Tätä kirjoittaessani on
kulunut lähes kellontarkkaan 55 vuotta syntymästäni. Iltapäiväkahvin aikoihinhan
se tapahtui. Ajattelin laittaa ylös jotain tyyliin, mitä on tähän mennessä tapahtunut ja missä nyt mennään. Edellisen
kerran kirjoittelin tänne vähän samassa hengessä viisi vuotta sitten, kun
täytin viisikymmentä. En tehnyt silloin viisivuotissuunnitelmaa ja jos olisin
tehnytkin, olisi se mennyt todennäköisesti pieleen. Minun kohdallani
viisivuotissuunnitelma taitaa tosin tarkoittaa suunnitelmaa, jonka tekisi
viisivuotias, mutta sehän voi olla hyväkin juttu. Pois turhat aikuisiän
rajoitukset!
Perhe ja yksityiselämä
Onhan sitä viidessä
vuodessa ehtinyt tapahtua asioita. Kaikki lähimmät ihmiset ovat edelleen
keskuudessa. Viime vuonna minusta tuli valloittavan pikkutytön ukki ja otettiin
puolisoni Sirpan kanssa koira. Edellinen koirahan menehtyi neljä vuotta sitten
ja jätti aukon, joka tuli nyt täytetyksi vähän korkojenkin kera. Tämä uusi
tapaus on Italian vesikoira. En suosittele tuota rotua kenellekään. Rasittava
tapaus. Tai sitten minusta on vain tullut vanha ja enkä jaksa ylivilkasta
haukkuherkkää ja päällä pomppivaa eläintä sisätiloissa. Tuossa se kävi äsken
takanani sängyllä ja katsoi siitä olkani yli pihalle. Tällä hetkellä ei ollut
haukuttavaa. Kotona on muuten kaikki hyvin. Oikeasti tuo koirakin on oudolla
tavalla rakastettava. Lapsenlapsen jo mainitsinkin. Kaikki kolme tytärtä pärjäävät
mukavasti, ovat parisuhteessa ja työnsyrjässä kiinni. Nuorin tuli valituksi
välivuosien jälkeen yliopistoon, keskimmäinen kävi reikikurssin ja odotan, että
hän antaa käsittelyn minullekin. Sama tytär onkin ollut mystikko pienestä
pitäen. Sitä on suvussa. Itsekin tein taikoja isän kanssa kylähullun talon
raunioilta kerätyillä esineillä. En muista toteutuivatko loitsut.
Kirjoittaminen
Mites kirjoitukset?
Onneksi joskus joku muistaa vielä kysyä noin, vaikka julkaisutauko on venynyt
jo kolmeen vuoteen. Julkaisin seitsemännen jännitysromaanini nimeltään Dekkari
keväällä 2022. Palaute oli hyvää. Ainahan sille olisi suonut enemmänkin
huomiota. Kaikista seitsemästä jännitysromaanistani pidän sitä parhaiten
onnistuneena. Vanhemmallakin iällä voi näköjään kehittyä. Kirjoitan edelleen.
Työpöydällä on pari keskeneräistä ikuisuusprojektia, joita korjailen
pakkomielteisesti. Uutta en aloita, ennen kuin on keskeneräiset valmiina. Ihan
hyvässä vaiheessa ne molemmat ovat. Toinen niistä odottelee parin kustantamon
pöydällä kommentteja – kiitos vai ei kiitos. Toinen noista kustantamoista
ilmoitti nettisivuillaan etsivänsä pohjoisesta kansanperinteestä ammentavaa
kaunokirjallista teosta. Onnekkaasti tämä minun tekstini sattuu osumaan heidän
kriteereihinsä. Se juttuni ei siis ole perusdekkari ja poikkeaa aikaisemmista,
niin kuin varmasti voi päätelläkin. Otin tietoisen riskin ja kirjoitin sairaalamaailmaan
sijoittuvan kummitustarinan, koska halusin ja koska olen kauhun ystävä.
Tätä toista taas en
oikeastaan ole vielä tarjonnut minnekään, vaikka olen työstänyt sitäkin jo
vuodesta 2019 lähtien. (Sivumainintana se koira löysi nyt jostain lankakerän ja on sotkeutunut siihen) Tämän toisenkin tekstin perusajatus on omasta
mielestäni yksinkertaisesti vain niin hyvä, etten voi jättää sitä
pöytälaatikkoon. Siinäkin otin riskin. Minut on mielletty sairaaladekkaristiksi.
Samasta syystä kirjanikin ovat enemmän tai vähemmän sairaalamaailmaa. Tässä
toisessa ikuisuusprojektissa näin ei ole. Tärkeimmät keskushenkilöt ovat
kirjailija ja kirjoittamista harrastava huumeliigan käskyläinen.
