Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia
WSOY 2024. 5 h. 1 min.
Halusin selvittää, mikä se sellainen säeromaani on. Taisin letkauttaa tyylilajia koskevassa keskustelussa viestipalvelu X:ssä, että milloin nähdään ensimmäinen säedekkari. Puoliksi olin vakavissani. Mieleen tulee jokin Lucky Luke sarjakuva-albumi, jossa maantierosvo lausui ryöstön yhteydessä tilanteeseen sopivan runon. Rosvolla ja tämän toimintatavalla mahtoi olla todenpohja, kuten monilla Goscinnyn ja Morrisin luomuksilla oli. Jonkinlaisesta runouden tyylistä taitaa olla kyse. Kerrotaan tarina tai kertomus runonmitassa. Riimitellään tai jotain.
Myrskyn anatomian tapauksessa tarkastelun kohteena on turvattomassa kodissa varttuva herkkä ja hauras tyttö. Tytöllä on kaksi minuuttia vanhempi isosisko, joka on sisarparin rohkelikko. Tyttöjen äiti on häipynyt heti heidän synnyttyään ja jättänyt heidät iäkkään isän kontolle. Ei isäkään osaa ottaa vastuuta lapsista, pikemminkin tekee kaikkensa (joko heikkouttaan, tietämättömyyttään tai tarkoituksella) pilatakseen lasten mahdollisuuden varttua tasapainoisiksi aikuisiksi. Kun sanon kaikkensa, tarkoitus kaikkensa. Lohtua ja inhimillisyyttä tyttöjen elämään tuo isän kaveri Josef, joka vierailee heidän luonaan säännöllisesti luumuviinaryypyillä kinaamassa aina samoista asioista. Siitä huolimatta vieras muistaa huomioida lapset ja asettaa heidät aina etusijalle. Pikkusiskon elämää sävyttää sisarkateus, huonoudenkokemus, äidin kaipaus ja ehkäpä tärkeimpänä tuuli, joka vaikuttaa ohjaavan hänen elämäänsä. Tuuli taitaakin olla teoksen jatkuva teema. Elämänvaiheiden kuvaus jatkuu aina varhaisaikuisuuteen saakka. Takaiskuja ei jää puuttumaan ja jännitteetkin ovat kohillaan. Tulevien tapahtumien odotusarvot säilyvät loppuun saakka.
Kirjailija Sinikka Vuolan itselukemana kirjaa on vaivaton kuunnella. Ainakin painotukset, tauot ja sävyt vastaavat haluttua esitystapaa. Toisin kuin äänikirjoissa keskimäärin, tämä vaatii eläytymistä. Osa helppoudesta mennee just tuon runon kaltaisuuden piikkiin. Tähän käynee sama vertaus kuin laulamisen ja puhumisen välillä. Laulun tuottaminen on näistä kahdesta helpompaa. Se äänen muodostamisen osuus, en tarkoita sävelkorvaa tai muuta sellaista. Näin mulle väitti eräs pitkän linjan kuorolaulaja.
Jos näkisin Myrskyn anatomian kirjoitusasun, rytmitys aukeaisi vielä paremmin. Kuinka sanat on jaettu riveille ja missä kohtaa välimerkit katkaisevat lukurytmiä. Ilmaisu muutenkin tuntuu pelkistetyltä ja on normiromaania (mikä se vain kenellekin on) lyyrisempää. Paljon kielikuvia. Vuola törmäyttää käsitteitä ja jättää tulkinnan varaa. Kerrontatavasta sain mielleyhtymiä aina Kalevalasta Benny Hilliin. Jälkimmäisen mainitseminen ei välttämättä mairittele. Silti ei voi kieltää, että tuo brittien menneiden aikojen törkyturpa rallatteli vitsejään runonmitassa. Eikös briteillä muutenkin ole omat perinteensä kertomarunoudessa? Vai skoteilla tai irkuilla? Valaiskaa minua? Runouden suhteen olen tyhjä astia. Saattaa olla reikäkin pohjassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti