Anne Kantola, Jecaterina Mantsinen, Omos "Opa" Okoh: Kuin veljet - Totuus Suomen katujengeistä
Lukija: Matti Leino. 9:07.
Johnny Kniga 2024
Rikostoimittajat Anneli Kantola ja Jecaterina Mantsinen ovat kirjoittaneet Omos 'Opa" Okahin kanssa teoksen Kuin veljet - Totuus Suomen katujengeistä. Okahilla on rikollistausta huumekauppiaana. Tätä nykyä hän vaikuttaa monipuolisena luovan työn ammattilaisena. Kantola taas vaikuttaa Hesarissa ja Mantsinen STT:ssä ja on saanut aikaisemmin Suuren Journalistipalkinnon. Teoksen tarkoitus on tuoda esille vuonna 2021 otsikoihin nousseen katujengi-ilmiön ilmiön taustoja Suomessa. Mistä verkostoitumisessa oli kysymys ja mistä nuorten miesten väkivaltainen käyttäytyminen kumpuaa? Taustalla soi gangsta rap. Esittelyteksti puhuu yhteiskunnan sokeista pisteistä. Ilman sokeita pisteitä ei Kantolan, Mantsisen ja Okahin teoskaan jää. Ilmiön käsittely on harmittavan yksipuolista.
Kirjan sanoma kuuluu karrikoidusti näin: Väkivaltarikolliset ovat oikeasti ihan kivoja. Ja mitä jengeihin tulee, niin ne ovat poliisien liioittelua ja aiheetonta leimaamista. Ainahan pojat ovat nujunneet ja muodostaneet porukoita. Ja nekin rikokset jotka on tehty, ovat johtuneet yhteiskunnasta. Ihan aiheettakin on häkki heilahtanut."Kuin veljet - Totuus Suomen katujengeistä" nimi kuuluisi mieluummin Yksi totuus Suomen katujengeistä. On totta, että ulkopuolisuuden ja rasismin kokemus lisää riskiä syyllistyä väkivaltarikoksiin. On totta, että vähäosaisuus lisää samaa asiaa. Syitä voisi luetella enemmänkin. Persoona, koulutus, asuinpaikka yms. Sattuma!
Totta kai lapsen pahat teot johtuvat muista kuin lapsesta ja teoista koitunut rangaistus on kohtuuton, kun sitä kysytään äidiltä. Sama koskee veljiä ja siskoja. Olen oman veljeni suhteen ollut tuossa samassa asemassa itsekin, vaikka natiivi olenkin. Rauha hänen sielulleen. Omasta lähimmäisestä ei haluta uskoa pahaa. Kirjan kirjoittajat kysyivät tätä nimenomaan lähimmäisiltä ja itse tekoihin syyllistyneiltä, eivätkä uhreilta. Totta kai rikollinen näyttää parhaimmat puolensa ja lupaa parantaa tapansa, kun sitä häneltä kysytään. Osa toki parantaakin.
En kiellä. Ihan varmasti opettajissa, poliiseissa, hoitajissa, tuomareissa ja vanginvartijoissa, kenessä vain valtaväestöön kuuluvassa on leimaavaa käyttäytymistä. Tähän kirjassa viitataan ihan tutkitullakin tiedolla, mikä kyllä harmittaa. Ei siis viittaus, vaan tutkimustulokset. Ihan sivumainintana, joskus anonyymit tentit, pääsykokeet ja työpaikkahakemukset ovat ihan paikallaan. Tärkeä kysymys on, kuinka herkästi tulkitsemme moitteet ja arvostelun leimaaviksi. Mikä siihen riittää? Tärkeää on sen reilun porukan muistuttaa epäreilua marginaalia tasapuolisuudesta. Hiljenemistähän sanotaan myöntymisen merkiksi.
Ei ole kivaa, kun viholliskuvia rakennetaan puolin ja toisin. Yksilöitä tulkitaan ryhmän kautta, niin kantaväestöä kuin muualtakin tulleita tai heidän lapsiaan. Yksilöt tulkitsevat jopa itseään ryhmän kautta ja alkavat toimia toksisten odotusten mukaisesti. Joukosta ei haluta tai uskalleta erottua. Kohta kukaan ei tiedä, mistä jokin ilmiö tai ajattelutapa sai alkunsa, vähän niin kuin William Goldingin Kärpästen herrassa. Siinähän haaksirikkoutunut poikaporukka torautuu autiolla saarella, vaikka alkuun yhteishenkeä riittikin. Pitäisikin lukea tuo uudestaan. Mutta eikö olekin typerää. Parannettavaa tässä on kaikilla. Itsellänikin.
Ei kirja nyt ihan täysin luokaton ole. Pitää vain nähdä käsittelytavan taakse. Luulenpa, että tässä tapauksessa on ollut pelkästään luonnollista silittää haastattelukohteita myötäkarvaan. Muussa tapauksessa se ensimmäinenkin haastattelu olisi voinut jäädä saamatta. Kirjan paras toteamus kuuluu: "Meidän täytyy uskoa siihen, että ihmiset voivat muuttua." Pelkästään tämän takia kirja kannatti kuunnella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti