Dekkari genren Saimaa-ilmiö

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Myllylahti 2018. 352 s.

Lähestyvänä syksynä (kyllä, syksy lähestyy aina, ennen kesääkin) on ilmestymässä joukko mielenkiintoisia kotimaisia kirjoja, ainakin Marko Hautalalta, Arttu Tuomiselta, Suvi Piiroiselta ja Tuire Malmstedtiltä. Kaksi viimeistä kiinnostavat paitsi teostensa puolesta, myös maantieteellisesti. Juuassa asusteleva Suvi Piiroinen on sijoittanut jännitysromaaniensa tapahtumat Joensuun seudulle, kun taas Malmstedt tappaa Savonlinnassa, näin leikkisästi ilmaistuna. Tutulla mie-kielialueella molemmat. Piiroinen onkin jo tuttu, mutta Malmstedtin tuotosten kanssa tuli kiire, mikäli mielin välttyä syksyn lukuruuhkalta.

Pieksämäkeläinen Englannin kielen opettaja Tuire Malmstedt otti ja pokkasi esikoisdekkarillaan Pimeä jää dekkariseuran esikoisromaanien vuoden 2018 kunniakirjan, jonka menestys ei jäänyt suinkaan muodolliseksi. Kirjabloggarit nappasivat teoksen omakseen ja suitsuttivat sen erinomaisuutta laajalla rintamalla, kuten myös Facebookin Dekkariryhmän postausaktiivit. Niin kuin usein aikaisemminkin, noteerasin tapauksen ja merkkasin kirjan muistiin palatakseni siihen myöhemmin. Aina ei käy niin, kaikkia kirjoja kun ei ehdi lukea hyvällä tahdollakaan. Se myöhemmin tuli nyt, kun kirjailija mainitsi Facebookissa Myllylahden kirjapakettitarjouksesta. Tartuin siihen oitis ja tulin innostuksissani sössineeksi verkkotilauksen niin, että kampanja ehti mennä ohi, eikä kirjoja näkynyt. Onneksi Myllylahden porukalla riitti suhteeni joustoa ja sain paketin vähän myöhässäkin kampanjahintaan.

Malmstedtin kirjasarja kertoo Savonlinnalaisesta poliisista Isa Karoksesta, hänen poliisitovereistaan, sekä naisen muusta lähipiiristä. Isan tytär Edith on kuollut aikaisemmin. Tuo elämänkokemus yhdistettynä aviosuhteen viilenemiseen on omiaan sävyttämään Isan tunnemaailmaa, mikä tekee seutukunnalla tapahtuvasta lapsisurmasta hänelle erityisen vaikean tutkittavan. Tyttölapsi löytyy katiskaan hylättynä, siis kuolleena veden varasta. Kun tapaus ei jää yhteen ja niiden väliltä löytyy yhdistäviä tekijöitä, on syytä otaksua liikkeellä olevan sarjamurhaajan. Epäilyksen kohteet löytyvät läheltä ja kaukaa, jopa peilistä, muttei mitään, mikä johtaisi pidätykseen.

Päätarinan edetessä Malmstedt käyttää lukijaa parissa aikaisemmassa aikajanassa. Ensimmäinen alkaa vuoden 1882 Alaskasta ja toinen Naarajärven sotavankileiriltä alkaen vuodesta 1943. Ensikosketuksella takaumien ihmiskohtaloilla, kahden intiaanilapsen eloonjäämistaistelulla ja suomalaismiehen järkyttävillä sotakokemuksilla ei vaikuttaisi olevan Savonlinnan tragedian kanssa mitään tekemistä. Niinpähän vain yhteys löytyy. Aika lailla hienosti kirjailija yhdistelyssä onnistuukin.

Karkeasti rikostutkinta noudattaa rikoskirjallisuuden ja poliisiromaanien totuttuja kuvioita. Tehdään rikospaikkatutkintaa, puhutetaan ja kuulustellaan paikkakuntalaisia ja tehdään johtopäätelmiä. Homma muuttuu ahdistavaksi Isan kannalta, kun joku tuntematon, kenties murhaaja, kohdistaa huomionsa häneen ja jättää itsestään jälkiä. Vähän outoa, Isa ei silti hiisku tästä kollegoilleen, mikä selittynee hänen henkisen jaksamisensa rakoilulla. Olon ollessa kurjimmillaan rikostutkijan on vaikea tunnistaa unen ja valvemaailman, tai toden ja kuvitellun rajapintoja. Loppuratkaisu on hajottaa hänet peruuttamattomasti. Mutta hajottaako, siitä otan selvää käymällä sarjan kakkososan Mykkä taivas kimppuun.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Myllylahti 2019. 341 s.

 Sitten tämä tapaus Mykkä taivas. Miten kuvailla dekkarin tapahtumista spoilaamatta yllätyksiä? Yksi keino on rajata kuvailu kirjan takakannen informaatioon, eikä sekään aina sensuurina riitä. Vastaani on tullut takakansitekstejä, jotka kertovat kaiken suurin piirtein koko teoksesta ja itse kirjan lukeminen lässähtää. Vieläkö jäi jotain luettavaa, huomaa miettivän. Isa Karos -sarjan kakkososan Mykkä taivas takakansi on tässä suhteessa onnistunut. Se virittää oikeaan tunnelmaan. Yleensäkin lukupäätös perustuu tunnereaktioon. Sanat: ”synkkä”, ”karmea”, ”pimeän verkko”, ”raaka murha”, ”sisäiset demonit” ja ”tuntematon pahuus” toimivat useimman dekkarihullun taikasanoina. Tartu kirjaan ja lue, voisi hokea kuin hypnoosin vallassa. Niinpä teinkin. Siis luin, en hokenut.

Isa Karoksesta kerroinkin jo jotain tuossa aikaisemmin. Nyt Isa ja muu poliisitiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyvän ihmisen pään mysteerin. Suhteellisen pienellä paikkakunnalla kun ollaan, osuu murha turhan lähelle viranomaisiakin. Herää kysymyksiä. Kenelle pää kuuluu, missä on loppukroppa, miksi hirvittävään tekoon on päädytty ja kuka tai ketkä ovat veriteon takana? Jotain tekemistä täytyy olla evakkotytön traagisella salaisuudella, kuin myös syyrialaisen pakolaistytön kohtalolla. Heidän elämänvaiheisiin lukija pääsee tutustumaan takaumajaksojen kautta. Tuttu kerrontamuoto jo esikoisen lukijoille ja varsin käytetty laajemminkin.

Yksityiselämän puolella Isa vaikuttaisi olevan kahden miehen loukussa. Exä Samuel tuntuu olevan vähän turhan hakki auttelemaan Isan kotipaikan tyhjentämisessä ja myyntikuntoon laitossa. Isan kaksijakoinen suhde työtoveri Niilekseen aiheuttaa hampaiden kiristelyä, varsinkin kun Isa ei ole ainoa nainen näköpiirissä. Inhimillisiä hahmoja, aina lasten sairasteluista romanttisiin suhteisiin, voisi henkilögallerian tiivistää.

Taaskaan Isa ei välty tuntemattoman pahan henkilökohtaiselta huomiolta ja joutuu ilkivallan kohteeksi. Tosin tekojen nimeäminen huomioksi ja ilkivallaksi ei anna oikeutta niiden mittasuhteille, käy tarinan edetessä selväksi. Rikostutkinta johtaa kerta toisensa jälkeen takaisin alkuruutuun. Häkissä ehtii pyörähtää epäiltyjä läheltä ja kaukaa. Kylmää kylmää, kunnes lämpenee ja lopulta polttaa. Loppuyllätys lyö todella ällikällä.

Mutta millä astalolla lyö Isa Karos -sarjan kolmonen Enkelimetsä? Se selviää syyskuussa. Kirja on muuten jo ennakkovarattavissa. Pitäisköhän?