Lauri Lattu: Susiraja
Haamu 2022. 205 s.
Kolmekymppinen Maarit
Lehtosaari asuu Pohjois-Karjalan korvessa ja maalaa syrjäisessä ateljeessaan
seuranaan Havu-koira. Hän pitää työnsä rituaaliesineenä islantilaisella
taikamerkillä, vegvisirillä varustettua poronkalloa, mikä toimii hänellä
rajanvartijana eli ohjaa häntä hypnoottisen luomismoodin, tilan sisällä.
Sellaista hän tarvitsisi arkielämässäänkin, jotain ihmeitä tekevää taikakalua.
Tilaustyöt ruuhkautuvat ja epävarmuus selviytymisestä synkistää haurasta
taiteilijan mieltä. Takana on epäonnistunut ihmissuhde Antin kanssa, ura polkee
paikallaan ja lopullinen eristäytyminen kaiken ulkopuolelle houkuttelee.
Liikkeellepanevaksi voimaksi ilmestyy Lauri Raution työtarjous. Maaritin tulisi
maalata tuolle kumman vetovoimaiselle, mutta ristiriitaiselle miehelle
susiaiheinen taulu. Hän saa siihen vapaat kädet ja ruhtinaallisen korvauksen.
Nopeasti Maaritille käy
selväksi aiheen vaarallisuus. Se syöksee hänet syvälle sisäiseen maailmaansa,
keskelle aistiharhojen kaltaisia tiloja, jotka sekoittuvat muistoihin ja
nykyhetkeen. Tietoisuus oman fyysisen olemuksen, toden, unen ja kuvitellun
rajoista katoaa. Hän näkee välähdyksen kaltaisia kuvia ja kohtauksia
lapsuudestaan, vaikeasta äitisuhteestaan ja vaiheistaan Antin kanssa. Niistä
lukija saa ”vähän” erilaisen kuvan, kun Maaritin entinen miesystävä Antti saa
vuoronsa näkökulmahenkilönä.
Uteliaisuus Maaritia
kohtaan kasvaa sivu sivulta. Kuka tai mikä hän onkaan? Entä Rautio? Entä mikä
merkitys on metsästä löytyneellä ihmisen kyynärluulla ja kuka ulvoo ja mitä?
Romaanin henkilögalleria on ihailtavan suppea. Tunnelmassa on jotain Kaurismäkeläistä,
ainakin sen käsityksen mukaan, joka minulle on Aki Kaurismäen tuotannosta
muodostunut. Jotain pelkistettyä, minimalistista ja lakonista – kipeääkin.
Vaikutelma tulee varmaankin kirjailijan esitystavasta, lyhyistä lauseista ja
säästellen esitetyistä vuorosanoista. Pitää vielä miettiä.
Jos Susiraja olisi
elokuva, siinä tuskin käytettäisiin taustamusiikkia. Luonnon äänet riittävät. Se
osaakin meluta. Kaikkein meluavin on ihmisluonto. Niin kuin kannen
esittelyteksti lupaa, Lauri Latun esikoisromaani ammentaa psykologiasta ja
mytologiasta ja saa paikoin shamanistisia piirteitä. Todellakin! Niin kuin
joidenkin elokuvien tai livetapahtumien alussa varoitetaan valoefekteistä ja
niiden haitallisuudesta epilepsiaa sairastaville, voisin varoittaa Susirajan
kohdalla erityisherkkiä lukijoita. Kirjan hallusinaatiojaksot olisi syytä
lukea valvonnassa. Ei ainakaan yksin, pimeällä, täyden kuun aikaan, väsyneenä,
päihteiden vaikutuksessa tai jos on ongelmia mielenterveyden kanssa. No, luette
te kuitenkin. Olenpahan sanonut.
Aikaisemmin Lattu on
tullut allekirjoittaneelle tutuksi H. P. Lovecraft -novellikokoelma Väri
avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (Nysalor 2020)
käännöstyöstä. Vuotta myöhemmin julkaistu ja Latun uudelleen kääntämä Hulluuden
vuorilla odottaa vielä lukujonossa. Sama mies on myös yksi vastikään
ilmestyneen Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia kirjoittajista
(lue kirjablogi alempaa). Koulutukseltaan kirjailija on filosofian maisteri,
asuu Joensuussa, mutta on alun perin lähtöisin Lappeenrannasta. Lisäksi hän toimii
H. P. Lovecraft -historiallisen seuran hallituksessa ja on seuran jäsenlehti Kuiskaus
pimeässä -päätoimittaja. Meniköhän oikein? Seuran verkkosivujen mukaan
lehti on tällä hetkellä ainoa säännöllisesti julkaistu kauhukulttuuria
käsittelevä julkaisu. Sitäkin voisi selailla. Mihin tämä lukukokemusten jatkumo
vielä johtaakaan? Toivottavasti ei kuuta ulvomaan.
Erityismaininta upeasta
kirjan kansikuvasta. Sen kuvituksen takana on Henna Sakkara-Döring.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti