Öölanti-sarjan aloitus

Johan Theorin: Hämärän hetki

(Skumtimmen, 2007)

Suom. Outi Menna. Tammi 2008. 429 s.

Voi sentään, onko siitä jo kuusi vuotta, kun arvioin Johan Theorinin teoksen Sankta Psykon kasvatit Ruumiin kulttuuri -lehteen 4/2013? Niin se aika rientää. Silloin kirjoitin, että tuo Theorinin kirja ei jätä rauhaan ennen viimeistä sivua, jos sen jälkeenkään. Ei jättänyt rauhaan kirjailijakaan. Silti kesti näin kauan ottaa käsiin ruotsalaiskirjailijan seuraava tuotos, tosin aikajärjestyksessä niistä ensimmäinen, eli esikoisteos Hämärän hetki. Lopullinen sykäys tuli Facebookin Dekkariryhmästä, jossa joku keksi pyytää kirjasuosituksia kauhuvivahteisista jännäreistä. Kiitokset sinne.

Hämärän hetkessä käsitellään 70-luvun alussa tapahtunutta Jens-pojan katoamista, sekä legendaa Pohjois-Öölannin nummilla vaeltavasta, jo aikaisemmin kuolleesta murhamiehestä Nils Kantista. Pojan ja miehen tiet vaikuttavat kohtaavan Jensin katoamisiltana, kun Kant ilmestyy usvan keskeltä karkulaisen eteen. Tässä vaiheessa vain lukijat tietävät tästä, niin ainakin alkuun annetaan ymmärtää. Pojan äiti Julia ei luonnollisestikaan pääse täysin yli pojan kohtalosta ja on joutunut painimaan elämänhallintansa kanssa nykyhetkeen saakka. Kun Julian isä, Jensin ukki Gerlof, ottaa tyttäreen yhteyttä ja kertoo jotain uutta paljastuneen liittyen pojan katoamiseen, on Julian palattava alkuelämänsä karuihin, mutta toisaalta kaihoisan kauniisiin Öölannin maisemiin. Joku tuntematon on lähettänyt Gerlofille kirjekuoressa Jensin sandaalin. Samoissa jalkineissa poika lähti parikymmentä vuotta aikaisemmin viimeiselle reissulleen. Isän ja tyttären tutkimuksista ei seuraa mitään hyvää, ellei heidän lähentymistään lasketa. Silti Julia ei voi jättää saarta, ennen kuin katoamisillan tapahtumat ja pojan kohtalo on saatu selville.

Theorin voitti kirjalla Ruotsin dekkariakatemian vuoden 2007 paras esikoinen palkinnon ja epäilemättä ansaitsi sen. Jo esikoisesta on tunnistettavissa flirttailu kauhuefektien kanssa, muttei ehkä siinä mittakaavassa kuin mitä odotin. Tilaa Theorin on antanut sitäkin enemmän ihmissuhdekuvaukselle, kuinka lapsen katoaminen, vanheneminen, luopuminen ja terveyden menettäminen vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Isossa roolissa on myös moni-ilmeinen tapahtumaympäristö, kaivosalueet, meren läheisyys, autioituvat kylät ja loputtomat nummet – alvarit, niin kuin ”laakeita aakeita” romaanissa kutsutaan. Tarpeellisen lisän ja sopivaa vaihtelua kerrontaan tuo pistäytymisen Nils Kantin seurassa. Aikatasoja taitaa olla kolme. Miehen toiminnassa, aina lapsuudesta lähtien on tunnistettavissa psykopaattisia piirteitä.

Vaikka romaani onkin ansioitunut ja mieluisa lukukokemus, ei sitä voi joiltain osin olla kritisoimatta. Monessa kohtaa panin merkille kirjailijan mieltymyksen ja suoranaisen innostuksen Öölannin rahtilaivahistoriaan. Ei sytyttänyt. Ei liittynyt riittävästi pääongelmaan. Kill the darlings on jo kulunut käsite vähänkin kirjoittamisen kanssa tekemisiin joutuneiden ympyröissä. Toisessa kohtaa Theorinilla on jäänyt taustatyö taas vajaaksi. Tiedän, että nipotan kun sanon, että jos solisluu murtuu, ei kävely kyynärsauvoilla onnistu millään muotoa. Tämä voi kuulostaa pikkujutulta ja kosmeettiselta haitalta, mutta se nyt vain on niin, että asiavirheet rikkovat toden illuusion. Et olekaan enää mukana tarinassa, vaan huomaat makaavasi kirja kädessä sohvan nurkassa. Tunnelma pilalla. Toisaalta olen huojentunut. Kovatkin nimet kirjailijoina ovat vain ihmisiä.