaa Aino Manner itse: "Himphamppua!"

Jos kiinnostaa sama aihe lääkärin näkökulmasta, käy vilkaisemassa blogikirjoitelmani Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta.

Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta

 

Laura Latvala: Tuulien talo – Sairaalapäiväkirja

WSOY 1964. 173 s.

 

Kirjoittaessani vuonna 2016 Kroonikkoa (Myllylahti 2018) tarvitsin taustatietoa mielisairaanhoidon historiasta. Samasta syystä vierailin Siilinjärvellä Harjamäen sairaalamuseossa, jossa satutin katseeni seinätauluun, jossa oli otteita talossa toimineen lääkäri Laura Latvalan kirjoittamasta sairaalapäiväkirjasta Tuulien talo. En siis millään lailla ole pakkomielteinen, en, mutta silti seinätaulun lainaukset jäivät mieleen ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin oli sopiva hetki etsiä käsiin tuo teos. Aihealue, mielisairaanhoidon historia ja sairaanhoidon historia kaiken kaikkiaan ei oikeastaan missään vaiheessa ole päästänyt irti. Lähteiden suhteen taitaa häntä heiluttaa koiraa.

Nyt tutustuttuani itse Laura Latvalan kirjaan, halusin tietää, kuka kirjan kirjoittaja oikeastaan oli. Wikipedia kertoo, että Laura Elina Latvala-Siippainen oli suomalainen runoilija ja lääkäri, joka syntyi 28. syyskuuta 1921 Lapualla ja kuoli Siilinjärvellä 10. marraskuuta 1986. Yliopisto-opintonsa hän aloitti filosofialla ja vaihtoi lääketieteeseen ja valmistui lääkäriksi vuonna 1950, jossa toimessa hän työskenteli ainakin Harjamäessä ja Paiholan mielisairaalassa Kontiolahdella. Hänen kirjalliseen tuotantoon kuuluu runoteoksia, laulukirjoja ja kirjoja lapsille. Valtion kirjallisuuspalkinnon hän on saanut runokokoelmastaan Aamusignaali, 1954 ja Kuopion taiteilijaseuran Minna-palkinnon samoin runokokoelmasta Rinascita, 1971. Tuohon aikaan 70-luvulla perehdyin itse lähinnä tuetta kävelyyn ja lusikan käyttöön. Pakko muuten mainita, että isäni työskenteli tuohon aikaan Paiholassa sairaanhoitajana. Ihan kuin oltaisiin kaikki samassa rihmastossa tai jonkinlaisessa suljetussa biosysteemissä. Jatkumossa. Mihinkä se vielä johtaakaan? Hoitoon? Pitää varmaan jutella tästä jonkun ammattilaisen kanssa.

Tuulien talossa Latvala kuvaa sairaalaelämää, sekä työnsä ja yksityiselämänsä tuomia tuntoja ja kokemuksia heinäkuusta 1962, heinäkuuhun 1963. Suuntautuneisuus filosofiaan ja taiteeseen tulee esille hänen tulkinnoissaan kirjallisuudesta, taiteesta ylipäätään, sekä vuodenajoista ja luonnosta – niin ihmisen kuin ympäristönkin. Mielikirjoikseen hän tunnustaa Sofokleen (kreikkalainen tragediakirjailija, poliitikko, sotapäällikkö – googletin) Filoktetesin ja Ovidiuksen (roomalainen runoilija – samoin googletin) Metamorfoosit. Latvala pohtii sairauksien merkitystä, erittelee ajatuksiaan ja mielialaansa ja kuvaa tunnelmiaan vaikkapa päivystäjänä. Siinä roolissa hän kohtaa somaattisiakin potilaita, kuten vatsahaavoja, tapaturmia ja liikenneonnettomuuksiakin. Vuodenajat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen. Marraskuussa mieli apeutuu, kun taas kevään korvilla hän haluaa ostaa (ja ostaakin) värikkään huulipuikon – ihan uhallaan. Hyvin kuvaavaa ja hauskaakin tämä. Päiväkirjamerkinnät paljastavan hänen kiinnostuksensa kohteitaan ja ihastuksensa erityisesti myrskyyn. Päivystämisen pitkinä tunteina alkaa kaivata tapahtumia.

Latvalan ilmaisu on lyyristä. Autuas valo väreilee maiseman yllä päivän pitkän, se on kuin jumalten juomaa… Merkintöjen väliin hän upottaa runoja ja katkelmia runoista. Ajankuva erottuu hänen käyttämistään sanoista. On huonoja potilaita, sielullisia ongelmia, ja medisiinareja. Tuossa ajassa pakkopaidat ja verkkosängyt joutavat jo museoon. Rajoittaminen tapahtuu nyt lääkkeillä. Hän havaitsee harhojenkin modernisoituneen. Nyt on jo televisioharhoja, magnetofoni- ja kaukokirjoitusharhoja, radioharhat kuuluvat tavanomaiseen ohjelmistoon. Joku luulee olevansa vetypommi, toinen hourailee sputnikeista.

Sairaalan viriketoimintaan kuuluu keskustelu- näytelmä- ja kirjallisuuskerhoja, jopa kirjailijavierailuja, sekä laulukuoroja, käsitöitä, askartelua, kuten vaikkapa pitsinvirkkuuta. Ommellaan lakanoita ja mattoja. Hän ilahtuu uudesta valoisasta tutkimushuoneesta, vaikkakin se on tehty vanhasta potilashuoneesta, jonka merkkinä on ristikot ikkunoissa. Kevääntulo näkyy ristikoista huolimatta. Potilaiden lisäksi Latvala tekee havaintoja sairaalan henkilökunnasta. Monenkirjavasta työväestä voi mainita talouspäällikön, puutarhurin, autonkuljettajan, mielisairaanhoitajan, ylihoitajan, sekä tallimiehen ja konemestarin, joka on vanha merikarhu. Kaksi ensimmäistä ovat Latvalan mukaan talon onnellisimpia. Viimeiseksi mainitulla on taas puolestaan parhaimmat jutut.

Sairaalan elämänmenosta jää luetun perusteella lämmin tunne. Yhteisö on ollut tiivis ja takuulla Latvala on tuonut omalla persoonallaan ja kulttuuritietoisuudellaan sairaala-arkeen sisältöä. Osasikohan hän kuvitella, että kirjaa luetaan vielä kuusikymmentävuotta myöhemmin?  Nythän tämä vasta onkin kypsä luettavaksi. Kannattaa tutustua, jos mielisairaanhoidon lähihistoria kiinnostaa. Käykää myös Harjamäen sairaalamuseossa. Lainasin kirjan Vaarakirjastosta.