Työsuojelu
Kirjoitusrutiini
muuttuivat viime vuonna syyskuussa, kun siirryin päivystyspoliklinikalta
päivätyöhön työsuojeluun. Minullehan on siis yleensä ollut aamupäivät parasta
kirjoitusaikaa. Edellinen työsuojeluvaltuutettu, entinen työkaverini vanhasta
päivystyksestä oli jäämässä eläkkeelle ja otti minuun yhteyttä. Riitta kysyi,
haluaisinko tulla hänen tilalleen. Oli ajatellut, että olisin hyvä ja sopiva
tyyppi tuohon tehtävään. En vastannut myöntävästi ihan ensimmäisen puhelun
aikana, vaan mietin yön yli. Rehellisesti sanottuna, olin odottanut ja toivonut
jotain tällaista tulevan. Muutamina kertoina jo melko pitkän aikaa olin käynyt
töissä melko synkissä vesissä. Kilometrit painoivat. Pitkinä yövuoron tunteina ja ruuhkaisina
päivinä haastavien asiakastilanteiden jälkeen lähettelin hartaita pyyntöjä
jonnekin atmosfääreihin. Jos haluaa uskoa tapahtumilla ja koettelemuksilla
olevan tarkoituksensa, sellaista toivoin tulevan. Tulihan se sitten. Seuraavana
päivänä soitin Riitalle ja kysyin, että mitä sen sellaisen
työsuojeluvaltuutetun tehtäviin oikein kuuluukaan, jonka lopuksi vastasin
myöntävästi. Valintani meni vielä äänestykseen. En muista äänimääriä, mutta
voitin vaalit reilulla äänienemmistöllä. Minuun luotettiin ja olin ehtinyt
tutustua lähes kolmenkymmenen vuoden aikana isoon porukkaan terveydenhuollon
ammattilaisia, jotka ovat levittäytyneet ympäri maakuntien palvelupisteitä.
Pitää sanoa, että on
ollut opettavaiset vajaa yhdeksän kuukautta. Olen saanut tutustua uusiin
ihmisiin ja tavata vanhoja tuttuja uudelleen. Paljon uusien taitojen opettelua,
perehtymistä, esiintymistä ja osallistumista, kuuntelemista ja kannanottoa. Ei
ole koko ajan ollut kivaa tämäkään ja olen joutunut keräämään rohkeutta
vuorovaikutustilanteissa, mutta siinä se työsuojeluvaltuutetun identiteetti
pikkuhiljaa jalostuu. Olen tosin pystynyt hyödyntämään aikaisempaa
ammattitaitoani ja kokemuksiani ja tietysti tätä taipumustani ilmaista itseäni
kirjoittamalla. Aina silloin tällöin, kun olen saanut jonkin kirjoitustehtävän,
olen päässyt mukavuusalueelleni. Näissä vain asiasisällön asiallisuus ja
todenperäisyys asettaa tietyt rajoitukset. Te ymmärrätte. Kausi päättyy tämän
vuoden lopussa. Saattaisinpa vaikka jatkaakin tätä, jos minut vain valitaan.
Ihan kaikkea en ole vielä päässyt näyttämään. Samaan hengenvetoon on sanottava,
että vieläkin ikävöin päivystystä. Olisi kiva laittaa pitkästä aikaa vaikka
jokin olkapää paikalleen tai höpistä kahvihuoneessa niitä näitä, joskus
syvällisiäkin. Yövuorot olivat viimeksi mainitun suhteen kulta-aikaa. Eli eihän
minulla ole kuin voitettavaa, valittiin tai ei.
Lopuksi
Onpa rauhallista. Sirpa
meni makuuhuoneeseen lepäämään ja otti koiran mukaansa. Muutamat lähimmäiset
tulevat kahville vajaan tunnin päästä. Ne, jotka lyhyellä varoitusajalla
pääsevät. Kaverisynttäreitä en pidä. Miten tuosta tuli mieleen se viisivuotias,
josta puhuin alussa? Mutta joo, kavereiden kanssa tuli vietettyä mukava vajaa
viikko Tukholmassa jääkiekon MM-kisoissa. Eiköhän siinä ollut juhlaa
riittämiin. Olen onnekas, että nuo kolme miestä ovat säilyneet ympyröissä jo
peruskoulusta lähtien. Eivätkä ole muuttuneet yhtään, paitsi että… No, paidaton
kuva otettiin joka tapauksessa. Vain yksityiskäyttöön, vain yksityiskäyttöön.
