Kiitos 50 v. merkkipäivän muistamisesta

Näin selfieiden aikakautena pitää muistaa omaa merkkipäivääkin itse. Mikä tekee tämän erityisen vaikeaksi, on luontainen taipumus vähätellä omia saavutuksia. Sitä vahinkoa yritän nyt ottaa tässä vähän takaisin, vaikka mitään karnevaalitapahtumia en ole täysistä kymmenistäni tähänkään saakka järjestänyt, jos muistakaan aikaansaannoksista. Nytkin, kun täyteen tuli kokonainen puolivuosisata, tuli koronaepidemia, joten jouduin perumaan juhlatilaisuuden Joensuun Areenalla ZZ Topin esiintymisineen ja helikopterilennätyksineen. (Vitsi, vitsi!)

Synnyin teiniparin iloksi tosiaan vuonna 1970. Valmistuin suoraan amiksesta, nimittäin saadessani alkuni äiti kävi vielä viimeistä vuotta keittäjälinjaa, mikä varmaankin selittää mieltymykseni ruuanlaittoon. En ole mikään gourmet-kokki, teen ihan arkisapuskaa, mutta jotain kuvannee vanhimman tyttäreni huudahdus, kun hän joskus vuosia sitten tuli eräänkin kerran koulusta kotiin. ”Ihana tuoksu! Arvasin jo kadun päästä, että se tulee meiltä!”

Isä oli sairaanhoitaja, äiti perhepäivähoitaja ja teki loppu-uran kotipalvelussa lähihoitajana. Ihan suoraan en lähtenyt seuraamaan isän, tai vanhempien, esimerkkiä ammatinvalinnan suhteen. Peruskoulun jälkeen kävin putkilinjan P-K keskusammattikoulussa (tuttavallisemmin Kakolassa) ja ehdin ennen 90-luvun lamaa työskennellä putkifirmassa 2,5 vuotta. ”Teillä ei ole mitään hätää, olen putkiasentaja,” Tuolla ajatuksella olen joskus viihdyttänyt (ainakin itseäni), kun olen asettanut katetreja, nenämahaletkuja ja kanyylejä potilaille.

Sosiaali- ja terveydenhuollon perustutkinnon aika tuli vasta 1993, jota ennen ehdin olla työllistettynä terveyskeskuksen teknisessä huollossa ja vuodeosastolla. Vahvana vaikuttajana tässä oli tv-sarja Teho-osasto. (Se kutsumuksesta) Yksi sen käsikirjoittajista Michael Crichton kuuluu lempikirjailijoihini. Pääsin peruutuspaikalle Outokumpuun, josta siirryin myöhemmin Joensuuhun ensihoidon ja sairaankuljetuksen syventävälle jaksolle. Okussa oli muuten aivan upea äidinkielenopettaja ja elämänkaariteema oli viedä menneessään – ja veikin. 

Joensuun ryhmä oli ensihoitoon suuntautuvien lähihoitajien suhteen pioneeri, ensimmäinen lajissaan. Samaan aikaan päättyi lääkintävahtimestarien koulutus ja tilalle tuli lähihoitajan ammattinimike. Sain paperit stipendin kera jouluna 1995 ja lopputalvesta pääsin tekemään vuorotteluvapaan sijaisuutta Siilaisen terveysaseman päivystyspoliklinikalle. Siellä töitä riitti 4,5 vuotta, kun tuli aika siirtyä keskussairaalaan Tikkamäelle. Tämä tapahtui marraskuussa 2000. Siellähän sitä ollaan edelleenkin.

Aikaansaannoksista tärkeimmät ovat kolme tytärtäni, syntymävuodet 1997, 1999 ja 2003. Nuorimmainen on vielä kotona ja käy lukiota. Vanhin tytär asuu Tampereen seudulla ja valmistuu nyt hammashoitajaksi ja keskimmäinen asustelee kotoseudulla. Hän kävi kauppakoulun ja työskentelee luonnollisestikin kaupassa. Kohtuun ihmisiä ja omia persooniaan kaikki kolme. Olen ylpeä heistä. Rakkauden lapsia, voisi sanoa, nimittäin emme ole avopuolisoni kanssa naimisissa. Yhteiseloa on silti takana pian kolmekymmentävuotta. Temppu sinällään.

Kirjoittaminen tuli vakavasti kuvioihin 2000-luvun alkupuolella, kun menetin värikkäiden vaiheiden jälkeen keskimmäisen veljeni. Olin toki kirjoitellut ajatuskuvioita ja lukenut melko paljon tuotakin ennen, mutta nyt halusin jollain lailla purkaa tuon kokemukseni paperille. Purkamatta on edelleen, vaikka hyödynsin sitä paljonkin kirjoittaessani Testinukkeja, vuonna 2009 julkaisemaani jännitysromaania. Romaanin veljessuhteessa on paljon omakohtaista. Aloitin sen kirjoittamisen heti käytyäni Oriveden opiston luovan kirjoittamisen kurssin vuonna 2002. Nukkeja ennen oli ehtinyt ilmestyä vuotta aikaisemmin Väärin voitettu, fantasiani peliasiantuntijasta pulassa. Harrastin tuohon aikaan urheiluvedonlyöntiä melko ahkeraan ja haaveilin ammattilaisuudesta. Utopistista, tiedän, mutta ei haaveammattini ole muutenkaan olleet koskaan mitenkään realistisia, alkaen sijaisnäyttelijästä, siis stuntmanista, aina kirjailijaan.

Vuosien yrittämisen jälkeen solmin ensimmäisen kustannussopimuksen Myllylahden kanssa. Vuonna 2013 ilmestyi Pimeimmät tunnit, jota seurasi kolme vuotta myöhemmin Luonnollinen kuolema ja reilu pari vuotta sitten Kroonikko. Kiitos yhteistyöstä ja luottamuksesta Myllylahden Niina ja Lassi! Juuri nyt työn alla on eri vaiheissa neljä käsikirjoitusta, joten on mahdollista, että vähän pidemmän tauon jälkeen julkaisutoiminta tulee kiihtymään. Aikaisintaan jotain valmista voisi olla syksyllä 2021. Jos kirjoittaminen ei ole tuonutkaan elinkeinoa, on se rikastuttanut elämääni ja antanut merkityksen elämän varjopuolillekin.

Mitäs vielä kehuisi? Yksitoista maratonia, tosin viimeisimmästä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta, enkat 3:39: ja jotain. Nythän sitä voisi alkaa taas reenata vakavasti, kun vaihtuu sarjakin. Niin ja osaan soittaa kitaralla ainakin Still loving you, You shook me all night long, Hells bells ja Stairway to heavenin, viimeisestä sen A-osan. Olen itseoppinut kitaristi. Pääkeikka oli kymmenisen vuotta sitten ensiapupolin 20-vuotisjuhlissa. (Baddingia, Hurriganesta, yms.) Niin joo, allekirjoitin ihan äskettäin äänikirjasopimuksen kirjoista Testinuket, Pimeimmät tunnit, Luonnollinen kuolema ja Kroonikko. Mitä tästä seuraa, tarkentuu myöhemmin. Kiitos merkkipäivääni muistaneille. Vietin niitä lähimmäisteni kanssa.

Mika