Hanna-Riikka Kuisma:
Korvaushoito
Äänikirja, Like 2024. 11
h 29 min.
Lukija: Jukka Pitkänen
Helmikuun lopussa
ilmestyneen Hanna-Riikka Kuisman romaanin Korvaushoito keskushenkilö on
viittä kymppiä lähestyvä huumemaailman veteraani, joka muistelee menneisyyttään.
Mies on saanut elämänsä vakiintumaan, vaikka edelleen taiteilee aivokemiansa
kanssa – välillä reseptin, välillä tarpeidensa mukaan. Sellaista veitsen
terällä keikkumista. On vaimo, työ ja asunto, ruokaa jääkaapissa ja vähän
lihaakin luiden ympärillä. Käänne arkikuvioihin tulee, kun hän saa lisätietoa
tai oikeastaan huhuja pikkusiskonsa kohtalosta vuosikymmenien takaa. Se, mitä
siskolle tosiasiassa tapahtui, nostattaa hänessä hyvinkin vaihtelevia
tuntemuksia pintaan, ehkä päällimmäisenä kostonhalua, mutta myös houkutuksen jatkaa
kovempien aineiden käyttöä. Kuinkas sitten käykään, selviää lopussa.
Mitäpä tykkäsin? Vastaan
tylsästi, pidin ja en pitänyt. Jälkimmäisen suhteen kokemus ei johdu missään
nimessä kirjasta, vaan se on puhtaasti itsestä lähtevää. Kirjassa esiintyvä
kuvailu, käytetty puhekieli, termistö, lääketieteelliset faktat ja
tapahtumakulut ovat autenttisen oloisia jopa riipaisevalla tavalla. Kuisma
kuvaa osuvaan tyyliin lamavuosien Suomen huumeaaltoa ja sen vaikutuksia
yksilötasolla. Mukana on ulkopuolisuuden tunnetta, asenteita, kasvatusta tai sen
puuttumista (taas kerran isä on se paska), väkivaltaa, taloudellista
epätasa-arvoa ja koulumaailmassa esiintyvää eriarvoistamista. Ihan
sivumainintana, ottaa edelleen päähän se opettajan palaute kirjan
keskushenkilön ainekirjoitukseen. Te tiedätte, ketkä olette jo kirjaan
tutustuneet. Kaikki eivät huumeaallosta selvinneet ja joidenkin kohdalla säätö
jatkuu tänäkin päivänä.
Vaikka Kuisma käyttää
keksityn tarinan keinoja, menisi sisältö helposti jopa todellisena itse
koettuna tai hyvin läheltä seurattuna elämäkertana. Kuuntelukokemus palautti 90-luvun
tuoreena mieleen. Iholle, niin kuin sanotaan. Vertaus on osuva. Itseni kohdalla
iholla on arpi. Tuohon aikaan seurasin itseäni viisi vuotta nuoremman iloisen
ja ulospäinsuuntautuneen monella tapaa lahjakkaan veljeni elämää. Kirkasääninen
laulaja, oivaltava itseoppinut soittaja, tarkkakätinen piirtäjä, haka
mikroauton ratissa, osaava koneiden rassaaja, hauska vitsikilpailun voittaja, hyvä
ruuanlaittaja, siisti pukeutumisessaan, tarkka hiuksistaan. Tuon hiusjutun
mainitseminen voisi hymyilyttää. No, se oli ysäriä. Hannu-hanhi onnekas, nimitettiin
häntä perheessä, kunnes arpaonni loppui. Vajaan kymmenen vuoden huumehelvetti
muuttui taivaspaikaksi vuonna 2001. Hän oli silloin 25.
Suru, ikävä, viha, ahdistus,
epäluulot, jopa vanhat pelot palasivat pintaan kirjaa kuunnellessa.
Keskushenkilön ja hänen äitinsä kohtaamiset repivät sydänjuuria ja muistuttivat
tosielämän tapahtumista. Kiukuttaa ajatus ihmisistä, jotka lukevat Korvaushoitoa
tirkistelyn halusta. Hyväosaiset, se kirjoja kuluttava akateeminen
eteläsuomalainen enemmistö saa sen lyhyen ajan kauhistella, että pitää
tällaistakin elämää olla.
Nykyaikana puhutaan niin
paljon kulttuuriomimisesta ja siitä pahastutaan välillä hyvinkin herkästi. Tämän
suhteen edelleen on yksi alakulttuuri, joka ei tule luultavasti koskaan
puhisemaan kiukusta. Jotta omia arvoja voisi puolustaa, pitää ensin olla
omanarvontuntoa. En heristä sormeani kirjailija Kuismalle, päinvastoin.
Mielestäni on hyvä, että on olemassa hänen kaltaisiaan kirjoitustaitoisia
ihmisiä, jotka kartoittavat ihmismielen ja nyky-yhteiskunnan pimeitä puolia,
kuten kustannusyhtiön kirjailijaesittelyssä hänen proosaansa kuvataan. Se nyt
on vain niin, että toisilla ihmisillä on tarina ja toisilla taas kyky ja halu muotoilla
se luettavaan muotoon.
Hanna-Riikka Kuisma on
monin palkinnoin ansioitunut porilainen kirjailija, taidekriitikko ja
kolumnisti. Kirjallinen tuotanto on tähän saakka karttunut seitsemällä
romaanilla ja novellikokoelmalla. Hänen viides romaaninsa Kerrostalo ylettyi
Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2019. Kuvailin sitä Twitterissä sanoin: Katu-uskottavaa,
toteavaa, ja paljasta kuvausta. Tunnistin hahmoja jo työnkin puolesta.
Vuonna 2021 ilmestyneestä Syyllisestä kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehden
kirjakäräjille. Kritiikki löytyy numerosta 4/21 otsikolla: Henkirikoksen
härö esinäytös.
Totta kai suosittelen
lukemaan Korvaushoidon, mutta varoitan sen sisällöstä ihmisiä, jotka
ovat joutuneet seuraamaan läheisen ihmisen huumeorjuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti