Arttu Tuominen: Verivelka
WSOY 2019. 408 s.
Muutamia päiviä sitten
luin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä tiedustelun, jossa yksi
ryhmäläisistä valitteli pään olevan raskaan kouluvuoden jälkeen jumissa ja hän kaipasi
sopivaa luettavaa. Kirjan tuli olla tarinavetoinen, helppolukuinen ja silti
syvällinen, ei pelkkää hömppää kuitenkaan, vaan teoksen tuli sisältää myös
pohdintaa, erityisesti ihmissuhteista. Kaikki vaatimukset täsmäsivät Arttu
Tuomisen uutuusromaaniin Verivelka. Olin jo painaa vastaa-painiketta,
kun luin postauksen loppuun. Jäsen X rajasi genren ja totesi ettei lue
dekkareita, eikä fantasiaa. Ihan kuin päässäni olisi vinyylilevy pysähtynyt
kesken kappaleen. No höh! Ymmärrän toki, miksi kirjallisuutta lokeroidaan.
Sillä halutaan helpottaa lukijan valintoja. Se luo ennakkokäsityksiä kirjan
sisällöstä. Sitä saa, mitä tilaa. Tässä piilee riski. Jotain erityistä voi
jäädä kokematta.
Verivelka on
rikosromaani, jossa porilainen komisario Jari Paloviita joutuu valinnan eteen.
Kumpi menee edelle: murrosiän kynnyksellä tehty lupaus, vai laki? Hänen paras,
ellei ainoa poikavuosien ystävä Antti on ajautunut rappioalkoholistiksi ja
syyllistynyt tappoon. Surmatyön kohdekaan ei ole Jarille täysin vieras. Jari
haluaisi auttaa Antin pinteestä, mikä vaatisi muutaman lainmutkan oikaisua ja
vaarantaisi paitsi hänen uransa, mutta myös avio-onnen. Jälkimmäisen suhteen
saattaa muutenkin olla jo lähtölaskenta edessä. Löytääkseen
omantunnonkysymykseensä vastauksen, on hänen palattava kahdenkymmenenseitsemän
vuoden takaisiin tapahtumiin, kesään 1991.
Romaani aloittaa
DELTA-sarjan, jonka ytimessä on poliisiyksikkö. Yksikkö muodostuu ihmisistä,
joilla kaikilla on omat tragediansa, mikä tekee heistä helposti tunnistettavia.
Tuttu sapluuna, voisi äkkipäätään todeta. Eläpä mitä! Niin kuin ostoskanavalla:
ei siinä vielä kaikki. Ei lähimainkaan. Oikeastaan aloitusromaanin miestappo
esiintyy vain alulle panevana sykäyksenä. Tapahtumien päähuomio on kirjan
toimijoiden vaietuissa salaisuuksissa, motiiveissa ja ratkaisuissa, niin
menneessä ajassa, kuin nykyaikaa edustavassa syksyssä 2018. Dekkarina Verivelka
on kiltti, muttei hampaaton. Se sisältää paljon hyvänmielenkohtauksia ja
juuri siinä piilee teoksen puremahammas. Tuominen kirjoittaa ihmishahmonsa
lukijalle tutuiksi. Heille (siis hahmoille, mut miksei lukijoillekin) huomaa
toivovansa pelkkää hyvää. Eihän se tietenkään niin mene ja samasta syystä heidän
kohtalonsa osuu tunnehermoon.
Tuominen malttaa kertoa
tarinaa, nimenomaan kertoa, eikä sorru nostattamaan jännitystä keinotekoisilla
leikkauksilla. Tarkoitan ehjiä lukuja, kokonaisia juonenkaaria ja kohtauksia,
jotka ovat jo kertomus itsessään. Esitystapa rauhoittaa lukijan – ainakin minut
– keskittymään hetkeen. Pitää malttaa. Artun
samaistumiskyvyillä voisi työskennellä ihmissuhdealalla. Minkä terapeutin
maailma onkaan tuossa porilaisessa ympäristöteknologian insinöörissä menettänyt!
Vai onko sittenkään? Tosielämän ongelmiahan peilataan kertomakirjallisuuden
kautta. Se on turvallista ja vapauttavaa. Meillä kaikilla on omat antit, ramit
ja henriikat. Sarille terveisiä!
Aikaisemmin Porin
mieheltä on ilmestynyt neljä teosta sisältävä Labyrintti-dekkarisarja
(Myllylahti). Tuon sarjan aloittavan ja samalla Tuomisen esikoisen Muistilabyrintin
ilmestymisestä on vasta neljä vuotta. Kirjailijan tahti on hengästyttävä. Vielä
hengästyttävämpi on tuotannon suosio. Nyt Verivelan luettuani ymmärrän
sen täysin. Kirja on synttärilahja perheeltäni. Minua rakastetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti